Kustaa Vaasan veriviholliset

Harva suomalainen historioitsija kaipaa niin vähän esittelyjä kuin emeritusprofessori Heikki Ylikangas. Jos historiantutkijoiden yhteisön jäsen ei ole tietoinen Ylikankaan tuotannosta ja erityisesti niihin liittyneistä, usein kiihkeistäkin julkisista debateista, voi hän olettaa eläneensä jonkinlaisen kognitiivisen kiven alla. Ylikankaan nimi liitetään historiantutkimuksen klassisiin polemiikkeihin, kuten hänen 1977 ilmestyneeseen kirjaansa Nuijasota ja siitä kummunneeseen renvallilais-traditionalistisen koulukunnan älähdykseen tai paljon tuoreempaan kädenvääntöön väitetyistä jatkosodan rintamakarkureiden joukkoteloituksista, jonka debatin yhteydessä sotahistorian laitos kävi vuonna 2008 kiivaaseen vastahyökkäykseen Ylikangasta vastaan kokoelmateoksella Teloitettu totuus. Näiden polemiikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämärtää sitä seikkaa, että Ylikangas on suomalaisen oikeushistorian uudistaja ja mullistaja. Ylikangas ei ole niinkään siirtänyt oikeushistorian tutkimuksen paradigmaa kuin luonut sen.

 

Tuoreessa kirjassaan Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa (Siltala, 2021) Ylikangas on palannut takaisin 1500-luvulle, mistä hän rytinällä nousi suomalaisen historiantutkimuksen parrasvaloihin yli neljä vuosikymmentä sitten. Jo ennen kirjan avaamista on pakko onnitella Ylikangasta tuoreesta tutkimusnäkökulmasta, joka ei keskity Ruotsin kuninkaaseen itseensä vaan hänen vastustajiinsa ja niihin olosuhteisiin, joiden puitteissa Kustaa Vaasa otti vallan itselleen vuonna 1523 ja puolusti sitä kuolemaansa saakka vuonna 1560. Koska tämä lähestymistapa siirtää tutkimuksellisen katseen kotivaltakunnan eli Ruotsin ja Suomen ulkopuolelle, sitä ei ole itsetutkiskelevassa Suomessa aiemmin juuri harjoitettu.

 

Ylikangas aloittaa Kustaa Vaasan uhmaajien käsittelyn aivan loogisesti Tanskan ja koko silloisen Kalmarin unionin kuninkaasta Kristian II:sta, jonka otteen Ruotsista kapinallisen Kustaa Vaasan oli kirvoitettava, mikäli hän itse aikoi nousta Ruotsin kuninkaaksi. Ylikangas näkee kummatkin kuninkaat samassa kontekstissa, jossa keskiaikaiset valtarakenteet alkoivat väistyä varhaismodernin valtioiden alkioiden tieltä. Alati levinnyt rahatalous ja uudenlainen sotalaitos, jossa ammattisotilaista eli ”maanihdeistä” (saksaksi Landsknechte) koostunut jalkaväki ratkaisi taistelut ja sodat, mahdollistivat ruhtinaille ja kuninkaille sellaisen vallantavoittelun, jota ei aiemmin voinut toteuttaa feodalismin ja luontaistalouden puitteissa. Kristiania ja Kustaata yhdisti tässä yhteydessä heidän oivalluksensa laajentaa monarkin valtaa nimenomaan yhteiskunnan alempien kerroksien tuella. Vallantavoittelulla oli synkeä puolensa eli poliittisiin vastustajiin kohdistuneet puhdistukset ja verilöylyt, joiden toteuttajina sekä Kristian II että Kustaa Vaasa ansaitsevat tulla muistetuiksi tyranneina. Vallan lujittamisen mahdollistivat ylhäältä alas kulkeneet uuden valtahierarkiat, joissa kuninkaiden virkamiehet eli voudit välittivät hallitsijan käskyjä vallankäytön pysyvästä keskustasta alatasoille ja periferioihin. Valtioiden raameissa tapahtuneet valtakamppailut puolestaan mahdollistivat sen mittakaavan sisällissotia, joita ei ollut Euroopassa käyty sitten antiikin Rooman aikojen. Kustaa Vaasa sai voiton Kristian II:sta liittoutumalla tarvittaessa milloin hansakaupunkien, milloin Kristian II:n Tanskan kuninkaana syrjäyttäneiden Fredrik I:n ja Kristian III:n kanssa.

 

Kustaa Vaasan toisen arkkivihollisen muodosti Sturen suku. Ruotsin irtautuminen Kalmarin unionista oli alkanut jo vuonna 1516, jolloin ruotsin valtionhoitaja Sten Sture ryhtyi omin luvin takavarikoimaan katolisen kirkon omaisuutta ja vaatimaan erillistä uskollisuudenvalaa arkkipiispa Gustaf Trollelta. Vaikka Sten Sture itse kaatui taistelussa Kristiania vastaan vuonna 1520, häneltä jäi vaimo ja jälkeläisiä, joiden olemassaolo muodosti ongelman myös Ruotsin uudelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle. Koska juuri Sturet olivat ensimmäisinä nostaneet kapinalipun Kristiania ja Kalmarin unionia vastaan, he olivat varteenotettavia vallanhaastajia Kustaa Vaasalle, jonka oma kuninkaallinen legitimiteetti lepäsi pelkän onnistuneen talonpoikaiskapinan varassa. Sturejen suku pysyi koko Kustaa Vaasan valtakauden ajan poliittisessa leikkauskohdassa, jossa kohtasivat toisensa Ruotsin aatelissääty, Saksan hansakaupungit ja Kristian II:n kannattajat. Sten Sturen nuorimman pojan Svante Sturen julkinen asettuminen Kustaa Vaasan puolelle omalta osaltaan esti 1540-luvulla puhjenneen Dacke–kapinan eskalaation sisällissodaksi ja valtakamppailuksi Ruotsin kruunusta.  

 

Henkisen elämän rintamalla Kustaa Vaasan pahimmaksi viholliseksi osoittautui kirkonmies ja historioitsija Olaus Petri, joka aloitti poliittisen uransa Kustaa Vaasan soluttamana agenttina Tukholman kaupunginraadissa. Ilmeisesti raadin institutionaalisen eetoksen innostamana Olaus Petristä kehittyi kiihkeä perustuslaillisuuden ja oikeusperiaatteiden pohtija, jonka ajatukset päätyivät auttamattomaan ristiriitaan Kustaa Vaasan kyynisten valtapyrkimysten kanssa. Olaus Petrin ajamien oikeusperiaatteiden kannalta valtakunnan räikeimpinä vääryyksinä näyttäytyivät Kustaa Vaasan harrastamat, täysin politisoituneet erityistuomioistuimet sekä uuden kuninkaan tapa kollektivisoida katolisen kirkon ja kukistettujen poliittisten vastustajien läänityksiä omaksi henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Lisähuolta kuninkaalle aiheuttivat Olaus Petrin harrastukset historiankirjoituksen saralla, missä Petrin Ruotsalaisessa kronikassa kirjoitettiin vaivaannuttavaan sävyyn ”Ladonrikkoja–hallitsijoista” ja annettiin liian ymmärtävä kuva Ruotsin katolisista piispoista. Vaikka kuningas onnistui lopulta pelottelemaan Olaus Petrin hiljaiseksi, hänen laatimansa tuomarinohjeet ja niiden ohjaavat periaatteet jäivät elämään ruotsalaisessa ja suomalaisessa oikeudenkäytössä aivan nykypäiviin asti.

 

Kustaa Vaasan viimeinen verivihollinen oli smoolantilainen Nils Dacke, joka aloitti omaa nimeään kantaneen talonpoikaiskapinan vuonna 1542. Ylikangas ei käsittele lempiaihettaan eli 1500-luvun talonpoikaiskapinaa tässä yhteydessä poleemisesti vaan enemmänkin ankaran historiografisesti. Hänen tulilinjalleen ei joudu kukaan yksittäinen historioitsija, vaan ruotsalaisen (ja osittain myös suomalaisen) historiantutkimuksen vakiintunut tapa ymmärtää Dacken kapinaa yksinomaan voimansa tunnoissa olleen ruotsalaisen talonpoikaisluokan reaktiona Kustaa Vaasan keskusvaltaa sekä sen esittämiä verovaatimuksia ja elinkeinoelämän rajoituksia vastaan. Tiivistäen voi sanoa Ylikankaan puolestaan näkevän Dacke–kapinan osana yleiseurooppalaista suurtrendiä, jossa laajentuneen kartanolaitoksen ja kasvavan varhaismodernin valtiovallan puristuksiin jäänyt talonpoikaisluokka tarttui nuijiin ja kirveisiin viimeisenä protestointikeinonaan. Täten Dacke–kapina rinnastuisi Saksan suureen talonpoikaissotaan vuonna 1525. Tässä yhteydessä Ylikangas esittää täysin perusteltua kummeksuntaa siitä, miksi historioitsijat ovat olleet kärkkäitä ohittamaan aateliston roolin smoolantilaisten talonpoikien kaunan ja vastustuksen kohteena.

 

Heikki Ylikangas kirjoittaa historiaa totuttuun tapaansa selkeästi mutta rehevästi. Hänen suuri vahvuutensa on rohkeus uudelleenarvioida ja kyseenalaistaa valtavirran historiografiaa ja sen vakiintuneita ortodoksioita. Tässä mielessä Ylikangas on yhäkin monia muita suomalaisia historioitsijoita päätä pidempi.

Kansanvallan puolustuspuhe 1600-luvulta

 

Harva nykyihminen lienee koskaan kuullut Marchamont Nedhamista. Omana aikanaan, 1600-luvun puolivälin Englannissa, Nedham oli kuitenkin tunnettu kommentoija ja propagandisti – onpa häntä jopa nimitetty ”maailman ensimmäiseksi suureksi journalistiksi.” Nedham aloitti julkisen uransa Englannin sisällissodan ensimmäisen vaiheen (1642–1646) aikana kirjoittamalla Stuart-kuningas Kaarle I:n vastaista polemiikkia. Parlamentin ja kuninkaan välisten rauhanneuvotteluiden aikana Nedham ylitti kuninkaan henkilöön menneellä kritiikillään hyvän maun ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden rajat ja hänet passitettiin muutamaksi viikoksi vankilaan. Sieltä palattuaan Nedham esitti henkilökohtaisesti pahoittelunsa loukkaamalleen kuninkaalle, ja sisällissodan puhjettua uudelleen vuonna 1648 Nedham valjasti kynänsä rojalistien palvelukseen. Kaarlen menetettyä päänsä ja parlamentaristien voitettua sodan Nedham löysi itsensä taas vankilasta, nyt rojalismista syytettynä. Vankilan hämärässä Nedham koki jälleen uuden poliittisen kääntymyksen ja hakeutui vuonna 1649 Englannin uuden hallitsijan, lordiprotektori Oliver Cromwellin kiertoradalle. Tuolloin Nedhamista tuli Cromwellin johtava puolestapuhuja Englannin lehdistössä, hänen ”lehdistöagenttinsa”, kuten historioitsija Joseph Frank häntä nimitti. Stuartien palattua valtaan vuonna 1660 Nedham pakeni Alankomaihin mutta palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Englantiin voitettuaan kaunopuheiden tai lahjusten avulla kuninkaallisen armahduksen tasavaltalaisista rikkeistään.

                           Pamflettien ohella Nedham kirjoitti myös kirjoja, jotka käsittelivät pääasiassa valtiotieteen ja hallitusmuotojen päivänpolttavia kysymyksiä. Kiinnostavin ja puhuttelevin näistä Nedhamin kirjoista on mielestäni vuonna 1656 ilmestynyt The Excellencie of a Free-State, joka esittelee joukon perusteluita kansanvaltaisen hallitusmuodon (Free State) puolesta. ”On kiistämätön sääntö”, Nedham kirjoittaa, ”että kansa (tai paremminkin ne, jotka valitaan järjestelmällisesti edustamaan kansaa) on oman vapautensa paras turvaaja…” Tämän jälkeen Nedham esittää argumenttinsa tueksi seuraavat neljätoista seikkaa.

 

i.                              Kansalaiset eivät juonittele toistensa oikeuksien riistämiseksi vaan keskittyvät ainoastaan omiensa suojelemiseen. Näin ei ole monarkkien ja yksinvaltiaiden laita, jotka ovat tottuneet katselemaan asioita hallitsemisen näkökulmasta ja joille kansan alistaminen on yhdistelmä turvallisuusasiaa, politiikkaa ja valtioviisautta.

ii.                            Kansanvalta perustuu siihen, että siitä on kantajilleen enemmän taakkaa kuin hyötyä. Tässä kohtaa Nedham viittaa muinaiseen Cincinnatukseen, joka raastettiin vastentahtoisesti kuokan kahvasta Rooman valtakunnan ruoriin. Täytettyään raskaan velvollisuutensa konsulina Cincinnatus luopui vallasta ja palasi helpottuneena takaisin peltotöihinsä.

iii.                          Kansanvalta on vaihtuvaa ja siten paras turva korruptiota vastaan. Jos valta pysyy jatkuvasti yksissä ja samoissa käsissä, yhteiskunnalliset vapaudet ovat uhattuina.

iv.                          Alati vaihtuva kansanvalta on paras lääke faktionalismin lapamatoa vastaan. Tällä Nedham tarkoitti erilaisia intressiryhmiä, joiden kyky edistää salajuoniaan pitkällä aikavälillä nojaa vallan kahvassa pysyttäytymiseen. Vaihtuvilla kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta edistää näitä faktionaalisia intressejä.

v.                            Vaihtuva kansanvalta torjuu faktionalismin tavoin myös oman edun tavoittelua. Kun valta Roomassa oli pidemmäksi aikaa keskittynyt senaatin seinien sisälle, Nedham kirjoittaa, senaattorit ryhtyivät ajamaan ensisijaisesti omia eivätkä kansan etuja.

vi.                          Hallinnon tarkoituksena on luoda kansalaisille hyvät ja turvalliset elämänpuitteet sekä turvata heidän oikeutensa. Oli siis loogista, että tavalliset kansalaiset ymmärsivät parhaiten ”mistä kohtaa kenkä milloinkin puristaa” ja että siten he saattoivat valtaa käytellessään löytää parhaat ratkaisut ongelmiin. Tästä periaatteesta Nedham tarjosi esimerkkeinä Rooman ensimmäiset senaattorit, jotka olivat tunteneet muinaisten etruskikuninkaiden sorron muun kansan tavoin. Vasta oltuaan pitempään vallassa senaattorit vieraantuivat arjen todellisuudesta ja sortuivat ”samanlaisiin mielettömyyksiin kuin heitä edeltäneet kuninkaat.” 

vii.                         Kansanvalta on ainoa hallitusmuoto, jossa vallan ovet eivät aukea ainoastaan niille, jotka ajavat jonkun tietyn ruhtinaan tai faktion etuja. Vaikkei Nedham tuota sanaa käytäkään, hän viittaa tässä yhteydessä meritokratiaan, jossa valta myönnetään kykyjen eikä poliittisten kytkösten perusteella. Esimerkkinä on jälleen Cincinnatus, joka valittiin Rooman konsuliksi politiikan ulkopuolisena mustana hevosena, ainoastaan taitojensa ja viisautensa ansiosta.

viii.                       Vain kansa osaa arvostaa vapautta. Kuninkaita ja ruhtinaita kiinnostaa eniten salata kansalta se, mitä todellinen vapaus on, tai sitten vain tarjoilla sille oma valheellinen ja vääristynyt harhakuvansa vapaudesta. Kun kansa on noussut vallan näyttämölle, se voi verrata nykyistä vapauttaan aiempaan alisteisuuteensa. Näin kansa ymmärtää automaattisesti sen historiallisen itsestäänselvyyden, että ainoa tapa turvata vapaus on säilyttää valta kansan itsensä käsissä.

ix.                           Kansanvalta halajaa vähemmän ylellisyyttä kuin kuninkaat ja ruhtinaat. Siellä, missä ylellisyydentavoittelu ottaa vallan, Nedham kirjoittaa, hallinnolla on taipumuksena kehittyä kohti tyranniaa. Ylellisyydentavoittelu on eläimellinen vietti, joka rikkoo käytöstapoja, kohtuullisuutta ja rationaalisuutta. Vapaus on kaikkein turvatuin sellaisessa hallitusmuodossa, jossa hallitsijat ovat vähiten altistuneita ylellisyyden houkutuksille ja ansoille.

x.                            Kansanvalta iskostaa kansalaisiin jalomielisen, aktiivisen ja ylevän hengen. Jokaisella miehellä (edes Nedham ei ollut niin vapaamielinen, että olisi olettanut kansalaisvapauksien koskevan naisia!) on oma osakkuutensa kansanvallassa, ja kansanvallassa kollektiivinen menestys on myös jokaisen yksilön henkilökohtainen onni. Kansanvallassa kadunmies iloitsee vallankäyttäjille osoitetuista palkkioista ja huomioista, sillä hänellä on samat mahdollisuudet yltää valtiollisiin ansioihin kuin kaikilla muillakin.

xi.                           Kansanvallassa kaikki päätökset tehdään yleisellä hyväksynnällä, mikä automaattisesti tarkoittaa mukautumista lain ja oikeuden asettamiin rajoihin. Kansanvallassa päättäjät tuntevat vallankäyttönsä rajat paremmin kuin muissa hallitusmuodoissa ja ovat alistuvaisempia kärsimään ansaitun rangaistuksensa jos he rikkovat noita rajoja. Kansanvalta ei toisin sanoen ole mielivaltaa.

xii.                         Kansanvalta mukautuu parhaiten ihmisen luontoon ja käytökseen, sillä kuten muinainen Cicero kirjoitti, ”ihminen on jalo olento, jolla on syntyjään taipumus hallita eikä tulla hallituksi.” Kansanvallassa tämä ihmisluonteen perustaipumus toteutuu parhaiten, sillä siinä kaikki ovat hallitsijoita, ja kansanvallan kautta heidän tarvitsee mukautua vain omaan tahtoonsa.

xiii.                       Tyrannian ja sorron mahdollisuus on kaikkein pienin kansanvallassa. Kansanvalta ei oleta, että kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat yhdenvertaisia (sellainen ajatus oli Nedhamista vastenmielinen), mutta että kaikkien olosuhteet ovat yhdenvertaisia. Kansanvallassa valtaa ei anneta kasautua liikaa yhden yksilön käsiin, eikä yhdenkään rangin tai eturyhmän anneta tehdä itsestään mitään etuoikeutettua aatelisluokkaa.

xiv.                       Viimeinen muttei vähäisin perustelu on se, että kansanvallassa kaikki vallankäyttäjät ovat tilivelvollisia mahdollisista virheistään ja väärinkäytöksistään. Tunaroivalla tai rikollisella kansanedustajalla ei toisin sanoen ole mitään etuoikeutta pysyä ikuisesti vallankahvassa, vaan hänet voidaan jättää äänestämättä uudelleen virkaansa.

           

Näitä Marchamont Nedhamin ajatuksia voi kukin maistella itsekseen ja pohtia niiden merkityksellisyyttä nykymaailmassa. Noissa neljässätoista perustelussa on sellaisia kohtia, jotka ovat jo toteutuneet nykyisessä kansanvallassa, sellaisia, jotka saisivat vielä toteutua ja kenties jopa sellaisia, jotka voisivat pysyäkin toteutumattomina. Minun kantani on, että olemassa olevan kansanvallan ei tulisi ainakaan vähentyä nykyisestä tasosta. Siitä Marchamont Nedhamkin olisi ollut samaa mieltä.

Richelieun laivasto

 

Tammikuun 17. päivä vuonna 1939 Brestin Arsenalin telakalla laskettiin vesille taistelulaiva, josta oli tarkoitus tulla Ranskan kolmannen tasavallan laivaston ylpeys ja silmäterä. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kahdeksan massiivista 380 millimetrin tykkiä, jotka oli asetettu yleisestä käytännöstä poikkeuksellisesti kahteen nelipiippuiseen tykkitorniin aluksen keulassa. Laivan toissijaisena aseistuksena oli perään asetettuina yhdeksän 152 millimetrin tykkiä. Aluksen varustukseen kuului lisäksi neljä Loire 130 -lentovenettä. Neljä höyryturbiinia ja kuusi vesiputkikattilaa kehittivät yhdessä 155 000 hevosvoimaa, joiden avulla taistelulaiva saavutti 32 solmun eli melkein 60 km/h risteilynopeuden. Vain vajaat kahdeksan kuukautta ennen toisen maailmansodan syttymistä vesille laskettu taistelulaiva edusti aikakauden merisotateknologian aivan ehdotonta huippua. Sisaraluksensa Jean Bartin tavoin myös tämä taistelulaiva oli nimetty jonkun Ranskan laivaston tai ranskalaisen merisotahistorian merkkihenkilön mukaan.  

Taistelulaivan nimi oli Richelieu.

 

Ranskan sotalaivaston toisen maailmansodan aikaisen kärkialuksen nimeäminen Ranskaa 1600-luvun alussa hallinnoineen Armand-Jean du Plessiksen eli kardinaali Richelieun mukaan kieli siitä historiallisesta merkityksestä, mikä Richelieulle miellettiin 1900-luvun alussa Ranskan merellisen mahdin perustajana. Käsitys perustui pitkälti siihen tosiasiaan, että ensimmäisenä henkilönä koko Ranskan siihenastisessa historiassa, juuri Richelieu yhdisti 1620- ja 1630-luvuilla oman valtansa alle kaiken laivastoon liittyneen hallinnon. Richelieu ei tuolloin ollut ainoastaan kuningas Ludvig XIII:n pääministeri vaan myös laivasto- ja merenkulkuasioiden ministeri, monipolviselta titteliltään grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France.

 

Richelieun tarina Ranskan ensimmäisenä todellisena laivastoministerinä ei kuitenkaan ole vain tarina yhden voimakastahtoisen yksilön nerokkuudesta ja tahdosta modernisoida Ranskan laivastoa. Se on lopultakin tarina 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta, sen privilegioista, korporaatioista, arkaaisista perinteistä ja sirpaloituneista intressiryhmistä. Yleisellä tasolla se on toisin sanoen tarina koko 1600-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

 

Tarina ei ala Richelieusta itsestään, vaan hänen edeltäjistään ja Ranskan instituutioista ajanjaksona, jolloin Euroopassa syttyi 1900-luvun maailmansotien hirvittävä edeltäjä, kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu katastrofaalinen konflikti (1618–1648). Kolmikymmenvuotisen sodan syttyessä vuonna 1618 Ranskassa ei ollut lainkaan laivastoministerin virkaa. Laivastoministerin sijaan laivastoasiat oli jätetty amiraaleille, joiden hierarkiassa olivat ylimmällä askelmalla Ranskan amiraali (grand amiral de France) ja Levantin amiraali (amiral de Levant). Edellisen amiraalin vastuulla oli Atlantin rannikko ja sen hallinnolliset alueet, jälkimmäisen vaikutusvalta rajoittui Provencen provinssiin ja Ranskan Välimeren rannikkoon. Näiden kahden viranhaltijan lisäksi Ranskassa oli muita itsenäisiä amiraaleja tai ainakin sellaisen nimellistä arvovaltaa käyttäviä, kuten Bretagnen, Guyennen, Ruen ja Le Crotoyn kuvernöörit, Saint-Jossen apotti, Royanin markiisi sekä Vendômen ja Mercœurin herttuat.  

 

Ranskalla oli ollut 1500-luvulla jonkinlainen laivasto, mutta kuningas Henrik IV:n valtakaudella (1589–1610) merellisestä vaikutusvallasta ei ollut jäljellä rippeitäkään. Tilannetta kuvasi hyvin Richelieun kuningas Ludvig XIII:lle kertoma anekdootti Henrik IV:n keskustelusta Toscanan herttua Ferdinandin kanssa 1500-luvun viimeisinä vuosina. Henrik IV oli torunut lankoaan Ferdinandia siitä, että tämä juljennut solmia avoimen sotilasliiton Ranskan arkkivihollisen Espanjan kanssa. ”Jos kuninkaalla vain olisi ollut neljäkymmentä kaleeria Marseillessa, en koskaan olisi tehnyt sitä minkä tein”, Ferdinand napautti takaisin Henrikille.

 

Ensimmäinen liike kohti merellisen sotalaitoksen uudistamista tapahtui vuonna 1612, jolloin Montmorencyn nuori herttua Henri II peri Ranskan amiraalin viran sedältään Charles de Damvillelta. Ensimmäisen virkavuotensa aikana Montmorency teki ennenkuulumattoman teon ja yhdisti Bretagnen ja Guyennen provinssien amiraliteetit osaksi Ranskan amiraalin virkaa. Tämän jälkeen Montmorency ryhtyi systemaattisesti uudistamaan laivamiehistöjen värväämistä. Toisin kuin Välimeren laivasto, joka värväsi riittävästi meriupseereja Maltaa hallinneen johanniittaritarikunnan riveistä, Ranskan amiraalin vastuulle kuulunut Atlantin laivasto kärsi kroonisesta päällystöpulasta, sillä rankka ja vaarallinen meripalvelus ei juuri kiinnostanut ranskalaisia aatelisherroja. Montmorency käänsikin katseensa rannikkokaupunkien porvaristoon, jonka joukosta löytyi jo valmiiksi kokenutta kalastus- ja kauppalaivojen päällystöä. Lisäksi Montmorency tiukensi sääntöjä, jotka rajoittivat merimiestaitoisen työväestön muuttamista ulkomaille. Uusi amiraali ryhtyi myös tiukasti valvomaan merenkulkulupakirjoja, joita vaadittiin kaikilta satamiin saapuvilta tai rannikolle ankkuroivilta aluksilta. Ilman lupakirjaa tavattuja laivoja tuli kohdella merirosvoina, Montmorency ohjeisti rannikkoprovinssien kuvernöörejä ja kaupunkeja. Laivaston koon kasvattamiseksi Montmorency ehdotti myös kannustimia, kuten päällystön palkkauksen parantamista ja ylimääräisten palkkioiden maksamista laivanrakennuttajille.

 

Montmorencyn kaikkein radikaalein politiikka kohdistui siihen Euroopan vesillä vakiintuneeseen käytäntöön, jonka mukaan useimpien valtakuntien laivat kieltäytyivät tunnustamasta ja tervehtimästä Bourbonien valkoista lippua. Englannin vesillä Bourbonien lippua ei saanut näkyä lainkaan. Tähän töykeyteen tuli vastata samalla tavalla, Montmorency julisti. Kun kuninkaallinen valtaneuvosto vuonna 1617 hyväksyi Montmorencyn ehdotuksen, tarkoitti se käytännössä sitä, ettei vieraan lipun alla purjehtinut alus voinut kuljettaa merirahtia yhdestä Ranskan satamasta toiseen.

 

Richelieu vaikuttaa iskeneen silmänsä Montmorencyn arvovaltaiseen amiraalinvirkaan jo heti noustuaan Ranskan pääministeriksi elokuussa 1624. Joskus vuoden 1625 aikana Richelieu laati pitkähkön muistion, jossa hän pohti merivoiman merkitystä Ranskan strategisten etujen suojelemisessa ja edistämisessä. Merellisen sotavoiman kasvattaminen ei ollut välttämätöntä ainoastaan kauppamerenkulun suojelemiseksi barbareskimerirosvoilta ja Ranskan rannikoiden puolustamiseksi espanjalaisia vastaan, vaan myös ”Ranskan kruunun arvovallan ja kunnian säilyttämiseksi maailman silmissä.” Samana vuonna käynnistynyt kapinallisten hugenottien tukikohtanaan käyttämän La Rochellen satamakaupungin saarto Biskajanlahden rannikolla olikin antanut syytä huoleen laivaston taistelukyvystä, Montmorencyn viimeaikaista uudistuksista huolimatta. Ranskan kruunu ei ollut saanut Biskajanlahdella kokoon edes kymmentä sota-alusta, joten Ludvig XIII oli joutunut pyytämään Alankomaiden tasavallalta apua merisodankäyntiinsä. Ranskalaisten ja alankomaalaisten yhteinen laivasto Biskajanlahdella käsitti lopulta 29 täysikokoista sotalaivaa (joista 20 alankomaalaista), mutta kapinallisilla hugenoteilla oli yhä käytössään kymmenen laivaa enemmän. Osa hugenottien laivoista oli tunnustettavasti sotalaivoja pienikokoisempia aluksia, mutta myös niistä oli suurta sotilaallista hyötyä polttolaivoina, kuten hugenottien menestykset meritaisteluissa ranskalaisia ja alankomaalaisia vastaan osoittivat.

 

Richelieu otti ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti Ranskan laivastovoiman hallintaa lokakuussa 1626, jolloin Ludvig XIII nimitti hänet ”Ranskan merenkulun ja kaupankäynnin suurmestariksi, johtajaksi ja ylitarkastajaksi” (grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France). Osana vuoden 1626 kuninkaallista ediktiä, joka määräsi osan suuraateliston omistamista linnoista purettaviksi tai hävitettäviksi, myös Ranskan amiraalin tehtävät siirrettiin kuninkaalliselle keskushallinnolle, tarkoittaen siten Richelieun uutta virkaa. Ranskan sääty-yhteiskunnassa valtionvirka katsottiin kuitenkin myös eräänlaiseksi yksityisomaisuudeksi, mistä syystä Montmorencya ei voitu erottaa noin vain. Vuonna 1627 Pariisin parlamentti, joka toimi Richelieun painostuksesta, osti Montmorencyn ulos amiraalin virastaan 200 000 livren hinnalla.

 

Richelieu oli sulattanut oman suurmestarin virkaansa aiemmin niin mahtavan Ranskan amiraliteetin, mutta kardinaalin laivastomonopolin tiellä oli vielä Välimeren rannikkoa hallinnut Levantin amiraali (amiral de Levant) sekä Välimeren kaleerilaivastoa komentanut kenraali (général des galères). Edellisen aseman haltija oli Guisen herttua Charles de Lorraine, eräs Ranskan mahtavimmista aatelisista, jonka mielestä Levantin amiraliteetti oli erottamaton osa hänen rooliaan Provencen kuvernöörinä. Jälkimmäistä virkaa hallinnoi Pierre de Gondi, joka puolestaan piti kaleerikenraalin virkaa sukunsa perintönä, omaisuutena ja yksinoikeutena. Näiden kahden savustaminen ulos viroistaan ei osoittautunut Richelieulle helpoksi.

 

Guise vastusti Aix’n parlamentin ja Provencen säätyjen tukemana kaikkia kardinaalin yrityksiä ulottaa omaa virkavaltaansa Levantin amiraliteetin toimialueelle. Kun Richelieu tarjosi herttualle rahaa tämän virasta, Guise vaati pilkallisesti 900 000 livren mieletöntä summaa. Vuosikausien neuvottelujen ja juonittelujen jälkeen Guise lopulta kompastui omiin jalkoihinsa otettuaan vuonna 1630 osaa Richelieuta vastaan suunnattuun palatsivallankaappauksen yritykseen, joka tunnettiin myöhemmin ”narrien päivänä” (Journée des Dupes). Vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Guise pakeni Italiaan, minkä seurauksena Levantin amiraalin virka jäi tyhjäksi. Kahta vuotta myöhemmin Richelieu sai Provencen säädyt vihdoin tunnustamaan suurmestarin toimivallan kattavan myös Välimeren rannikon, jolloin Levantin amiraalin virka sulautui osaksi Richelieun valtaa. Gondi, joka käytännössä johti Marseillen satamaa lippulaivansa La Réalen kannelta, aavisti historian tuulten suunnanvaihdoksen Guisea paremmin, ja suostui lopulta myymään Richelieulle kaleerikenraalin virkansa ja sen mukana kulkeneen Île d’Or’n markiisikunnan 560 000 livren huomattavasta summasta vuonna 1635.

 

Ranskan sotalaivasto ja kauppamerenkulku oli täysin Richelieun käsissä vuosien 1635 ja 1642 välillä. Uuden Ranskan eli Quebecin siirtomaahallinnon saralla Richelieu jäljitteli Alankomaiden kahta Intian kauppakomppaniaa, kun hän vuonna 1627 lakkautti Montmorencyn aiemman monopolikauppakomppanian ja perusti sen tilalle uuden osakeyhtiön, joka tunnettiin vaihtoehtoisesti nimillä Compagnie de la Nouvelle-France tai Compagnie des Cent-Associéz. Sadan osakkaan yhteenliittymän tehtävinä oli edistää Uuden Ranskan siirtokuntien uudisasutusta ja elinkeinoelämää. Tämän lisäksi yhtiöllä oli kahden Alankomaiden Intian kauppakomppanian tavoin myös selkeästi sotilaallinen ulottuvuus, kuten saatamme lukea komppanian kuninkaallisesta perustamiskäskystä. Komppania velvoitettiin rakennuttamaan itselleen laivoja, ”jotka aseistetaan ja varustetaan niin sotaa kuin kaupankäyntiä varten.” Tätä velvoitetta silmällä pitäen kauppakomppanialle myönnettiin oikeus valaa tykkejä ja varastoida ampumatarvikkeita keskuspaikassaan Morbihanin lahden satamissa.   

 

Laivastopolitiikan saralla Richelieun keskeisenä saavutuksena on pidetty kuninkaallisen valtaneuvoston alaisuudessa toimineen laivastoneuvoston (conseil de marine) perustamista. Tämä neuvosto on joskus ymmärretty modernin laivastoministeriön edelläkävijäksi, vaikkei se vaikuttanut olleen sellainen. Neuvoston sisäisistä keskusteluista ei tiedetä paljoakaan lähdemateriaalin puutteiden vuoksi. Laivastoneuvosto ei myöskään ollut mikään aivan uusi innovaatio, sillä sen edeltäjä vaikuttaisi olleen 1500-luvulla kokoontunut conseil des prises. Edeltäjänsä tavoin myös Richelieun laivastoneuvosto keskittyi pitkälti merellisen sotasaaliin jakamiseen. Lisäksi neuvosto ja sen kuninkaallinen arvovalta toimivat jatkuvana muistutuksena rannikkoprovinssien kuvernööreille ja yhteisöille siitä, että kaikki Ranskan rannoille ajautunut hylkytavara kuului kruunulle, tai tarkemminkin uudelle laivaston suurmestarille, Richelieulle. Tässä mielessä laivastoneuvostolla oli merkittävä rooli kuninkaallisen arvo- ja päätäntävallan laajentamisessa valtakunnan sisämaan keskuksesta perinteisesti sangen itsenäisesti toimineille rannikkoalueille.

 

Richelieun näkyvin saavutus laivastopolitiikan saralla oli eittämättä laivaston koon merkittävä kasvattaminen. Vuonna 1625 ranskalaiset eivät kyenneet asettamaan edes kymmentä laivaa La Rochellen kapinallisia hugenotteja vastaan, ja vielä kolme vuotta myöhemmin laivastossa oli vain kaksitoista valtamerikelpoista sotalaivaa. La Rochellen kukistamiseksi Ranska joutui jopa neuvottelemaan arkkivihollisensa Espanjan kanssa neljänkymmenen sota-aluksen vuokraamisesta hugenotteja vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Richelieun määrätietoinen panostus laivaston resursseihin alkoi kuitenkin kantaa hedelmää, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 Ranskalla oli jopa 63 valtamerikelpoista sotalaivaa ja 22 kaleeria. Laivojen lukumäärässä laskettuna Ranska kuului tuolloin eurooppalaisten merimahtien ylempään keskikastiin.

 

Toisin kuin Ranskan kansallismielinen ja valtiota ihaileva historiankirjoitus halusi pitkään muistella, Richelieun perintö Ranskan merimahdin perustajana jäi lopulta lyhytaikaiseksi ja nimelliseksi. Sotalaivojen lukumäärä ei enää kasvanut vuoden 1642 jälkeen, vaan suunta kääntyi päinvastaiseksi seuraavan reilun vuosikymmenen ajaksi. Espanjaa vastaan käydyn sodan (1635–1659) pitkittyminen johtui osaksi tästä Ranskan merellisen taistelukyvyn taantumisesta. Myös Quebecin siirtokuntia hallinnoinut Compagnie des Cent-Associéz ajautui jo alkutaipaleellaan vaikeuksiin, kun sen laivasto jäi englantilaisten sotasaaliiksi St Lawrencen lahdella vuonna 1627. Yhtiön sata osakasta menettivät katastrofissa 90 prosenttia sijoituksistaan, mistä suoneniskusta yhtiö ei koskaan toipunut. Tultuaan täysivaltaiseksi hallitsijaksi vuonna 1663 uusi kuningas Ludvig XIV lakkautti ensi töikseen koko komppanian ja siirsi sen kauppaoikeudet uudelle Ranskan Länsi-Intian kauppakomppanialle, tehden siinä sivussa Quebecin siirtokunnasta kuninkaan itsensä hallinnoiman provinssin.

 

Grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de Francen komea virkatitteli ei vielä kuollut Richelieun mukana vuonna 1642. Richelieun sisarenpoika Jean Armand de Maillé-Brézé jatkoi enonsa asemassa vuoteen 1646 saakka, jolloin Ludvig XIV:n holhoojahallitusta johtanut kuningataräiti Anna Itävaltalainen otti hoitaakseen virkaa itse. Kuningattaren jälkeen virka siirtyi Vendômen herttuoille vuoteen 1669 asti. Tuolloin historia äkisti käänsi suuntaansa, kun Ludvig XIV lakkautti laivaston suurmestarin viran ja palautti sen sotilaallisen esimiesaseman Ranskan amiraalille. Vastuu laivaston hallinnosta ja rahoituksesta delegoitiin uudelle instituutiolle, laivastoviraston sihteerille (secrétaire d’État à la marine). Monin tavoin näytti siltä, kuin Richelieun laivastoa ei olisi koskaan ollutkaan.

 

Taistelulaiva Richelieun sotaura oli kuin paraabeli nimikkohenkilönsä perinnöstä Ranskan merimahdin uudistajana. Richelieu saatiin taistelukykyiseksi vasta huhtikuussa 1940, vain muutamaa kuukautta ennen Saksan länsirintaman salamasotaa ja Ranskan kolmannen tasavallan romahtamista. Välttääkseen taistelulaivan joutumisen vihollisen sotasaaliiksi Richelieun komentaja Marzin suuntasi laivan Brestistä ulkomerelle ja purjehti Dakarin satamaan Ranskan Senegalissa. Koska Senegalin siirtokunta vannoi uskollisuutta Saksan kanssa liittoutuneelle Vichyn regiimille, myös Richelieu siirtyi osaksi uuden hallinnon merivoimia. Kesällä ja syksyllä brittien kuninkaallinen laivasto käynnisti sarjan sotilaallisia operaatioita Dakarin satamaa vastaan, jolloin myös Richelieu joutui brittien tulilinjalle. Tuolloin Richelieu vaurioitui lievästi torpedon ja tykistön osumista ja pysyi poissa palveluksesta pitkälle vuoteen 1941 saakka. Seuraavana vuonna Ranskan Afrikan sotilashallinto vaihtoi jälleen puolta ja ryhtyi tunnustamaan ns. Vapaan Ranskan värejä. Richelieu ei kuitenkaan heti ottanut osaa Välimeren tai Euroopan sotilasoperaatioihin, sillä alus lähetettiin Yhdysvaltoihin kunnostettavaksi ja modernisoitavaksi. Talvella 1944 Richelieu vihdoin palasi palvelukseen operaatiossa, jossa liittoutuneet yrittivät tuloksetta houkutella saksalaisia risteilijöitä ja taistelulaiva Tirpitziä ulos Norjan vuonoista. Aivan sodan lopulla Richelieu palveli Kaakkois-Aasian vesillä, missä sen taistelutoimet rajoittuivat ilmatorjuntaan. Suurista odotuksista huolimatta Richelieu saavutti sodassa vain vähän. Sodan jälkeen Richelieu toimi Välimerellä Ranskan laivaston koululaivana. Tammikuussa 1968 Richelieu teki viimeisen matkansa Genovaan, missä se purettiin ja myytiin romumetalliksi. Ranskan laivasto oli jo tuossa vaiheessa hylännyt taistelulaivat muinaisjäänteinä ja keskittynyt merisodankäynnin tulevaisuuteen, lentotukialuksiin ja ydinkäyttöisiin sukellusveneisiin.

Richelieun nimi jäi toistamiseen osaksi Ranskan laivastohistoriaa.

 

 

 

 

Lähteet ja kirjallisuus:

 

M. Avenel, toim., Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627, ii (Pariisi: Imprimerie Impériale, 1856), 163–166, päiväämätön 1625, réglement pour la mer.

Francis J. Bowman, ’The European Naval Situation during the Thirty Years’ War’. Pacific History Review, Vol. 2, No. 2 (June 1933).

Carl J. Burckhardt, Richelieu: Behauptung der Macht und Kalter Krieg (München: Georg D. W. Callwey, 1965).

Jules Caillet, L’Administration en France sous le ministère du Cardinal de Richelieu, ii (Pariisi: Librairie Académique, 1863).

Alan James, The Navy and Government in Early Modern France, 1572–1661 (Suffolk: The Boydell Press, 2004).

John Jordan ja Robert Dumas, French Battleships 1922–1956 (Barnsley: Seaforth Publishing, 2009).

Mercure François, xi (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1626).

Mercure François, xii (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1627).

Ch. de la Roncière, ’Richelieu et la centralisation de l’autorité maritime’. Nouvelle revue historique de droit français et étranger, Vol. 33 (1909).

Victor-L. Tapié, France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974).

Vuosi ennen itsenäisyyttä - 6. joulukuuta vuonna 1916

Suomi tunnetusti itsenäistyi 6. joulukuuta vuonna 1917, mutta miltä Suomi ja maailma näytti suomalaisin silmin vuotta aiemmin eli keskiviikkona 6. joulukuuta vuonna 1916? Mistä asioista suomalaisille lukijoille uutisoitiin? Miten suomalaisten päivittäinen elämä näyttäytyi sanomalehtien sivuilla? Selvittäkäämme asiaa muutamasta tuolloisesta sanomalehdestä.

 

Pietarissa ilmestyneen Inkerin etusivun ilmoitusten perusteella Pietarissa asuneiden suomalaisten ja inkeriläisten suurin kansanterveydellinen vaiva olivat sukupuolitaudit.

”Tohtori L. Jakobson spesialisti syfilis- ihotaut., weneris- ja wirtsataut. (sähkö par.)… Lääkäri Levi – Tippuria, syfil. 606, ihotaut., sukupuolivoimattomuutta sähköllä, onanismin seurauksia… Tri Edelmann. Uusimmat tavat parantaa tippuria, syfil. (606 ja 914), veneer. ja virtsataut., onanism., sukup.voim:tta, ihotaut. y. m…. Tohtori Gorowitz parantaa tippuria (äkillisluont. ja kroonill.) syfil. (914 ja 606) ihotaut., sukup.voim:tta…”

 

Ilmoitukset jatkuivat vielä viimeisellä sivulla.

”Lääketiet. t:ri Markusson, Sähköllä parannetaan Sukup. heikkoutta, onanian seurauksia, Syfilis 606 ja 914 Tippuria… Tohtori Feiertag Uusi lääkitystapa parantaa Tippuria kroonillinen ja tav. voimattomuutta, sähköllä on seurauksia…Syfilis 606 ja 914…”

 

Pietarin ykkösuutinen 6. joulukuuta oli Saksan viimeaikainen tarjous rauhanneuvotteluiden aloittamisesta. Asiaa oli käsitelty Pietarissa edellisenä päivänä kokoontuneen duuman istunnossa. Puhujalavalle astunut ulkoministeri Pokrovski oli hylännyt Saksan rauhantarjouksen suoralta kädeltä: ”Ja Venäjän hallitus tulee aina hylkäämään kaiken ajatuksenkin taistelun keskeyttämisen mahdollisuudesta, jonka kautta Saksalle annettaisiin tilaisuus käyttää hyväkseen tilaisuutta Europan alistamiseksi hegemoniansa alle. Kaikki tähän asti tehdyt uhraukset olisivat turhia, jos tehtäisiin ennenaikainen rauha vihollisen kanssa, jonka voimat on järkytetty, joskaan niitä vielä ei ole saatettu vaarattomiksi ja joka koettaa saada itselleen levähdysaikaa lujaa rauhaa koskevan petollisen tunnuslauseen avulla.” Koko opposition puolesta puhunut edistysmielisten jäsen Shidlovski vakuutti duumalle, ettei oppositiopuolueiden riveissä ollut yllä mainitussa kysymyksessä eriäviä mielipiteitä hallituksen kanssa. Myös oppositio torjui Saksan rauhanesityksen, ”jonka tarkoituksena ei ole käytännöllisen menestyksen saavuttaminen, vaan itsensä vapauttaminen sodan aikaansaamasta ankarasta vastuunalaisuudesta yleisen mielipiteen edessä.” Tämän puheenvuoron aikana duumasta kuului äänekkäitä kannustushuutoja: ”Kättentaputuksia kaikilta penkeiltä… huutoja: se on oikein! totta... huutoja: oikein! hyväksymistä.”

 

Sotatapahtumissa kerrottiin ranskalaisten hyökkäyksestä Verdunin koillisella sektorilla. Hyökkäyksen kerrottiin alkaneen kymmenen kilometrin pituisella rintamakaistaleella Maasin ja Voevren välillä. Ranskalaisten väittämän mukaan he olivat ehtineet vallata saksalaisilta useita kyliä ja Verdunin linnakeketjun uloimpia varustuksia. Saksalaisia vankeja olisi saatu 7 500, joista 200 oli väitetysti upseereita. ”Me saavutimme täydellisen menestyksen. Joukot ovat suuren innostuksen valtaamat. Mieshukkamme oli vähäinen”, Pariisista saapunut virallinen uutissähke kertoi. Itärintamalla eli venäläisten uutislähteiden länsirintamalla sodittiin kiivaimmin Ukrainan ja Romanian alueilla. ”Konjuhin kylän itäpuolella olevalla alueella jatkui taistelu saksalaisten miehittämän meidän kenttävartiostomme juoksuhaudan omistamisesta eilen klo 7 saakka illalla. Juoksuhauta siirtyi 4 kertaa kädestä käteen ja tuloksena oli, että sen eteläinen osa jäi edelleenkin vihollisen haltuun.” Romanian rintamalla oli vihollisen eteneminen kohti Moldovaa estetty Oitozjoen laaksossa. Mustamerellä olivat venäläiset sota-alukset pommittaneet myllyjä, jotka toimittivat jauhoja Bulgarian armeijan tarpeisiin. Vihollinen oli hyökännyt venäläisiä laivoja vastaan rannikkopattereilla, vesitasolentokoneilla sekä ”vedenalaisella veneellä” mutta saamatta aikaan mitään vahinkoa. Joulukuun 2. päivä oli Ateenasta kerrottu ympärysvaltojen uhkavaatimuksesta Kreikan hallitukselle. Ympärysvallat vaativat sotajoukkojensa pääsyä Thessaliaan, mistä ne voitaisiin myöhemmin keskittää Peloponnesoksen niemimaalle. Saksalaisten sukellusveneiden kerrottiin upottaneen Atlantilla ja Välimerellä useita brittiläisiä ja ranskalaisia höyrylaivoja.

 

Kotirintaman uutiset koskivat ymmärrettävästi elintarvikkeita. Suomesta Pietariin vietävien elintarvikkeiden vientirajoituksia oli lievennetty maanviljelysministeri Rittichin käskystä. Rittich antoi erityisen määräyksen voinvientinormin lisäämisestä 33 prosenttiin koko tuotannosta. Toisaalta taas Venäjän hallitus oli tilannut Amerikasta 10 miljoona kiloa sokeria Suomeen. ”Kuinka paljon läheisimmässä tulevaisuudessa on tätä tavaraa odotettavissa ei ole tietoa. Kuten tunnettua tapahtuu sokerin tuonti nyttemmin senaatin kautta.” Pietarin muna-, voi- ja lintupörssin komitea oli puolestaan vedonnut Suomen senaattiin, että Suomesta Pietariin vietävän maidon määrä korotettaisiin 120 000 litraan vuorokaudessa. Pietarissa haluttiin kiinnittää huomiota siihen epäoikeutettuun järjestelmään, ”jonka mukaan suomalaisia kaupunkeja varustetaan maidolla venäläisten kuluttajain vahingoksi.”

 

Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista poiketen Pietarin ympäristössä asuneet inkeriläiset kuuluivat yleisen asevelvollisuuden piirin, mistä syystä monet inkeriläismiehet palvelivat tsaarin armeijassa. Inkeriläisten sotilaiden hengen ylevöittämiseksi pastori Armas Aavikko lupasi julkaista sotilaille lähetettävän kuvalehden nimeltä Sotilaan joulu, jotta rintamalla olevat inkeriläissotilaat voisivat ”sydämessään tuntea kotoisen joulutunnelman.” Lisäksi inkeriläisille sotilaille haluttiin toimittaa vuodelle 1917 Sotilaan kalenteri, päivä- ja rukouskirja. ”Älköön näistä julkaisuista puuttuko kumpikaan yhdestäkään rintamalle menevästä joululähetyksestä!”

 

Puntolan inkeriläiskylässä Pietarin itälaidalla oli 13-vuotias poika uponnut kylälammen jäihin ja menehtynyt pelastusyrityksistä huolimatta. ”Tämä surullinen tapaus teki syvän ja tärisyttävän vaikutuksen kotiperheeseen ja varsinkin äitiin, joka ollen leski, oli vainajaa varhaisesta lapsuudesta yksin kasvattanut.”

 

Savonlinnassa ilmestynyt sosialidemokraattinen Vapaus pohti etusivullaan ammatillisten järjestöjen tehtäviä sota-ajan poikkeusoloissa. Ensisijaisena tehtävänä näyttäytyi palkankorotusten ajaminen, jotta työstä saatavat ansiot vastaisivat edes jotenkuten ripeästi kasvaneita elinkustannuksia. ”Se tehtävä ei tosin ole helpoimpia, sillä meidän työnantajamme taistelevat kaikin keinoin sellaista pyrkimystä vastaan ja sen lisäksi on olemassa joukko muita rajoituksia. Mutta siihen on kuitenkin pyrittävä kaikilla hyväksyttävillä, käytettävissä olevilla keinoilla.” Lisäksi järjestöjen oli valvottava työolosuhteita, joissa ilmeni alituista mielivaltaa ja työsuojelurikkomuksia. Myös maataloustuotannon tila huoletti sosialidemokraatteja. Vuoden 1916 ruissato oli 5 044 900 hehtolitraa, ohrasato 304 800 hehtolitraa ja kaurasato 591 900 hehtolitraa laskettua tarvetta pienempi. Ainoastaan perunaa oli tullut 765 600 hehtolitraa laskettua tarvetta enemmän. Lisää ikäviä elintarvikeuutisia kuului Mikkelistä, minne oli viime päivinä saapunut maitoa ainoastaan 100–150 litraa päivässä, vaikka maidonviejien keskusjärjestöltä oli tilattu kaupunkiin 700 litraa päivässä. Maitopula kiristi mikkeliläisten mielialoja: ”Eilen oli jakopaikalla lyöty erästä poikasta kannulla päähän”, Vapaus raportoi Mikkelistä.

 

Rikosuutisista Vapautta puhutti eniten Juvalla marraskuun 28. päivänä sattunut miestappo. Tunnettu viinan salapolttaja oli vieraillut veljenpoikansa kanssa eräässä torpassa ja ryhtynyt siellä ensin haastamaan riitaa torpan isännän kanssa ja lopulta lyönyt isäntää ja tämän alaikäistä poikaa nyrkillä. Salapolttajan veljenpoika oli tuolloin yrittänyt hillitä setäänsä ja päätynyt tappelemaan tämän kanssa. Sedän paljastettua puukkonsa veljenpoika oli ensin riistänyt sen häneltä ja sitten lyönyt setäänsä sillä kaulaan. Tämän jälkeen veljenpoika pakeni torpasta, johon humalainen setä jäi yksin lauleskelemaan näennäisen tietämättömänä siitä, että hänen kaulavaltimonsa oli katkennut. Torpan isäntä löysi myöhemmin salapolttajan istumasta kuolleena kamarin lattialla verilätäkön ympäröimänä. ”Tapaus on kaamea esimerkki siitä, mihin viinaliike lopultakin ihmiset johtaa.”

 

Lappeenrannassa oli kivityömaalla sattunut työtapaturma, kun sulateltu dynamiitti oli yllättäen räjähtänyt. Neljästä loukkaantuneesta työmiehestä yksi kuoli myöhemmin vammoihinsa. Jyväskylässä oli puolestaan todistettu makaaberia näkyä. Osa hautausmaan köyhien vainajien rivihaudoista oli sortunut ja pullistanut ulos maasta ruumisarkun. ”Arkun kansi oli särkynyt ja sieltä tullut ilmoille keski-ikäisen naisen alaston ruumis. Luultavasti on nainen kuollut jossain yleisessä laitoksessa joissa ruumiita ei paljoa vaateteta. Näky oli niin kaamea, että muutamat henkilöt saivat pahoinvointikohtauksia.”

 

Aamulehti omisti suuren osan numerostaan Tampereen kaupunginvaltuuston kokoukselle, jossa oli käsitelty vuoden 1917 budjettia. Terveysmenojen osuus kaupungin budjetista jatkoi kasvuaan. Vuonna 1915 ne olivat olleet 306 042 markkaa, vuonna 1916 437 335 markkaa ja vuonna 1917 niiden arvioitiin nousevan 569 485 markkaan. Syinä menojen kasvuun olivat lääkärien ja hoitajien toistuvat palkankorotukset, huoneistojen vuokran ja lämmityskulujen nousu sekä synnytyssairaaloiden ja muiden laitosten kasvaneet avustukset. ”Tässä jaottelussa pistää erikoisesti silmiin köyhäintalon menojen tavaton lisääntyminen, ne kun näyttävät ensi vuonna kohoavan kaksi kertaa niin suuriksi kuin ne olivat viisi vuotta sitten.” Valtuuston kokouksessa oli ehdotettu kansakoulunopettajien palkkojen korottamista. Miesopettajien pohjapalkkaa oli ehdotettu nostettavaksi 2 000 markasta 2 500 markkaan, alemman kansakoulun opettajattarien palkkaa 1 500 markasta 2 000 markkaan ja ylemmän kansakoulun opettajattarien palkkaa 1 800 markasta 2 400 markkaan. Erimielisen keskustelun jälkeen valtuuston puheenjohtaja katsoi yleisen mielipiteen edellyttävän päätöksen lykkäämistä ja lisäselvittämistä rahatoimikamarissa. Valtuusto käsitteli myös kaupungin ja sen asukkaiden huutavaa halkopulaa. Tarvittavan polttopuun hankkimiseksi valtuustossa harkittiin liittymistä halko-osakeyhtiöön, jossa kaupunki olisi yhtenä osakkaina muiden osakkaiden, käytännössä metsäyhtiöiden, kanssa. Kokouksessa heiteltiin ilmaan myös ajatuksia kaupungin oman halkoliikkeen perustamisesta sekä osuuskuntamallista osakeyhtiön sijasta. Asia jätettiin pöydälle seuraavaa kokousta varten. Infrastruktuurikysymyksiin lukeutui myös keskustelu vesijohtoveden myyntihinnan korottamisesta. Tämäkin päätös jäi pöydälle odottamaan vesijohdon uusimista ja vesijohtosopimusten irtisanomista. Jotain kokouksessa sentään hyväksyttiin, esimerkiksi päätökset kaupunginorkesterin tukemisesta 1 750 markalla sekä Kurilankujan ja Hämeenkadun tasaamisesta ja kiveämisestä Palomäentien ja Sonckinpolun väliseltä osalta.

 

Tamperelaisten ornitologien mielenkiintoa kiihdyttivät toistuneet havainnot Suomen lintukannalle harvinaisesta sinitiaisesta. Lintu oli viimeksi nähty asunto-osakeyhtiö Tapiolan pihakoivuissa, ja sen kerrottiin käyneen ruokailemassa erään ikkunan lintulaudalla. Keväällä sinitiainen oli nähty Aleksanterin koulun liepeillä sijainneessa pensaassa, ”josta se jotenkin rauhallisena katseli ohi kulkevia koululaisia.” Saarijärvellä taas teerikukko oli lentänyt mäkitupalaisen asuntoon kaksinkertaisen ikkunan lävitse. ”Vaimo toimitti ukolle tilaisuuden päästä mökinväen ruokapöydälle,” Aamulehti päätti tämän anekdoottinsa.

 

Oulun Sanomien pääkirjoitus käsitteli kapitalismin ja porvariston välistä ristiriitaa. Kuten Oulun Sanomat osasi kertoa, kapitalismin perusluonteeseen kuului pientuottajien hävittäminen, heidän omaisuutensa pakkoluovuttaminen, tuotannon valtaaminen aina harvempiin käsiin ja aina suurempien ihmisjoukkojen alistaminen kaikkivaltiaan kapitalismin ikeen alle. ”Mutta tämä kehitys ei kaikin puolin miellytä porvaristoa. Samalla kun porvaristo ihailee kapitalistista talousjärjestelmää ja uhraa työtä ja vaivaa tämän järjestelmän ylläpitämiseksi, huomaa se samalla, että kapitalismin kehitys kaivaa maata porvarillisen yhteiskunnan jalkojen alta.” Porvariston tyrmistykseksi talousjärjestelmä oli matkalla kohti tilannetta, jossa oli toisaalla vain pieni joukko kapitalisteja ja toisaalla miljoonien omistamattomien joukot. ”Kuka silloin enää puolustaa tätä järjestelmää? Ei muut kuin nämä harvat kapitalistit ja heidän palkkaamansa apulaiset.”

 

Oulua järisytti yhä uutinen konstaapeli Matti Palomäen murhasta Koivun asemalla Tervolan kunnassa. Palomäki oli surmattu 3. joulukuuta joko pistooleilla tai revolvereilla asemalta kulkeneen ihmisjoukon keskellä. Palomäkeen oli osunut vähintään viisi tai kuusi laukausta, joista yksi oli lävistänyt hänen ohimonsa. Asemalla olleessa Rovaniemen junassa oli ollut muita poliiseja, jotka olivat pian päässeet surmapaikalle ja päätelleet lumessa olleista jäljistä, että surmaajia oli ollut kaksi. Myöhempi selvitys on sittemmin paljastanut, että konstaapeli Palomäen murhasivat jääkärivärvääjät Antti Isotalo ja Johan Snellman. ”Tapaus on tehnyt paikkakunnalla tärisyttävän vaikutuksen”, Oulun Sanomat tiivisti poliisisurman synnyttäneitä tuntemuksia.

 

Loviisassa ilmestynyt Östra Nyland mainosti etusivullaan Pohjois-Amerikan linjan nopeita valtamerilaivoja, jotka kuljettivat matkustajia Kristianian eli nykyisen Oslon kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Mainoksessa ei mainittu sanallakaan sitä, että tuossa vaiheessa maailmansotaa saksalaiset sukellusveneet hyökkäsivät lähes rajoittamattomasti mitä tahansa Pohjois-Atlantilla liikkuneita aluksia vastaan. Brittiläisen matkustajalaiva Lusitanian traagisesta upottamisesta oli tuolloin kulunut jo pitkälti toista vuotta, ja laivan kohtalo oli kenties unohtunut Amerikkaan haluavilta matkustajilta ja kenties laivanvarustajiltakin.

 

Lehden pääkirjoituksessa oltiin huolissaan Loviisan Sanomien aiemmasta kutsusta koota Itä-Uudenmaan suomenkielinen kansanosa yhteen omaksi poliittiseksi vaikutusryhmäkseen. Östra Nyland peräänkuulutti dialogia kokoontumisten sijaan ja kannusti vuorovaikutusta niin ruotsinkielisten ja suomenkielisten kuin porvarien ja sosialistienkin välillä. Östra Nyland näki kilpailevan lehden artikkelissa piilevää yritystä yllyttää Loviisan kieliryhmät toisiaan vastaan. Pääkirjoitus muistutti lukijoitaan kaupungin kaksikielisyydestä ja siitä, että kaupungin suomenkielinen kansakoulu oli kaikin tavoin yhdenvertainen ruotsinkielisten koulujen kanssa ja että kaupungin valtuustossa oli vahva suomenkielinen edustus.

 

Kulttuurisarakkeessaan Östra Nyland muisti säveltäjä Robert Kajanusta, joka oli edellisenä lauantaina täyttänyt 60 vuotta. ”Hän on yksi niistä harvoista, joka on tehnyt Suomen nimen tunnetuksi suurissa kulttuurimaissa, ja mikä vielä enemmän, arvossa pidetyksi ja kunnioitetuksi.” Lehti jatkoi säveltäjän suitsuttamista: ”Kajanus on meidän ensimmäinen todella merkittävä orkesterisäveltäjämme, joka on tavoitellut kansallista säveltä, ja häntä voi siitä syystä kuvailla Sibeliuksen edelläkävijäksi.”

 

Kuolinilmoituksessa kerrottiin amiraali Teodor Avellanin menehtymisestä Pietarissa edellisenä perjantaina. Loviisassa vuonna 1839 syntynyt Avellan oli ylennetty vara-amiraaliksi vuonna 1896 ja laivastoministeriksi vuonna 1903. Avellan jätti tämän jälkimmäisen tehtävänsä jo kesällä 1905, pian Tsushiman katastrofaalisen meritaistelutappion jälkeen, mikä uraliike tuskin oli sattumaa. Tätä yhteyttä tosin ei kuolinilmoituksessa pohdittu.

 

Östra Nyland raportoi Kokkolassa lauantaina sattuneesta henkirikoksesta, jossa eräs merimies puukotti juna-asemalla kuoliaaksi tullivahtimestarin. Henkirikoksen motiiviksi epäiltiin kostoa, sillä tullivirkailija oli aiemmin pidättänyt virkansa puolesta tuhannen markan edestä tullaamatonta tuontitavaraa, jonka maahantuonnissa murhaajalla oli ollut jonkinlainen oma osuus tai intressi.

 

Edellisenä iltana 48-vuotias loviisalainen kauppiaanvaimo oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä. Itsemurhan motiiviksi ilmoitettiin yksinkertaisesti mielenhäiriö. ”Hän jätti jälkeensä pojan ja tyttären.”

 

Lehden viimeisellä sivulla oli pieni ilmoitus:

”Vanhan perinteen mukaan pikkujoulua vietetään tänäkin vuonna yksinkertaisella juhlalla. Tapaninpäivänä nuorisojärjestö pitää Trollebossa iltamat, joista ilmoitetaan myöhemmin erikseen. Voi tänä vuonna osallistua yhtä suuri joukko kuin ennenkin. Töitä tehdään ahkeruudella ja huolellisuudella hyvän ohjelman aikaansaamiseksi.” 

Friedrich Engels ja Saksan talonpoikaissota

 

Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Friedrich Engelsin syntymästä. Kommunismin oppi-isänä Engels on jäänyt ymmärrettävästi ystävänsä ja taisteluparinsa Karl Marxin varjoon, mikä paikka ei tosin tee täyttä oikeutta Engelsin panokselle kommunistisen teoriaan ja sitä ympäröivään kirjallisuuteen. Onkin syytä muistaa, että marxilaisuuden kaanoniksi muodostunut massiivinen kirjasarja MEGA on lyhenne nimestä Marx-Engels-Gesamtausgabe, suomeksi Marxin ja Engelsin kootut työt. Engelsin panos näkyy myös Marxin pääteoksena pidetyssä Pääomassa, jonka kaksi jälkimmäistä osaa Engels toimitti painovalmiiksi kirjoiksi vuosien 1883 ja 1894 välillä. Pian tämän urakan jälkeen Engels itse menehtyi syöpään vuonna 1895.

 

Friedrich Engels ei pelkästään toimittanut ja täydentänyt Marxin kirjoituksia, vaan hän kirjoitti itsekin kaksi marxilaisen ideologian keskeistä teosta, Die Lage der der arbeitenden Klasse in England (1845) ja Der deutsche Bauernkrieg (1850). Näistä kirjoista jälkimmäinen, suomeksi Saksan talonpoikaissota, on näkökulmaltaan puhtaasti historiallinen ja siksi historiantutkimuksen näkökulmasta Engelsin kenties kiintoisin teos. Saksan talonpoikien vuoden 1525 kapinasta kertovalla kirjalla on toki itsellään oma historiallinen kontekstinsa, sillä Engels kirjoitti sen kesällä 1850, jolloin Eurooppaa vuosina 1848–1849 ravistelleet kapinat ja vallankumoukset olivat aivan läheisintä lähihistoriaa, elleivät jopa yhä meneillään olleita ajankohtaistapahtumia.   

 

Kuten Friedrich Engels vuoden 1870 uusintapainoksen esipuheessaan myöntää, Saksan talonpoikaissota ei perustunut itsenäiseen ja erilliseen tutkimukseen. Aikalaislähteiden sijasta Engels perusti lyhyen kirjansa kokonaisuudessaan Wilhelm Zimmermannin kolmiosaiselle teokselle Allgemeine Geschichte des grossen Bauernkrieges (1841–1843). Oman lähdetutkimuksen sijasta Engels asetti Zimmermannin kirjan järjestelmällisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi. Tarkastelun teoreettisina viitekehyksinä toimivat marxilaisen ajattelun kaksi keskeisintä oppia eli yhteiskuntaluokkien välinen taistelu tuotantovälineiden hallinnasta sekä dialektinen materialismi, jonka mukaan ainoa todellisuus on aineellinen ja havaitsijasta riippumaton todellisuus.

 

Engels erottaa 1500-luvun Saksassa kolme suurta ryhmittymää, katolilaiset, protestantit ja vallankumoukselliset. Jälkimmäinen ryhmä koostui Engelsin mukaan aivan erityisesti kaupunkien plebeijiväestöstä eli siitä urbaanista kansanosasta, joka oli jäänyt kiltojen ja säätyprivilegioiden ulkopuolelle. Tämä joukko ei löytänyt itselleen aatteellista johtajaa Martin Lutherista vaan häntä uskonpuhdistuksessaan paljon radikaalimmasta anabaptisti Thomas Münzeristä, joka ei Engelsin mukaan tavoitellut mitään sen vähempää kuin kommunistista yhteiskuntaa. Engelsin tulkinta Münzeristä on helppo tyrmätä auttamattoman anakronistisena, mutta hän ansaitsee silti tunnustusta kuvatessaan 1500-luvun alun Saksaa, jonka yhteiskunta oli stratifioitunut toistensa kanssa kilpaileviin säätyihin ja niiden sisäisiin hierarkioihin. Ainoa monoliittisen yhdenmukaisen ryhmän muodostivat Engelsin mukaan talonpojat, joita yhdisti jaettu kurjuus ja voimattomuus maanomistajien sorron alla. Tämäkään käsitys ei vastaa nykytutkimuksen kuvaa 1500-luvun saksalaisista talonpojista, joiden taloudellinen ja juridinen asema sekä yhteiskunnallinen vaikutuskyky vaihteli alueittain hyvin suuresti.

 

Koska Engels näki Münzerin johtaman kapinan yrityksenä toteuttaa proletariaatin vallankumousta, myös kapinan epäonnistuminen oli hänen mukaansa nähtävä samassa kontekstissa. Koska proletariaatin yhteiskunnallinen kehitys omaksi tietoiseksi ja voimautuneeksi luokakseen oli 1500-luvulla vielä kesken, Engels argumentoi, Münzer päätyi olosuhteiden pakosta edustamaan sitä luokkaa, joka valmis astumaan historian areenalle, toisin sanoen porvaristoa. Tämän ristiriidan vuoksi Münzer menetti kapinan liikevoimana toimineiden talonpoikien ja kaupunkien plebeijien tuen, ja kapina menetti voimansa ja päämääränsä.

 

Kapinan epäonnistuminen ei Engelsin mukaan ollut suurikaan takaisku Saksan talonpojille, jotka ainoastaan palasivat kapinaa edeltäneeseen kurjuuden ja sorron olotilaan. Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli Engelsin mukaan Saksan talonpojille paljon vakavampi kriisi, sillä pitkittynyt ja laajamittainen sota hävitti heidän elinkeinonsa tuotantovälineitä. Vuoden 1525 talonpoikaissodan suurin häviäjä oli pappissääty, joka menetti kapinaan liittyneessä hävityksessä lukuisia kirkkoja ja luostareita. Talonpoikaissota istutti Engelsin mukaan muihin säätyihin ajatuksen kirkollisen omaisuuden maallistamisesta ikään kuin ”kirkon itsensä hyväksi”, koska kapina oli osoittanut kirkollisen säädyn voimattomuuden ja kyvyttömyyden suojella omaa omaisuuttaan kapinoivalta rahvaalta. Myös aateliston alempi kerros eli ritarit kärsivät kapinasta, joka hävitti sen linnoja ja ajoi ritarit etsimään turvaa suurten ruhtinaiden armeijoilta. ”Aatelisto päätyi menettämään yhä enemmän merkitystään keisarikunnan säätynä ja jatkoi ajautumistaan suurten ruhtinaiden vaikutusvallan alle”, Engels kirjoitti. Kaupungit eivät menettäneet eivätkä saavuttaneet kapinan seurauksena paljoakaan. Kaupunkeja johtanut patriisien eliitti vahvisti otettaan vallan kahvasta, kun taas heitä vastustanut porvaristo menetti voimaansa oppositiona ja patriisien vastavoimana. Kapinan ainoita todellisia voittajia olivat suuret ruhtinaat, jotka laajensivat vaikutusvaltaansa kaikkien muiden säätyjen kustannuksella. Kapinan seurauksena suuret määrät kirkollista omaisuutta päätyi ruhtinaiden haltuun samalla kun kapinan heikentämät ritarit ja maa-aateliset hakeutuivat heidän vasalleikseen. Myös monet kaupungeista ajautuivat ruhtinaiden vaikutusvallan piiriin tai vähintäänkin joutuivat maksamaan heille suuria rahallisia korvauksia kapinan kukistamisesta. Talonpoikaissodan seurauksena Saksasta tuli aiempaa silmiinpistävimmin suvereenien ja hajanaisten ruhtinasläänitysten tilkkutäkki. ”Saksan epäyhtenäisyys, jonka leviäminen ja vahvistuminen oli talonpoikaissodan seurausta, oli samalla myös sen epäonnistumisen syy.”

 

Vaikka monet Friedrich Engelsin historiantulkinnoista ovat nykytutkimuksen valossa ongelmallisia ja kriittistä tarkastelua kestämättömiä, hänen kirjansa vuoden 1525 talonpoikaissodasta on kuitenkin ansioitunut siirtämällä historiantutkimuksen valokeilan talonpoikien ja kaupunkien plebeijiluokan kansankerroksiin. Tämän nykymetodien valtavirtaan kuuluvan ”matalan katseen” tuottaminen mukaan historialliseen pohdintaan ei ole lainkaan vähäinen ansio Engelsin Saksan talonpoikaissodalta. Tässä yhteydessä Friedrich Engelsiä voi oikeutetusti juhlistaa hänen 200-vuotispäivänään.

Bílá Hora - 400 vuotta Valkeavuoren taistelusta

 

Tänään tulee kuluneeksi tasan 400 vuotta eräästä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) merkittävimmästä ellei jopa ratkaisevimmasta taistelusta, joka käytiin Bílá Horan eli suomeksi Valkeavuoren kukkulalla Prahan ulkopuolella 8. marraskuusta vuonna 1620. Taistelun merkityksellisyys ei lopulta rajautunut pelkästään kolmikymmenvuotisen sodan kontekstiin, vaan se nähtiin myöhempinä vuosisatoina ratkaisevana käännekohtana ja mustana hetkenä tšekkiläisen kansakunnan historiassa.

 

Valkeavuoren taistelun taustana oli böömiläisten säätyjen keväällä 1618 aloittama kapina Habsburgien keskushallintoa vastaan. Kapinan syyt olivat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset, kun Böömin monilukuisen ja pääosin protestanttisen ritarisäädyn jäsenet kokivat keisari Matiaksen suosivan katolilaisia virkanimityksissään Böömin kuningaskunnassa, joka kuului perintömaana osaksi Habsburgien keisarisuvun läänityksiä Keski-Euroopassa. Kapina leimahti liekkeihin 23. toukokuuta vuonna 1618, jolloin Prahan Hradschinin kuninkaanlinnaan tunkeutuneet böömiläiset ritarit heittivät linnan ikkunasta ulos kaksi keisarillista sijaishallitsijaa ja näiden kirjurin. Vaikka sijaishallitsijat ja kirjuri selvisivät hengissä tästä ”defenestraatiosta” osuttuaan tornin alla sijainneeseen jätetunkioon, sota böömiläisten ja Habsburgien keskushallinnon välillä joka tapauksessa heti laajeni tapauksen seurauksena. 

 

Kapinalliset säädyt perustivat Böömiin oman väliaikaishallituksensa eli niin sanotun direktoraatin. Tällaiselta pikaisesti pystytetyltä neuvostohallitukselta puuttui laillinen ja uskonnollinen legitimiteetti aikakaudella, jolloin jopa Venetsian tasavalta perusteli omaa valtaansa jumalallisella voitelulla. Oman uskottavuutensa pönkittämiseksi böömiläiset kieltäytyivät tunnustamasta Matiaksen seuraajaa, Steiermarkin arkkiherttua Ferdinandia, Böömin uudeksi kuninkaaksi, ja valitsivat Ferdinandin sijasta itselleen uuden kuninkaan, Pfalzin kalvinistisen vaaliruhtinaan Friedrich V:n. Kesällä 1619 Friedrich V otti Böömin kruunun vastaan. Täsmälleen samaan aikaan keisarikunnan vaaliruhtinaat valitsivat uudeksi keisariksi arkkiherttua Ferdinandin, josta tuli siten keväällä kuolleen Matiaksen seuraaja pyhänä saksalais-roomalaisena keisarina mutta ei Böömin kuninkaana. Böömiläisten kapina oli näin ollen muuttunut myös yhden vaaliruhtinaan kapinaksi keisaria vastaan. Aseellinen konflikti pysyi silti yhä Böömin kuningaskunnan rajojen sisällä, vaikka tilanne Saksassa jatkoi kiristymistään keisarin kanssa liittoutuneen katolisen liigan ja Pfalzin vaaliruhtinaan johtaman protestanttisen unionin välillä.

 

Böömiläisten kapinallisten ja Friedrich V:n epäonneksi uudella keisarilla Ferdinand II:lla oli vahvoja liittolaisia muuallakin kuin Saksassa, missä hänen tärkeimmät kumppaninsa olivat Mainzin ja Kölnin kirkolliset vaaliruhtinaat sekä Baijerin herttua Maximilian, joka käytännössä johti katolista liigaa. Keski-Euroopan perintömaiden lisäksi Euroopassa oli toinenkin Habsburgien hallitsema valtakunta eli Espanja, joka hallitsi Iberian niemimaan lisäksi Flanderia, Franche-Comtén keisarillista ruhtinaskuntaa sekä suurinta osaa Italiasta. Heti keisarillisen kruunauksensa jälkeen kesällä 1618 Ferdinand II solmi Espanjan kanssa salaisen liittolaissopimuksen, jossa hän lupautui sallimaan espanjalaisten jatkuvan sotilaallisen läsnäolon keisarikunnan länsiosissa vastineeksi rahallisesta ja sotilaallisesta tuesta kapinoivia böömiläisiä ja Friedrich V:n liittolaisia vastaan.

 

Keisarin onneksi Böömin kapinalliset ja Friedrich V eivät koskaan onnistuneet mobilisoimaan puolelleen mitään aktiivisia liittolaisvoimia. Böömin kapinallisten tärkein liittolainen oli Transilvanian ruhtinas Bethlen Gábor, joka osallistui armeijoineen böömiläisten sotilasoperaatioihin keisaria vastaan. Gáborin transilvanialaisten ja unkarilaisten joukkojen tukemina böömiläiset onnistuivat jopa pääsemään Wienin muurien ulkopuolelle kaksikin kertaa, mutta huonon suunnittelun ja rajallisten resurssien vuoksi keisarillinen pääkaupunki jäi valloittamatta. Toinen böömiläisten värväämä liittolainen oli Savoijin ailahteleva herttua Carlo Emanuele, jota oli alun perin motivoinut toive nousta itse Böömin kuninkaaksi. Friedrich V:n kruunaamiseen jälkeen Carlo Emanuele tyytyi auttamaan böömiläisiä lähettämällä heidän avukseen aiemmin palveluksessa pitämänsä palkkasoturipäällikön, saksalaisen Ernst von Mansfeldin, jonka palkkarästit ja muut saatavat Savoijin herttua toivoi siten siirtävänsä böömiläisten harteille. Friedrich V oli itse verkostoitunut hyvinkin merkittäviin valtakuntiin. Friedrichin vaimo Elizabeth Stuart oli Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko I:n tytär ja Tanskan kuningas Kristian IV:n sisarentytär. Friedrichin oma äiti Louise Juliana oli Alankomaiden vapaussoturi Vilhelm Oranilaisen tytär ja tuolloin valtaa pitäneen Oranin ruhtinas Mauritsin serkku. Friedrichin sisar Elisabeth Charlotte oli puolestaan naimisissa Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelmin kanssa, joka oli kalvinistina myös Friedrichin uskonveli.

 

Loisteliaista sukulaisistaan huolimatta Friedrich V ei kyennyt mobilisoimaan böömiläisten avuksi mitään Espanjaan rinnastettavaa ulkomaalaista liittolaista. Jaakko I lähetti vävylleen ja tyttärelleen jonkin verran rahallista avustusta ja Alankomaiden tasavalta joitakin aseita ja yksittäisiä apusotilaita. Tanskan kuningas Kristian IV oli täysin haluton sekaantumaan millään lailla Böömin kapinaan, ja Brandenburgin Georg Wilhelm taas oli liian heikko ja liian pelokas asettuakseen avoimesti uutta keisaria vastaan. Merkittävimpänä liittolaisena pysyi Bethlen Gábor, oikukas oman tahtonsa mukaan kulkija, sekä Mansfeld, jota motivoi Böömin kapinallisten auttamisessa lähinnä henkilökohtainen opportunismi. Friedrichin ja Böömin kapinallisten rakentaman yhteisrintaman heiketessä ja rakoillessa heidän vastustajiensa rivit vahvistuivat. Espanjalaisten tuella Ferdinand II rakensi ensimmäisen todellisen keisarillisen armeijan, jota johti vallooni (Espanjan Alankomaiden ranskankielinen asukas) Charles Bonaventure de Longueval, Buquoyn kreivi. Tämän lisäksi keisarilla oli apunaan vielä katolisen liigan armeija, jota komensi Baijerin herttua Maximilianin palveluksessa ollut toinen vallooni, Johann Tserclaes, Tillyn kreivi.

 

Vuoden 1620 aikana sotilaallinen tilanne Böömissä ja sen ulkopuolella alkoi kääntyä voimakkaasti keisarin eduksi. Kesällä maineikkaan markiisi Ambrogio Spinolan johtama Espanjan Flanderin armeija ylitti Reinin ja valtasi suuria osia Friedrich V:n ruhtinaskunnasta Ala-Pfalzissa. Samaan aikaan Tillyn johtama katolisen liigan armeija eteni Baijerista kohti Böömin rajalla sijainnutta Ylä-Pfalzia ja jatkoi sen kautta matkaansa Böömin rajojen sisälle. Kolmas hyökkäyskärki eteni Buquoyn johdolla etelästä yhdistääkseen voimansa Tillyn kanssa. Pohjoisessa keisari sai vielä uuden liittolaisen, Saksin luterilaisen vaaliruhtinas Johann Georgin, jonka armeija hyökkäsi Saksin naapurissa sijainneeseen Lausitziin, Böömin kuningaskunnan pohjoisimpaan kolkkaan. Lokakuun lopulla Tilly ja Buquoy yhdistivät joukkonsa, ja heidän 28 000 miehen vahvuinen yhteisarmeijansa suuntasi kohti Böömin pääkaupunkia Prahaa. Marraskuun 8. päivän aamuna Tilly ja Buquoy saapuivat näköetäisyyden päähän Bílá Horan kukkulasta, jonka laelle oli leiriytynyt Friedrich V:n ja böömiläisten kapinallisten 21 000 miehen vahvuinen pääarmeija.

 

Tilanne Valkeavuoren kapinallisleirissä ei ollut alun perinkään kannustava. Armeijaa komensivat saksalainen kreivi Christian von Anhalt sekä Böömin kapinallisjohtajiin lukeutuneet Matthias von Thurn ja Georg von Hohenlohe. Näistä kolmesta vain viimeksi mainitulla oli mitään sotapäällikön taitoja. Leiristä loisti poissaolollaan Ernst von Mansfeld, jonka palkkarästejä penännyt palkkasoturiarmeija oli tuolloin kapinan partaalla eikä suostunut liikahtamaan asemistaan Pilsenin kaupungissa Länsi-Böömissä. Armeijan leiristä puuttui myös itse Friedrich V, joka illasti Hradschinin kuninkaanlinnassa Englannin lähettiläiden kanssa. Paperilla kapinallisten miesvahvuuteen lukeutui myös 6 000 unkarilaista ratsusotilasta, mutta nämä pysyivät armeijan selustassa eivätkä käytännössä ottaneet suurtakaan osaa itse taisteluun.

Taistelu alkoi varhain marraskuun 8. päivän aamuna, jolloin Tilly lähetti tiedusteluosastoja Valkeavuorelle ottamaan selvää vihollisen vahvuudesta ja asemista. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumissa esitetyn piirustuksen mukaan böömiläisten armeijalla oli tosiaan suojanaan kolme kenttälinnoitusta, jotka oli kaikki varustettu tykeillä; tällaisiin yllätyksiin ei kukaan halunnut törmätä hyökätessään ylämäkeä pitkin taisteluun valmistautunutta vihollista vastaan. Tillyn yllätykseksi böömiläiset lähtivätkin vetäytymään hänen tiedusteluosastojensa tieltä, mikä kannusti Tillyä ryhtymään välittömästi hyökkäykseen. Tillystä poiketen Buquoy oli aluksi suosinut Valkeavuoren kiertämistä ja mahdollisuutta iskeä vihollisen sivustaan, ellei jopa selustaan, mutta vallitsevissa olosuhteissa Tillyn määrätietoisuus vei myös Buquoyn mukanaan. Tillyn mielipiteen painoarvoa lienee lisännyt myös se, että hänen työnantajansa, herttua Maximilian, oli päätöksenteossa läsnä.

 

Valkeavuoren taistelua tutkineen ranskalaisen historioitsija Olivier Chalinen mukaan vähemmän kuin kaksi tuntia, mahdollisesti jopa vajaan tunnin kestänyt taistelu oli kaikkea muuta kuin itsestään selvä voitto Tillyn ja Buquoyn armeijalle. Böömiläisillä oli suojanaan vähintään nuo kolme Theatrum Europaeumin kuvaamaa kenttälinnoitetta, minkä lisäksi kreivi Anhaltin pojan Christianin johtama ratsuväen vastahyökkäys aiheutti vihollisen etujoukoille tuntuvia tappioita. Katolisen liigan ja keisarillisen armeijan joukoilla lienee ollut etunaan ampuma-aseiden suurempi määrä sekä parempi kokemus niiden käyttelemisestä, mutta Chalinen mukaan taistelu ratkaistiin lopulta verisessä käsikähmässä, jossa näyttelivät keskeisintä roolia peitset ja muut lähitaisteluaseet – miekat, sotavasarat ja piikkinuijat. Miesvoiman ja aseteknologian sijasta Tillyn ja Buquoyn sotilaiden suurin vahvuus olikin Chalinen mukaan korkea taistelumoraali, jonka katoliset kenttäpapit olivat onnistuneet lietsomaan kiihkeän uskonnollisen hurmoksen asteelle. Oli miten oli, vihollisen nopea ja raivokas hyökkäys rikkoi böömiläisten rykmenttien yhtenäisyyden ja sai lopulta valtaosan kapinallisten sotilaista kääntämään selkänsä viholliselle ja pakenemaan Valkeavuorelta. Böömiläiset ja heidän liittolaisensa kärsivät taistelussa 1 600 kaatuneen ja 1 000 haavoittuneen tappiot. Keisarin ja katolisen liigat joukot menettivät vahvuudestaan 650 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Vaikka valtaosa Böömin kapinallisten armeijasta selvisi taistelusta, sotilaiden ja heidän komentajiensa taistelumoraali oli romahtanut. Pian taistelun jälkeen Praha antautui Maximilianille, joka tosin ei löytänyt kaupungista etsimäänsä saalista, kapinalliskuningas Friedrichiä. Tämä oli jo ehtinyt paeta perheinen Prahasta, mutta oli joutunut jättämään jälkeensä Böömin kruunun ja jopa nilkkasukkansa, mistä syystä hänet esitettiin pilapiirroksissa kompuroimassa toisiinsa kietoutuneet säärystimet nilkkojensa ympärillä.

 

Valkeavuori oli kenties koko kolmikymmenvuotisen sodan ratkaisevin yksittäinen taistelu, sillä se katkaisi lopullisesti selän Böömin säätyjen kapinalta keisaria vastaan. Vaikka Böömissä esiintyi vielä sodan aikana ajoittaisia talonpoikaiskapinoita, kuningaskunta pysyi kokonaisuudessaan Habsburgien hallussa sodan loppuun saakka. Taistelu oli myös siten ratkaiseva, että se sysäsi Böömistä alkaneen kapinan keisarikunnan puolelle ja käytännössä laajensi eskalaatiota paikallisesta konfliktista yleiseurooppalaiseksi suursodaksi. Friedrich V:n pako oli keisarille selvä takaisku, sillä keisarikunnan puolella Pfalzin vaaliruhtinas alkoi värvätä puolelleen saksalaisia liittolaisia ja käyttää näitä Pfalzin vaaliruhtinaskuntaa miehittäneitä espanjalaisia ja katolisen liigan joukkoja vastaan. Vaaliruhtinaskunnan riistäminen Friedrichiltä ja sen siirtäminen Baijerin herttua Maximilianille oli puolestaan räikeä perustuslaillinen rikkomus keisarin taholta ja ajoi yhä uusia protestanttisia ruhtinaita keisarin vastustajien leiriin. Valkeavuorelta alkanut kehitys ei myöskään tehnyt mitään vähentääkseen jännitteitä Espanjan ja Alankomaiden väliltä, joiden solmima väliaikainen aselepo umpeutui vuonna 1621. Sota jatkoi laajenemistaan, kun Valkeavuoren tappiolta säästynyt Mansfeld lähti palkkasotureineen kiertämään Pfalzia, Elsassia, Friisinmaata ja Ala-Saksia etsiessään uusia työtilaisuuksia ja palkanmaksajia. Kun sota saapui vuonna 1625 pohjoisessa sijainneeseen Ala-Saksiin, myös Tanskan kuningas Kristian IV katsoi tarkoituksenmukaiseksi liittyä keisarin vihollisiin. Viittä vuotta myöhemmin sotaa käytiin jo Pohjois-Italiassa ja Itämeren rannalla, missä katolisten pappien Lumikuninkaaksi pilkkaama Kustaa II Aadolf nousi maihin ruotsalaisen sotajoukon kanssa. Tuossa vaiheessa Lumikuninkaan hahmo jätti jo täysin varjoonsa Talvikuninkaan, minkä pilkkanimen Friedrich V oli ehtinyt saada keisarillisilta propagandisteilta hallittuaan Böömiä vain yhden ainoan talven ajan.

 

Tšekkiläisen kansakunnan historiassa Valkeavuoren nimellä on traaginen ja traumaattinen kaiku. Voitettuaan böömiläiset kapinalliset Ferdinand II ryhtyi toteuttamaan kuningaskunnassa voimakasta vastauskonpuhdistusta, minkä seurauksena tšekkiläistaustainen ja protestanttinen ritaristo syrjäytettiin vaikutusvallasta ja korvattiin katolisella ja voittopuolisesti saksankielisellä eliitillä. Habsburgien vallan alla saksalaistamisesta tuli pitkäjaksoinen kehityksenkulku, joka jatkui voimakkaasti vielä ensimmäisen maailmansodan aikana 1914–1918. Toisen maailmansodan päättymistä rumentanut Tšekkoslovakian sudeettisaksalaisen vähemmistön vaino on sekin syytä nähdä Saksan kansallissosialistista hirmuhallintoa ajallisesti laajemmassa kontekstissa. Tässä mielessä onkin ilahduttavaa, että Valkeavuoren taistelua ja sen ristiriitaista perintöä on ryhdytty Tšekin tasavallassa käsittelemään analyyttisella ja oman maan rajojen ulkopuolelle kurottavalla tavalla. Valkeavuoren 400-vuotispäivää on esimerkiksi alustettu englanninkielisen Radio Praguen ohjelmalla, jossa kolmikymmenvuotisen sodan johtava asiantuntija, englantilainen historioitsija Peter H. Wilson, avaa taistelun taustoja, siihen liittyviä aikalaiskuvauksia ja myöhempää historiallista merkitystä. Wilsonin huomioista tärkeimpiä on se, että koko Euroopan historiaan vaikuttanut tapahtuma on pysynyt sangen tuntemattomana Tšekin rajojen ulkopuolella. Onkin hyvä muistaa, että todellinen historiallinen ymmärrys ei rajaudu vain oman valtion tai oman kansakunnan historiaan, vaan edellyttää laajempien ja kaukaisempien kontekstien hahmottamista ja tuntemista.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Olli Bäckström, ’Ernst von Mansfeld, empresario militar’. Desperta Ferro Historia Moderna, n.° 40, Junio 2019, 44–49.

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013).

Olivier Chaline, La Bataille de la Montagne Blanche: Un Mystique chez les guerriers (Pariisi: Noesis, 2000).

Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo: Allen Lane, 2009).