lauantai 22. huhtikuuta 2017

Mikä ihmeen varhaismoderni ajanjakso?

Turun yliopiston arkeologian opiskelija ja Aboa Vetuksen museon tutkija Ilari Aalto on blogissaan Mullan alta avannut ansiokkaasti kivikauden, pronssikauden ja rautakauden määritelmiä. Kuten Aalto aivan oikein toteaa, aikakausijaottelu on arkeologiassa ja historiassa tärkeä työkalu: ”Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin”, Aalto kirjoittaa.

Ilari Aalto perustelee hyvin, miksi arkeologiset aikakaudet on jaoteltu ja nimetty niin kuin ne ovat. Arkeologiassa ajanjaksot nimetään materiaalisten kulttuurien mukaan, mikä käytännössä tarkoittaa vain tietylle ajanjaksolle ominaista materiaalia tai teknologiaa. Vasarakirveskulttuuri viittaa siten ajanjaksolle tyypilliseen työkaluun, kampakeraaminen taas tiettyyn tapaan koristella keraamisia astioita. Suomusjärven kulttuuri on sikäli huiputtava nimi, että se viittaa paikkakuntaan, joka on erityisen tunnettu Suomen vanhimmista esinelöydöistä. Tosiasiassa Suomusjärvenkin kulttuuri viittaa varhaisimpaan neoliittisen ajanjaksoon, jolle oli ominaista piikivisten työkalujen käyttö. Pronssikausi viittaa samalla logiikalla Suomen ulkopuolelta tuotettujen pronssiesineiden esiintymiseen, vaikkakin ajanjakson asutukselle on tyypillistä myös kiviröykkiöiden päällystämä polttohautaus. Hautaustapojen yhteydessä ei enää puhuta puhtaasti materiaalisista kulttuureista, vaan tuolloin kulttuurin käsite laajentuu käsittämään myös tietynlaisen henkisen ulottuvuuden. Pronssikausi on sikäli kimurantisti määriteltävä, että teknologisena ja materiaalisena aikakautena sillä on päällekkäisyyttä toisaalta kivikauden ja toisaalta rautakauden kanssa. Rautakausi on jo vieläkin ongelmallisempi määritelmä, sillä sen yhteydessä on totuttu puhumaan merovingikaudesta ja viikinkikaudesta. Nämä termit viittaavat jo kirjoitettuun historiaan ja myöhemmin hahmotettuihin taloudellisiin, poliittisiin, kulttuurisiin ja sotilaallisiin yhteyksiin Skandinavian ja Länsi-Euroopan kansojen kanssa.

Ilari Aallon ajatusharjoitus haastoi minut miettimään oman historiallisen tutkimuskohteeni eli niin sanotun esi- tai varhaismodernin ajanjakson määrittelyä. Ajanjakson määrittely on jossain määrin vakiintunutta eurooppalaisessa historiantutkimuksessa, ja sillä viitataan tyypillisesti aikaväliin 1500–1800. Myös raskaalta vaikuttava nimi ”varhaismoderni” on sama lähes kaikkialla Euroopassa. Saksassa ajanjaksosta käytetään nimitystä Frühe Neuzeit eli varhainen nykyaika. Ruotsin tidigmoderna ja englannin early modern ovat käytännössä synonyymeja suomen varhaismodernin kanssa. Ranskassa tästä jaottelusta kuitenkin poiketaan, ja siellä keskiaikaa seuranneesta ajanjaksosta käytetään nimitystä époque moderne, moderni aika. Ranskalaisessa historianajattelussa moderni aika vuorostaan päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789, ja sitä seurannut ajanjakso on ”nykyaika” eli époque contemporaine. Sama logiikka vaikuttaa myös Italiassa ja Espanjassa, missä varhaismoderni aikakausi on storia moderna tai Edad Moderna ja sitä seurannut nykyaika on era contemporanea tai Edad Contemporánea.

Edellä esitetty on raakaa yleistystä, ja varhaismodernin ajanjakson määrittely – ja jopa koko termin käyttämisen tarkoituksenmukaisuus – on ollut ja on yhä kiistanalainen asia. Ensinnäkin varhaismodernin ajanjakson rajapyykit ovat vaihtaneet usein paikkaa ja vaikuttavat tekevän niin yhä edelleen. Suomalaisen historiantutkimuksen pitkäikäisenä kuriositeettina on ollut se, että meillä keskiajan katsotaan ulottuvan jopa 1500-luvun jälkipuoliskolle asti. Tälle aikakausijaottelulle on ollut Suomessa selvät työergonomiset perusteet. Suomessa on jäljellä vain vähän 1500-lukua edeltävää kirjallista lähdeaineistoa, mistä johtuen suomalaisilla keskiajan tutkijoilla olisi ollut kovin kapea työsarka. Mutta kun keskiajan määritelmää puskettiin eteenpäin sata vuotta, arkistoista alkoikin löytyä kirjeitä, tilejä ja karttoja historiantutkijoiden käyttöön. Moni keskiajan historiaan liittyvä väitöskirja olisi Suomessa jäänyt tekemättä ilman tätä joustavuutta keskiajan määrittelyn suhteen.

Keskiajan ulottaminen 1500-luvulle on myös sikäli perusteltua, että monet ilmiöt ja rakenteet erityisesti maanviljelyksen, perhe-elämän ja kansanuskomusten saroilla säilyttivät Suomessa keskiaikaisen ilmeensä aina 1600-luvulle ja jopa pidemmälle asti. Toisaalta 1500-luvun niputtaminen keskiajan yhteyteen on myös sangen ongelmallista, sillä 1500-luku oli aivan poikkeuksellinen murroskohta Suomen historiassa. Merkittävin myllerrys oli reformaatio eli luterilainen uskonpuhdistus, joka muutti radikaalisti perinteiset valta- ja omistussuhteet. Ruotsin maaomaisuus jakaantui vielä 1500-luvun alussa suurin piirtein tasan kruunun, kirkon ja aatelin välillä. Reformaation seurauksena kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, jonka haltuun päätyi siten kaksi kolmasosaa maaomaisuudesta. Keskiajan Suomessa maaomaisuus oli jakautunut lähes tasan kruunun ja kirkon välillä, sillä aatelilla oli Suomessa tuolloin vain vähän maata. Suomessa reformaatio oli siten suurempi mullistus kuin monissa muissa Euroopan kolkissa, sillä täällä kruunusta tuli kerta heitolla lähes koko maan yksinomistaja. Vastaavasti irtaantuminen keskiaikaisista valtarakenteista ja omistussuhteista oli dramaattisempaa Suomessa kuin muualla 1500-luvun Euroopassa.

Myös muualla Euroopassa varhaismodernin ajanjakson alkamisajankohta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Hyvin usein keskiajan ja varhaismodernin aikakauden nivelkohdaksi esitetään vuotta 1492. Tämän nimenomaisen vuoden valinnalle on kaksi ilmiselvää syytä: Amerikan löytäminen Kolumbuksen toimesta sekä Granadan muslimivaltakunnan kukistuminen Espanjan niemimaalla, mikä tapahtuma saattoi loppuun vuosisatoja kestäneen reconquistan eli Espanjan takaisinvalloittamisen maahan tunkeutuneilta maureilta. Jälkimmäinen perustelu on melko helppo keino yhdistää kahden epookin taitekohta johonkin nimenomaiseen poliittiseen tai sotilaalliseen tapahtumaan; vastaavalla tavalla viikinkien aikakauden päätymispisteeksi esitetään usein vuotta 1066, jolloin anglosaksien kuningas Harold Godwin kukisti Harald Hardradan johtamat norjalaiset ja tanskalaiset maahantunkeutujat Straffordin sillalla (ja joutui itse heti sen jälkeen Vilhelm Valloittajan johtamien normannien lyömäksi Hastingsin kentällä). Edellistä perustelua puolustaa se, että uuden mantereen löytäminen laajensi kerta heitolla eurooppalaisten perspektiivejä ja esitti keskiajan maailmankuvalle sellaisia haasteita, joihin se ei enää kyennyt vastaamaan.

Muitakin mahdollisia ajankohtia keskiajan päättymiselle ja varhaismodernin aikakauden alkamiselle on löydetty. Yksi sellainen on vuosi 1440, jolloin saksalainen Johannes Gutenberg keksi painokoneen. Toinen ilmiselvä (ja jo edelläkin viitattu) käännekohta on vuosi 1517, jolloin Martin Lutherin hahmotetaan vasaroineen liikkeelle uskonpuhdistuksen. Hiukan epätodennäköisempiä kandidaatteja ovat vuosi 1494, jolloin Ranskan kuningas Kaarle VIII hyökkäsi Italiaan ennen näkemättömän suurikokoisen armeijan johdossa, sekä vuosi 1495, jolloin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa suoritettiin laaja hallitusreformi, jonka seurauksena keisarikuntaan julistettiin keskiaikaiset verikostot ja sukuvihat kieltänyt valtakunnanrauha (Landfrieden).

Kenties paras tapa määrittää varhaismodernin aikakauden alkamista on tehdä se yksittäisiä vuosilukuja yleisemmällä tasolla ja sisällyttäen niitä laajempia ilmiöitä, joiden historioitsijat katsovat olevan luonteenomaisia kyseiselle ajanjaksolle. Näitä ilmiöitä ovat kapitalismin vahvistuminen, siirtomaiden perustaminen, kaukoliikenteen kasvu, uskonpuhdistus (ja vastauskonpuhdistus), painetun sanan leviäminen, hallinnon keskittyminen, säätyrajojen vakiintuminen, armeijoiden koon kasvu ja entistä suurempien systeemien entistä suuremmat kriisit. Monilla näillä osa-alueilla varhaismoderni aikakausi muistuttaa omaa nykyaikaamme keskiaikaa enemmän, mistä syystä ajanjaksoon viitataan juuri varhaismodernina aikakautena. Tämä nykyajalle tuttujen asioiden ja ilmiöiden hahmottaminen on oiva tapa tarkastella varhaismodernia aikakautta, mutta myös siinä on omat ongelmansa. Ajatus siitä, että vuosien 1500 ja 1800 välillä kuljettiin kohtalonomaisesti kohti modernia nykyaikaa, on teleologista ja varhaismodernin aikakauden omia ominaispiirteitä vähättelevää. Nykymaailma ei ole kokonaisuudessaan mikään väistämättömyyden lakien seuraus; monet tuntemamme instituutiot ja järjestelmät ovat syntyneet sattuman, erehdyksen ja ennakoimattomuuden tuloksena. Progressiivisuus ja kaikenlaisten uudistusten käyttöön ottaminen ei sekään ollut millään lailla ominaista varhaismodernille aatemaailmalle – päinvastoin tuona aikana kavahdettiin kauhistuttavia ”innovaatioita”, sillä maailman nähtiin olevan rakenteiltaan ja instituutioiltaan järkkymätön ja kaikin tavoin täydellinen ja valmis. Varhaismoderni aikakausi ei nähnyt itseään kulman takana odottavan nykyajan eteiskammiona vaan enemmänkin tulevan maailmanlopun odotushuoneena. 

Jos moderniuden käsite määrittää varhaismodernin aikakauden alkamisajankohtaa, tulisi sen loogisesti merkittää myös sen päättymistä. Historioitsijoilla on kuitenkin hyvin eriävät käsitykset siitä, milloin varhaismoderni muuttui nykymoderniksi ja yksi ajanjakso vaihtui jälleen toiseksi. Varhaismodernin ajanjakson päättyminen on jopa enemmän sidoksissa yksittäisiin kansallishistorioihin kuin sen alkaminen. Ranskassa pidetään itsestään selvänä taitekohtana vuoden 1789 suurta vallankumousta, jonka myötä keskiaikaista perua oleva perintökuninkuus vaihtui ensin perustuslailliseksi monarkiaksi ja sitten Ranskan ensimmäiseksi tasavallaksi. Ranskalaisessa historiankirjoituksessa on myös usein painotettu varhaismodernille aikakaudelle omintakeisen säätyjärjestelmän murtumista vallankumouksen seurauksena, mutta tämä ajatus ei aivan pidä vettä tarkasteltaessa vakiintuneiden säätyrajojen säilymistä Ranskassa pitkälle 1800-luvun loppuun asti. Britanniassa varhaismodernin aikakauden päätöspisteeksi esitetään ympäripyöreästi joko vuotta 1700 tai 1800. Edellinen vuosiluku viittaa kahteen hahmotettuun murroskohtaan, parlamentaarisen vallankäytön sementoimiseen vuoden 1688 mainiossa vallankumouksessa sekä toisaalla Britannian nousuun kolonialismin ja kapitalismin globaaliksi mahtivaltioksi. Vuoden 1800 valitseminen varhaismodernin ja modernin rajapyykiksi perustuu teolliseen vallankumoukseen, jossa Britannia oli eittämättä edelläkävijän roolissa muuhun Eurooppaan verrattuna. Saksassa varhaismodernin ajanjakson katsotaan päättyneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkauttamiseen Napoleon Bonaparten toimesta vuonna 1806.

Entä milloin varhaismoderni aikakausi päättyi Suomessa? Virallisesti Suomessa ei ole koskaan edes ollut mitään varhaismodernia aikakautta, vaan kyseisen ajanjakson katsotaan olevan synonyymi Ruotsin vallan ajan (suurvalta-ajan, vapauden ajan ja kustavilaisen ajan) kanssa. Tästä syystä ajanjakson loppuminen on loogista yhdistää Suomen sodan (1808–1809) päättäneeseen Haminan rauhaan, jossa Ruotsi menetti kokonaisuudessaan nykyisen Suomen alueen Venäjälle. Tämä rajanveto on jälkijättöistä historiallista periodisointia puhtaimmillaan, sillä Haminan rauha tai edes sitä seuranneet Porvoon maapäivät eivät tuoneet mukanaan mitään järisyttäviä muutoksia Suomen olosuhteisiin. Ruotsi pysyi yhä virallisena kielenä, luterilaisuus pysyi valtionkirkkona, säätyjako säilyi ennallaan ja maata hallittiin yhä ruotsalaista perua olleella lainsäädännöllä. Suomessa ei tapahtunut 1800-luvun alussa edes mitään sellaista merkittävää teollisuuden kasvua tai kapitalististen vuorovaikutussuhteiden vahvistumista, jonka katsotaan Britanniassa ja eräissä muissa Länsi-Euroopan maissa erottaneen varhaismodernia aikakautta nykyajasta. Tässä mielessä vuosi 1809 oli merkittävämpi rajapyykki entiselle emämaa Ruotsille, joka joutui hyväksymään Kustaa Aadolfin perua olevan sotilasvaltion ja siihen perustuneen suurvalta-aseman lopullisen romahduksen. Ruotsissa sotilasvaltion konkurssi vapautti inhimillisiä ja materiaalisia resursseja kaupankäyntiin, teollistumiseen ja muuhun taloudelliseen toimeliaisuuteen, ja läntinen naapurimaa omaksui Suomea nopeammin länsieurooppalaisille maille tyypillisen, teollistuneen, kaupungistuneen ja keskiluokkaistuneen ulkoasun.

Suomessa varhaismoderni maailma hajosi pala kerrallaan ja pitkän ajan kuluessa. Teollistuminen, kapitalisoituminen ja kaupungistuminen ovat asioita, jotka saivat Suomessa vakiintuneen ja nykyaikaisen muotonsa pitkän ajan kuluessa, noin vuosien 1830 ja 1970 välillä. Yleinen äänioikeus ja valtiopäivien järjestäytyminen yksikamariseksi eduskunnaksi vuonna 1906 irrottivat säätyjärjestelmän ja poliittisen päätöksentekoprosessin toisistaan, vaikkakin viimeiset varhaismodernille sääty-yhteiskunnalle omintakeiset privilegiot poistettiin Suomen lainsäädännöstä vastan Euroopan unioniin liittymisen myötä lähes sata vuotta myöhemmin. Koska varhaismodernin ajanjakson päättymistä ei voi Suomessa osoittaa mitenkään tyhjentävästi tai yksiselitteisesti, mikä tahansa 1800-luvun vaihteeseen osuva ajankohta on tarkoitusta varten sopiva. Vuosi 1809, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin kuningaskunnan itämaasta Venäjän tsaarin suuriruhtinaskunnaksi ja jolloin uusi hallitsija Aleksanteri I julisti liittävänsä Suomen ”kansakuntien joukkoon”, ei ole lopulta lainkaan hullumpi vaihtoehto ajanjaksojaottelun taitekohdaksi.

Lopuksi on syytä esittää retorinen kysymys siitä, missä määrin koko varhaismoderni ajanjaksottelu on tarpeellista tai mielekästä. Puolustan varhaismodernin aikakauden käsitteen paikkaa historiallisessa aikajaottelussa mutta en korkealentoisista historiallis-filosofisista syistä vaan vedoten pelkkään arkiseen työergonomiaan. Kolme vuosisataa kattanutta varhaismodernia ajanjaksoa on historiantutkijoiden parissa työstetty omana työsarkanaan jo 1800-luvun alusta lähtien, jolloin Euroopan eri arkistot alkoivat avautua tutkijoille ja moderni historiantutkimus metodeineen ja eettisine periaatteineen sai alkunsa (siinä jälleen yksi mahdollinen murroskohta varhaismodernin ja nykyajan välillä!) Varhaismodernille historiantutkimukselle vakiintuivat pian omat arkistokokonaisuutensa, ongelmanasettelunsa, opetustapansa ja julkaisukanavansa. Suomalaisessa historiantutkimuksessa tämä ei kenties ole niin silmiinpistävää, mutta muualla Euroopassa varhaismodernista historiantutkimuksesta on paisunut niin suuri tutkimus-, opetus- ja julkaisukenttä, että sen iskeminen yhteen keskiajan tai nykyajan historiantutkimuksen kanssa olisi käytännössä mahdotonta. Tämä ei silti tarkoita, että eri periodien tutkijoiden täytyisi pitäytyä uskollisesti omilla tonteillaan. Eri aikakausien rajapintoja rikkovaa historiantutkimusta saa ja jopa pitää uskaltaa tehdä entistä enemmän. Myös Ilari Aalto on tervetullut ulottamaan arkeologista tutkimusta varhaismodernille ajanjaksolle tai vaikka aivan nykyaikoihin asti!

[Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 16.12.2016]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti