Eräs vainojen vuosisata

 

Vainojen uhrien päivänä muistellaan ymmärrettävästi lähihistorian hirvittäviä rikoksia ihmisyyttä vastaan: uiguurien joukkovangitsemisia Kiinassa, rohingya–kansan vainoa Burmassa, Sudanin hallinnon toteuttamia joukkomurhia Etelä-Sudanissa, tutsien kansanmurhaa Ruandassa, serbijoukkojen tekemiä etnisiä puhdistuksia Bosniassa, Kamputsean punakhmerien hirmuvaltaa, Indonesian armeijan toteuttamaa kansanmurhaa Itä-Timorissa, bengalilaisten kansanmurhaa Bangladeshissa, toisen maailmansodan holokaustia, Stalinin hallinnon synnyttämää Ukrainan nälänhätää sekä armenialaisten kansanmurhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Ihmisryhmien vainoilla on kuitenkin vielä pidempikin historia, joka yltää lukuisten vuosisatojen ja jopa vuosituhansienkin taakse. Eräs synkkä ajanjakso vainojen historiassa on 1600-luku, jolloin pelkästään Euroopassa toteutettiin useitakin etnisyyteen ja uskontoon perustuneita joukkovainoja. 

 

Espanjan niemimaalla toteutettiin 1600-luvun alussa operaatio, jota ei voi kuvailla muuksi kuin etniseksi puhdistukseksi. Puhdistuksen kohteena olivat niin sanotut moriskot, jotka olivat Andalusiassa asuneiden islaminuskoisten maurien jälkeläisiä. Maurien viimeisen Espanjassa sijainneen linnakkeen Granadan kukistuttua vuonna 1492 jäljelle jääneiden maurien oli joko valittava maanpako tai kääntyminen kristinuskoon. Kymmenet tuhannet maurit valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon, jolloin Espanjaan syntyi maurien jälkeläisten vähemmistö, jonka koko oli 1600-luvun alussa 275,000 henkeä. Habsburgien kastilialainen keskushallinto suhtautui moriskoihin vainoharhaisuutta hipovalla epäluulolla, sillä heidän uskottiin säilyttäneen kulttuurilliset ja uskonnolliset siteet Pohjois-Afrikan muslimeihin ja muodostavan siten potentiaalisen muslimien viidennen kolonnan Espanjan sisällä. Epäluulo kulminoitui sangen aiheettomalta vaikuttavaan pelkoon siitä, että moriskot palvelivat osmanien sulttaania ja valmistautuivat kaatamaan Habsburgien hallinnon laajamittaisen kapinan tai suoranaisen vallankumouksen avulla. Vuosien 1609 ja 1614 välillä toteutettu moriskojen karkotus oli väkivaltainen ja traumaattinen prosessi, jonka yhteydessä tuhansia ihmisiä sai surmansa yhteenotoissa kruunun sotajoukkojen ja karkotusta vastustavien moriskojen välillä. Karkotuksella oli katkera jälkimaku, sillä työteliään ja veroja maksavan kansanosan karkottaminen rapautti entisestään Espanjan omaa kompuroivaa taloutta. Ranskalainen aikalaistodistaja, Luçonin silloinen piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieu, piti koko etnistä puhdistusta täysin kontraproduktiivisena hankkeena: Pohjois-Afrikkaan palattuaan kaikki moriskot epäilemättä palasivat takaisin islaminuskoon, Richelieu pohti muistelmissaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteydessä tapahtui lukuisia joukkomurhia ja väestönsiirtoja, mutta niitä motivoivat useimmiten sodan vaihtelevat olosuhteet kuin mikään johdonmukainen uskonnollinen tai poliittinen vaino. Sodan ajalta löytyy kuitenkin esimerkkejä, jotka täyttävät kansavainon tunnusmerkit. Ranskassa käytiin 1620-luvulla katolisen keskushallinnon ja protestanttisten separatistien eli hugenottien välistä sisällissotaa, jonka yhteydessä kuninkaan sotajoukot suorittivat siviiliväestön verilöylyjä Privas’n ja Nègrepelissen hugenottikaupungeissa. La Rochellen hugenottikaupungin piirityksessä 1627–1628 menehtyi 20 000 kaupungin asukasta sekä tuhansia piirittäjiin lukeutunutta katolilaista. Vuonna 1620 Valtellinan laakson katoliset asukkaat nykyisen Sveitsin alueella toteuttivat niin sanotun ”pyhän joukkomurhan” (Sacra Macello), jonka uhreiksi valikoituivat laaksoa hallinneiden Harmaiden liigojen protestanttiset virkamiehet ja siirtolaiset perheineen, kaiken kaikkiaan noin 600 henkeä. Keisari Ferdinand II:n voitettua Böömin kapinalliset säädyt Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620 hän ryhtyi Böömin puhdistamiseen poliittisesti ja uskonnollisesti epäluotettavista aineksisista. Jopa 150 000 böömiläistä, pääosin porvariston ja ritariluokan edustajaa, joutui jättämään kotinsa vuosien 1621 ja 1627 välillä ja pakenemaan joko pohjoisessa Saksaan tai etelässä Transilvaniaan. Uskonnollisen vainon kohteeksi joutunut anabaptistien vähemmistö katsoi parhaaksi etsiä suvaitsevaisuutta vielä kauempaa eli osmanien sulttaanikunnasta. Kaikki nämä joukkokarkotukset olivat inhimillisiä ja taloudellisia katastrofeja, kun usein vain vähäisen omaisuutensa keisarillisissa takavarikoissa menettäneet böömiläiset pakolaiset ajautuivat uusissa olosuhteissaan taloudelliseen kurjuuteen ja yhteiskunnalliseen juurettomuuteen.

 

Irlannin historiassa 1600-luku on saaren kaikkein synkin vuosisata. Protestanttisten siirtolaisten saapuminen saaren pohjoisosaan 1500-luvulla ja katolisen alkuperäisväestön häätäminen ns. plantaasiläänitysten tieltä synnyttivät katolisissa talonpojissa syvää vihaa, joka purkautui vuonna 1641 Ulsterin protestanttisiirtolaisiin kohdistuneiden joukkomurhien sarjana. Väkivalta Ulsterissa kulki eskalaation kautta, alkaen ensin pahoinpitelyistä, ryöstöistä sekä karkotuksista ja pahentuen sitten henkirikoksiksi. Väkivallan lakipisteessä katoliset asejoukot surmasivat kerralla jopa satoja siirtolaisia tekemättä mitään eroa miesten, naisten ja lasten välillä. Noin 4 000 siirtolaista kuoli välittömästi katolilaisten väkivallanteoissa ja kenties jopa kolminkertainen määrä kodeistaan häädettyjä pakolaisia kylmän, nälän ja kulkutautien vuoksi. Protestanttien kosto viivästyi Englannin oman sisällissodan vuoksi, mutta lopulta Nemesis saapui Irlantiin Oliver Cromwellin muodossa. Cromwellin johtama parlamentaristiarmeija syyllistyi Droghedan ja Wexfordin kaupungeissa puolustajien ja asukkaiden summittaisiin joukkomurhiin vuonna 1649, mutta nämä teot olivat vasta alkusoittoa todelliselle etniselle puhdistukselle. Kun katoliset irlantilaiset siirtyivät itärannikon avainkaupunkien menetyksen jälkeen sissisotaan, englantilaiset vastasivat siihen hävittämällä ruokavarastoja sekä ajamalla maaseudun siviiliväestöä pois näiden kodeista. Seurauksena oli hirvittävä humanitaarinen kriisi, kun taivasalla värjötteleviä irlantilaisia alkoi menehtyä joukoittain kylmyyden, nälänhädän ja Irlantiin hyökkääjien mukana rantautuneen paiseruton takia. Kuolonuhrien lukumäärä on arvioitu jonnekin kahdensadantuhannen ja puolen miljoonan välille. Englantilaisten harjoittama etninen puhdistus institutionalisoitiin poliittiseksi ohjelmaksi vuonna 1652, jolloin parlamentin asutussuunnitelma (Act of Settlement) pakotti Irlannin katoliset asukkaat eräänlaiseen reservaattiin saaren länsiosassa. Tämän lisäksi tuhansia muita irlantilaisia pakkosiirrettiin Karibian saarten siirtokuntiin, joiden plantaaseilla heitä käytettiin orjiin rinnastettavana pakkotyövoimana.

 

Vuosisadan jälkipuoliskoa varjostivat kaksi katolilaisten protestantteihin suuntamaa uskonnollista vainoa. Vuonna 1655 Savoijin herttua Carlo Emanuele II:n sotilaat surmasivat Piemonten laaksoissa noin 2 000 valdesilaista eli keskiajalla muodostuneen ja katolisen kirkon ulkopuolelle jättäytyneen uskonnollisen lahkon jäsentä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV ratkaisi Ranskaa repineen uskonkiistan omasta mielestään tyhjentävästi, kun hän antoi määräyksen karkottaa kaikki hugenotit valtakunnastaan. Kumpikin vaino sai kuitenkin tuolloin vastareaktiokseen uuden ilmiön, Euroopan julkisen mielipiteen paheksunnan ja sen mukanaan tuomat poliittiset vastatoimet. Englantilainen runoilija John Milton tuomitsi valdesilaisten vainot suurta julkisuutta saamallaan sonetilla On the Late Massacre in Piedmont (1655), minkä lisäksi Sveitsin protestanttiset kantonit sekä Alankomaiden tasavalta tekivät suurta numeroa ottaessaan vastaan alppilaaksojen pakolaisia. Omaa etnistä puhdistustaan Irlannissa samaan aikaan toteuttanut Oliver Cromwell jopa uhkasi Savoijia sodalla, mikäli herttua Carlo Emanuele ei palauttaisi valdesilaisille näiden oikeuksia (kuten nöyryytetty herttua lopulta teki). Myös Ranskan Aurinkokuningas maksoi hinnan hugenottien vainoista. Kun Ludvig XIV julisti protestantismin laittomaksi vuonna 1685, Ranskasta vyöryi protestanttisiin maihin ainakin kaksisataatuhatta, ellei jopa miljoona hugenottipakolaista. Räikeä uskonnollinen vaino levensi railoa Ranskan ja sen harvojen protestanttisten liittolaisten välillä aikakaudella, jolloin Aurinkokuningas kävi toistuvia ja pitkittyneitä suursotia valtakuntansa itä- ja etelärajoilla, usein toisia katolisia valtakuntia vastaan. Ranskan ulkopuolella Aurinkokuninkaan julkisuuskuva jäi rumaksi uskonvainojen ja aggressiivisten valloitussotien seurauksena.

 

1600-luvun pahimmat vainot kohdistuivat yhteen nimenomaiseen vähemmistöön – juutalaisiin. Läntisessä Euroopassa oli koettu 1600-luvun alkupuolella joukko satunnaisia ja sporadisia juutalaisvainoja, joista aikalaislehdistössä näkyvin oli Frankfurt am Mainin juutalaiskadun (Judengasse) hävitys vuonna 1614. Tuolloin leipuri Vincenz Fettmilchin johtama kiltalaisten joukko hyökkäsi juutalaisten asuttamalle kadulle ajaen sen kaikki 1 300 asukasta ulos kodeistaan ja ryöstämällä näiden asumukset. Pian mellakan jälkeen Fettmilchin painostama kaupunginraati karkotti kaikki juutalaiset Frankfurtista. Fettmilch ylitti omavaltaisuudellaan monia rajoja, mistä syystä hänet ja kuusi muuta kiltalaista tuomittiin keisari Rudolf II:n määräyksestä kuolemaan kapinan aiheuttamisesta. Kaksi vuotta kapinan jälkeen juutalaiset saivat jälleen palata Frankfurtiin, mutta keisarin määräyksestä heidän lukumääränsä kaupungissa rajattiin vastedes kuuteensataan. Italiassa juutalaisten vaino oli vähemmän näkyvää mutta systemaattisempaa ja johdonmukaisempaa. Siellä viranomaiset ja papit etsivät toistuvasti mitä tahansa syitä riistääkseen juutalaisilta vanhemmilta näiden lapsia ja kasvattaakseen nämä kirkon helmoissa katolisiksi. Kyseessä oli hidastempoinen ja salakavala etninen puhdistus, joka pyrki täysin tietoisesti tukahduttamaan juutalaisen tradition siirtämisen yhdeltä sukupolvelta toiselle.

 

Pahin juutalaisia 1600-luvulla kohdannut katastrofi tapahtui nykyisen Ukrainan alueella, missä hetmani Bohdan Chmielnickin johtamat kasakat nousivat vuonna 1648 kapinaan heitä hallinnutta Puola-Liettuaa vastaan. Kasakat surmasivat summittaisesti puolalaisia ja liettualaisia maanomistajia, mutta heidän suurin raivonsa kohdistui juutalaisiin, jotka edustivat ortodoksisille kasakoille yhdistelmää uskonnollisesta vihollisesta sekä yhteiskunnallisesta sortajasta. Jälkimmäinen näkemys perustui siihen seikkaan, että monet puolalaisten maanomistajien puolesta veroja keränneistä ”arendaattoreista” olivat juuri juutalaisia. Tämä ei kuitenkaan muuttanut miksikään sitä asiaa, että kaikki juutalaiset eivät olleet veronkerääjiä ja että joidenkin juutalaisten harjoittama veronkeräys oli vain maanomistajien heille osoittama tehtävä eikä mikään missio kasakoiden sortamiseksi. Varovaisimpienkin arvioiden mukaan kasakat surmasivat Chmielnickin kapinan aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä juutalaisvähemmistöstä, jonka kokonaismäärä saattoi olla Ukrainassa tuolloin vain 50 000. Kyseessä oli yksiselitteisesti pahin yksittäinen pogromi, mitä Euroopan juutalaiset olivat siihen mennessä joutuneet kokemaan.

 

Myöhempinä vuosisatoina juutalaisvainojen mustaan historiaan kirjoitettiin Euroopassa vielä synkempiäkin lukuja.

Monacon taistelut

 

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) ei juuri muisteta merisodankäynnin tapahtumista, mikä unohdus on ymmärrettävää vaikkei aivan aiheellista. Monet sota-ajan suurimmista tai merkittävimmistä meritaisteluista tapahtuivat Euroopan ulkopuolella, kuten Matanzasinsalmen taistelu, jossa alankomaalaiset kaappasivat itselleen espanjalaisten hopealaivaston Kuuban edustalla vuonna 1628, tai Abrolhosin karikon taistelu Brasilian rannikolla, missä alankomaalainen laivasto epäonnistui yrityksessään torjua espanjalaisportugalilaisen sotilasretkikunnan rantautumisen Pernambucon siirtokuntaan vuonna 1631. Läntisen Euroopan keskeisin merisodankäynnin näyttämö oli Pohjanmeri, jolla Dunkerquesta ja Oostendesta käsin operoineet flanderilaiset kaapparit vaivasivat Alankomaiden kauppa- ja kalastuslaivastoja. Doverin edustalla Englannin kanaalissa puolestaan käytiin vuonna 1639 Downsin redin meritaistelu, jossa alankomaalaisten laivasto löi hajalle Espanjan Alankomaihin pyrkineen espanjalaisportugalilaisen armadan. Itämeren ainoat suuret meritaistelut käytiin Ruotsin ja Tanskan välillä Kolberger Heiden redillä sekä Fehmarnin saaren ulkopuolella vuonna 1644. Ensimmäinen taistelu kallistui tanskalaisten eduksi, mutta jälkimmäinen oli ruotsalaisten selkeä voitto.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynnin eräs pitkäaikainen ja johdonmukainen näyttämö oli siltikin Välimeri, mikä seikka on usein unohtunut sodan pohjoiseurooppalaisilta historioitsijoilta. Välimerellä törmäilivät toisiinsa jatkuvasti alueen lukuisat merivallat: Habsburgien Espanja, Bourbonien Ranska, Genovan ja Venetsian tasavallat, Toscanan herttuakunta (entinen Firenzen tasavalta), Maltan johanniittaritarit, Algerian ja Tunisian barbareskimerirosvot, Itävallan Habsburgien palveluksessa olleet Adrianmeren uskokit, osmanien sulttaanikunta sekä lukuisat läntisestä ja pohjoisesta Euroopasta saapuneet merirosvot, jotka ryöväsivät Välimeren liikennettä joko alueen merivaltojen tai oman itsensä laskuun.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan kontekstissa Välimeren merisodankäynnissä oli kyse Espanjan ja Ranskan välisestä valtakamppailusta, joka alkoi jo vuonna 1628 syttyneestä Mantovan herttuakunnan perimyssodasta (1628–1630). Ranskan intresseissä oli puolustaa Provencen rannikkoa sekä laajentaa Ranskan tai sen ajoittaisen liittolaisen, Savoijin herttuakunnan, hallitsemaa rantaviivaa idemmäksi kohti Ligurianmeren päälakea. Myös Espanjalla riitti puolustettavaa alkaen aina Gibraltarin salmesta ja jatkuen aina Roussillonin kreivikuntaan, joka sijaitsee nykyään Ranskan maaperällä. Italiassa Espanjan kuului Napolin kuningaskunta, mikä tarkoitti Sisilian sekä Italian niemimaan rannikon puolustamista aina Rooman korkeudelle asti.

 

Välimeren merisodankäynnissä oli omat ominaispiirteensä, jotka kiteytyivät pitkälti yhteen alustyyppiin eli soutuvoimalla toimivaan kaleeriin. Pohjoisesta Euroopasta tuo alustyyppi oli jo lähes kadonnut 1600-luvun alussa, mutta Välimerellä sen käyttöä puolustivat monet seikat, joista monia oli kiteytetty Provencen säätyjen kuningas Ludvig XIII:lle vuonna 1636 osoittamaan anomukseen Ranskan Välimeren kaleerilaivaston koon kasvattamisesta. ”Maltan ritarikunta säilyttää loistonsa niillä kaleereilla, jotka tekevät jatkuvia retkiä Aasian puolelle”, uutiskronikka Mercure François’n julkaisema anomus muistutti kuningasta, ”kun taas Firenzen arkkiherttua on tehnyt itsensä voimakkaaksi idässä niillä viidellä tai kuudella kaleerilla, jotka hänellä on ollut hallussaan viimeiset 30 vuotta; Espanjan kuningas ei luota Italiaa alistaessaan muiden valtioiden apuun vaan kaleeriensa synnyttämään pelkoon.” Myös Ranskan tuli seurata naapurivaltakuntien esimerkkiä kasvattaessaan merimahtiaan Välimerellä, Provencen säädyt vaativat anomuksessaan. Kaleereilla pystyi tekemään monia asioita: niillä saattoi suorittaa maihinnousuja ja kuljettaa maajoukkoja rannikolla sijaitsevien varuskuntien välillä, turvata kauppamerenkulkua, katkaista espanjalaisten meriyhteyksiä Espanjan ja Italian välillä sekä tietenkin torjua muslimimerirosvojen ja espanjalaisten hyökkäyksiä Provencen rannikolle. Tämä viimeinen perustelu epäilemättä painoi Provencen säätyjen vaa’assa muita syitä enemmän.

 

Syksyllä 1636, samana vuonna, jolloin Provencen säädyt julkaisivat vetoomuksensa Ranskan Välimeren kaleerilaivaston voimistamisesta, Välimerellä käytiin Ranskan ja Espanjan välillä meritaistelu, joka paljasti monia aikakauden merisodankäynnin rakenteellisia piirteitä. Syntyneen meritaistelun strateginen konteksti oli rakentunut vuotta aiemmin, jolloin espanjalaiset valloittivat Cannesin edustalla sijaitsevat Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n pikkusaaret. Koska saaret sijaitsivat ranskalaisten hallitseman rannikon edustalla, niitä saattoi huoltaa ja täydentää ainoastaan meriteitse. Kesällä 1636 Napolin varakuningas Manuel de Acevedo y Zúñiga ryhtyi kokoamaan Korsikan ja Toscanan välillä sijaitsevalle Isola d’Elban saarelle kaleerilaivastoa, jonka tarkoituksena oli toimittaa ”kaleerikenraali” Melichior Borgian komennossa Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n espanjalaisille varuskunnille aseita, ampumatarvikkeita, linnoitusten rakennusmateriaaleja ja miestäydennyksiä. Sattui kuitenkin niin, että samaan aikaan Gibraltarin salmesta purjehti Välimerelle Bretagnesta, Guyennesta ja Normandiasta koottu ranskalaislaivasto Harcourtin kreivi Henri de Lorrainen ja Bordeaux’n arkkipiispa Henri d’Escobleau de Sourdisin komennossa. Armada koostui 33 erilaisesta laivasta: kaljuunoista, sluupeista, kuljetusaluksista ja polttolaivoista. Harcourtin ja Bordeaux’n lippulaivana oli tuhannen tonnin Saint-Louis, jonka päällikkö oli johanniittaritari Philippe Raquin Des Gouttes. Laivastoon kuuluivat myös 150-tonniset Margarite, Cardinal ja Gascoigne, jotka olivat aikakauden uusinta huipputeknologiaa, toisin sanoen nopeita, matalaprofiilisia ja raskaasti aseistettuja fregatteja. Laivastolla oli Välimerellä kolme tehtävää: barbareskimerirosvojen tuhoaminen, Provencen rannikon turvaaminen niin merirosvoilta kuin espanjalaisiltakin sekä maajoukkojen toimittaminen Ranskan italialaisen liittolaisen, Parman herttuan avuksi.

 

Laivaston partiointi Välimerellä alkoi melko tapahtumaköyhissä merkeissä: heinäkuun 1. päivä yksi Harcourtin ja Bourdeaux’n nopealiikkeisistä fregateista otti kiinni merirosvolaivan, jota komensi ”hollantilainen luopio, asultaan kuin sulttaani.” Merirosvolaivalla oli lastinaan joukko kristittyjä vankeja, jotka ranskalaiset vapauttivat. Elokuun lopulla ranskalaiset saivat saalikseen myös yhden espanjalaisen merirosvoaluksen, jonka kapteenilla oli Espanjan kuningas Filip IV:n myöntämä kaapparikirja. Dokumentti olisi antanut merirosvoille Filip IV:n siunauksen ryöstellä Bretagnen rannikkoa. Tässä vaiheessa syksyä tieto voimakkaan ranskalaislaivaston saapumisesta Välimerelle oli saavuttanut Napolin varakuninkaan, joka ranskalaisuhan pelästyttämänä antoi matkaan lähettämälleen avustuslaivastolle käskyn suunnata Sainte Margueriten ja Saint Honorat’n saarten sijasta Genovan tasavallan hallitsemaan Savonaan ja Albengaan.

 

Ranskalaislaivasto kasvoi syksyn aikana entisestään, kun Harcourt sai vahvistuksia Marseillesta sekä kaappasi itselleen lisää merirosvoille kuuluneita aluksia. Harcourt laski Nizzassa maihin 10 000 sotilasta, jotka suuntasivat itään Savoijin herttuan armeijan vahvistukseksi. Kesäkuussa ranskalaiset ja espanjalaiset olivat italialaisine liittolaisineen käyneet Tornaventossa suurtaistelun, minkä seurauksena Ranskan kaipasi kipeästi miesvahvistuksia taistelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseksi. Nizzasta Harcourtin laivasto jatkoi matkaansa itään ottaen haltuunsa Roquebrunen ja Mentonen kaupungit. Käytännössä kumpaakin kaupunkia hallitsi Monacon ruhtinas Honoré II lännessä sijaitsevasta Monacosta käsin. Espanjalaiset olivat miehittäneet Monacon ruhtinaskuntaa vuoteen 1614 saakka, ja se oli päässyt irtautumaan Espanjan etupiiristä vasta kolmea vuotta aiemmin vuonna 1633, jolloin Filip IV oli tunnustanut Honorén Monacon suvereeniksi hallitsijaksi.

 

Harcourt oli armadoineen kutsumaton vieras Honoré II:n ruhtinaskunnassa, ja ruhtinas teki ranskalaisille selväksi, että hän puolustaisi Monacoa asevoimin. Monacon puolustusta olisi ollut helppo pehmittää tykistöpommituksella, mikäli Harcourt olisi kyennyt siirtämään laivastonsa sinne. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä täysin tyyni ilma ei tarjonnut tuulen henkäystäkään, jonka voimin ranskalaisten laivasto olisi voinut liikahtaa ankkuripaikastaan Mentonen edustalla. Ainoa tapa iskeä Monacoon olisi maahyökkäys, mitä hanketta varten Harcourt ryhtyi siirtämään laivoistaan maihin tykkejä ja pioneereja mahdollista piiritysoperaatiota varten. Kesken näiden valmisteluiden syyskuun 9. päivä rasvatyyneen taivaanrantaan ilmestyi äkisti uhka: 38 espanjalaista ja toscanalaista kaleeria, jotka kaleerikenraali Borgia oli lähettänyt Savonasta ja Albengasta tuhoamaan Harcourtin ranskalaislaivaston, jonka espanjalaiset tiesivät olevan tyynen sään vankina Mentonen ulkopuolella.

 

Seurasi taistelu, joka oli aikakauden merisodankäynnille tyypillisen epäsymmetrinen. Kaleerit pystyivät paitsi liikkumaan tuulettomissa olosuhteissa soutuvoiman avulla niin myös tekemään mitä tahansa merimanöövereitä, kuten kääntymään tai vaikkapa peruuttamaan. Kaleerit kykenivät nopeisiin spurtteihin, mutta soutajien voimien ehtyessä tippuivat myös kaleerien kulkunopeudet. Aseistukseltaan kaleerit olivat auttamattoman alivoimaisia kaljuunoihin, fregatteihin ja muihin purjekulkuisiin sotalaivoihin verrattuna. Toisaalta matalaprofiiliset kaleerit olivat purjelaivoja pienempi maali tykkitulelle. Espanjalaisia komentanut Fernandinan herttua García de Toledo Osorio ymmärsi Mentonen olosuhteiden tarjoamat edut kuin myös omien alustyyppiensä heikkoudet. Espanjalaiset tyytyivätkin parkkeeraamaan kaleerinsa tykinkantaman päähän ranskalaisista, mistä he ryhtyivät pommittamaan liikuntakyvyttömiä vihollislaivoja. Harcourtin laivaston tilanne oli äkisti äärimmäisen vaarallinen, sillä liikkumattomien purjelaivojen oli hyvin hankala vastata vihollisen tulitukseen.

 

Kriittisellä hetkellä Harcourtin laivasto sai apua muutamalta ranskalaiselta kaleerilta, jotka saapuivat paikalle Savoijin herttuakuntaan kuuluvasta Vilafranca de Marin satamakaupungista (nykyinen Villefranche-sur-Mer). Kun myös Des Gouttes sai mahtavan Saint-Louis’n liikkeelle määrättyään miehistön nostamaan ylös kaikki mahdolliset purjeet, lakanat ja liinavaatteet mitä laivasta vain löytyi, espanjalainen kaleerilaivasto joutui hyökkäyksen kohteeksi kahdelta eri suunnalta. Taistelun kääntyi äkisti espanjalaisia vastaan, kun Saint-Louis moukaroi tykeillään yhden espanjalaiskaleereista niin huonoon kuntoon, että sen miehistö oli siirrettävä toisiin kaleereihin. Taistelu kesti vielä kolme tuntia, minä aikana ranskalaiset upottivat isokokoisen toscanalaisten kaleerin.

 

Tämän menetyksen jälkeen Fernandina katsoi parhaaksi irrottautua taistelusta ja suunnata kaleereineen itään kohti Genovaa. Ranskalaiset purjelaivat eivät voineet aluksi seurata perääntyviä vihollisia, mutta kaksi tuntia taistelun jälkeen tuulenpuuskat alkoivat äkisti pullistaa ranskalaisten purjeita, jolloin Harcourt ja Bordeaux näkivät mahdollisuuden jatkaa taistelua koko espanjalaistoscanalaisen kaleerilaivaston tuhoamiseksi. Espanjalaiset soutivat tiukasti rannan tuntumassa, ja toistuvat syvyyden luotsaamiset hidastivat heitä sen verran, että iltaan mennessä ranskalaiset olivat päässeet jo seitsemän peninkulman päähän heistä. Illalla tuuli kuitenkin jälleen sammahti, ja Harcourtin purjelaivat pysähtyivät paikoilleen. Tämän lisäksi voimakasa merivirta alkoi vetää eräitä ranskalaisten pienimmistä aluksista takaisin länteen kohti Monacoa.

 

Fernandina arvioi olevansa vihollisen saavuttamattomissa ja antoi kaleereilleen käskyn ankkuroitua yöksi Sanremon edustalle. Fernandina ei kuitenkaan tiennyt, että Harcourtin laivasto oli saamassa Marseillesta ja Villafrancasta vahvistuksekseen ranskalaisia kaleereita, joiden kulkuun tuulettomuus ei vaikuttanut. Valmistellessaan seuraavana päivänä lähtöä Sanremosta Fernandina sai huomata, että häntä lähestyi sekä voimistuneen tuulen liikuttama Harcourtin purjelaivasto että 24 kaleeria. Fernandina päätti piilottaa suurimmat ja voimakkaimmat kaleerinsa Bordigheran niemen taakse, jolloin ne saattaisivat airojensa voimalla tehdä yllätyshyökkäyksen ranskalaislaivaston sivustaan, minne yleensä sijoitettiin pienimmät ja haavoittuvimmat laivat. Ranskalaiset ennättivät kuitenkin huomata niemen taakse piiloutuneet ennen kuin nämä pääsivät laukaisemaan ansan, ja espanjalaiskaleerien hyökkäys tylpistyi ranskalaisten voimakkaaseen tykkituleen. Ranskalaisten tulitus oli niin tehokasta, että Fernandinan kaleerilaivasto ajautui sekasortoon; osa kaleereista kiirehti Savonan sataman suojiin, loput pakenivat vimmatusti soutaen kohti Genovaa.

 

Sanremon taistelun jälkeen Ligurianmerellä ei näkynyt viikkokausiin ainoatakaan espanjalaista kaleeria. Syyskuun lopulla Harcourtin ja Bordeaux’n saavutti kuitenkin tieto, että 35 espanjalaista kaleeria oli ankkuroitunut Vado Liguren niemen edustalle aivan Savonan ulkopuolella. Harcourt lähti neljäntoista suurimman sotalaivansa kanssa kohti Savonaa tarkoituksenaan yllättää kaleerit ennen kuin nämä pääsisivät järjestäytymään taistelua varten. Genovalaiset merivahdit kuitenkin havaitsivat ranskalaisten purjeet Priamaran mahtavasta satamalinnoituksesta käsin ja antoivat tykeillä varoitussignaalin niemen kärkeen ankkuroituneille kaleereille. Signaalien oli tarkoitus järjestää kaleerit taisteluun, mutta kaleereilla ne ymmärrettiin perääntymiskäskyksi. Koko laivasto yritti kerralla sulloutua Savonan satamaan, mikä antoi ranskalaisille tilaisuuden avata tulen kohti muutamia sekamuodostelman hännille jääneitä kaleereita. Yksikään kaleereista ei uponnut, mutta niiden kansia sivaltaneet tykinkuulat tappoivat 300 espanjalaista merimiestä ja sotilasta. Savonan sekasortoinen meritaistelu jäi Harcourtin laivaston ja espanjalaisten kaleerien viimeiseksi yhteenotoksi vuoden 1636 aikana. Lokakuu toi mukanaan myrskyisät säät, ja kaikki laivastot vetäytyivät talveksi satamien suojaan, espanjalaiset Napoliin sekä Savonaan ja ranskalaiset Marseilleen.

 

Monacon meritaisteluista on jälkikäteen vaikea saada irti mitään sotatieteellisesti oivaltavaa. Ranskalaiset selviytyivät niissä voittajiksi lähinnä niiden seikkojen takia, että heidän omat tappionsa jäivät olemattomiksi ja espanjalaiset kaleerit pakotettiin pois Ligurianmereltä aivan purjehduskauden lopulla. Espanjalaisten sotilaallinen tappio koostui muutamasta menetetystä laivasta sekä Cannesin saarivaruskuntien vahvistamisen epäonnistumisesta. Taktisesti Monacon taistelut olivat hedelmättömiä. Espanjalaisten kaleerit säilyttivät toimintakykynsä myös Välimeren tuulettomissa olosuhteissa, mutta ne olivat aseistukseltaan liian heikkoja voidakseen lyödä ranskalaisten suuria linjalaivoja ja fregatteja. Ranskalaisten purjelaivat eivät kuitenkaan voineet käyttää omaa tulivoimaansa tehokkaasti hyväkseen tilanteessa, missä purjeisiin ei saatu tuulta eivätkä laivat voineet liikkua. Kummankin osapuolen yritykset saavuttaa yllätyksen avulla jotain ratkaisevaa sotilaallista etua epäonnistuivat joko huonon valmistelun tai huonon onnen takia. Kuten englantilainen aikalaispamfletti totesi Mentonen ensimmäisestä yhteenotosta, ”espanjalaisten tappio ei ollut tämän taistelun seurauksena suuri, eikä ranskalaisten saavutuksilla ollut juurikaan seuraamuksia.” Kardinaali Richelieu kylläkin paisutteli Monacon taisteluiden merkitystä omissa muistelmissaan, missä hän kuvasi meritaisteluita ”Espanjan häpeäksi ja heidän onnettomuuksiensa sanansaattajaksi.” Kardinaalin mahtailua tosin selittää se, että pääministerin virkansa lisäksi Richelieu oli myös Ranskan laivastoministeri; kuninkaan laivasto olikin vuonna 1636 oikeastaan Richelieun laivasto.

 

Monacon meritaisteluiden hedelmättömyys avaa joka tapauksessa näkymän kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden merisodankäyntiin. Välimerellä laivastoilla haluttiin turvata rannikkoja ja merten ylitse kulkevia logistisia yhteyksiä, mistä syystä kaleeri oli edelleen erinomaisen käyttökelpoinen sota-alus. Tykkejä pursuavat purjelaivastot puolestaan saattoivat toimia eräänlaisena moukarina, jolla katkaistiin meriyhteyksiä ja lyötiin hajalle heikompia laivastoja. Toisaalta niin ranskalaisten kuin espanjalaistenkin käytös Monacon taisteluissa todistaa haluttomuudesta ryhtyä mihinkään ratkaisevaan meritaisteluun. Amiraalien vaa’assa painoi vihollisen voittamista enemmän pelko oman laivaston menettämisestä. Välimerellä sotineiden amiraalien mielissä kummittelivat edellisen vuosisadan merisotahistorialliset opetukset. Lepanton suurtaistelussa vuonna 1571 kristittyjen merivaltojen Pyhä liiga oli voittanut turkkilaisten laivaston, mutta voitolla ei lopulta ollut suurtakaan strategista merkitystä, kun Välimeren sotilaallinen tasapaino pysyi taistelun jälkeen yhä ennallaan. Vuonna 1588 Espanjan kuningas Filip II puolestaan oli menettänyt Britannian vesillä kaksi kokonaista armadaa liian rohkean riskinoton seurauksena. Välimerellä kolmikymmenvuotisen sodan merisodankäynti pysyttäytyi siten varovaisena ja kunnianhimottomana varjonyrkkeilynä, joka lähinnä muistutti sitä ”pientä sotaa”, jota maasodan puolella ratsusotilaiden, rakuunoiden ja puolisotilaallisten miliisien hajanaiset osastot kävivät päivittäin toisiaan vastaan suurtaisteluiden ja dramaattisten piiritysten varjossa.

 

 

 

Lähteet:

 

Mercure François, xxii (Pariisi: Estienne Richer, 1638).

J. Michaud ja J. Poujoulat, toim., Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires de Cardinal de Richelieu, sur le règne de Louis XIII, depuis 1610 jusqu’a 1638 (Pariisi-Lyon: Guyot Frères, 1853).

The Principall Passages of Germany, Italy, France, and other places for these last sixe Moneths Past, Historically reduced to time, place, and action, till the end of the yeare 1636, according to the Forraine Computation (Lontoo: Nathaniel Butter and Nicholas Bourne, 1636).

Inkeriläisten joulun odotusta pietarilaisessa sanomalehdessä vuonna 1916

 

Miltä lähestyvä joulu näyttäytyi Pietarissa ja sen ympäristössä asuneiden inkeriläisten silmin joulukuun 22. päivä vuonna 1916? Kysymykseen on löydettävissä vastauksia tarkasteltaessa Pietarissa ilmestynyttä sanomalehti Inkeriä, joka oli oman ilmoituksensa mukaan ”edistysmielinen, kansanvaltainen, puolueeton sanomalehti.”

 

Heti etusivulla oli työpaikkailmoitus: ”Kauppa-alaan ja venäjän kieleen täysin perehtynyt henkilö saa heti Kauppamatkustajan paikan. Kirjalliset tarjoukset palkkavaatimuksineen ja suosituksineen lähetettävät ennen 1–14/1 1917 osotteella: A. PRIKANDER, Fontakka no. 86, kort. 12, Petrograd.”

 

Ensimmäisessä uutiskatsauksessa ihmeteltiin sitä, että vaikka voin myynti oli Suomessa kasvanut vuoden 1916 aikana edellisvuoteen verrattuna, voipula oli säilynyt ja jopa pahentunut Suomen suurissa kaupungeissa. Syynä ilmiöön oli venäläisten lehtien mielestä voin salakuljetus Ruotsiin, mitä osaltaan edesauttoi tullitarkastajien vähäisyys Ruotsin puolella rajaa. Venäjän viranomaiset olivat reagoineet ilmiöön tehostamalla tullitarkastusta omalla puolellaan rajaa. ”Siitä huolimatta tapahtuu täälläkin salakuljetusta koska samasta voista, josta Helsingissä maksetaan 5 mk, maksetaan Pietarissa 17–18 mk. Näin ollen suomalaiset kieltoasetukset hyödyttävät ainoastaan salakuljettajia.” Venäjällä toivottiinkin, että Suomen senaatti poistaisi voin vientikiellon Pietariin.

 

Pietarissa uutisoitiin 20. joulukuuta, että oikeusministeri Makarov oli saanut eron ja hänen tilalleen oli nimitetty salaneuvos N. A. Dobrovolski. Venäläiset sanomalehdet ihmettelivät ministerinvaihdosta. ”Viime vuosina on muutoksia ollut niin monta ja ovat ne kaikki tapahtuneet niin odottamatta, ettei nyttemmin enään mikään voi kummastuttaa. Henkilövaihdosten tavallisuus ja loputon kirjavuus poistaa kaikki epäilykset siitä, että näillä muutoksilla olisi mitään merkitystä ohjelmaan, valtiolliseen suuntaan nähden.”

 

Joulukuun 19. päivä oli Pietarissa kerrottu lyhyesti seuraava uutispommi: ”Tänään tammikuun 1:nä [juliaanisen kalenterin mukaan] varhain aamulla tavattiin Pietarin sillan luona rantaan ajautuneena Grigori Rasputinin ruumis. Poliisi tutkii asiaa.” Torstaihin mennessä Rasputinin murhasta oli tihkunut esille lisätietoja tai vähintäänkin uusia huhuja. Sanomalehti Russkija Vjedomostin mukaan veriteon takana oli joukko ylhäisöön kuuluvia nuoria miehiä. ”Murhan toimeenpanija valittiin arvalla.” Muut lehdet tiesivät, että Rasputinin ruumiissa oli kaksi ampumahaavaa, toinen rinnassa ja toinen päässä. ”Ruumiin kasvot olivat muodottomat. Jalat oli tukevasti sidottu köydellä.”

 

Kolmannella sivulla uutisoitiin jopa unia. ”Omituisia unia kertoo nähneensä eräs L:n seurakunnan nainen. Kirkossa oli muka syntynyt suuri hälinä jumalanpalveluksen aikana ja oli siellä levitetty sanomalehtiä, joissa oli punaisia kuvia. Samoin oli samaisessa kirkossa venäläinen pappi jakanut ehtoollista mykille. Myös oli kirkkoon astunut sotamies vieden mennessään toisen kattokruunuista. Toinen tuli nostettua ylemmäksi. Levottomat ajat vaikuttavat.” Pietarilaisia raitiotievaunumatkustajia puolestaan vainosivat taskuvarkaat. Eräs uhreista oli suomalainen kanttori, jonka housuntaskusta vietiin 43 ruplaa sisältänyt lompakko.

 

Sotauutiset kertoivat vihollisen vilkkaasta ilmatoiminnasta länsirintamalla. Yksi viholliskone oli ammuttu alas ilmatorjuntatykistön toimesta, kaksi muuta ampuivat alas venäläisten omat ilmailijat. Batkuvin, Manajuvin ja Garbusovin kylien alueella oli vihollinen ryhtynyt maahyökkäykseen venäläisten asemia vastaan. Yhden komppanian juoksuhauta joutui vihollisen käsiin, mutta se vallattiin vastahyökkäyksellä pian takaisin. ”Samanaikaisesti tämän kanssa pommitettiin Malinovkin kylän aluetta pommeilla, jotka räjähtäessään synnyttivät sakean, keltaisen ja kauan koossapysyvän savun.” Romanian rintamalla eräs venäläinen tarkka-ampujarykmentti teki kiivaan hyökkäyksen Guljankan kylää vastaan. Tarkka-ampujat ottivat vangiksi kaksi lääkäriä, kuusi upseeria ja 205 sotamiestä. Sotasaaliiksi jäi viisi tykkiä ja kahdeksan konekivääriä. ”Täydentävien tietojen mukaan kulki t. k. 20. englantilainen panssariauto nopeasti kanavan vartta Brailasta Viziruun kulkevaa viertotietä pitkin tuottaen viholliselle suurta mieshukkaa.”

 

Viimeisellä sivulla päivitettiin tietoja Englannin Kanaalin alittavan tunnelin suunnittelutyön edistymisestä. Hanketta oli ensi kerran esitetty jo aikaa sitten vuonna 1857, ja se oli otettu yhä uudelleen esille vuonna 1870 ja 1914. Vuonna 1870 englantilaiset yhtiöt olivat jo ennättäneet aloittaa ennakkotyöt, mutta hanke keskeytyi vuonna 1882 sotapäällikkö Wolseleyn vastustuksesta. ”Hän pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä Englantiin, osoitti, että tuhansia ranskalaisia sotamiehiä voi turisteiksi pukeutuneina tulla Englantiin ja sodan syttyessä vallata tunnelin suun.” Tällä kertaa aloite tunnelityön jatkamisesta tuli englantilaisten itsensä taholta. ”Tämä sota, johon ovat ottaneet osa englantilaisetkin, on saanut heidät vakuutetuksi tunnelin tarpeellisuudesta ja Englannin hallitus rupesi kehottamaan Ranskaa kysymyksen piakkoiseen ratkaisemiseen.” Suunnitellun tunnelin pituus olisi 53 km, josta 33 km kulkisi meren alla. Vierekkäin kulkisi kaksi lieriömäistä tunnelia 15 metrin päässä toisistaan ja yhdistettyinä toisiinsa haarautumilla. Rakennustyö tehtäisiin 100 metriä merenpohjan alapuolella. Merenpohja ei päästäisi vettä lävitse ja olisi helppo louhia. Päivässä tunnelia voitaisiin louhia 20 metriä eli vuodessa kuusi kilometriä. Tällöin tunneli valmistuisi viidessä vuodessa. ”Jotta äkkinäinen hyökkäys tunnelin kautta Englantiin olisi mahdoton, sijoitetaan kaikki sen liikennelaitokset Englannin puoleiselle rannalle. Milloin hyvänsä voidaan sieltä käsin sammuttaa tunnelissa sähkövalo ja ilmanvaihto. Helposti voidaan tunnelissa kulkeva juna suistaa raiteilta, niin että vaunujen pirstaleet täyttävät tunnelin, joka on vain 6 metriä läpimitaltaan. Englannin puoleisella rannalla kulkee rata sitä paitsi 2 kilometriä rautaisten pylväiden päällä, jotka voidaan kaataa muutamilla laukauksilla englantilaisesta sotalaivasta.” Tunnelin rakentamiskustannukseksi arvioitiin 400 miljoonaa frangia, mikä oli pieni summa sodankäyntiin upotettujen kulujen rinnalla. Valmistuttuaan tunnelissa odotettiin kulkevan vuorokaudessa vähintään 50 junaa ja mahdollisesti jopa kolminkertainen määrä. Vuosittainen matkustajamäärä olisi 130 000 henkeä. Matkustaja- ja tavaraliikenne tuottaisi vuodessa 38 miljoona frangia eli tunneli maksaisi itsensä takaisin reilussa kymmenessä vuodessa.

 

Inkeri julkaisi uutislehden mukana mainos- ja juttu liitteen. Kasanskinkadulla sijaitseva Zander–opisto mainosti ”ruotsalaista konevoimistelua, hierontaa, värähtelyä, (vibratsioni) sähkötystä, kuivailmakylpyjä.” Suomalainen valokuvaamo Renessans tarjosi suomalaisille asiakkaille 25 prosentin hinnanalennusta. Lääkäri Levi lupasi parantaa tippuria, syfilistä, sukupuolista voimattomuutta ja onanismin seurauksia.

 

Pääkirjoituksessa toivottiin inkeriläisten kansallista ja hengellistä heräämistä. ”Turhaa lorua on puhe heimomme tulevaisuudesta, vapaudesta, sen valistamisesta ja muusta senkaltaisesta kauniista, ellei kansassa ole siveellistä voimaa. Ilman uskoa Jumalaan kansamme muukalaistuu, ilman uskoa sivistys ja valistus muodostuu hienostuneeksi raakuudeksi, ilman uskoa vapaus muuttuu vallattomuudeksi.” Kolumnissa ”Ääriviivoja” pohdittiin inkeriläisen kansan erityispiirteitä. ”Läpikäyvänä piirteenä meillä on jonkinlainen kaksinaisuus. Se näkyy jo heimomme asuman maa-alueen luonnosta, josta osa muistuttaa metsäisiä ja kukkulaisia Suomen seutuja, osa suuren emämaamme puuttomia lakeuksia. Se näkyy myös asukkaissamme itsessään. Jos tapaat Inkeriläisen esim. junassa tai muualla, voit luulla häntä toisinaan suomalaiseksi, toisinaan venäläiseksi; mutta tutustuttuasi häneen huomaat, että hän ei ole kumpaakaan, vaikka hänessä on molempia; löydät hänestä kolmannen piirteen, oman inkeriläisen. Sama kaksinaisuus on kaikissa kohdin, se on taloudellisissa oloissa, se on myös kirkossa, uskonnollisuudessa j. n. e.”

 

Toisin kuin Suomen suuriruhtinaskunnan miehiä, keisarikunnan sisällä asuvia inkeriläisiä ei ollut vapautettu asevelvollisuudesta. Inkeri muisti rintamalla olevia nuorukaisia yleisökirjeellä. Lukija toivoi inkeriläisten rintamamiesten muistavan sanomalehti Inkerin olemassaoloa ja toivoi heidän kirjoittavan siihen, kun vain mahdollista. ”Toivon, kuten moni muukin, että te kohta voisitte palata tänne suloiseen synnyinmaahanne, ihanaan Inkeriin, jossa sitten voisitte rauhassa ja häiritsemättä työskennellä kotinne, kansanne ja tämän ”Inkeri” lehtemme hyväksi. Olkaa terveinä ja voikaa hyvin! Sitä toivoo teille kansalaisenne ja ystävänne Keltossa. Rosmittalassa marraskuun 27 pnä 1916. Jaakko Haimi. *) Tämän kirjeen sanelija on sokea vanhus.”

 

Lehden lopussa oli kuolinilmoitus. ”Äsken tuli viesti etelästä, joka kertoi, että 19-vuotias nuorukainen Juhana Matinpoika Iivarinen oli siirtynyt pois täältä. Kaipauksella ajattelee jokainen, joka tuli tuntemaan nuoren rehellisen Juhanan, tuota etevää nuorukaista. Jo koulussa oli hän osottanut suuria luonnonlahjoja ja varttuessaan osotti omaavansa myös kauniin sielun. Vanhempansa hänestä iloa ja hyvää turvaa elämänsä ehtoolla odottivat. Tosin oli kuitenkin säädetty. Rakastettu oli hän sotilastoveriensa parissa niistä kirjeistä päättäen, joita toverit ovat vanhemmille lähettäneet. Kepeät mullat kunnon nuorukaiselle!”

 

Viikonpäivä 22. joulukuuta oli vuonna 1916 torstai.

Paavit ja kolmikymmenvuotinen sota

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) pitkään ajanjaksoon mahtui lukuisia eurooppalaisia monarkkeja ja valtionpäämiehiä. Meillä Suomessa tunnetaan luonnollisesti parhaiten Ruotsi, jota johti sodan aikana kaksi monarkkia, Kustaa II Aadolf ja hänen tyttärensä Kristiina. Käytännössä valtaa piti vuosien 1632 ja 1644 välillä valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, mutta hän ei kuitenkaan ollut muodollisesti Ruotsin valtionpäämies. Naapurimaa Tanskassa ehti kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla kaksi kuningasta (Kristian IV ja Fredrik III). Pyhiä saksalais-roomalaisia keisareita oli vuosien 1618 ja 1648 välillä vallassa kolme (Matias, Ferdinand II ja Ferdinand III). Espanjassa oli kuninkaita kaksi (Filip III ja Filip IV), kuin myös Ranskassa (Ludvig XIII ja Ludvig XIV) ja Englannissa (Jaakko I ja Kaarle I). Puola-Liettuassa ehti kuninkaita olla kolme (Sigismund III, Vladislav IV ja Juhana II Kasimir) ja Venäjällä tsaareja kaksi (Mikael ja Aleksei). Joissain Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnissa oli hämmästyttävää hallinnollista pysyvyyttä, kuten Saksin vaaliruhtinaskunnassa ja Baijerissa, joita hallitsivat koko sodan ajan vaaliruhtinas Johann Georg ja herttua Maximilian.

 

Ei ole myöskään lainkaan yllättävää, että kolmeen vuosikymmeneen mahtui neljä paavia, valittiinhan heidät aina kypsällä iällä. Sodan syttyessä liekkeihin Böömin kuningaskunnassa vuonna 1618 tuolloinen paavi Paavali V oli johtanut Rooman kirkkoa ja Kirkkovaltiota jo kolmentoista vuoden ajan. Syntymänimeltään Camillo Borghese, Paavali V kuului nousukiidossa olevaan aatelissukuun, jonka vauraus perustui Sienasta käsin harjoitettuun puuvillakauppaan sekä mittavaan maanomistukseen Rooman ympäristössä. Paavali V oli paavina jo ehtinyt itsekin kuumentaa Euroopan poliittista tilannetta ajautumalla kirkolliseen välirikkoon sekä suoranaisen sodan partaalle Venetsian tasavallan kanssa pian Pietarin istuimelle noustuaan. Kiistan ytimessä olivat Venetsiassa säädetyt uudet lait, jotka kielsivät maaomaisuuden eriyttämisen kirkolle sekä edellyttivät maallisten viranomaisten lupaa uusien kirkkojen rakentamiselle. Venetsian lainsäädännön kantaa puolusti kirkollisessa tuomioistuimessa kanoninen lakimies Fra Paolo Sarpi, jonka esiintyminen oli niin onnistunutta ja vakuuttavaa, että hän sai paavilta niskoilleen salaisen kuolemantuomion. Vuonna 1607 Sarpia puukotettiin venetsialaisella sillalla viisitoista kertaa stiletillä, mutta hän selvisi ihmeen kaupalla vaikeista vammoistaan. Epäilty murhaaja pakeni Kirkkovaltion alueelle, mistä Paavali V myönsi hänelle turvapaikan.

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Paavali V:n mielenkiinto kohdistui Italian lähialueille, missä hän pyrki kriisin rauhoittamiseen. Paavi noudatti myös verrattain johdonmukaista puolueettomuuslinjaa ja kieltäytyi ehdottomasti siunaamasta Espanjan ja sen liittolaisten suunnittelemaa protestanttien joukkomurhaa Valtellinen alppilaaksossa. Verityön toteutumisen jälkeen paavi piti etäisyyttä niin espanjalaisiin kuin Valtellinen katolisiinkin eikä antanut millään muotoa ymmärtää, että hirmuteolla olisi takanaan kirkon tuki, vaikkakin espanjalaiset juhlistivat sitä omissa messuissaan Milanossa. Toisaalta Paavali V ei koskaan tehnyt mitään joukkomurhan estämiseksi, mikä tahrasi myös paavin omat kädet murhattujen vereen.

 

Paavali V:n kuoltua vuonna 1621 kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen Alessandro Ludovisin. Uusi paavi Gregorius XV oli taustaltaan akateemisesti koulutettu virkamiestyyppi, joka hallitsi kanonisen lain kiemurat ja joka oli toiminut toistakymmentä vuotta apostolisen oikeusistuimen (Tribunal Apostolicum Rotae Romae) auditorina eli kolmen tuomarin muodostaman paneelin jäsenenä. Toisin kuin edeltäjänsä, Gregorius XV ei yrittänyt pysytellä puolueettomana, vaan näki Saksaan levinneen konfliktin nimenomaan pyhänä sotana kerettiläisiä protestantteja vastaan. Gregorius XV kannustikin voimakkaasti keisari Ferdinandia tämän aikeissa riistää Böömin kapinaa johtaneen pfalzkreivi Friedrich V:n vaaliruhtinaan titteli ja nostaa hänen tilalleen Baijerin katolinen herttua Maximilian uudeksi vaaliruhtinaskollegion jäseneksi. Gregorius XV perusti vastauskonpuhdistuksen edistämiseksi myös uuden järjestö nimeltä Sacra Congregatio de Propaganda Fide, josta on jäänyt elämään tuo uskon levittämiseen viittaava propagandan termi. Kolmikymmenvuotisen sodan kulun kannalta hänen merkittävin tekonsa oli kuitenkin varsin rutiininomainen kirkollinen nimitys: vuonna 1622 paavi ylensi kardinaalien joukkoon Luçonin piispa Armand-Jean du Plessis de Richelieun.

 

Munuaiskivistä kärsinyt Alessandro Ludovisi oli ollut huonossa kunnossa jo tullessaan valituksi Paavali V:n seuraajaksi vuonna 1621, ja hän kuolikin vatsavaivoihin liittyneeseen kuumetautiin heinäkuussa 1623. Tuolloin kardinaalikollegio valitsi hänen seuraajakseen henkilön, joka ei ollut ainoastaan yksi kolmikymmenvuotisen sodan merkittävimmistä suurmiehistä vaan myös eräs ikonisimmista ja tunnetuimmista paaveista koko instituution pitkäaikaisessa historiassa. Firenzeläinen Maffeo Barberini työntyi historian parrasvaloihin pitkälti setänsä Francesco Barberinin ansiosta. Francesco Barberini oli protonotarius apostolicus eli Kirkkovaltiota hallinneen kuurian kunniajäsen. Koska Francesco Barberninilla ei ollut omia jälkeläisiä, veljenpoika Maffeosta tuli hänen huomattavien rikkauksiensa perijä. Setänsä myötävaikutuksella Maffeo Barberinista tuli vuonna 1601 paavin lähettiläs Ranskan kuningas Henrik IV:n hoviin, minkä jälkeen Paavali V nimitti hänet Nasaretin arkkipiispaksi vuonna 1604. Tämä jälkimmäinen titteli ei ollut pelkkä kunnia-arvo, sillä sen mukana Maffeo Barberini sai hallittavakseen kirkollisen läänityksen Apuliasta. Arvovaltansa ja rikkauksiensa avulla Maffeo Barberinin oli helppo luoda läheiset välit Rooman ja koko Italiankin merkittäviin mahtisukuihin, kuten Borgheseihin, Farneseihin ja Mediceihin. Näiden sukujen kardinaaliedustajien tuella kollegio valitsi Maffeo Barberinin Gregorius XV:n seuraajaksi elokuussa 1623. Barberinista tuli paavi Urbanus VIII.

 

Urbanus VIII:n historiallinen rooli kolmikymmenvuotisessa sodassa oli siinä, että hän asettui usein Ranskan eikä Habsburgien taakse. Käytännössä Urbanus VIII teki Kirkkovaltiosta Habsburgien epäsuoran vastustajan, mikä johti kummalliseen asetelmaan sodassa, joka oli näennäisesti uskonsota katolilaisten ja protestanttien välillä. Urbanuksella oli kuitenkin perusteita äkkiväärälle valtapolitiikalleen. Kirkkovaltio oli perinteisesti myötäillyt Espanjan Habsburgien intressejä reformaation jälkeisen ajan eurooppalaisessa politiikassa, mutta ei ollut lopulta hyötynyt juurikaan tästä linjauksestaan. Sen sijaan Habsburgien Espanja oli jatkanut valtapiirinsä lujittamista ja laajentamista Italian niemimaalla, missä Espanjan kuninkaat hallitsivat sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa ja olivat lisäksi läheisesti liittoutuneita Genovan tasavallan ja Toscanan herttuakunnan kanssa. Rooman poliittinen tila oli 1600-luvulle tultaessa siten alkanut käydä ahtaaksi näiden eri ruhtinaskuntien välissä. Ja koska välit Italian niemimaan ainoaan jäljelle jäävään suurmahtiin eli Venetsiaan olivat Paavali V:n valtakauden jäljiltä happamat, loogisimmaksi vaihtoehdoksi Urbanukselle näyttäytyi voimakkaan liittolaisen etsiminen Italian ulkopuolelta.

 

Urbanus VIII saattoi myös ajatella, että hän kykenisi sitomaan Ranskan tiukemmin osaksi Rooman poliittista valtapiiriä kardinaali Richelieun kautta. Mikäli Urbanus VIII näin kuvitteli, oli hän pahasti väärässä; sen sijaan, että Richelieu olisi kytkenyt Ranskan entistä vahvemmin osaksi Rooman vastareformaatiota, työnsi hän Ranskaa poispäin Roomasta synnyttämällä orastavan ajatuksen ”gallikaanisesta” valtionkirkosta, jossa hengellinen valta kulki kuninkaan eikä paavin kautta. Richelieun omapäisyys tuotti epäilemättä pettymyksen paaville: Urbanuksen väitetäänkin todenneen happamasti Richelieun kuolemasta kuultuaan: ”Mikäli Jumala todellakin on olemassa, kardinaali Richelieulla on paljon vastattavaa teoistaan. Mikäli ei, hän on pärjännyt hyvin.” Myöhemmin Urbanus VIII kenties kuvitteli yhdistävänsä Rooman ja Ranskan intressit masinoidessaan Richelieun seuraajaksi italialaisen kardinaali Giulio Mazzarinon. Mitään tällaista ei lopulta tapahtunut, mutta Mazzarino vaikuttaa joka tapauksessa sitoutuneen Urbanukseen henkilökohtaisella tasolla, kun hän paavin vuonna 1644 tapahtuneen kuoleman jälkeen jatkoi tämän kardinaalin asemassa olleiden veljenpoikien valta-aseman puolustamista kirkon espanjalaismielisiä ryhmittymiä vastaan.

 

Urbanus VIII:n suhde pyhään saksalais-roomalaiseen keisariin oli kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen ongelmallinen. Periaatteessa keisari Ferdinand II ajoi Rooman etuja toteuttaessaan pelkän keisarillisen julistusoikeuden nojalla vuonna 1629 määräämäänsä restituutiota, jossa keisari takavarikoi Saksan protestanttisilta ruhtinailta sellaista maaomaisuutta, mitä nämä olivat maallistaneet kirkolta vuonna 1555 solmitun Augsburgin uskonrauhan jälkeen. Tässä keisarin näennäisessä hyväntekeväisyydessä oli paavin ja koko Rooman kirkon kannalta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensinnäkään Rooma ei ollut koskaan tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa ja sen ehtoja, joten keisari ei voinut palauttaa katoliselle kirkolle jotain sellaista, mitä kirkko ei omasta mielestään ollut koskaan menettänytkään. Toinen ongelma oli se, ettei kirkko lopulta edes saanut takaisin protestanteilta takavarikoituja läänityksiä. Ennen Lutherin reformaatiota ja Augsburgin uskonrauhaa Rooma oli hallinnut Saksassa suoraan vain luostariyhteisöjen eli munkkiveljeskuntien ja nunnasisarkuntien läänityksiä. Muita kirkollisia läänityksiä olivat hallinnoineet ruhtinaspiispat, jotka olivat lopulta keisarillisia ruhtinaita eivätkä paavin vasalleja. Reformaation seurauksena hengelliset veljes- ja sisarkunnat olivat lähestulkoon kadonneet Saksasta, ja heidän läänityksensä olivat päätyneet joko osaksi ruhtinaspiispojen hiippakuntia tai protestanttien territoriaalisia ruhtinaskuntia. Näin ollen protestanteilta takavarikoidut kirkolliset läänitykset palautuivat lähes säännönmukaisesti keisarikunnan kirkollisille ruhtinaille, kuten Mainzin ja Kölnin vaaliruhtinaille sekä Passaun, Würzburgin ja Bambergin piispoille. Ala-Pfalzissa keisari siirsi palautettuja kirkkoläänityksiä vaaliruhtinaskuntaa miehittäneelle Espanjan Flanderin armeijalle, mikä raadollinen teko rikkoi jo keisarikunnan omia lakejakin. Urbanus VIII:n valtakaudella Rooman kirkolle kävi piinallisen selväksi, ettei sillä ollut lopulta juuri mitään voitettavaa Saksassa käydyssä sodassa.

 

Kun Euroopan enemmän ja vähemmän suuret valtakunnat taistelivat toisiaan vastaan Saksan maaperällä, Urbanus VIII kävi omaa valloitussotaansa Italiassa. Rooma laajeni alueellisesti mutta verettömästi vuonna 1625, jolloin vailla miespuolista perijää jäänyt herttua Francesco Maria II della Rovere lahjoitti sukunsa hallitseman Urbinon herttuakunnan Kirkkovaltiolle. Tämän jälkeen laajentumispolitiikan makuun päässyt Urbanus VIII iski silmänsä Rooman pohjoispuolella sijainneeseen Castron kaupunkiin, jota hallinnoi Parman herttua Odoardo Farnese. Vuonna 1639 Roomassa vieraillut herttua Odoardo oli riitaantunut paavin kardinaaliveljenpoikien Antonio ja Francesco Barberinin kanssa jostain sangen turhamaisesta etikettikysymyksestä (herttua oli pyytänyt kardinaaleilta sotilassaattuetta, mutta nämä olivat kieltäytyneet siitä kunnianosoituksesta herttuaa kohtaan). Näpäyttääkseen kardinaaleja Odoardo vetosi suoraan Urbanukseen ja kehotti tätä kannustamaan veljenpoikiaan hyville tavoille. Tästä nöyryytyksestä suivaantuneet kardinaalit suostuttelivat setäänsä estämään kaikki viljan toimitukset herttuan hallitsemasta Castrosta Kirkkovaltion alueelle. Boikotti teki pahan loven Parman herttuakunnan tuloihin, mikä puolestaan esti Parman herttuaa maksamasta lukuisia velkojaan häntä lainoittaneille pankkiireille. Vararikon uhkaamat pankkiirit vetosivat paaviin, jotta tämä pakottaisi herttua Odoardon maksamaan velkansa. Parman herttuan kyvyttömyys täyttää velallisen velvoitteitaan roomalaisia rahoittajia kohtaan tarjosi oivan tekosyyn Kirkkovaltion sotilaalliselle interventiolle Castrossa.

 

Urbanus VIII ryhtyi vuoden 1641 aikana haalimaan palvelukseensa palkkasotureita Italiasta ja Ranskasta. Saman vuoden lokakuussa Kirkkovaltion palveluksessa ollut Belmonten markiisi ryhtyi piirittämään Castroa 12 000 jalkaväensotilaan ja 4 000 ratsumiehen voimin – paavi oli toisin sanoen onnistunut kokoamaan valloitustaan varten aikakauden mittapuulla sangen mittavan sotajoukon. Lyhyen piirityksen seurauksena Castro antautui, minkä jälkeen paavi katsoi aiheelliseksi rangaista herttua Odoardoa vielä lisää asettamalla tämän kirkonkiroukseen. Nämä teot provosoivat herttuaa aloittamaan oman vastaoperaationsa, ja kevättalvella 1642 Parman joukot tunkeutuivat Kirkkovaltion omalle alueelle ja lähestyivät jopa Rooman itsensä portteja. Hämmästyttävää kyllä, Urbanus VIII onnistui kasvattamaan joukkojensa määrää vielä entisestään, ja lopulta paavin 30 000 miehen vahvuiseksi paisunut armeija onnistui ajamaan herttua Odoardon hyökkäysjoukon takaisin Parman maaperälle. Sota ei kuitenkaan loppunut paavin torjuntavoittoon vaan jatkoi eskalaatiotaan. Herttua Odoardo solmi liittolaisuuden Venetsian tasavallan sekä Modenan ja Toscanan herttuakuntien kanssa. Kumpikin osapuoli jatkoi sotajoukkojensa kasvattamista ja usein vieläpä ulkomaisella miesvoimalla. Herttua Odoardon ja hänen liittolaistensa armeijaan virtasi sotilaita erityisesti Habsburgien keisarikunnasta, kun taas paavin sotajoukkoon lukeutui suuret määrät ranskalaisia. Castron omistuksesta käytiin toisin sanoen eräänlaista kolmikymmenvuotisen sodan varjokonfliktia.

 

Castron sota taantui vuoden 1643 aikana hedelmättömäksi kulutussodaksi. Kardinaali Antonio Barberinin johtama Kirkkovaltion armeija onnistui ajamaan takaisin Modenan ja Venetsian sotajoukot, mutta Umbriassa paavilliset hävisivät joukon paikallistaisteluita Parman ja Toscanan herttuoiden armeijoille. Paikallaan junnannut sodankäynti muodosti pian raskaan taloudellisen taakan sodan kaikille osapuolille. Barberinin suvun itsensä arvioidaan upottaneen Castron sotaan kuusi miljoonaa taaleria, mistä rahoista iso osa koottiin kasvattamalla rajusti Kirkkovaltion alamaisten verotaakkaa. Rooman kaduilla kenties huokaistiin helpotuksesta maaliskuussa 1644, kun kaupungin saavutti tieto paavin sotajoukkojen ratkaisevasta tappiosta Lago Scuron linnoituksen luona. Heti tappion jälkeen Urbanus VIII ja herttua Odoardo solmivat Ferrarassa rauhansopimuksen. Ranskan välittämän rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Castro palautui Parman herttualle, joka vapautettiin myös aiemmasta kirkonkirouksestaan. Lisäksi Parma sai jatkaa esteettä viljan vientiä Kirkkovaltioon, kunhan herttua vain sitoutui lyhentämään velkojaan roomalaisille lainoittajilleen. Kaiken kaikkiaan Ferraran rauha näyttäytyi Kirkkovaltion ja Urbanus VIII:n nöyryyttävänä arvovaltatappiona. Urbanus VIII kuoli heinäkuussa 1644, vain muutama kuukausi rauhan solmimisen jälkeen.

 

Urbanus VIII oli sotilaallisesta vastoinkäymisestään huolimatta onnistunut jättämään lähtemättömän jäljen paavien instituution historiaan. Hän laajensi Kirkkovaltiota alueellisesti kaappaamalla Urbinon herttuakunnan sen osaksi, eikä Castronkaan hallintaa ollut vielä lopullisesti selvitetty Ferraran häpeärauhassa. Sota Parman ja Kirkkovaltion välillä syttyi uudestaan vuonna 1649, ja tämän jälkimmäisen sodan seurauksena Castron kaupunki lopulta tuhoutui. Roomassa Urbanus VIII oli osoittautunut vastareformaation ideologiaa julistaneen barokkitaiteen suureksi suosijaksi ja rahoittajaksi. Urbanus VIII työllisti ahkerasti barokin kuvataiteen kenties tunnetuinta edustajaa Gian Lorenzo Berniniä erilaisilla tilaustöillä. Urbanuksen luottotaitelijana Bernini ei ollut ainoastaan kuvanveistäjä vaan myös arkkitehti ja suoranainen kaavoitusinsinööri. Tunnetuin Berninin työ paavi Urbanus VIII:n toimeksiannosta oli Pietarinkirkon koristelu barokkityylin ihanteiden mukaisesti. Bernini koristeli uudelleen Cathedra Petrin eli Pyhän Pietarin istuimen sekä suunnitteli kirkon sisälle mahtavan Pyhän Pietarin alttarin (Baldacchino di San Pietro). Urbanus VIII teetätti lisäksi Roomaan uusia palatseja itselleen ja suvulleen; niiden rakentamiseksi jouduttiin kuitenkin raivaamaan tieltä antiikin aikaista arkkitehtuuria, mistä syystä eräät roomalaiset kommentoivat paavin rakennusprojekteja katkeralla lausahduksella: Quod non fecerunt barbari fecerunt barberini (”Mitä eivät tehneet barbaarit, sen tekivät Barberinit”). Urbanuksen harjoittama veljenpoikiensa häikäilemätön suosiminen kirkon sisäisissä viroissa synnytti sivistyssanastoon myös uuden termin, nepotismin (latinan sanasta nepos eli veljenpoika).

 

Kolmikymmenvuotisen sodan viimeiseksi paaviksi jäi Urbanus VIII:n seuraaja Innocentius X, syntymänimeltään Giovanni Battista Pamphili. Giovanni Battista syntyi paavilliseen sukuun, sillä hänen isoisoisoäitinsä Isabella oli paavi Aleksanteri VI:n (paavi 1471–1503) tytär. Roomassa Pamphili nähtiin ”espanjalaisen puolueen” ehdokkaana uudeksi paaviksi, mistä syystä Ranskaa ja sen pääministeri kardinaali Mazzarinoa kannattaneet kardinaalit ajoivat omaksi vastaehdokkaakseen Giulio Cesare Sacchettia. Jälkimmäisen valinta olisi kenties toteutunut kardinaali Mazzarinon veto-oikeudella, mutta Mazzarino myöhästyi kardinaalikollegion kokouksesta ja ennätti Roomaan vasta sitten, kun Pamphilin valinta paavi Innocentius X:ksi oli jo ehtinyt tapahtua.

 

Innocentius X ei juuri ehtinyt sekaantua kolmikymmenvuotiseen sotaan Espanjan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin tai kenenkään muunkaan puolella. Innocentiuksen noustua Pyhän Pietarin istuimelle Westfalenissa käydyt rauhanneuvottelut olivat jo ehtineet alkaa ja ilman Kirkkovaltion virallista edustusta. Innocentius X kylläkin lähetti Westfaleniin oman edustajansa, nuntius Fabio Chigin, mutta tällä ei ollut valtuuksia käydä suoria neuvotteluita ”kerettiläisten” kanssa, mikä käytännössä supisti Chigin roolin rauhanneuvotteluissa pelkäksi tarkkailijaksi ja taustalobbariksi. Innocentius X kohtasi Westfalenin rauhanneuvotteluiden yhteydessä saman ongelman, mikä oli sitonut hänen edeltäjänsä Urbanus VIII:n käsiä keisarillisen restituutioediktin kohdalla vuonna 1629: koska Rooma ei tunnustanut Augsburgin uskonrauhaa, ei se voinut myöskään antaa siunausta rauhansopimukselle, joka nojautui Augsburgin uskonrauhan määritelmiin ja ehtoihin. Vuonna 1650, kaksi vuotta Westfalenin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, Innocentius X julkaisi bullan Zelo Domus Dei, joka tuomitsi Westfalenissa solmitun rauhan ”epäpäteväksi, tyhjäksi, epäreiluksi, epäoikeudenmukaiseksi, kirotuksi, torjutuksi, tarpeettomaksi, voimattomaksi ja merkityksettömäksi.” Espanjan ja Itävallan Habsburgit, kuten muutkin sotaan osallistuneet katoliset valtiaat, jättivät paavin bullan vaille huomiota, sillä heillä ei ollut pienintäkään aikomusta aloittaa uudelleen hirvittävää suursotaa vain paavin herkkähipiäisyyden vaalimiseksi. Rooman kirkon poliittisen arvovallan vähentyminen oli lopultakin paavien instituution keskeisin anti kolmikymmenvuotiseen sotaan ja sen historialliseen perintöön.

Solliciteurs-militair

 

Toukokuun 2. päivä vuonna 1629 Alankomaiden tasavallan keskushallituksena toimineen Staten-Generaalin istunnossa oli päivän asialistan kolmantena kohtana seuraava vetoomus: ”Solliciteur De Bruijne [de Bruyn] pyytää kolmen sotakuukauden palkkoja aktiivipalveluksessa olevien kapteenien [Pidoux de] Malaguet ja [Pierre] Croismaren komppanioille. RvS [Raad van State eli valtaneuvosto] päättää tästä.”

 

Mistä tässä kirjauksessa oli kyse? Miksi joku de Bruyn pyysi Alankomaiden yhteishallitukselta palkkarahoja komppanioille, joita hän ei itse edes komentanut? Miksi komppanioita komentaneet kapteenit Pidoux de Malaguet ja Pierre Crosmaire eivät lähestyneet hallitusta itse, ilman jonkun kolmannen osapuolen välitystä?

 

Staten-Generaalin istunto toukokuulta 1629 tarjoaa nykyhistorioitsijalle tuokiokuvan instituutiosta nimeltä solliciteurs-militair. Alankomaalainen sotilasmanuaali Verbetert en vermeerdert Politijck en Militair Hantboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien vuodelta 1650 kuvasi tasavallan hallituksen tärkeimmäksi velvollisuudeksi maksaa sotilaille palkkaa säntillisesti ja ajallaan joka viikko tai vähintäänkin joka kuukausi huolimatta siitä, oliko sotaa käyvän tasavallan kassassa tarpeeksi rahaa vai ei. Solliciteurs-militairet auttoivat tasavaltaa tämän potentiaalisen ongelman ylittämisessä.

 

Solliciteur oli 1500-luvulta periytyvä termi, joka tarkoitti oikeastaan mitä tahansa ammattilobbaria. Näitä välityksen ammattilaisia parveili aina pääkaupunki Haagissa yrittämässä edistää maksavien asiakkaittensa vaateita, intressejä ja agendoja. Vuosien 1568 ja 1648 välillä suurin yksittäinen agenda kaikkialla Alankomaissa oli pitkittynyt vapaussota Espanjan Habsburgeja vastaan, mistä syystä suuri joukko solliciteurseja erikoistui juuri sodankäynnin tarpeiden täyttämiseen. Ammattilobbareina solliciteursit tiesivät, mitä asiakirjoja täyttää, kenen oveen koputtaa Haagissa, kenen selkää raapia tai kenen kukkaroa täyttää. Nykymaailmassa heitä epäilemättä pidettäisiin jonkinlaisina korruption korppikotkina, mutta 1600-luvun Euroopassa hallintokoneistojen rattaat pyörivät helpoiten, kun niitä voideltiin rahalla tai palveluksilla.

 

Käytännössä solliciteurs-militairet edistivät sotilaiden palkanmaksua. He noutivat valtion rahakonttorista jonkin tietyn komppanian (tai useamman) palkkarahat ja toimittivat ne komppaniaa komentaneelle kapteenille palkanmaksua varten. Jos rahakonttorissa ei ollut valmiina tarvittavia varoja, solliciteursit kaivoivat ne omasta taskustaan lainana valtiolle. Jos maksettavia komppanioita oli monia tai palkkaa piti maksaa useamman kuukauden ajalta, tämä velvoite vaati solliciteurseilta huomattavia pääomaresursseja. Tästä syystä he eivät tarjonneetkaan palveluitaan ilmaiseksi, vaan nostivat omaa palkkaa komppanioille toimittamistaan rahaeristä sekä perivät korkoa lainaamistaan summista. Jälkimmäinen tulolähde oli heille usein palkkaa merkittävämpi palkkio, sillä lainojen korko kasvoi suuremmaksi palkkarästien pitkittymisen myötä. Ja 1600-luvun Euroopassa sotilaiden palkat olivat jossain vaiheessa väistämättä myöhässä, usein johdonmukaisesti ja kroonisesti. Solliciteursit eivät siten olleet varsinaisia sotilasurakoitsijoita, sillä he eivät omistaneet rahoittamiaan komppanioita eivätkä kuitanneet valtiolle lainaamiaan palkkasummia läänityksinä tai virkanimityksinä, kuten tapahtui Ranskassa, keisarikunnassa ja jopa Ruotsissa. Heille kyse oli puhtaasti liiketoiminnasta, jossa käsiä vaihtoi vain ja ainoastaan raha.

 

Itse solliciteurseista ei tiedetä lopulta paljoakaan. Solliciteursit sopivat toimeksiannosta komppanioita komentaneiden kapteenien eivätkä Haagin mahtimiesten kanssa, joten heidän nimensä ilmaantuivat kameraalisiin asiakirjoihin vasta siinä vaiheessa, kun palkkarahat tulivat maksuun. Aikalaislähteitä tutkinut historioitsija Pepijn Brandon on laskenut, että aikavälillä 1624–1659 tasavallan asiakirjoissa mainittiin nimeltä vähintään kuusikymmentä solliciteursia. Kaikki nimet, kuten edellä mainittu de Bruyn, eivät esiintyneet asiakirjoissa vain yhden tai kahden vuosikymmenen aikana, vaan ylisukupolvisesti. Ammatti toisin sanoen vaikuttaa periytyneen isältä pojalle sekä siirtyneen aviomiehen kuoleman kautta hänen leskelleen. Solliciteurin ammatin periytymistä edesauttoi se, ettei Alankomaissa ollut käytössä mitään säännöksiä siitä, kuka saattoi ryhtyä ammatin harjoittajaksi tai kuka ei. Tämän lainsäädännöllisen puutteen pitkäaikainen seuraus oli se, että solliciteurseiksi hakeutui myös sellaisia keinottelijoita, joiden kyky kantaa toiminnan vaatima taloudellinen riski oli rajattu tai jopa olematon. Keinottelun seurauksena eräät solliciteurseiksi itseään kutsuneet välittäjät eivät kyenneet täyttämään sitoumuksiaan, mikä puolestaan johti siihen, etteivät kaikki komppaniat saaneet palkkojaan täysimääräisinä tai kenties lainkaan. Taloudellinen riski oli sidoksissa sotilaalliseen riskiin, sillä sotilaat eivät sotineet ilman rahaa. Juuri tämän vaaran välttämiseksi tasavalta oli alun perin turvautunutkin solliciteurseihin.

 

Suurin ongelma järjestelyssä ei kuitenkaan löytynyt solliciteurseista vaan Alankomaiden tasavallasta itsestään. Kun valtionkassassa ei ollut tarvittavia varoja tai rahankäyttöä oli mielekkäämpää priorisoida muualle kuin sotilaiden palkkoihin, valtiovallan oli helppo ulkoistaa palkkojen maksu solliciteurseille ja kasvattaa holtittomasti palkkarästien määrää tai venyttää niiden maksamisen aikataulua. Tällöin oli vaarana se, että solliciteurseilta loppuivat jossain vaiheessa omat rahat, jolloin myöskään sotilaat eivät saaneet palkkojaan. Naru alkoikin tulla vetävään käteen kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) viimeisinä vuosina, jolloin alankomaalaisten sotilaiden palkkarästit ylsivät jo kahdeksaan miljoonaan guilderiin. Monet solliciteursit ajautuivat tuolloin henkilökohtaiseen konkurssiin, mikä vaaransi armeijan koko palkanmaksujärjestelmän.

 

Alankomaiden provinssien oli ryhdyttävä radikaaleihin ratkaisuihin armeijan taistelukyvyn säilyttämiseksi ja sotilaskapinoiden estämiseksi. Eräs keino oli rajata solliciteursien perimää korkoastetta, mikä helpotti valtiontaloutta mutta ei tehnyt mitään solliciteursien oman maksukyvyn kohentamiseksi. Toinen tapa oli kieltää kapteeneja ja ratsumestareita vaihtamasta solliciteurseja toisiin, sillä näin toiminnan uskottiin ohjautuvan luonnostaan kaikkein luotettavimpiin käsiin. Kolmas keino oli maksaa sotilaiden palkkoja suoraan Ranskan toimittamista apurahoista, jotka olivat konkreettista käteistä eivätkä velkakirjoja tai muita sotilaille kelpaamattomia abstraktioita. Viimeinen ja itsestään selvin ratkaisu oli yksinkertaisesti pienentää armeijan kokoa. Tämä viimeinen ratkaisu väistämättömästi heikensi Alankomaiden sotilaallista suorituskykyä. Sotilaallis-fiskaalista taustaa vasten tarkasteltuna Alankomaiden ja Espanjan tammikuussa 1648 solmima Münsterin rauhansopimus ei tapahtunut Alankomaiden sodankäyntikyvyn kannalta lainkaan liian aikaisin.

 

Alankomaiden pitkän vapaussodan päätyttyä armeijan kokoa ryhdyttiin ajamaan voimakkaasti alas, jolloin myös solliciteursien toimintaa alettiin tarkastelemaan aiempaa kriittisemmin silmin. Monet poliittiset agitaattorit näkivät solliciteursit korruption aiheuttajina ja tarpeettomina sodankäynnin välikuluina. Vuonna 1652 Hollannin provinssi esitti tavoitteekseen siirtyä armeijan rahoittamisessa per capita -järjestelyyn, jossa sotilaiden palkat maksettaisiin ilman välikäsiä ja valtion virkamiesten valvonnassa. Tavoitteena oli tiukentaa valtion otetta Alankomaiden asevoimista sekä kitkeä solliciteursien lobbaamiseen liittyvää korruptiota. Sodankäynnin todellisuus esti kuitenkin rahoitusjärjestelmän radikaalin uudistamisen, sillä värvättyjen sotilaiden palkkaus oli varmistettava tavalla tai toisella. Virkamiehillä ja kaupunkien maistraateilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään sellaisia tulonlähteitä, joilla sotilaiden palkkaus oli taattavissa, ja byrokratian alkeellisuus puolestaan uhkasi johtaa solliciteursien lobbaamista pahemman korruption juurtumiseen tasavallan hallintokoneistossa.

 

Parhaimmaksi ratkaisuksi näyttäytyi solliciteursien pitäminen palveluksessa mutta aiempaa rajatuimmin reunaehdoin. Alankomaiden ja Ranskan välisen sodan aikana 1672–1678 solliciteursien lukumäärä rajattiin kahdeksaan, jotka vastaisivat 75–80 heille ennakkoon osoitetun komppanian palkanmaksusta. Tasavalta yritti kontrolloida palkanmaksun ulkoistamista asettamalla sen johtoon kymmenen johtajaa, joiden tuli varmistaa, että palkkaa maksettiin juuri niille sotilaille, joiden nimi esiintyi vahvuusrullissa. Palkanmaksuun osoitetut rahat luovutettiin näille kymmenelle johtajalle, jotka sitten delegoivat niitä solliciteurseille.  Johtajat toimivat myös itse solliciteursien tapaan, sillä heidän tuli maksaa palkat itse, mikäli valtionkassan rahat eivät sattuneet olemaan riittäviä. Vastineeksi tästä velvoitteesta johtajilla oli oikeus periä korkoa tasavallalle myöntämistään palkkaennakoista. Tämä valtiovallan otteen vahvistamiseen tarkoitettu järjestelmä kuitenkin romahti kasaan pian sen käyttöön ottamisen jälkeen. Johtajilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään palkkaennakoihin tarvittavaa pääomaa, ja he joutuivat käyttämään sotilaiden palkkoihin sellaisia julkisia varoja, jotka oli alun perin tarkoitettu jotain muuta tarvetta varten. Valtiovallan palveluksessa olleet johtajat eivät myöskään osoittautuneet solliciteurseja jalommiksi tai ylevimmiksi, sillä myös heitä syytettiin korruptiosta ja kavalluksista. Käytännössä tasavalta joutui pian palaamaan järjestelmään, jossa sotilaiden palkanmaksun turvaamisessa luotettiin yksityisten solliciteursien kykyyn kantaa rahoituksen riskit.

 

Vuonna 1676 tasavalta institutionalisoi solliciteursit virallisessa ohjesäännössä, missä heille taattiin vapaus harjoittaa toimintaansa tiettyjen ehtojen puitteissa. Ensiksikin solliciteursien lukumääräksi asetettiin 32, ja heidän vaadittiin olevan luotettaviksi ja rahoituskykyisiksi osoittautuneita henkilöitä. Heidän myöntämilleen lainoille asetettiin korkokatto 6,9 prosenttiin, mitä rajaa myöhemmin vielä alennettiin 5,2 prosenttiin. Lisäksi solliciteurseja vaadittiin maksamaan tasavallalle viidentuhannen floriinin suuruinen takuumaksu, minkä he menettäisivät syyllistyessään mihin tahansa väärinkäytökseen. Lopuksi solliciteursien tuli vannoa valalla kunnioittavansa näitä ehtoja. Tämä järjestelmä osoittautui olevan sen verran kestävällä pohjalla, että sitä ei juurikaan muutettu seuraavaan sataan vuoteen. Järjestelyn säilymistä edesauttoi se, että Alankomaat pysyttäytyi Espanjan perimyssodan (1700–1713) jälkeen erossa Euroopan suurista konflikteista ja onnistui siten painamaan alas armeijan ylläpidon kuluja. Solliciteurseista tuli aina vain homogeenisempi joukko, kun ulkomaalaiset ja jopa juutalaiset rahoittajat suljettiin sen ulkopuolelle. Sodankäynnin mittakaavan kutistuminen toki pienensi solliciteursien tuloja, mutta he kompensoivat tätä asiantilaa hankkimalla sopimuksia ja komissioita Alankomaiden armeijan rahoituksen ulkopuolelta. Eräs tapa oli solmia muonituksen aliurakointia ulkomaisten armeijoiden kanssa ja toinen oli tarjota palkanmaksun välittämistä ja ennakkoa muille valtion palvelijoille kuin vain sotilaille, esimerkiksi diplomaateille. Solliciteursien asema osana Alankomaiden fiskaalis-sotilaallista valtiota olisi kenties säilynyt turvattuna aina 1800-luvulle saakka, ellei maa olisi joutunut vuonna 1795 vallankumouksellisen Ranskan valtaamaksi. Tuolloin solliciteursien instituutio romutettiin kertaheitolla ja korvattiin järjestelyllä, jossa pieni joukko valtion virkamiehiä vastasi suoraan asevoimien palkanmaksusta.

 

Solliciteurs-militaire -järjestelmä läpivalaisee eurooppalaista valtionmuodostusta esimodernilla aikakaudella, minkä lisäksi se asettaa ohittamattomia reunaehtoja ns. sodankäynnin vallankumouksen teorialle. Jälkimmäisen teorian lanseeranneen historioitsija Michael Robertsin mukaan taktiikan ja aseteknologian muutokset aikavälillä 1550–1650 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvamiseen sellaisiin mittasuhteisiin, joiden materiaalisia, rahallisia ja inhimillisiä vaatimuksia kyettiin täyttämään ainoastaan keskitetyn ja väkivaltamonopolin omaavan valtiovallan kontrolloimista resursseista. Solliciteursit eivät täysin kyseenalaista tätä väitettä, mutta eivät sitä myöskään saumattomasti myötäile. Vaikka rahat Alankomaiden nuoren tasavallan sotalaitoksen ylläpitoon tulivat julkiselta taholta eli tasavallan seitsemältä provinssilta, ne eivät kuitenkaan koskaan saapuneet täysimääräisinä ja ajallaan. Tämä sotalaitoksen vaatimus kyettiin täyttämään vain ja ainoastaan turvautumalla solliciteurseihin ja heidän yksityiseen pääomaansa. Toisaalta myös heidän maksukykynsä löysi pian rajansa, ja varhaismodernin valtiovallan oli lopulta itse löydettävä keinot ja reunaehdot sodankäynnin rahoittamisen mahdollistamiseksi.

 

Paradoksaalisesti kyllä, palkanmaksun käytännön järjestelyiden ulkoistaminen yksityisille kapitalisteille vahvisti Alankomaiden tasavallan otetta asevoimista ja väkivallan monopolista. Kun solliciteursit olivat edistämässä sotilaiden palkkojen maksua ajallaan ja täysimääräisinä, sotilaat eivät olleet taipuvaisia kapinointiin tai omavaltaiseen rahoitukseen kontribuutioiden ja polttolunnaiden muodossa, kuten tapahtui Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Tässä mielessä solliciteursit voi nähdä osallisina esimodernissa valtionrakennuksessa, joka ei heidän myötävaikutuksessaan enää näytä yksinomaan ylhäältä alaspäin tuotuna vallankumouksena vaan konsultaation, yhteistoimintaan ja välitystyöhön perustuvana vuorovaikutusprosessina yhteiskunnan eri tasoilla. Varhaismodernin valtion luottamusta solliciteursien instituutioon osoittaa osaltaan se, että heiltä korvausta toukokuussa 1629 pyytäneen de Bruyn asiaan suhtauduttiin valtaneuvostossa ilmeisen myötämielisesti, sillä de Bruyn tiedetään jatkaneen toimintaansa komppanioiden palkanmaksusta vastanneena solliciteurina vielä seuraavan vuosikymmenen lopulle saakka.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Marcus Zuerius van Boxhorn, Verbetert en Vermeerdet Politijck en Militair Handtboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien ('t Iaer ons Heeren, 1660). 

P. Brandon, ’Finding solid ground for soldiers’ payment: ‘military soliciting’ as brokerage practice in the Dutch Republic (c. 1600–1795)’. XVth World Economic History Congress Utrecht 2009 (Amsterdam: UvA-DARE Digital Academic Repository, 2011): Paying the troops (uva.nl).

 

J. I. A. Nijenhuis, P. L. R. De Cauwer, W. M. Gijsbers, M. Hell, C. O. van der Meij ja J. E. Schooneveld-Oosterling, toim., Resolutiën Staten-Generaal 1626–1630 (Huygens Institute for Dutch History): Besluiten Staten-Generaal 1626-1630 (knaw.nl).

 

Olaf van Nimwegen, The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688 (Woodbridge: The Boydell Press, 2010).

 

Olaf van Nimwegen, ‘The transformation of army organisation in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

 

Marjolein C. ’t Hart, The making of a bourgeois state: War, politics and finance during the Dutch Revolt (Manchester: Manchester University Press, 1993).