lauantai 22. huhtikuuta 2017

Noidat ja velhot Ruotsin armeijan palveluksessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana

Tanskan itäosaa, joka nykyään käsittää Skoonen, Blekingen, Hallandin ja Bohuslänin maakunnat, kohtasi vuosina 1643–1645 välillä suuri katastrofi, kun alueesta tuli näyttämö Tanskan ja Ruotsin välisessä sodassa. Historiankirjoituksessa sotaa kutsutaan yleisesti Torstenssonin sodaksi, Saksasta käsin Jyllannin niemimaalle hyökännyttä ruotsalaisarmeijaa komentaneen Lennart Torstenssonin mukaan, mutta Skooneen suuntautuneeseen sotaretkeen viitataan yhtä usein Hornin sotana. Tämä jälkimmäinen nimitys viittaa Gustaf Horniin, joka johti Ruotsin Smoolannista ja Länsi-Götanmaalta etelää kohti hyökännyttä sotajoukkoa. Kuluttavaksi sissi- ja piirityssodaksi taantunut konflikti aiheutti suurta tuhoa Tanskan hallitsemassa Skoonessa, ja lopulta myös merellä tappion kärsinyt Tanska joutui suostumaan nöyryyttävään sanelurauhaan Brömsebrossa syksyllä 1645. Sodan jälkeen Tanskassa alkoi itsetutkiskelu, kun epäonniselle sodalle haluttiin löytää selityksiä ja mahdollisia syntipukkeja. Jotkut näkivät sotilaallis-poliittisen katastrofin Jumalan rangaistuksena tanskalaisten synneistä, toiset olivat näkevinään tapahtuneen taustalla pahantahtoisia ja demonisia voimia.

Ruotsalainen kirkkohistorioitsija Gösta Johannesson löysi vuonna 1964 Kööpenhaminan yliopistokirjaston kokoelmista aikalaislähteen, joka avasi ikkunan oudot ulottuvuudet saavuttaneeseen sodan jälkipyykkiin tanskalaisen hallintokoneiston sisällä. Johannessonin löytämä lähde oli Helsingborgin maaherra Christoffer Ulfeldtin kirje kuninkaallisen kanslian sihteerille Otto Kraghille joulukuulta 1646. Kirjeessään Ulfeldt kuvasi eriskummallista tapausta, joka oli sattunut Skoonen sydänmailla ilmeisesti joskus vuoden 1644 aikana, jolloin alue oli jatkuvana taistelutantereena Gustaf Hornin kenttäarmeijan ja sitä vastaan taistelevien skoonelaississien, niin sanottujen snapphanarien, välillä.

Johannessonin kirje oli sisällöltään raportti erään nimettömäksi jääneen ruotsalaisnaisen vangitsemisesta, kuulustelusta ja teloituksesta. Tapahtumat lähtivät liikkeelle taistelusta skoonelaississien ja ruotsalaisten sotilaiden välillä Gudmuntorpin pitäjässä lähellä Ringsjön järveä. Ilmeisesti verrattain pieneksi jääneen kahakan lopputulos ei ole aivan selvä, mutta skoonelaississit joka tapauksessa ottivat sen tuoksinassa vangiksi erään ruotsalaisnaisen. Naisten ja muiden siviilien läsnäolo kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä ei ollut lainkaan tavatonta, sillä armeijoiden mukana kulki alati suuri joukko sotilaiden vaimoja ja lapsia, kaupustelijoita, prostituoituja ja kaikenlaista muuta väkeä. Välillä siviilit ottivat osaa muonanhankintaretkille, millä asialla myös vangittu ruotsalaisnainen lienee liikkunut sotilaiden matkassa. Vangittu nainen vietiin läheiseen Bosjön luostariin, missä häntä kuulusteltiin muutaman päivän ajan. Kirkkoherra Christer Olofssenin suorittaman kuulustelun tiivistelmä löytyi Ulfeldtin kirjeen liitteenä.

Ensiksikin kuulusteluissa selvisi se ilmiselvä seikka, että nainen kuului Gustaf Hornin kenttäarmeijan mukana kulkeneeseen kuormastoon (saksaksi Tross). Naisen ilmoituksen mukaan sekä hänen aviomiehensä että kaksi poikaansa palvelivat Hornin armeijassa ratsusotilaina. Naisen oma ammattitausta jäi liitteessä epäselväksi, mutta kirkkoherra Olofssen selvitti sen, ettei nainen ollut ainakaan lukutaitoinen. Kuulustelu sai kummallisia sävyjä naisen kuvaillessa omaa asemaansa Hornin kenttäarmeijassa. Nainen kertoi antautuneensa paholaisen valtaan kolme vuotta aiemmin. Olofssenin vaatiessa naista kieltämään paholaisen tämä kieltäytyi ja vastasi, että oltuaan kerran paholaisen oma hän ei ikinä enää jättäisi paholaista. Nainen ei kertomuksensa mukaan ollut suinkaan ainoa noita ruotsalaisten armeijassa. Sotajoukkoon kuului 300 noidan suuruinen erillisosasto, jota komensi parrakas noitanainen, ”arvoasteikossa everstistä seuraava.” Noidilla oli sotilaallisia tehtäviä ruotsalaisten armeijan osana. Ensiksikin heidän tuli noitua tanskalaiset viholliset siten, etteivät nämä kykenisi aiheuttamaan ruotsalaisille vahinkoa. Toiseksi heidän tuli loitsua kohtaamansa tanskalaiset siten, ”ettei yksikään heistä selviytyisi pälkähästä.” Kolmas sotilaallinen tehtävä oli puhdas tiedustelu tai vakoilu, millä asialla ruotsalaisnainen tunnusti olleensa liikkeellä vangitsemisensa hetkellä. Hänen tarkoituksenaan oli ollut selvittää, liikuskeliko Ringsjön ympäristössä skoonelaisia sissejä sekä ottaa selvää siitä, olivatko ruotsalaisten omat talonpoikaississit edenneet niin kauaksi etelään Smoolannin rajalta.

Olofssen pyrki kuulustelussaan selvittämään ruotsalaisten noitien voimia ja kykyjä. Naisen kertoman mukaan noidat kykenivät muuttamaan jatkuvasti muotoaan; armeijan pysyttäytyessä leiriytyneenä noidat esiintyivät tavallisina naisina, mutta armeijan lähtiessä liikkeelle he muuttivat muotoaan miehiksi ja ratsastivat tavallisten sotilaiden tavoin huovien joukossa. Omista voimistaan ja Gudmuntorpin kahakasta nainen kertoi sen verran, että ”mikäli olisin onnistunut asettautumaan talonpoikien ja kirkkomaan väliin, yksikään heistä ei olisi selvinnyt hengissä.” Kun Olofssen kysyi naiselta, oliko tämä koskaan tavannut paholaista, nainen vastasi nähneensä hänet useastikin – paholainen oli väriltään musta, nainen informoi Olofssenia. Kirkkoherra Olofssenin kysyessä naiselta, mistä tämä oli puhunut paholaisen kanssa, nainen vastasi vain ”Jeesus, Jeesus.”

Kuulustelut kestivät pari päivää. Niiden loputtua, Ulfeldt kertoi kirjeessään Kraghille, sissit neuvottelivat siitä, tulisiko nainen päästää vapaaksi. Sissien tuomio oli ilmeisen kielteinen, vaikkakaan mitään virallista oikeusistuntoa ei vangitun naisen kohtalosta koskaan pidetty. Nainen vietiin kolmen tai neljän sissin saattamana läheiseen metsään, minne päästyään musketein aseistautuneet sissit muodostivat äkisti ampumaketjun. Pelästynyt nainen alkoi kirkua. ”Nyt seison tuomiolla!” Sitten hän pinkaisi metsään karkuun. Eräs sisseistä juoksi naisen kiinni ja löi hänet kuoliaaksi kirveellä. Tämän jälkeen naisen ruumis haudattiin lähellä sijainneen nevan alle.

Ringsjön noitanaisen tapaus antaa aihetta muutamille yleisille huomioille koskien noituutta ja kolmikymmenvuotisen sodan aikakautta. Ensiksikin Saksassa nähtiin noitavainojen esiintymisissä selkeä piikki kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Erityisesti Baijerissa, Frankenissa ja Westfalenissa järjestettiin 1620- ja 1630-luvuilla toistuvia noitavainoja, joissa menehtyi tuhansia noituudesta syytettyjä miehiä ja naisia. Aikalaistodistaja Peter Hagendorf, imperialistien ja ruotsalaistenkin riveissä palvellut saksalainen palkkasoturi, raportoi Westfalenin noitavainoista päiväkirjassaan. ”Lippstadtissa [kaupunki Westfalenissa] oli hyvää vanhaa olutta ja myös noitia. Näin seitsemän poltettavan elävältä. Heidän joukossaan oli myös nätti kahdeksantoistavuotias tyttö, mutta myös hänet poltettiin”, Hagendorf kirjasi lakonisesti ylös päiväkirjaansa joskus vuoden 1629 lopulla. Historioitsija Joachim Whaley on nähnyt yhteyden noitavainojen ja sodan seurauksena yhä militantimmaksi yltyneen katolisen vastauskonpuhdistuksen välillä. Monissa paikoin noitavainot laantuivat ruotsalaisten armeijoiden ilmaannuttua paikalle, Whaley toteaa. Ruotsalaisten, jos ei nyt valistunut, niin ainakin maltillinen suhtautuminen noituudesta epäiltyihin siviileihin on omalta osaltaan saattanut luoda ruotsalaisille mainetta heidän vihollistensa joukossa noitien ymmärtäjinä tai jopa suosijoina.

Toinen noituuteen liittyvä havainto koskee juuri ruotsalaisia itseään. Skoonelaississien uskomus Ruotsin armeijan palveluksessa olevista noidista vaikuttaa nykyihmisestä sangen fantastiselta ja kaukaa haetulta tarinalta, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana käsitys ruotsalaisia palvelevista noidista oli yleinen (joskin tietoisen propagandistinen) legenda Manner-Euroopassa. Keisarilliset propagandistit viljelivät yleisesti tarinaa Kustaa Aadolfin armeijaan kuuluvista lappalaisista, jotka harjoittivat noituutta edistääkseen Ruotsin sotilaallisia tavoitteita Saksassa. Friedrich Spanheimin aikalaiskronikassa viitataan imperialistien levittämään tarinaan lappalaisista velhoista, jotka taikoivat ruotsalaiset vahingoittumattomiksi ja jotka kykenivät loitsuillaan synnyttämään rajuja tuulia ja myrskyjä. Imperialistit tuskin olivat keksineet näitä tarinoita omasta päästään, vaan ne lienevät olleet perua aiemmasta lähteestä, Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta, joka ilmestyi Roomassa vuonna 1555. Olaus Magnus tarinoi lappalaisista ja suomalaisista, jotka olivat muinaisina pakana-aikoina olleet niin mahtavia noitia kuin itse Persian Zarathustra olisi opettanut heitä. Suomalaisten erityiskeino oli myydä tuulta merenkulkijoille. Taikakaluna oli yksinkertainen remmi, johon oli solmittu kolme solmua. Avatessaan ensimmäisen solmun merenkulkija saisi itselleen voimakkaan mutta turvallisen myötätuulen. Kaikkien kolmen solmun avaaminen synnytti niin voimakkaan myrskytuulen, ettei alusta voinut ohjata airoilla, peräsimellä tai purjeilla. Halutessaan saada tietoa kaukana olevien ystävien tai vihollisten voinnista pohjanmaalaisilla oli tapana kääntyä suomalaisten ja lappalaisten noitien puoleen, Olaus Magnus kirjoitti. Tällaisille voimille olisi ymmärrettävästi löytynyt myös sotilaallista käyttöä, mistä syystä uskomukset ruotsalaisten noituuden käytöstä eivät näyttäydy täysin epäjohdonmukaisina.

Vaikka tarinat ruotsalaisten armeijoita palvelevista noidista eivät olleet lainkaan tavattomia 1600-luvun Euroopassa, oli Ringsjön noidan fantastinen tapaus kuitenkin liikaa tanskalaisten konventionaaliselle mielenlaadulle. Christoffer Ulfeldt ei ollut lainkaan varma pitäisikö tapauksen antaa levitä yleiseen tietouteen tai tulisiko siitä mainita edes Kööpenhaminan hallintokoneiston sisäpiirissä. ”En tiedä näettekö sopivaksi antaa kanslerin [jota virkaa toimitti tuolloin Christian Thomesen Sehested] nähdä tätä kirjettä”, Ulfeldt kirjoitti kanslian sihteeri Otto Kraghille. ”Jossain muussa maassa se olisi jo julkaistu painettuna”, Ulfeldt päätti kirjeensä. Vanhoillinen ja kaikenlaisia sensaatioita vierastava Tanska ei kuitenkaan ollut jokin muu maa. Christoffer Ulfeldtin kirjettä tutkinut Gösta Johannesson ei löytänyt mitään viitteitä siitä, että kirjettä olisi koskaan julkaistu tai että kansleri Christian Sehested olisi saatettu tietoiseksi sen sisällöstä tai edes sen olemassaolosta. Seuraavien muutaman vuoden aikana itsetutkiskelu hävitystä sodasta palasi noidista ja paholaisista takaisin maan päälle, kun alemmat säädyt alkoivat pitää tappion todellisena syypäänä etuoikeutettua aatelistoa, joka ei verovapauksista ja muista privilegioista huolimatta kyennyt täyttämään ainoaa velvoitettaan, sotilaallisesti tehokasta ratsupalvelusta. Ringsjön noidan muisto unohtui, ja hänen kohtalonsa hautautui Kööpenhaminan yliopiston arkistoihin. Noitana teloitetun ruotsalaisnaisen tarina näki uudelleen päivänvalon vasta kolmesataa vuotta myöhemmin.


Kirjallisuutta:
Gösta Johannesson, ’Häxkonster i fält’. Ale Historisk tidskrift för Skåneland, Nr 1 (1965), 34–37
Olaus Magnus, Historia om de nordiska folken (Tukholma, 2010)
Jan Peters, toim., Ein Söldnerleben im Dreissigjährigen Krieg: Eine Quelle zur Sozialgeschichte (Berliini, 1993)
Friedrich Spanheim, Le soldat suedois (Pariisi, 1642)
Joachim Whaley, Germany and the Holy Roman Empire, Volume I: Maximilian I to the Peace of Westphalia 1493–1648 (Oxford, 2012)


[Julkaistu Uuden Suomen Vapaavuorossa 18.8.2016]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti