lauantai 2. joulukuuta 2017

Reinhold Swentorzetski ja politiikan taito




Maanpuolustuskorkeakoulun pääkirjasto Maurinkadulla on jo useamman kuukauden ajan myynyt poistokappaleita kirjakokoelmastaan. Koska käytän kirjastoa ahkerasti, on kirjahyllyyni päätynyt jo useampia Maurinkadulla tehtyjä löytöjä, ainakin E. H. Carrin historiografinen klassikko What is History? (1961), H. A. Karstenin kirjoittama elämäkerta Karl Gustav Wrangel (1916) sekä ruotsinkielinen käännös buurikenraali Christian de Wetin muistelmateoksesta, nimellä Striden mellan Boers och Engelsmän (1903).

Tuorein MPKK:n pääkirjastosta löydetty aarre on Reinhold Swentorzetskin Politiikan taito (Helsinki, 1928). Suomen poliittisen historian tuntemukseni on sen verran heikko, että minun piti selvittää Wikipediasta, kuka tämä Swentorzetski oikein oli. Kävi ilmi, että hän on paremmin tunnettu nimellä Reinhold Svento, joksi tuo sukunimi lyheni vuonna 1938. Swentorzetski, tai siis Svento, toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1922–1944 ja loikkasi sittemmin kommunistisen SKDL:n leiriin, jonka kansanedustajana hän toimi vuosien 1945–1948 välillä. Poliittisen uransa aikana Svento toimi myös ulkoasianministerinä kolmessa hallituksessa, Suomen suurlähettiläänä Sveitsissä ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Reinhold Svento kuoli vuonna 1973, yhdeksänkymmenenyhden vuoden iässä.

Vuonna 1928 ilmestynyt Politiikan taito ei ole mikään aatteellinen manifesti vaan jo nimestäänkin päätellen käytännöllinen opaskirja politiikan maailmaan. Sventoa lienevätkin hänen kirjoitustyössään innoittaneet enemmän Aristoteles ja Macchiavelli kuin Engels ja Marx.

2010-luvun kuohuvassa maailmassa Sventon ajatukset näyttäytyvät tuoreina ja ajankohtaisina. Svento vaati poliitikoilta korkeaa moraalia ja rohkeaa itsekritiikkiä mutta ei myöskään niellyt populistista ennakkoluuloa siitä, ”että epärehellinen menettely ja ajatustapa on muka politiikan välttämätön seuralainen, joka volen nolens (tahtoen tai tahtomatta) on tunnustettava ja jota on pidettävä miltei politiikan säännöllisenä ilmiönä.” Tällainen epärehellinen populismi johtaa Sventon mukaan siihen vaaralliseen ajatustapaan, jonka mukaan ”tarkoitus pyhittää keinot.”

Kritiikkiä saivat Sventolta osakseen myös niin sanotut ”poliittiset fetishit.” Esimerkkinä oman aikakautensa dominoivasta poliittisesta fetissistä Svento esitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetun Kansainliiton, jonka piti teoriassa estää uusien suursotien syntyminen ja siten taata ihmiskunnalle ikuinen rauha. Svento piti Kansainliittoa ”puoleensa vetävänä ja myötätuntoa herättävänä” poliittisena fetissinä. Hän piti sitä myös hyödyllisenä fetissinä, ainakin jos se aatteellisena rauhanjärjestönä yllyttäisi kansoja toteuttamaan kaunista ohjelmaansa. Toisaalta taas Svento näki vaaran Kansainliiton merkityksen liioittelussa ja sen positiivisten puolien alleviivauksessa, sillä ne saattoivat muuttaa poliittisen fetissin ”sopivaksi välikappaleeksi sen tarkoitukselle aivan vastakkaisten päämäärien saavuttamiseksi (esim. sodan valmisteluksi).” En voinut Politiikan taitoa lukiessani välttää ajattelemasta, onko Euroopan unionista tullut oman aikamme johtava poliittinen fetissi, jonka varjolla harhautuneet päättäjät ajavat unionin alkuperäisen tarkoituksen kanssa ristiriidassa olevaa politiikkaa. Vestigia terrent, sillä Sventon tulkinta Kansainliitosta valheellisena fetissinä osoittautui historian myötä oikeaksi.  

Politiikan taidon viimeisille sivuille Svento kokosi esittämänsä argumentit napakoiden viisauksien muotoon tiivistettynä. Toistan tässä niistä muutamia:

”Ennakkoluulo poliittisesta epärehellisyydestä on hylättävä vääränä ja yhteiskunnalliselle edistykselle vahingollisena harhauskona. Yksi rehellisyyden pisara voi olla politiikassa tärkeämpi kuin epärehellisyyden meri.”

”Ilmestyttyään kerran poliittiselle näyttämölle kansanjoukot eivät enää siltä poistu. Tämä on yksi demokratian tärkeimmistä perustuslaeista.”

” ”Yleisen mielipiteen” nimessä politiikassa vaaditaan toisinaan sellaisia tekoja, joita todellinen enemmistö ei enää hyväksy. ”Yleisen mielipiteen” avulla koetetaan näin ollen vastustaa yleistä mielipidettä.”

”Järki on politiikassakin lopullinen voittaja. Demokratia ilman kollektiivista älyä ja henkisen työn tekijöitä on tuomittu häviämään. Tietoisina siitä joukot oppivat vähitellen antamaan oikean arvon kanssaihmisten nerokkuudelle, älylle ja henkiselle luomiskyvyn taidolle. Näin syntyy politiikassakin uusi tekijä: työtätekevä älymystö.”

Julkaistu blogissa Scripturae 19.5.2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti