lauantai 22. huhtikuuta 2017

Eversti Seckendorffin petos ja eräs tapahtumahistorian epätodennäköinen toimija

Ruotsalaisessa historiankirjoituksessa on viime aikoina tullut muotiin populääri kirjallisuus, joka käsittelee erinäisiä tapahtumahistoriallisia tai kontrafaktuaalisia mitä jos -skenaarioita. Tuore esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta on Magnus Västerbron 101 historiska händelser: En annorlunda världshistoria, joka nimensä mukaisesti listaa 101 tapahtumaa, joilla on oletetusti ollut käänteentekevä vaikutus maailmanhistoriassa. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijana en ollut lainkaan yllättynyt, että Västerbron listalle oli päässyt Prahan defenestraatio, jonka yleisesti katsotaan laittaneen liikkeelle vuosikymmeniä kestäneen suursodan. Tuolloin, toukokuussa 1618, Böömin protestanttiset aatelismiehet heittivät Hradschinin linnan ikkunasta ulos kaksi katolista sijaishallitsijaa sekä heidän kirjurinsa. Luettuani Västerbron artikkelin Prahan defenestraatiosta suunnittelin kirjoitusta, joka olisi kyseenalaistanut defenestraation käänteentekevänä historiallisena tapahtumana (katolisten sijaishallitsijoiden epäonnistunut murhayritys oli mielestäni enemmänkin antitapahtuma).

Vastaväittelyn sijasta päätin kuitenkin leikitellä ajatuksella siitä, että kolmikymmenvuotinen sota sisältäisi jonkin ratkaisevan tapahtuman, joka olisi joko kääntänyt historian kulun tai estänyt sellaista käännöstä tapahtumasta. Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin taistelussa marraskuussa 1632 tai keisarillisen generalissimus Albrecht von Wallensteinin salamurha Egerissä helmikuussa 1634 eivät täysin täytä historiallisen käänteen kriteereitä, sillä kummatkin kuolonkohtalot olivat jo olleet odotettavissa. Kustaa Aadolf oli uhmannut vuosikausien ajan väkivaltaista kuolemaa rynnimällä joukkojensa kärjessä vihollista vastaan Puolan ja Saksan taistelukentillä, ja Wallenstein oli jo pitkään koetellut sääty-yhteiskunnallisen soveliaisuuden rajoja sekä työnantajansa keisari Ferdinand II:n kärsivällisyyttä sotilaallisella ja poliittisella omatoimisuudellaan. Kummankin suurmiehen melankolinen loppu edusti siten enemmän ennalta arvattavaa kohtaloa tai historiallisen prosessin todennäköisyyttä kuin dramaattista käännekohtaa kolmikymmenvuotisen sodan historiassa.

Tapahtumahistoriallisella käännekohdalla on kolme keskeistä tunnusmerkkiä. Ensiksikin tapahtumalla tulee olla ratkaiseva ja kauaskantoinen merkitys. Toiseksi tapahtuman tulee olla juuri tapahtuma, toisin sanoen enemmän sattuman ja oikkujen kuin rakenteiden ja suurten kehityslinjojen lopputulos. Kolmanneksi tapahtuman tulee syntyä agentin eli aktiivisen toimijan myötävaikutuksesta eikä olosuhteiden järkähtämättömästä voimasta. Kolmikymmenvuotisen sodan läheisempi tarkastelu paljastaa erään tapahtuman, joka täyttää nämä kaikki tunnusmerkit. Tapahtuma esti sodan kulun dramaattisen muutoksen yhden osapuolen eduksi, se syntyi sattuman kaoottisesta oikusta ja sillä oli liikuttajanaan ilmiselvä historiallinen toimija – joskaan ei varsinaisesti mikään todennäköinen historian suurmies.

Elettiin vuoden 1642 alkua. Ruotsin armeija oli jo palautunut Nördlingenin taistelun tappiosta (1634) ja sitä seuranneesta Ruotsin hallitseman maa-alan dramaattisesta kaventumisesta. Sotilaallinen tilanne Saksassa alkoi hitaasti mutta varmasti kääntyä Ruotsin ja sen uuden liittolaisen, Ranskan, eduksi. Ruotsin armeijan sisäinen tilanne oli kuitenkin ongelmallinen. Nördlingenin jälkeen kenttäarmeijan komento oli siirtynyt marsalkka Johan Banérille, joka joutui kotimaisen ruotuväen puutteessa turvautumaan yhä enemmän saksalaisiin palkkasotureihin. Värvätyt sotilaat olivat lisänneet armeijan iskukykyä, kuten Wittstockin taistelun voitto vuonna 1636 ja sitä seurannut eteneminen etelään kohti Habsburgien sydänmaita oli osoittanut, mutta vastaavasti ammattisotureiden käyttö kasvatti armeijan palkkamenoja. Vuoden 1641 aikana palkkasaatavat olivat kasvaneet niin suuriksi, että värvättyjen sotilaiden uskollisuus Ruotsin kruunulle alkoi rapautua. Banérin äkillinen kuolema toukokuussa 1641 synnytti sotilaallisen kriisin, kun palkkasaataviaan penänneet everstit näkivät syntyneen komentotyhjiön otollisena tilaisuutena ryhtyä avoimeen kapinaan. Vuoden lopulla kansleri Axel Oxenstierna onnistui tyynnyttämään kapinoivat everstit lupaamalla heille läänityksiä valloitetuilta alueilta sekä osasuorituksia Ranskan maksamista apurahoista. Samoihin aikoihin myös armeijan sisäinen valtatyhjiö jälleen täyttyi, kun Ruotsista saapui kenttämarsalkka Lennart Torstensson ottamaan sodankäynnin ohjakset omiin käsiinsä.

Kaikki everstit eivät kuitenkaan pitäneet Oxenstiernan tarjoamia kompensaatioita riittävinä. Eräs tyytymätön eversti, Wolfenbüttelin varuskuntaa komentanut Joachim von Seckendorff, ryhtyi jopa suunnittelemaan puolen vaihtamista. Keisarillisen armeijan ylikomentajat Ottavio Piccolomini ja arkkipiispa Leopold Wilhelm, keisari Ferdinand III:n veli, olivat jo jonkin aikaa tunnustelleet potentiaalisia puolenvaihtajia Ruotsia vastaan kapinoineiden everstien joukosta. Wolfenbüttelissä oli vuoden 1641 lopulla vankina keisarillinen eversti Heinrich Gayling von Altheim, jonka Seckendorff mahdollisesti tunsi jo entuudestaan. Gayling von Altheim toimitti Seckendorffille arkkipiispa Leopold Wilhelmin tarjouksen, jossa hänelle luvattiin täysi everstin palkka keisarillisessa palveluksessa. Gayling von Altheimin yllytyksestä Seckendorff pyrki yhteyteen Piccolominin ja Leopold Wilhelmin kanssa. Tammikuussa Seckendorff anoi Torstenssonilta kulkuluvan omalle viestinviejälleen, jonka virallisena tehtävänä oli matkata imperialistien hallitsemalle alueelle ja vierailla Erfurtissa varmistamassa Seckendorffin vaimon turvallisuus ja tuoda hänet tarvittaessa Wolfenbütteliin. Todellisuudessa viestinviejä vieraili vihollisen päämajassa, mistä hän sai mukaansa kirjallisia ohjeita Seckendorffille vietäväksi. Ohjeiden sisältö oli ruotsalaisten kannalta vaarallinen. Ne sisälsivät vähintäänkin ohjelman Ruotsiin tyytymättömien upseerien systemaattisesta värväämisestä keisarin palvelukseen, mahdollisesti jopa suunnitelmia ruotsalaisten komentajien kortteereihin suunnatusta yllätysiskusta, jonka seurauksena Torstensson ja monet muut korkea-arvoiset ruotsalaisupseerit olisi joko vangittu tai surmattu.

Paluumatkallaan viestinviejä joutui ruotsalaisten pysäyttämäksi, ja hänet ohjattiin Apenburgiin ilmoittautumaan kenraalimajuri Hans von Königsmarckille, joka oli Ruotsin kenttäarmeijan komentoketjussa kolmas Torstenssonin ja kenraali Karl Gustav Wrangelin jälkeen. Viestinviejän vierailu vihollisen alueella herätti epäilyksiä Königsmarckissa, ja viestinviejää pidäteltiin jonkin aikaa kaupungissa. Lopulta Königsmarck vakuuttui siitä, ettei viestinviejä ollut ainakaan tietoisesti sekaantunut mihinkään hämäräpuuhiin, ja viestinviejä päästettiin jatkamaan matkaansa. Valmistautuessaan jatkamaan matkaa kohti Wolfenbütteliä viestinviejä huomasi tyrmistyksekseen, että pistoolinkoteloon sullotut kirjeet olivat kadonneet. Viestinviejä tutki hätääntyneenä tallin olkien peittämää lattiaa, muttei löytänyt kirjeen kirjettä. Hänelle ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palata Wolfenbütteliin kertomaan Seckendorffille huolestuttavat uutiset.

Kirjeiden kohtalo oli ollut seuraavanlainen. Viestinviejän riisuessa satulaansa tallissa pistoolinkoteloon sullotut kirjeet olivat pudonneet huomaamatta tallin lattialle. Ne olivat pian peittyneet olkiin ja kadonneet näkyvistä. Kirjeet kuitenkin löysi olkien seasta mitä epätodennäköisin historiallinen toimija: joko touhukas koiranpentu tai tekemistä vailla ollut kissa. Kolmikymmenvuotisen sodan historian 1600-luvun lopulla kirjoittanut Kaarle XI:n hovihistorioitsija Samuel von Pufendorf sekä eräät 1700-luvun saksalaiset historioitsijat olivat sitä mieltä, että kirjeet löysi kissa; aikalaiskronikoitsijat Bogislav Chemnitz ja Eberhard Wassenberg taas esittivät kirjeiden löytäjäksi nuorta koiranpentua. Chemnitzin ja Wassenbergin tulkinta on sikäli uskottavampi, että koirat olivat kaikkein tyypillisimpiä seuraeläimiä aikakauden armeijoissa. Koirat pitivät vahtia leireissä ja kortteereissa, minkä lisäksi ne olivat jopa kissoja tehokkaampia torjumaan rottia ja hiiriä, noita uuden ajan Euroopan ahtaiden ja epähygieenisten asuintilojen vaarallisimpia tuholaiseläimiä. Tylsistynyt kissa olisi myös todennäköisesti silponut kirjeet kynsillään eikä kanniskellut niitä suussaan huomionkipeän koiranpennun tavoin.

Kirjeet löytänyt koiranpentu esitteli ylpeänä saalistaan Apenburgin varuskunnan sotilaille. Eräs ratsuväenupseeri katsoi aiheelliseksi pelastaa mahdollisesti tärkeät paperit ja nappasi ne pois pennun hampaista. Pikainen tarkastelu paljasti, että kirjeet olivat todiste petoksellisesta toiminnasta; käsialan läheisempi tutkiskelu puolestaan osoitti, että osan kirjeistä oli kirjoittanut Seckendorff itse (imperialistit ilmeisesti palauttivat Seckendorffin kirjeet ne luettuaan). Seckendorff, joka oli kuullut kirjeiden katoamisesta, saapui juuri tuolloin itse Apenburgiin tarkoituksenaan puolustaa itseään Torstenssonin edessä mahdollisia epäilyksiä vastaan. Apenburgissa Seckendorffia odotti kuitenkin koleerinen Königsmarck ja tämän johtama sotaoikeuden istunto. Seckendorffilla oli lukuisia ystäviä ja liittolaisia värvättyjen saksalaisupseerien joukossa, mutta kukaan heistä ei ollut halukas puolustamaan tätä sotaoikeuden edessä. Königsmarckin johtama sotaoikeus totesi Seckendorffin syylliseksi, mutta teosta määrättävä rangaistus ei ollut vallitsevissa olosuhteissa aivan itsestäänselvyys. Periaatteessa petturuudesta tuli automaattisesti määrätä kuolemanrangaistus, mutta tuomion muuntaminen vankeudeksi tai jopa armahdus eivät olisi olleet lainkaan mahdottomia ratkaisuja tällaisessa tapauksessa. Värvätyt ammattisotilaat saattoivat vaihtaa puolta monenlaisissa olosuhteissa, ja heidän sotilaallinen uskollisuutensa perustui enemmän neuvoteltuun sopimukseen kuin alamaisuuteen jotain tiettyä suvereenia kohtaan. Toisten upseerien yllyttäminen kapinaan tai petokseen sekä attentaatin suunnittelu sotilaallista ylijohtoa vastaan olivat luonnollisesti raskauttavia asianhaaroja Seckendorffia vastaan.

Seckendorffin kohtalosta päätti lopulta kenttämarsalkka Torstensson, joka koki niskuroivien saksalaisupseerien saaneen jo riittävästi porkkanoita; nyt olisi oiva tilaisuus näyttää, että kenttäarmeijan uusi komentaja osasi käytellä myös keppiä. Seckendorffin kohtalo oli sinetöity: vuoden 1642 alussa skotlantilainen upseeri William Forbes totesi lakonisesti sotapäiväkirjassaan, että keisarillisen armeijan kanssa juonitellut eversti Seckendorff mestattiin Salzwedelin kaupungissa. Forbesin lisäkommentti ”Luojan kiitos” (gottlob) antaa ymmärtää, että Seckendorffin petos vaikutti tuolloin vakavalta ja potentiaalisesti vaaralliselta asialta armeijan sisällä.

Seckendorffin juonittelun tai paremminkin sen julkitulon luonnetta historiallisena käänteenä voisi tietenkin yrittää avata kontrafaktuaalisen mitä jos -pohdinnan kautta. Mitä jos Seckendorff olisi onnistunut houkuttelemaan suuren joukon Ruotsin palvelukseen värvättyjä saksalaisupseereita keisarin puolelle? Mitä jos vuoden 1641 everstikapina olisi uusiutunut alkuvuonna 1642? Mitä jos imperialistit olisivat onnistuneesti toteuttaneet strategisen iskun Ruotsin kenttäarmeijan ylijohtoa vastaan ja joko vanginneet tai surmanneet Torstenssonin, Wrangelin ja Königsmarckin? Tällaista kontrafaktuaalista pohdintaa vaikeuttaa se seikka, että Seckendorffin ja imperialistien käymien alustavien yhteydenpitojen ja värvättyjen saksalaisupseerien joukkoloikkaamisen tai Ruotsin sotilaallista ylijohtoa vastaan kohdistetun strategisen iskun väliin jäi monia muuttujatekijöitä. Wolfenbüttelin ja Apenburgin välillä oli monta kissaa ja koiraa, jotka olisivat yhtä lailla saattaneet paljastaa Seckendorffin ja imperialistien juonittelut jonain myöhempänäkin ajankohtana. Vielä suurempi epävarmuustekijä olisivat olleet Seckendorffin lähestymät värvätyt saksalaisupseerit, jotka olisivat kenties ilmiantaneet vaikuttamisyritykset joko uskollisuudesta Ruotsia kohtaan, katolista keisaria kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä tai paljaasta oman edun tavoittelusta. Ahtaisiin talvikortteereihin asettunut kenttäarmeija ei muutenkaan ollut kaikkein otollisin ympäristö salajuonille; kaikki me intin käyneet tiedämme, minkälaisia juorukerhoja nykyajan kasarmitkin osaavat olla.

Seckendorffin ja imperialistien salajuonittelun käänteentekevyyttä voi lopulta arvioida vain vallinneiden olosuhteiden valossa. Ruotsin kenttäarmeija oli tammikuussa 1642 hädin tuskin toipunut everstien kapinasta edellisenä vuonna. Kapinasta oli selvitty lahjomalla everstit takaisin Ruotsin puolelle avokätisillä läänityksillä ja rahallisilla kompensaatioilla, jotka maksettiin Ranskalta saaduista apurahoista. Vuoden 1642 alussa tällaisia resursseja värvättyjen upseerien lepyttelemiseksi ei enää ollut käytössä. Kenttäarmeijan sisäinen koheesio oli tuolloin pitkälti sotilaallisen ylijohdon, erityisesti sen uuden ja määrätietoisen ylipäällikkö Lennart Torstenssonin, käsissä. Ruotsin kenttäarmeijan komentajat Torstensson, Wrangel ja Königsmarck kunnostautuivat sotapäälliköinä seuraavan kuuden vuoden aikana. Breitenfeldin toisen taistelun (1642) ja Jankowin (1645) ratkaisevat voitot olivat osittain, elleivät jopa pitkälti, Lennart Torstenssonin henkilökohtaisten kykyjen ansiota. Torstenssonin astuttua syrjään vuonna 1645 hänen paikkansa otti Karl Gustav Wrangel, jonka johdolla armeija eteni Baijeriin, Frankeniin ja aina Habsburgien keskieurooppalaisille sydänmaille asti. Kun Westfalenin rauha solmittiin lokakuussa 1648, Königsmarckin johtama armeijaosasto taisteli jo Prahan, Habsburgien entisen pääkaupungin, muurien sisäpuolella. Tämä historian kulku olisi eittämättä ollut hyvin erilainen, mikäli Seckendorffin ja imperialistien suunnitelmat värvättyjen saksalaisupseerien käännyttämisestä tai Ruotsin sotilaallista ylijohtoa vastaan kohdistetusta strategisesta iskusta olisivat toteutuneet. Seckendorffin petos, tai sen ilmitulo, ansaitsee siten tulla nostetuksi esille eräänä kolmikymmenvuotisen sodan käänteentekevimpänä tapahtumana.

Tapahtumahistoriallista tunnustusta ansaitsee myös nimettömäksi jäänyt koiranpentu, jonka touhukkuuden ansiosta Seckendorffin petos tuli ilmi. Seckendorffin viestinviejän pistoolikotelosta tippuneet kirjeet olisivat saattaneet helposti hautautua hevostallin lattian peittäneisiin olkiin. Mikäli ne olisi myöhemmin kuitenkin löydetty, oljissa pyörineitä, kavioiden tallomia ja hevonkusen kastelemia kirjeitä olisi ollut vaikea lukea, saati sitten käyttää yksiselitteisinä todisteina sotaoikeuden istunnossa. Tapa, jolla Seckendorffin petos tuli ilmi, osoittaa vähintäänkin perustelluksi tuon muinaisten roomalaisten talojensa porttikiviin usein raapustaman kehotuksen cave canem – ”varokaa koiraa!”


Lähteitä ja kirjallisuutta:

Bogislav Chemnitz, Königlich Schwedischer in Teutschland geführter Krieges, vierter Theil, das andere Buch (Tukholma, 1855)
Leben des Kayserl. General-Feld-Marschalls Herrn Friedrich Heinrichs Reichs-Grafen von Seckendorff (Amsterdam, 1738)
Detlev Pleiss, ‘Das Kriegsfahrtenbuch des schwedischen Offiziers William Forbes. Von seiner Landung an der Unterelbe im Sommer 1634 bis zu seiner Rückkehr nach Stade im Winter 1649/50‘. Stader Jahrbuch 1995, 133–153
Samuel von Pufendorf, Der Schwedisch- und Deutschen Kriegs-Geschichte, vierzehendes Buch (?, 1688)
Magnus Västerbro, 101 historiska händelser: En annorlunda världshistoria (Tukholma, 2015)
Eberhard Wassenberg, Der Teutsche Florus (Danzig, 1645)

[Julkaistu Uuden Suomen Vapaavuorossa 25.9.2016]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti