lauantai 9. joulukuuta 2017

"Polttakaa Pfalz!"



Tiistaiaamuna 27. tammikuuta 1689 Heidelbergin kaupungin asukkaat Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa seurasivat huolestuneina, kun kolmentuhannen miehen vahvuiset liittoutuneiden joukot marssivat pois kaupungista. Vetäytyessään liittoutuneiden sotilaat sytyttivät tuleen läheisen Ladenburgin kylän, joka oli aiemmin erehtynyt maksamaan erilaisia sotaveroja ja kontribuutioita niin säntillisesti, että kylän jättäminen lähestyvän vihollisen haltuun ei vaikuttanut liittoutuneiden mielestä hyvältä vaihtoehdolta. Lähestyvät viholliset olivat ranskalaisia, joita johti pahamaineinen Mélacin kreivi Ezéchiel du Mas. Vetäytyvät liittoutuneiden sotilaat kuuluivat ranskalaisten vastustajille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella: itävaltalaisille, baijerilaisille, brandenburgilaisille, pfalzilaisille ja saksilaisille. Läntisessä Euroopassa käytiin jälleen uutta suursotaa, tällä kertaa Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV:n ja Augsburgin liigan nimeä kantaneen kansainvälisen koalition välillä. Historiassa tuo sota tunnetaan sen keston perusteella yhdeksänvuotisena sotana (1688–1697). 

Heidelbergin ja sitä ympäröivän maaseudun asukkailla oli hyvä syy kammoksua ranskalaisten maahantunkeutujien saapumista. Vetäytyvien liittoutuneiden komentaja oli saanut lähtiessään vastaanottaa koko joukon valituksia ranskalaisten siviiliväestöön kohdistamista julmuuksista. Pfalzilainen upseeri ei voinut tehdä muuta kuin pyytää kaupunkilaisia ja talonpoikia ilmoittamaan mahdollisista uusista julmuuksista liittoutuneiden armeijan päämajaan sekä kertomaan terveisiä ranskalaisille, että kaikki heidän mahdolliset ryöstelynsä ja väkivallantekonsa kostettaisiin sitten, kun Heidelberg jälleen päätyisi liittoutuneiden käsiin. Nämä ohjeistukset annettuaan pfalzilainen upseeri ratsasti pois ja jätti paikalliset asukkaat odottamaan lähestyviä miehittäjiä apeissa ja pelokkaissa tunnelmissa. 

Seuraavana päivänä noin kello kahden aikaan Heidelbergin ympäristöön alkoi levittäytyä ranskalaisia sotilaita. Ranskalaisten saapumisesta ilmoittivat ensimmäisinä savupatsaat, jotka nousivat ranskalaisten ryöväämistä ja tuleen sytyttämistä kylistä. Heidelbergin ulkopuolella roihahti tuleen kymmenen kylää ja niissä seitsemänsataa taloa, latoa, navettaa ja pilttuuta. Jotkut epätoivoiset kyläläiset yrittivät sammuttaa palavia kotejaan, mutta ranskalaiset sotilaat tönivät heidät syrjään musketinperillä ja pistimillä. 

Neckar–joen tulviminen pakotti prikaatinkenraali Mélacin pysyttäytymään torstain ajan joen eteläpuolella; ranskalaiset käyttivät tuon ajan polttamalla maan tasalle ne talot, jotka olivat säästyneet heidän aiemmilta tuhoamisorgioiltaan. Heidelbergissä ranskalaiset ryhtyivät toteuttamaan kaikkien 17–40 -vuotiaiden miesten pakkovärväystä sotilas- ja työpalveluun. Perjantaina 31. päivä Neckarin virtaus oli laantunut sen verran, että ranskalaiset uskalsivat ylittää joen ja siirtyä sen pohjoisrannalla sijaitsevaan Neuenheimin kylään. Heti joen toisella puolella oli viiniviljelmiä, joihin oli asettautunut väijyksiin pfalzilaisia sissejä eli Schnaphaneja. Sissit olivat jo ammuskelleet yöt ja päivät läpeensä joen ylitse kohti Heidelbergiä ja siellä sijainneita ranskalaisten etuvartioasemia. Ranskalaisten ratsuväki varmisti sillanpääaseman sillan pohjoispuolella ja jäi odottamaan jalkaväen vahvistuksia. Ranskalaisten jalkaväki onnistui kiivaalla tulituksellaan karkottamaan pfalzilaiset sissit viiniviljelyksiltä ja avaamaan ratsuväelle tien kohti Neuenheimia. 

Ranskalaiset ilmeisesti tulkitsivat pfalzilaisten sissien taistelutoimet sodan lakien tai vähintäänkin vakiintuneiden tapojen vastaisiksi. Niinpä ranskalaiset eivät pysähtyneet Neuenheimiin vaan jatkoivat sissien takaa-ajoa vielä pohjoisempana sijainneeseen Handschusheimiin asti. Edetessään ranskalaiset tappoivat armotta kaikki kiinni saamansa sissit. Pahimmat julmuudet tapahtuivat ranskalaisten saavuttua Handschusheimiin. Ranskalaiset sytyttivät tuleen kylän kaikki rakennukset lukuun ottamatta hospitaalia ja kirkkoa, jotka pelastuivat ”erään merkittävän henkilön väliintulon ansiosta”, kuten ranskalaisten julmuuksia kuvaillut Christophorus Boethiuksen aikalaiskronikka tiesi kertoa. Kylään oli myös saapunut lukuisia pakolaisia Heidelbergistä, ja ranskalaiset saattoivat erehtyä pitämään heitä sisseinä tai näiden liittolaisina. Oli heidän motiivinsa sitten mikä tahansa, ranskalaiset sotilaat ryhtyivät joka tapauksessa murhaamaan kylän läheisessä metsikössä värjötelleitä pakolaisia. 

Sotilaat eivät erotelleet uhrejaan sukupuolen tai iän mukaan vaan surmasivat pakolaisia täysin mielivaltaisesti. Ensimmäisiin uhreihin lukeutui eräs kalakauppias, joka surmattiin pistimellä, sekä hänen raskaana ollut vaimonsa, jonka vatsan sotilaat leikkasivat auki ja repivät ulos kohdussa olleen sikiön. Kylässä oli ollut myös Heidelbergistä paenneita vastasynnyttäneitä naisia, jotka olivat aluksi piileskelleet talojen kellareissa vauvojensa kanssa. Ranskalaisten sytytettyä kylän talot tuleen naiset pakenivat sylivauvojensa kanssa talviseen metsään, missä he joutuivat syömään lunta ruoan ja veden puutteessa. Eräs käsivarteen ammuttu nainen yritti hoitaa vammaansa lumella sillä seurauksella, että välskäri joutui myöhemmin amputoimaan koko käden. Monet Handschusheimin naisista joutuivat myös sotilaiden raiskaamiksi. Eniten seksuaalisesta väkivallasta kärsivät viiden sotilaan joukkoraiskaama nuori äiti sekä eräs neljätoistavuotias tyttö, jota sotilaat prostituoivat toisilleen ja ohikulkijoille. Ranskalaiset eivät säästäneet ikäihmisiäkään. Kaduilla murhattiin ainakin kaksi vanhaa kerjäläistä, ja eräältä kahdeksankymmenvuotiaalta vanhukselta leikattiin käsi irti, minkä jälkeen hänet seuraavana päivänä ammuttiin kuoliaaksi. Joitakin vanhuksia myös nöyryytettiin riisumalla heidät alastomaksi tai sitten kidutettiin pakottamalla heidät seisomaan päällään samalla kun sotilaat nostelivat heidän jalkojaan ja iskivät heidän päitään maahan. Hospitaalin köyhät ja sairaat asukit ajettiin pakosalle talviseen metsään, minkä jälkeen sotilaat ryöstivät hospitaalin sängyistä patjojen höyhenetkin. Edes vainajat eivät olleet turvassa ranskalaisten väkivallanteoilta. Sotilaat silpoivat uhriensa ruumiista irti korvia ja neniä ja esittelivät niitä myöhemmin Heidelbergissä voitonmerkkeinään. Kuolleiden ruumiit lojuivat kaduilla kolmen päivän ajan, jona aikana ranskalaiset vain heittelivät niiden päälle hiukan olkia ja ajelivat niiden ylitse hevosrattaillaan. Verilöylyssä menetti henkensä ainakin 150 ihmistä, mikä luku saattaa olla vielä todellista pienempi.   

Mikä saattoi ajaa ranskalaiset sotilaat tällaisiin hirvittäviin julmuuksiin? Suurimpana yksittäisenä syypäänä Handschusheimin verilöylyyn on perinteisesti pidetty prikaatinkenraali Mélacia, joka joko suhtautui välinpitämättömästi alaistensa suorittamiin terroritekoihin tai sitten jopa määräsi ne toteutettaviksi. Lounais-Saksassa ”Melac” on yhä kansanomainen nimitys tuhopolttajalle, minkä lisäksi se on varsin yleinen koiran nimi – tämä jälkimmäinen perinne tosin saattaa juontaa juurensa siitä, että Mélac tunnettiin jo elinaikanaan koirien ystävänä, jonka lukuisat karvakaverit seurasivat isäntäänsä myös sotaretkille. Mélacin brutaalit otteet eivät ole kuitenkaan todiste hänen henkilökohtaisesta paholaismaisuudestaan vaan heijastavat ennemmin Aurinkokuninkaan strategisia tavoitteita yhdeksänvuotisessa sodassa sekä aikakauden sodankäynnin laajempaa yleisluonnetta. 

Polttaessaan Heidelbergin ympäristöä Mélac toteutti sotaministeri, Louvois’n markiisi François Michel Le Tellieren käskyä ”brûlez le Palatinat!” eli ”polttakaa Pfalz!” Jo kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana oli vakiintunut yleiseurooppalaiseksi tavaksi, että sotilaat hankkivat pääosan muonituksestaan, majoituksestaan ja palkastaan erilaisten kontribuutioiden eli sotaverojen kautta. Tyypillinen kontribuution muoto olivat polttolunnaat, puhtaan kiristyksen muoto, jossa sotilaat pakottivat talonpojat ja asuinyhteisöt maksamaan kontribuutioita tuhopolton ja väkivallan uhalla. Pfalzin tuhoamisessa ei kuitenkaan ollut enää kyse pelkästä armeijan huollosta polttolunnaiden avulla. Ensinnäkin Louvois ja hänen virkamiesalaisensa, niin sanotut intendentit, olivat jo pitkään suhtautuneet hyvin ynseästi sotilaiden omavaltaisuuteen armeijan huollon saralla. Sotilasviranomaiset saattoivat rangaista sotilaita hyvinkin pienistä varkauksista kuolemantuomiolla, mikäli olosuhteet näyttivät vaativan pelottavan esimerkin antamista kurittomille sotilaille. Intendant Turgot julistikin Espanjan perimyssodan (1701–1714) aikana vuonna 1710 rakastavansa kuria niin paljon, ettei hän ”kaihtanut mitään keinoja sen säilyttämiseksi.” Kurinpidolta eivät säästyneet edes upseerit, jotka saattoivat joutua korvaamaan ryöstelevien sotilaiden aiheuttamat taloudelliset vahingot omasta kukkarostaan. Toiseksi Pfalzin autioittaminen ei olisi palvellut ranskalaisten omia huoltotarpeita, sillä poroksi poltetut maatilat ja kylät eivät kyenneet tulevaisuudessa toimittamaan mitään kontribuutioita ranskalaisille itselleen. Ranskalaisilla ei selvästikään ollut mitään aikeita kunnioittaa kontribuutiojärjestelmää, sillä kuten Boethiuksen kronikka kertoo, he hävittivät myös sellaisia kyliä, jotka olivat jo aiemmin maksaneet ranskalaisille polttolunnaita ja siten toivoneet välttyvänsä tulelta ja vereltä. 

Pfalzin hävittämisessä näyttäisi olleen kyse puhtaasta poltetun maan taktiikasta ja saksalaisten säätyjen pelottelulle perustuvasta valtapolitiikasta. Kuten historioitsija John Lynn on todennut, Pfalzin hävittämisessä poltetun maan taktiikalla ei ollut kyse resurssien keruusta ranskalaisille itselleen vaan niiden riistämisestä viholliselta. Ranskalaiset tiesivät, että liittoutuneiden armeija, jolla ei ollut käytettävissään samanlaista huoltoetappien (étapes) järjestelmää kuin Aurinkokuninkaan armeijalla, oli lähes täysin riippuvainen hallitsemiensa alueiden toimittamista kontribuutioista ja veroluonteisista maksuista. Näin ollen, vaikkei Pfalzin hävittäminen palvellut ranskalaisten omien joukkojen ylläpitoa, se joka tapauksessa romahdutti pohjan heidän vihollistensa huollolta. Boethiuksen kronikasta käy ilmi, että myös liittoutuneiden sotilaat sovelsivat ajoittain samaa poltetun maan taktiikka vaikeuttaakseen ranskalaisten huoltojärjestelyitä. 

Pfalzin hävittämisellä oli myös laajempi poliittis-strateginen ulottuvuus. Kulottamalla Pfalzia Ludvig XIV halusi luoda keinotekoisesti eräänlaisen ”luonnollisen rajan” (frontière naturelle) Strasbourgista Philippsburgiin kulkevan linnoitusketjun itä- ja pohjoispuolelle. Saksalaiset ruhtinaskunnat, jotka vastoin Ludvigin odotuksia olivat liittoutuneet häntä vastaan, eivät siten kykenisi käyttämään Reinin itärantaa tuki- ja keskistysalueena Ranskaa kohti suuntautuneelle hyökkäykselle. Poltetun maan taktiikka palveli myös poliittista tarkoitusperää, sillä Ludvig XIV toivoi sen avulla pelottelevansa saksalaiset ruhtinaat joko omien rauhanehtojensa taakse tai vähintäänkin irti häntä vastustaneesta Augsburgin liigasta. 

Ranskalaisten tuhoamisorgiat eivät suinkaan rajoittuneet Heidelbergiin ja sen ympäristöön. Ludvigin käskystä ranskalaiset sotilaat polttivat maan tasalle joukon läntisen Saksan merkittävimpiä kaupunkeja: Wormsin, Speyerin, Mannheimin ja Oppenheimin. Kaiken kaikkiaan ranskalaiset hävittivät Pfalzissa vuoden 1689 aikana kaksikymmentä kaupunkia ja satoja kyliä. Myös Heidelberg yritettiin polttaa, mutta tuli ei ottanut levitäkseen kivitaloista koostuneessa kaupungissa ja se onnistuttiin sammuttamaan asukkaiden ripeiden toimenpiteiden ansiosta. Pfalzin hävittämisessä menehtyneiden ihmisten lukumäärää ei ole kyetty selvittämään millään tarkkuudella. Suoran väkivallan seurauksena lienee menehtynyt joitakin tuhansia pfalzilaisia, mutta kylien ja kaupunkien tuhoamisen synnyttämä pakolaisuus lienee koskettanut kymmeniä ellei jopa satoja tuhansia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan yhdeksänvuotisessa sodassa arvellaan kuolleen 680 000 ihmistä Euroopassa ja sen ulkopuolella. 

Ludvig XIV oli toivonut saavuttavansa Pfalzin hävittämisellä rauhan omilla ehdoillaan, mutta loppujen lopuksi Pfalzin tuhoaminen kääntyi Aurinkokuningasta itseään vastaan. Eurooppaan oli jo tuolloin muodostunut niin sanottu ”yleinen mielipide”, jonka julkisena sfäärinä toimi kansainvälisen levikin saavuttanut sanomalehtimedia. Ranskalaisten hirmuteot herättivät inhoa kaikkialla Euroopassa ja hitsasivat Augsburgin liigan jäseniä vain entistä tiiviimmin yhteen. Pikaisen, Ludvigin saneleman rauhan sijasta sota pitkittyi Aurinkokuninkaan kassaa tyhjentäväksi kulutussodaksi ja päättyi vasta kahdeksan vuotta myöhemmin solmittuun Rijswijkin rauhaan, jonka ehdot eivät suinkaan olleet Ranskalle myötäiset. Läntinen Eurooppa sai tuolloin nauttia vain lyhyestä rauhan hetkestä, sillä kulman takana odotti heti seuraava, Espanjan kruununperimyksestä kummunnut suursota. 

Lähteitä:

Christophorus Boethius, Ruhm-Belorberter, Triumpf-leuchtender, und Glanz-erhöheter Kriegs-Helms (Nürnberg: 1690).
 John A. Lynn, ’How War Fed War: The Tax of Violence and Contributions during the Grand Siècle’. The Journal of Modern History, Vol. 65, No. 2 (June, 1993)
Michael Martin, ‘Mélac!’ Zeit Online, 6 Mai 2004.

Julkaistu blogissa Scripturae ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 19.12.2015.

1 kommentti:

  1. Vaikutti 30-vuotisensodan pahimpien perinteiden mukaiselta. Tuo sota synnytti Hugo Grotiuksen sodan lait. Missä vaiheessa käytäntö sotaretkillä muuttui länsi-Euroopassa niin, että tuollaista mieletöntä hävitystä ei enää harrastettu. (Ison vihan aikana venäläisten meno taisi olla vähintään yhtä hurjaa kuin tuossa kuvatussa sodassa, ks Vilkuna Paholaisen sota. Taustakin taisi olla sama eli resurssien riistäminen viholliselta.))

    VastaaPoista