Mao ja sotataito

 

Mao Zedongin nimi liitetään sotataidon saralla kirjaseen Sissisodankäynnistä (1937), joka on sissisodankäynnin raamattuna jopa tunnetumpi kuin Ernesto ”Che” Guevaran La Guerra de Guerrillas vuodelta 1961. Maon Sissisodankäynnistä on kuitenkin tiivistelmä tai tislaus hänen aiemmasta ja kokonaisesta sotatieteellisestä tuotannostaan, jota ei länsimaissa ole hyvin tunnettu. Avaramman ikkunan Maon laajempaan sotilaalliseen ajatusmaailman tarjoaa Kiinan kansantasavallan englanniksi kääntämä ja julkaisema kokoelma Selected Military Writings of Mao Tse-Tung (1963). Allekirjoittaneen omistukseen teos päätyi Maanpuolustuskorkeakoulun Maurinkadun kirjaston poistohyllystä, minne se puolestaan oli kulkenut Yhdysvaltojen kautta. Sisällysluettelon alkusivulla on Yhdysvaltain oikeusministeriön leima, jonka mukaan kirja on tarkastettu ja rekisteröity, mutta että Yhdysvaltain hallitus ei virallisesti hyväksy sen sisältöä. 

 

Kokoelma sisältää Maon sotataidollisia kirjoituksia vuosien 1928 ja 1949 väliltä, mikä yli kaksikymmentä vuotta pitkä aikajana edellyttää lukijalta jonkinlaista Kiinan sotahistorian laajemman kontekstin tuntemusta. Kokoelman kaksi ensimmäistä tekstiä (Why is it that Red Political Power Can Exist in China, The Struggle in the Chingkang Mountains, kumpikin vuodelta 1928) on kirjoitettu tilanteessa, jossa Kiinan kommunistinen puolue oli lyöty köysiin. Kiinan tasavallan perustaneen Sun Yat-senin ideologista perintöä vaalineiden kommunistien ja kansallismielisen Kuomintang–puolueen välillä oli vallinnut väkinäinen rauha, joka kuitenkin rikkoutui Kuomintangin käännyttyä Shanghain ja eräiden muiden kaupunkien hallintaansa ottaneita kommunisteja vastaan huhtikuussa 1927. Kommunistien urbaanit järjestöt hävitettiin Kuomintangin puhdistuksessa lähes kokonaan, ja heidän oli paettava sisämaan vaikeakulkuisille turva-alueille Fujianin erämaahan ja Jianggangshanin (Chingkang) vuoristoon.

 

Nämä olosuhteet saivat Maon pohtimaan kommunistisen liikkeen sotilaallisen menestyksen mahdollistavia tekijöitä. Tärkeä tekijä oli paitsi kaupunkien työläisväestön ja maaseudun talonpoikien niin myös Kiinalle ominaisen pienituloisen keskiluokan tuki kommunistien taistelussa maanomistajien luokkaa ja ulkomaalaisten imperialistien käskyläisiä (compradors) vastaan. Pelkkä hajanainen sissisota ei mahdollistaisi voittoa: ”Jos meillä on vain paikallisia punakaartilaisia mutta ei lainkaan vakinaista puna-armeijaa, emme pysty taistelemaan vakinaista valkoarmeijaa vaan pelkkää maanomistajien nostoväkeä vastaan.” Eräs suuri haaste vakinaisen armeijan muodostamisen tiellä oli sotilasmateriaalin epäyhteismitallisuus. Kommunistien sotavoima koostui toisaalta aiempien yksiköiden kaadereista ja vakiintuneiden tukialueiden talonpojista sekä toisaalta uusien raja-alueiden talonpojista ja puolta vaihtaneista sotavangeista. Kirjoitushetkellä jälkimmäiset kaksi ryhmää muodostivat ahtaalle ajettujen kommunistien sotavoiman enemmistön, mikä ei ollut Maon mielestä toivottava tai pitkään siedettävä asiantila. Erityisesti Maoa huoletti se, että kommunistinen armeija saattaisi päätyä koostumaan talonpoikien ja työläisten sijaan pelkästä ”ryysyproletariaatista”, mikä yhteiskunnan alimpaan irtolaiskerrokseen viittaava halveksiva termi oli kotoisin Karl Marxin kirjoituksista. Heterogeenisen ihmismateriaalin lisäksi kommunistien sodankäyntiä haittasi aseiden eli ensisijaisesti kiväärien puute.

 

Koettelemuksen seurauksena Mao tarttui havaitsemiinsa puolueen ideologisiin epäkohtiin joulukuussa 1929 julkaistussa myllykirjeessään (On Correcting Mistaken Ideas in the Party). Suurin ideologinen virhe oli omaksua liian sotilaallinen näkemys kommunistien sodasta Kuomintangia ja sotalordeja vastaan. Jos kaiken toiminnan näki vain sotilaallisten tavoitteiden kautta, unohti sen tosiasian, että puna-armeija (tuossa vaiheessa käytännössä vain niin sanottu 4. armeija) oli toteuttamassa yhteiskunnallista vallankumousta eikä vain voittamassa sotaa. Muu virheellinen ajattelu ilmeni muun muassa ”ultrademokratiana” ja ”absoluuttisena yhdenvertaisuusaatteena.” Haitallisia esimerkkejä jälkimmäisestä oli se, että ratsain liikkuvia upseereja paheksuttiin elitisteinä (vaikka kyse oli vain sotilaallisesta tarkoituksenmukaisuudesta) ja että kantokuormia haluttiin jakaa tarkasti tasan ottamatta huomioon kantajien ikää, kokoa tai terveyttä. Individualismin harha vaivasi erityisesti puolta vaihtaneita sotavankeja ja loikkareita, jotka kuvittelivat olevansa puna-armeijassa ”vain töissä”, eivätkä sisäistäneet uutta rooliaan yhteiskunnallisen vallankumouksen toteuttajina.

 

Vain kuukautta edellisen myllykirjeen jälkeen Mao kohdisti kritiikkinsä puolueen tulkintaan vallankumouksellisesta ideologiasta (A Single Spark Can Start a Prairie Fire, tammikuu 1930). Monet keskuskomiteassa olivat sitä mieltä, että kommunistien ei tulisi aloittaa keskitettyä hyökkäystä Jiangxin provinssin valloittamiseksi vaan turvautua sen sijaan hajautettuun ja pitkäkestoiseen sissisotaan kaikilla rintamalohkoilla. Keskuskomiteassa ajateltiin, että jatkuva matalan intensiteetin sissisota levittäisi hiljalleen kommunistista ideologiaa kansankerrosten pariin ja johtaisi ajan myötä vääjäämättömään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen koko Kiinassa – juuri tällaiseen yhteiskunnallisen evoluution teleologiaan marxilainen historiankäsitys alun perin perustuikin. Mao kyseenalaisti tämän näennäisesti puhdasoppisen marxilaisen ortodoksian Kiinan poikkeuksellisilla olosuhteilla. Toisin kuin Euroopan maat, Kiina oli puolikolonialistinen maa, josta useat eri imperialistiset tahot kilpailivat samanaikaisesti. Kolonialismi ja imperialismi heijastuivat valtaapitävään luokkaan, jonka eri ryhmittymät (Kuomintang ja sotalordit) sotivat toisiaan vastaan. Tämän ”sotkuisen sodankäynnin” seurauksena Kiinassa ei ollut yhtä ainoaa vallanpitäjää, jota syrjäyttää yhteiskunnallisella vallankumouksella. Kommunistien oli toisin sanoen käytettävä hyväkseen valtaa pitävien taantumuksellisten voimien sisäisiä ristiriitoja ja voitettava sota yksi provinssi kerrallaan. Heikosti puolustettu Jiangxi Etelä-Kiinassa oli sotilaallisesti looginen kohde tällaiselle kommunistien systemaattiselle sodankäynnille.

 

Maon kirjoituksissa on pitkä siirtymä tammikuusta 1930 joulukuuhun 1936. Väliin jääneiden kuuden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Kommunistien asema oli romahtanut Jiangxissa, ja vuonna 1934 he olivat joutumaan lähtemään niin sanotulle pitkälle marssille Pohjois-Kiinaan. Vaivalloinen läntinen kiertotie vei kommunistit Huanin, Guizhoun, Sichuanin ja Gansun kautta uudelle tukialueelle Shanxiin. Kommunistien murtautuessa ulos piiritetystä Jiangxista heidän miesvahvuutensa oli ollut 130 000 taistelijaa, mutta vain noin kahdeksantuhatta pääsi lopulta Shanxiin. Näissä olosuhteissa Mao ryhtyi pohtimaan vallankumouksellisen sodankäynnin strategisia haasteita (Problems of Strategy in China’s Revolutionary War, joulukuu 1936). 

 

