torstai 26. lokakuuta 2017

Englantilaisen palkkasoturin seikkailut Pohjolassa, osa 1



Tutkimukseni sotilaiden ja siviilien välisistä suhteista kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella tuo ajoittain esiin uusia ja yllättäviä lähteitä. Eräs tällainen lähde on Lontoossa vuonna 1610 ilmestynyt kirjanen Swethland and Poland Warres. A Souldiers returne out of Sweden, and his Newes from the Warres, jonka kirjoittajaksi on nimetty Anthony Nixon. Vaikka Warres on ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu kertomus, ei se perustu Nixonin omiin kokemuksiin. Nixon oli ammattimainen kynäniekka, joka elätti itsensä 1600-luvun vaihteen Lontoossa kirjoittamalla erilaisia pamfletteja, kuten runoja ja opettavaisia näytelmiä. Warres ei silti liene mikään tuulesta temmattu tarina, vaan sen voi arvata perustuvan jonkun Nixonin haastatteleman sotaveteraanin kertomukseen.

Warresin kertojahahmo on englantilainen ammattisotilas, joka värväytyy puhtaasti sotilasammatillisista syistä sinikeltaisten värien alle Ruotsin ja Puolan välisen sodan aikana vuonna 1609. Kertoja kieltäytyy puuttumasta sodan syihin, sillä sellaiset asiat kuuluvat kuninkaiden eivätkä alhaisten ammattisotilaiden ruodittaviksi. Kirjasesta ei siis käy selvästi ilmi, että kyseessä oli Ruotsin sotaretki Venäjälle niin sanotun smutnoje vremjan eli sekasorron ajanjakson aikana. Tuolloin Ruotsi, Puola-Liettua ja erinäiset venäläiset antitsaarit kamppailivat keskenään Kremlin valtiudesta. Ruotsin päävihollinen oli Puola-Liettua, jonka suurikokoista ja taistelukykyistä armeijaa vastaan Ruotsin kuningas Kaarle IX haali palvelukseensa palkkasotureita Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Brittein saarilta.

Keskikesällä 1609 Englannista laivattiin useassa erässä 1 200 palkkasotilasta Ruotsiin. Sinne oli myös Warresin kertoja matkalla oman komppaniansa kanssa, mutta matkanteko keskeytyi haaksirikkoon Jyllannin niemimaan rannikolla, jota kertoja virheellisesti nimittää saareksi. Paikalliset asukkaat, jotka eivät olleet tottuneet ulkomaisiin palkkasotureihin, suhtautuivat vieraisiin pelokkaasti eivätkä suostuneet myymään näille elintarvikkeitaan. Englantilaisten joukossa oli kuitenkin eräs tanskalaissyntyinen sotilas, joka vakuutteli maanmiehilleen sotilaiden rauhallisia aikeita, ja näin englantilaiset onnistuivat vihdoin ostamaan itselleen ruokaa ja juomaa. Sotilaiden käydessä kauppaa heidän upseerinsa kävivät esittäytymässä paikalliselle maaherralle eli lensmanille, joka hallitsi aluetta kuningas Kristian IV:n nimissä. Tällä välin sotilaita kuljettaneet laivat olivat yllättäen korjanneet myrskyn aiheuttamat vauriot, nostaneet purjeensa ja jättäneet maihin jääneet englantilaiset sotilaat oman onnensa nojaan. Saavuttuaan englantilaisten pääjoukon luokse maaherra ei nähnyt vilaustakaan mistään laivoista ja oletti arvatenkin englantilaisten liikkuvan vihamielisissä valloitusaikeissa. Upseerit vakuuttelivat, ettei asia ollut niin, ja pyysivät maaherralta ainoastaan kauttakulkulupaa ja merikelpoisia aluksia, jotta englantilaiset saattoivat jatkaa matkaansa kohti Ruotsia. 

Maaherra, joka ei voinut päättää näin tärkeästä asiasta Tanskan kuninkaan puolesta, pyysi sotilaita siirtymään omalle kartanolleen. Sinne maaherra kutsui koolle myös neljä tai viisisataa paikallista talonpoikaa, jotka ilmaantuivat paikalle hilparien, pertuskoiden ja suurten lyömämiekkojen kanssa aseistautuneina. Tämä anekdootti näyttää tukevan historioitsija Gunner Lindin argumentaatiota siitä, että tanskalaiset talonpojat olivat perinteisesti hyvin aseistautuneita. Nostoväki (opbud) oli yhä keskeisessä sotilaallisessa roolissa 1600-luvun alun Tanskassa, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman talonpoikien omaa aseistautumista. Kehittymäisillään oleva tanskalainen keskusvalta ei vielä tuolloin omannut sellaisia resursseja, jotka olisivat mahdollistaneet tuhansien talonpoikien aseistamisen kruunun toimesta sotilaallisen kriisin aikana.

Jyllantilaiset talonpojat olivat vakuuttuneita siitä, että englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin tuhotakseen talonpojat ja heidän perheensä sekä anastaakseen maan itselleen. Maaherra joutui käyttämään kaikki puhujanlahjansa rauhoittaakseen talonpojat ja vakuutti, ettei englantilaisten lukumäärä (300 sotilasta) eivätkä heidän vaatimattomat aseensakaan mahdollistaneet moisia tarkoitusperiä. Maaherra onnistui hetkeksi rauhoittamaan tilanteen, ja englantilaiset pääsivät lähettämään matkaan viestinviejän kahden tanskalaisen saattajan kanssa pyytämään kauttakulkulupaa kuningas Kristian IV:ltä. Mikäli kuningas oli pelkän ratsumatkan päässä, voidaan hänen olettaa tuolloin oleskelleen lapsuudenkodissaan Koldinghusin linnassa.
Talonpoikien vihamielisyys ei ottanut laantuakseen, ja epäluulo englantilaisten todellisista tarkoitusperistä valtasi lopulta alaa myös maaherran mielessä. Niinpä hän kuiskutteli sotilaiden korviin, että se, joka paljastaisi sotilaiden maihinnousun todellisen tarkoituksen, säästettäisiin mahdollisilta rangaistuksilta, palkittaisiin huomattavalla summalla rahaa ja lähetettäisiin takaisin omaan kotimaahansa.

Englantilaisten epäonneksi eräs walesilainen luopio nimeltä Thomas Griffin tarttui tarjoukseen ja sepitti maaherralle tarinan, jonka mukaan englantilaiset olivat saapuneet Jyllantiin ainoana tarkoituksenaan tappaa talonpojat, raiskata heidän naisensa, varastaa heidän omaisuutensa ja polttaa heidän asumuksensa. Griffin väitti myös, etteivät laivat olleet suinkaan hylänneet englantilaisia vaan olivat parhaillaan palaamassa Jyllantiin lisäjoukkojen kera. Maaherra epäili Griffinin tarinaa ja esitti tämän syytökset maaherran talossa majailevalle luutnantti Watsonille. Watson kiisti jyrkästi kaikki Griffinin valheelliset väitteet ja lupasi, että mikäli hänelle annettaisiin vapaat kädet kuulustella Griffiniä, hän pystyisi osoittamaan tämän väitökset vääriksi. Maaherra suostui Watsonin ehdotukseen ja tähdensi lisäksi, että mikäli Griffin saataisiin kiinni valheellisista lausunnoista, olisi englantilaisilla vapaat kädet rangaista sotilaspetturia omien sääntöjensä mukaisesti. Seuranneessa kuulustelussa Griffin pysyttäytyi tiukasti alkuperäisten väitteittensä takana, sillä tunnustaminen olisi merkinnyt sotaoikeutta ja kuolemantuomiota.

Kuulustelu sai dramaattisen käänteen, kun rannikolle ilmaantui äkisti kaksi laivastosta eksynyttä alankomaalaista laivaa täynnä Ruotsiin suuntaavia apujoukkoja. Griffinin tarina alkoi jälleen näyttää uskottavalta. Maaherra antoi tuolloin talonpojille käskyn pitää silmällä kortteereihin asettautuneita englantilaisia sotilaita siltä varalta, että nämä yrittäisivät avustaa laivoissa olevia alankomaalaisia mahdollisessa maihinnousussa. Talonpojat menivät vieläkin pidemmälle ja sopivat keskenään sotilaiden vangitsemisesta yön tunteina. Tällaiseen menettelyyn talonpoikia rohkaisi se seikka, että sotilaat olivat majoittuneet yksittäisiin taloihin pitkin rannikkoa. Monet englantilaiset sotilaat, mukaan lukien Nixonin pamfletin kertoja, yhytettiin sängyistään ja köytettiin kesken uniensa.

Jyllantilaiset olivat jo valmistautuneet tappamaan vankinsa, kun alankomaalaiset laivat äkisti nostivat ankkurinsa ja jatkoivat jälleen matkaansa kohti Ruotsia. Huojentunut maaherra ilahtui näistä uutisista ja käski talonpoikia toimittamaan vangitut englantilaiset yleiseen katselmukseen. Kolme englantilaista oli kuitenkin menetetty. Eräässä talossa omatoimiset talonpojat olivat hakanneet päät irti kolmelta vangilta ja hirttäneet kattoparrusta heidän neljännen toverinsa. Hirtetty ei ollut kuitenkaan vielä menehtynyt: ”Kun hän oli riippunut hirressä tunnin ajan, hänet otettiin alas, elvytettiin ja hän oli jälleen kunnossa, ja myöhemmin hänet tapettiin Venäjällä.”
Maaherran käskystä katselmukseen kootut englantilaiset vapautettiin. Jännitys ei silti loppunut vielä tähän. Vapauttamisen hetkellä maaherran kartanolle saapui huhu, että kuninkaan luokse matkannut englantilainen oli surmannut saattajansa ja karannut sen jälkeen omille teilleen. Talonpoikien keskuudessa nousi heti suuri mekastus ja he vaativat vääryyden sovittamista englantilaisten verellä. Maaherra ylsi vielä viimeiseen urotekoon ja asetti oman kunniansa ja henkensä pantiksi englantilaisten puolesta.

Englantilaisten sotilaiden ja maaherran onneksi tilanne laukesi lopullisesti, kun englantilaisten lähettiläs palasi maaherran kartanolle kahden hyvissä voimissa olevan saattajansa kanssa. Sanansaattajalla oli mukanaan Kristianin viesti, jossa englantilaisille taattiin turvallinen läpikulku Tanskan kautta sekä laivakuljetus meren yli Ruotsiin. Tässä vaiheessa Thomas Griffin, ”tuo walesilainen Juudas”, alkoi vapista ja anoa armoa maaherralta ja sotilastovereiltaan. Nixonin pamfletti ei anna enempiä vihjeitä Griffinin kohtalosta kuin että hänen sielunsa ”jätettiin helvetin huomaan.” Viimeinen matkaosuus Helsingøristä Ruotsin puolelle ei sekään sujunut aivan kunniakkaissa tunnelmissa. Englantilaiset sotilaat niin rahattomia, että heidän oli jätettävä luutnantti Watson ja Kristianin luona vieraillut upseeri panttivangeiksi laivamatkan kuluja vastaan. Ylitettyään Juutinrauman englantilaisilla oli edessä uudet koettelemukset Ruotsin pohjoisessa valtakunnassa.

1 kommentti:

  1. Tämä kolmiosainen kirjoitus ilmestyi alun perin edellisessä blogissani 5.5.2014.

    VastaaPoista