Maon kriittisen luennoinnin lähtökohta oli se, että kommunistit eivät käyneet ainoastaan sotaa, vaan että he kävivät nimenomaan vallankumouksellista sotaa, ja että he kävivät sitä ”puolikolonialistisen ja puolifeodaalisen” Kiinan erityislaatuisissa olosuhteissa. Onnistunut strategia edellytti sotahistorian sekä sodan lainalaisuuksien tuntemusta ja, mikä vielä tärkeämpää, niiden opetusten kriittistä soveltamista kiinalaisen vallankumoussodan oloihin. ”Sodan ohjaamisen lait ovat taito uida sodan meressä”, Mao tiivisti ajatteluaan metaforaksi. Tässä joulukuun 1936 tekstissä tuli vahvasti esille Maon marxilaisen dialektiikkaan perustunut ajattelu. Mao näki dialektiikkaa kommunistisen puolueen itsensä sisällä, missä ”vasemmistolainen” faktio oli ajanut liian rämäpäistä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdännyttä sissisodan politiikkaa, minkä seurauksena kommunistien ote etelästä oli menetetty, ja jossa vastaavasti ”oikeistolainen” siipi oli erheellisesti haastanut Kuomintangia pelkillä konventionaalisen sodankäynnin keinoilla, mikä puolestaan oli johtanut raskaisiin miestappioihin materiaalisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Marxilainen dialektiikka näkyi myös Maon sotataidollisessa ajattelussa. Siirryttyään Pohjois-Kiinaan kommunistit olivat päässeet sikäli edulliseen maantieteellisen asemaan, että heidän ”tukialueensa” olivat pinta-alaltaan laajoja ja uhattuja vain yhdestä tai kahdesta ilmansuunnasta (toisin kuin Jiangxissa, missä heidät oli piiritetty joka suunnalta). Tällöin syntyi tilanne, jossa kommunisteilla oli käytettävissään sekä ”sisälinjoja” (joista käytetään sotatieteessä myös ”operaatiolinjojen” termiä) että ”ulkolinjoja.” Edellisiä käytettiin strategisiin vetäytymisiin, jälkimmäisiä vastahyökkäyksiin. Maon ajattelussa nämä linjat edustivat dialektiikkaa sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin välillä. Onnistunut vallankumouksellinen sodankäynti löysi Maon mukaan synteesin näiden kahden väliltä, jolloin epävakinaisten joukkojen sissisotaa vaihdeltiin olosuhteiden mukaan vakinaisempien joukkojen liikkuvaan sodankäyntiin. Siinä tilanteessa, mikä vallitsi Kiinan sisällissodassa vuonna 1936, kommunistien paras strategia oli tavoitella sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin yhdistelmällä ”tuhoamistaisteluita”, joiden avulla kommunistit saattoivat täydentää arsenaalejaan kaapatuilla aseilla ja miesvahvuuttaan vangituilla Kuomintangin sotilailla.

 

Kokoelman seuraava kirjoitus on toukokuulta 1938. Tänä aikana Kiinan sisällissota oli muuttunut kansalliseksi puolustussodaksi maahan hyökännyttä Japania vastaan. Ulkoinen uhka oli ajanut kommunistit ja Kuomintangin väkinäiseen pakkoliittoon. Kuten Rana Miller on todennut erinomaisessa kirjassaan China’s War with Japan 1937–1945: The Struggle for Survival (Penguin, 2014), Japanin perivihollinen oli Kuomintang, jonka kiinalaiskansallinen ja antikolonialistinen ideologia haastoi japanilaisten oman narratiivin eurooppalaisten ja amerikkalaisten siirtomaaisäntien kukistamisesta Japanin johtaman ”Suur-Aasian yhteismenestyssfäärin” (jap. Dai Toa Kyoeikein) puitteissa. Pohjoisen kommunistit, joiden selustassa oli Neuvostoliiton kontrolloima ja Japanin kannalta strategisesti riskialtis Mongolia, olivat japanilaisille vihollisena vasta toissijainen. Japani oli silti kommunisteille ideologinen imperialistinen vihollinen, jonka kyky sodankäyntiin oli pelottava. Sisällissodassa kommunistit olivat sotineet Kuomintangin jalkaväendivisioonia vastaan; nyt heillä oli vastassaan moderni vihollinen, jonka asevoimaan kuului jalkaväen lisäksi kenttätykistöä, panssarivaunuja ja lentokoneita.

 

Mao aloitti toukokuun 1938 kirjoituksensa (Problems of Strategy in Guerrilla War Against Japan) yksiselitteisellä maksiimilla: ”Vastarintasodassa Japania vastaan vakinainen sodankäynti on ensisijaista ja sissisodankäynti toissijaista.” Japanin invaasio vaikuttaa toisin sanoen työntäneen Maon aiemmin kritisoimaansa kommunistisen puolueen ”oikeaan” laitaan. Mao kuitenkin löysi synteesin painottamalla sissisodan merkitystä strategisena ratkaisuna, joka tähtäsi oman sotavoiman säilyttämiseen ja vihollisen joukkojen tuhoamiseen. Onnistunut strateginen sissisota edellytti kykyä voittaa ja säilyttää sotilaallinen aloitekyky. Yhtä lailla tärkeää oli kyetä hajauttaa ja keskittää sissijoukkoja strategisten olosuhteiden vaihteluiden mukaan, mikä liittyi suorasti tarpeeseen koordinoida sotilaallista toimintaa vakinaisten joukkojen kanssa vihollisen linjojen takana, yhteiskampanjoissa sekä yksittäisissä taisteluissa. Mao kiinnitti esseessään erityistä huomiota tukialueisiin, joiden merkitys tulisi korostumaan pitkittyneessä sodankäynnissä teknologisesti ja laadullisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Mao erotti maaston perusteella kolmenlaisia tukialueita tasangoilla, vuoristoissa sekä järvi- ja joensuualueilla. Ideaali tukialue sijaitsi vuoristossa, missä useimmat kommunistien tukialueet sijaitsivatkin Japania vastaan käydyn sodan aikana. Tasankojen tukialueet olivat luonnollisesti suojattomia, mutta niitä saattoi silti käyttää väliaikaisesti ja pienempien osastojen huoltamiseksi. Kesällä korkea kasvusto tarjosi tasangoilla lisäsuojaa, kun taas talvella niitä halkovat joet jäätyivät ja muuttuivat oivallisiksi kulkuväyliksi. Mao kritisoi sitä, etteivät kommunistit olleet vielä tarpeeksi pohtineet ja kokeilleet vesistöalueiden käyttöä tukialueina, vaikka Kiinan sotahistoria tarjosi esimerkkejä jokirosvojen ja muiden vesillä liikkuneiden lainsuojattomien onnistuneesta sissisodankäynnistä. Suistojen hylkiminen tukialueina johti myös siihen, että kommunistit käytännössä tarjosivat japanilaisille mahdollisuuden rakentaa rauhassa omia vesistötukikohtiaan. Tukialueiden suuri strateginen merkitys oli siinä, että niiden olemassaolo tarjosi mahdollisuuden siirtyä jossain vaiheessa sissisodasta liikkuvaan sodankäyntiin vakinaisten joukkojen voimin. Japania, kuten Kuomintangia, ei voinut kukistaa pelkillä sissisodankäynnin metodeilla.

 

Kirjoituskokoelman pisimmässä esseessä (On Protracted War, toukokuu 1938) Mao pohti sitä todennäköiseltä vaikuttavaa skenaariota, että sodasta Japania vastaan tulisi pitkittynyt kamppailu. Tähän kehityksen johti Maon mukaan Japanin ja Kiinan rakenteellinen epäsymmetria. Japani oli kehittyneen teollisuuskapasiteetin omaava imperialistinen sotilasvaltio, jonka hallinto oli keskitettyä. Kiina oli puolestaan sisäisesti hajanainen ”puolikolonialistinen ja puolifeodaalinen” kansakunta, jonka elinkeinoelämä nojasi voittopuolisesti maatalouteen. Toisaalta taas Japanin heikkoutena olivat sen rajallinen väestö ja imperialistisen luokkayhteiskunnan sisäiset ristiriidat, kun taas Kiinan vahvuus oli sen suuressa väestössä ja väistämättömässä kehityksessä kohti modernia sosialistista valtiota teollistumisen kautta. Maon hahmottelemassa voiton strategiassa oli kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa kiinalaiset (myös Kuomintangin kanssa liittoutuneet kommunistit) kärsivät raskaita miestappioita ja aluemenetyksiä. Sitkeä sissisota kuitenkin kääntää tämän trendin sodan ensimmäisessä vaiheessa ja kärjistää sisäisiä luokkaristiriitoja yhä suurempia menetyksiä kärsivässä Japanissa. Toisessa vaiheessa tämä trendi jatkuu kiinalaisten kasvattaessa sissisotansa mittakaavaa ja hallitsemiensa selusta-alueiden kykyä tuottaa sodankäynnin materiaalisia resursseja. Tämä toinen vaihe tulee olemaan pitkittyneen sodan kaikkein pitkäkestoisin, mutta sen seurauksena Kiina nousee altavastaajan asemasta, kun taas Japani puolestaan menettää aiemman yliotteensa. Viimeisessä kolmannessa vaiheessa kiinalaiset siirtyvät sissisodasta strategiseen vastahyökkäykseen ja ajaa japanilaiset pois ensisijaisesti konventionaalisen sodankäynnin menetelmin. Voitolla oli Maon mukaan kuitenkin edellytyksensä eli kiinalaisen sotalaitoksen ja sen sotavälineistön modernisointi. Aseteknologia olikin kiinnostavasti aihepiiri, josta Maolla ei ollut mitään syvällistä näkemystä tai voimakasta mielipidettä. Kenttätykistön, taisteluvaunujen ja ilmavoimien puutteet olivat asia, jota Mao ei juurikaan käsitellyt kommunistien näkökulmasta. Vuonna 1938 Mao elätteli toivetta, että kansainvälinen tilanne kääntyisi Kiinan eduksi ja että kommunistit saisivat erillistä materiaalista tukea erityisesti Neuvostoliitosta.

 

Vielä samana vuonna Mao jatkoi pitkittyneen sodankäynnin problematiikan pohtimista (Problems of War and Strategy, marraskuu 1938) ja vahvisti sen aiemman päätelmän, että Japanin voittamiseksi tavanomaisen sodankäynnin tuli olla ensisijaista ja sissisodan vasta toissijaista. Sikäli, kun sissisodalta saattoi odottaa mitään positiivisia tuloksia, sen tuli olla täysin Kiinan kommunistisen puolueen ohjauksessa. Vain kommunistit kykenivät Maon mukaan luomaan poliittisella ja kulttuurisella valistustyöllään sellaisen yhteiskunnallisen ekosysteemin, jossa sissisota säilyisi, vahvistuisi ja laajenisi.

 

Kokoelmassa tapahtuu harppaus marraskuusta 1938 toukokuuhun 1941, jolloin Euroopassa oli jo syttynyt suursota Saksan ja länsiliittoutuneiden välille. Kiinassa sotilaallinen tilanne oli ottanut takapakkia, kun Kuomintang oli ryhtynyt laajaan sotilaalliseen kampanjaan pohjoisen kommunisteja vastaan, mitä tilannetta Mao avasi kirjoituksessaan (Conclusions on the Repulse of the Second Anti-Communist Onslaught, toukokuu 1941). Kommunistisen puolueen keskuskomitealle osoitetussa muistiossa Mao painotti sodan dialektista luonnetta. Kiina kärsi Maon mukaan kahdesta ristiriidasta: kansallisesta ristiriidasta Japanin kanssa ja sisäisestä ristiriidasta Kiinan yhteiskuntaluokkien välillä. Olosuhteiden pakosta kommunistien oli priorisoitava ensimmäinen ristiriita ja käytävä sotaa ensisijaisesti japanilaisia vastaan. Tehokkain keino torjua Kuomintang oli sen oman sisäisen ristiriidan kärjistäminen suurmaanomistajien ja ”kansallisen porvariston” välillä. Kommunistien tuli vastaavasti pitää kiinni omasta kansallisen yhtenäisyyden politiikastaan, jossa sotaa Japania vastaan käytiin puolue- ja luokkaerojen ylitse. Vallankumouksen aika ei ollut vielä.

 

Lokakuussa 1942 Mao pohti Euroopassa käydyn sodan dramaattista suunnanmuutosta (The Turning Point in World War II). ”Punainen Verdun” eli Stalingradin taistelu oli katkaissut saksalaisten voittoputken ja kääntänyt sodan suunnan Neuvostoliiton ja liittoutuneiden eduksi. Hitlerin suuri strateginen virhe oli ollut edetä liian syvälle Neuvostoliittoon, jolloin Stalingradiin oli muodostunut suuri ansa. Hitler ei tunnistanut epäsuhtaa tavoitteittensa ja voimansa välillä, minkä seurauksena hänen sotansa oli tuomittu epäonnistumaan. ”Kun kantopuolaa ei ole sidottu kummastakin päästä, taakka liukuu pois kyydistä”, Mao maalaili kiinalaisen sananlaskun avulla. Stalingradin tappiota tulisi seuraamaan Kaukoidässä myös japanilaisen fasismin epäonni, Mao ennusti. ”Kaikkien niiden, joilla on ollut pessimistinen käsitys maailmantilanteesta, tulisi muuttaa katsantoaan”, Mao päätti pohdiskelunsa.

 

Kokoelmakirjan viimeiset kirjoitukset käsittelevät maailmansodan jälkeisiä vuosia, jolloin Kuomintangin ja kommunistien sisällissota puhkesi uudestaan käyntiin täydellä voimalla. Nyt asetelmat olivat kuitenkin muuttuneet. Kuomintangilla oli Yhdysvaltain vahva sotilaallinen ja taloudellinen tuki, ja toisaalla myös kommunistit saivat aiempaa enemmän apua Neuvostoliitolta, jonka omat joukot miehittivät Japanilta vallattua Mantšuriaa ja Pohjois-Koreaa. Lukuisista vuosien 1945 ja 1949 välillä laadituista lyhyistä kirjoituksista kannattaa tehdä muutama erityinen nosto. Periaatteessa kommunistit noudattivat valtataistelussaan Kuomintangia kanssa samoja strategisia periaatteita kuin sodassa Japania vastaan. Kantavana ohjeena oli keskittää ylivoimaa vihollista vastaan ja tuhota sen prikaatit yksi kerrallaan (Concentrating a Superior Force to Destroy the Enemy One by One, syyskuu 1946). Tällä strategialla pyrittiin nopeiden tuhoamistaisteluiden (annihilation) sodankäyntiin, ja se oli siten variaatio saksalaisen sotatieteilijä Hans Delbrückin (1848–1929) hahmottelemasta kulutus- ja tuhoamissodan dialektiikasta. Vuonna 1947 Mao täsmensi kommunistien suurstrategiaa operaatiotaidon alatasolla (Strategy for the Second Year of the War of Liberation, syyskuu 1947). Ensimmäisenä ohjeistuksena oli hyökätä ensin eristäytyneitä ja hajautettuja vihollisosastoja vastaan ja jättää suuret muodostelmat toistaiseksi rauhaan. Vastaavasti kommunistien tuli vallata pieniä kaupunkeja ensin ja jättää suuret asutuskeskukset yhä viholliselle. Tavoitteena ei ollutkaan maapinta-alan valtaaminen vaan vihollisen sotilaallisen voiman heikentäminen. Taisteluihin tuli ryhtyä vain ylivoiman turvin ja hyvin valmistautuneina. Voiton jälkeen viholliselta olisi otettava saaliiksi kaikki liikenevät aseet, ja suurin mahdollinen määrä sotavankeja tulisi siirtää kommunistien riveihin. Tuhoamistaisteluiden tavoitteena ei siten ollut mikään verilöyly tai joukkotuhonta, sillä se olisi vain riistänyt kommunisteilta mahdollisuuden täydentää rivejään Kuomintangin sotilailla.

 

Kuomintangin sotilaiden kasvava virta kommunistien armeijaan (josta oli vuodesta 1947 lähtien ryhdytty käyttämään nimitystä Kansan vapautusarmeija) asetti paineita poliittiseen koulutukseen. Yksi Kiinan kommunistien erikoisuus oli armeijan sisäinen demokratia (The Democratic Movement of the Army, tammikuu 1948; On the Great Victory in the Northwest and on the New Type of Ideological Education Movement in the Liberation Army, maaliskuu 1948). Tämä ei tarkoittanut huutoäänestystä siitä, mihin suuntaan seuraavaksi hyökättäisiin, vaan enemmänkin rivisotilaiden johdonmukaista itsevalvontaa ja systeemikritiikkiä. Tämä demokratia tiivistyi kahteen käytäntöön ”ristiriitojen vuodattamisesta” sekä ”kolmesta tarkistuksesta.” Edellisessä sotilaat tunnistivat riveistään aiempia luokkavihollisia ja pakottivat nämä puhdistautumaan itsekritiikillä. Tämän jälkeen armeijan sisäinen luokkaristiriita tuli lopullisesti käsitellyksi. Jälkimmäisessä käytännössä esimiehet ja mahdollisuuksien mukaan sotamiehet itse tarkistivat miehistön luokkataustan sekä seurasivat velvollisuuksien täyttämistä ja taistelutahtoa. Maon armeijassa ei siten ollut tarvetta millekään kiinalaiselle NKVD:lle tai muulle poliittista ortodoksiaa vartioivalle turvallisuusapparaatille, sillä sotilaat hoitivat tämän sääntelyn itse. Edes upseerit eivät olleet turvassa sotilaiden ilmiannoilta ja kritiikiltä.

 

Vuoden 1948 lopulla Mao teki tiliä kommunistien toteuttamasta strategiasta ja piti sitä onnistuneena (Carry the Revolution Through to the End, joulukuu 1948). ”Vastavallankumouksellinen sota” oli alkanut vuonna 1945 Kuomintangin taistelukenttämenestyksellä, joka oli nojautunut pitkälti Yhdysvaltain materiaaliseen apuun. Toteuttamalla aiemmassa sisällissodassa ja Japania vastaan käydyssä sodassa kehitettyä kolmiportaista strategiaansa kommunistit olivat aluksi ottaneet joustavasti vastaan Kuomintangin iskuja, minkä jälkeen he olivat itse siirtyneet vähitellen vastahyökkäykseen. Sodan viimeisessä vaiheessa oli korostunut Kansan vapautusarmeijan tehostunut kyky konventionaaliseen sodankäyntiin, mistä todistivat kommunistien kasvanut tykistövoima sekä heidän kykynsä käydä ja voittaa asemataisteluita. Keskuskomitealle osoitetussa sähkeessä Mao avasi vuoden 1949 puolella sisällissodan voittamisen problematiikkaa (Turn the Army into a Working Force, helmikuu 1949). Paisunut Kansan vapautusarmeija oli asteittain muutettava miehitys- ja hallinnointijoukoksi. Maon hahmottelema työkenttä oli valtaisa. Armeijan kouluttamien kaaderien oli rakennettava suhteita entisiin Kuomintangin kannattajiin ja porvareihin, organisoitava ja johdettava ammattiliittoja ja nuorisojärjestöjä, johdettava joukkoviestintää ja järjestettävä massoille asianmukaista ideologista koulutusta. Tässä vaiheessa Maon prinsiipit muuttuivat sotataidosta politiikanteon ja hallitsemisen taidoksi.

 

Maon sotataidolliset kirjoitukset eivät juuri käy taktiikan tai operaatiotaidon oppikirjasta, mutta niiden strateginen ulottuvuus on ollut sovellettavissa myöhempiin sissisotiin Indokiinassa, Algeriassa ja Väli-Amerikassa. Historioitsijan silmään pistää Maon sotataidollisessa ajattelussa selkeimmin toistuvat viittaukset marxilaiseen ajatusmaailmaan. Mao ei nähnyt pelkästään kommunistien käymää sotaa marxilaisena vallankumoussotana, vaan hän erotti luokkaristiriitoja myös Kuomintangin ja Japanin keisarikunnan sisällä. Marxilaisen tavoin Mao myös hahmotti sotilaalliset ja strategiset haasteet dialektiikan kautta. Kirjoituksissa vilisee viittauksia yhtäällä hyökkäyksen ja puolustuksen sekä toisaalla kulutussodan ja tuhoamistaisteluiden ristiriitaan. Vaikka Maoa pidetään juuri sissisodan apostolina ja artikuloijana, hänen sotataidollinen kirjallisuutensa kuitenkin alleviivaa hänen jatkuvaa ja levotonta synteesin etsintäänsä dialektisten ääripäiden välillä. Maon sotataidossa dialektiset ääripäät olivat sissisota ja tavanomainen sodankäynti, joita Mao ja vallankumouksellista sotaa käyneet kommunistit yrittivät vaihtelevissa olosuhteissa sovitella toteuttamiskelpoiseksi ja sotilaallista voittoa edistäväksi synteesiksi. Maon sotataito oli aivan lähtökohtaisesti marxilaista sotataitoa.

Afrikkalaista sodankäyntiä imperialismin aikakaudella

 

Viime vuosisatojen siirtomaasodat eivät ole sotahistorian kaikkein yleisin ja suosituin genre, johtuen mahdollisesti sellaisesta oletuksesta, että Euroopan ulkopuolella Afrikassa ja Aasiassa käydyt sodat olisivat historiantutkimuksellisesti jotenkin vähämerkityksellisiä tai tietoarvoltaan marginaalisia. Silloin (liian harvoin), kun näistä ”puskasodista” (engl. Bush Wars) kirjoitetaan, näkökulma on aivan voittopuolisesti eurosentrinen.

 

Chris Peersin The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns (2021) on sikäli virkistävä poikkeus tästä traditiosta, että se perehtyy syvällisesti 1800-luvun jälkipuoliskon afrikkalaisiin siirtomaasotiin juuttumatta lainkaan eurooppalaisiin ja länsimaisiin näkökulmiin. Eräs kirjan suuri ansio onkin sen johdonmukaisen lähdekriittinen ote 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa ilmestyneeseen eurooppalaiseen tutkimuskirjallisuuteen ja aikalaismuistelmiin.

 

Tekijän tutkimuskysymyksenä on selvittää, millä tavoin afrikkalaiset yhteisöt (kuningaskunnat, heimot, konfederaatiot) vastustivat eurooppalaisten väkivaltaista kolonisaatiota ja imperialismia ja miksi lopputulema oli sangen lohduton useimpien afrikkalaisten sotilaallisten toimijoiden kannalta. Kirjan oivallisena lähtökohtana on muistuttaa eurooppalaisten pitkästä läsnäolosta Afrikassa, minkä seurauksena useat afrikkalaiset yhteisöt ja valtakunnat olivat omaksuneet ruutiaseiden käytön jo kauan ennen eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin suurvyörytystä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kolonialismin sotilaallisena murroskohtana toimi Peersin mukaan takaa ladattavien ja nopeasti ampuvien kiväärien ilmaantuminen eurooppalaisten armeijoiden arsenaaleihin 1860-luvulla.

 

Jos Peersin kirjassa on kaksi usein toistuvaa teknologista keskushahmoa, ne ovat Snider ja Martini-Henry – kummatkin suurikaliiberisia brittiläisiä kiväärejä, jotka käyttivät savutonta ruutia ja olivat takaa ladattavia. Tällaiset aseet olivat tulinopeudeltaan ja tarkkuudeltaan ylivoimaisia verrattuina afrikkalaisten käyttämiin piipusta ladattaviin mustaruutiaseisiin, joita afrikkalaiset usein vielä käyttelivät toivottoman huonosti. Tyypillinen afrikkalaisen musketöörin virhe oli tähdätä liian ylös, minkä lisäksi osumatarkkuutta heikensi afrikkalaisille yleinen tapa ladata muskettiin liian suuret määrät ruutia. Jos muskettiin latasi useita luoteja ja käytti sitä lähietäisyydeltä haulikkona (kuten esimerkiksi Länsi-Afrikan ashantit tekivät), metodi saattoi olla käytännöllinen. Pikatulta ampuvien Snidereiden ja Martini-Henryjen läheisyyteen eteneminen oli kuitenkin haaste, johon harva soturi halusi ryhtyä muissa kuin väijytyksen kaltaisissa poikkeusolosuhteissa. Eurooppalaiset olivat tietoisia teknologisesta etulyöntiasemastaan, jonka he myös halusivat säilyttää suitsemalla modernien kiväärien myyntiä Afrikkaan. Vuoden 1890 Brysselin sopimuksella ja sen artikuloimalla myyntikiellolla ei kuitenkaan ollut suurta vaikutusta, sillä aseiden myynti afrikkalaisille oli liian tuottelias bisnes monille salakuljettajille. Myös eurooppalaiset valtiot itse jakelivat moderneja kivääreitä omille siirtomaajoukoilleen, jotka koostuivat pääosin paikallisista afrikkalaisista vapaaehtoisista, palkkasotureista tai pakkovärvätyistä.

 

Afrikkalaisen siirtomaasodankäynnin kaikkein ikonisin aseyhdistelmä lienee kuitenkin kilpi ja keihäs, millä teknologisella ratkaisulla zulujen kaltaiset soturivaltakunnat onnistuivat torjumaan ja jopa kukistamaan eurooppalaisia maahantunkeutujia pitkälle 1800-luvun puolivälin ylitse. Chris Peersin kirja onkin onnistunut yhdistelmä kronologista ja maantieteellistä tarinan kuljettamista. Etelä-Afrikan zulut ovat siirtomaasotien antagonisteista (tai paremminkin protagonisteista) tunnetuimpia, mutta heidän metodinsa ja taktiikkansa löysivät soveltajia ja jäljittelijöitä muualtakin eteläisestä ja keskisestä Afrikasta. Peersin kirjaa lukiessa tuleekin toistuvasti mieleen kaksi historian liikuttavaa voimaa: migraatio ja diffuusio. Edellisessä liikkuvat ja sekoittuvat ihmiset, jälkimmäisessä käytännöt ja mentaliteetit. Zulujen sodankäynnin kaksi tunnusomaista rakennetta, keihään ja kilven käyttö lähitaistelussa sekä soturien järjestäminen mobilisoitaviksi ikäluokiksi, löytyivät monesta muustakin 1800-luvun puolivälin afrikkalaisesta soturikulttuurista, joiden etnogenesis oli yhtä monivaiheista kuin zulujenkin hitsaantuminen omaksi bantuvaltakunnakseen.

 

Etelä-Afrikasta ja 1870-luvun zulusodista Peers siirtyy nykyistä Ghanaa hallinneeseen ashantien kuningaskuntaan ja sen suursotaan brittiläistä imperiumia vastaan 1873–1874. Tätä erikoista sotaa käytiin tiheässä viidakossa, mutta tuliasein. Ashanteilla oli ”tanskalaismuskettinsa” (yleistermi Länsi-Afrikan musketeille, joiden myyntiä olivat aiemmin hallinneet tanskalaiset rannikkolinnoituksestaan), briteillä ja heidän länsiafrikkalaisilla sotilaillaan Sniderit ja Martini-Henryt. Brittien todellinen valttikortti olivat kevyet kenttätykit, joita he raahasivat mukanaan viidakkoon ja käyttivät lähietäisyydeltä ashanteja vastaan. Näiden aseiden aliarviointi oli Peersin mukaan ashantien suuri taktinen virhe. Sota leimahti liekkiin uudelleen vuonna 1900, jolloin ashanteilla oli jo moderneja kiväärejä. Tuolloin britit kuitenkin toivat viidakkoon jälleen uuden asehirvityksen, Maxim-konekiväärin, jonka murhaavaa tulivaikutusta kasvuston tai aidattujen kylien suojista puolustautuvia ashanteja vastaan ei tarvitse enempää kuvitella.

 

Keski-Afrikan suursota käytiin 1890-luvulla arabialaisten (eli käytännössä sudanilaisten) orjakauppiaiden ja Kongoa omana yksityisomaisuutenaan hallinneen Belgian kuningas Leopoldin välillä. Leopoldin ristiretkeä arabialaisia orjakauppiaita vastaan ei motivoinut niinkään moraalinen kutsumus kuin raadollinen kilpailu työvoimasta: myös Leopold tarvitsi orjia kumiplantaaseilleen. Arabit eivät järjestäytyneet sotilaallisesti heimoiksi tai valtakunniksi, vaan orjakauppiaat sotivat omien yksityisarmeijoiden voimin. Myös Leopoldilla oli oma yksityisarmeijansa, pahamaineinen Force Publique, jonka päällystö koostui eurooppalaisista (usein kaikenlaisista virkaheitoista ja hylkiöistä) ja miehistö joko vapaaehtoisista tai pakkovärvätyistä afrikkalaisista. Sotilaallinen epäsymmetria ei ollut muutenkaan merkittävä: arabien vakioase oli piipusta ladattava kivääri, mutta joillakin oli myös moderneja takaa ladattavia kivääreitä. Force Publique varusti asemiehensä pääosin takaa ladattavilla Albinin ja Chassepotin kivääreillä. Sotaa käytiin myös alkeellisemmin tavoin, sillä kummatkin osapuolet sotivat paikallisten heimojen avustuksella, joiden soturien aseistus koostui keihäistä ja veitsistä. Sodan rumuutta lisäsi kannibalismin ilmiö, jonka aikalaistodistajat liittivät usein Force Publiquen puolella taistelleisiin teteloihin.  

 

Kannibalismin harjoittaminen yhdistettiin myös azandejen suureen heimokonfederaatioon, joka yritti tasapainoilla arabialaisten orjakauppiaiden, belgialaisten ja Sudanin kapinallisten mahdistien välillä, käyden sotia vuoronperää näitä kaikkia vastaan. Azandet avaavat ikkunan afrikkalaisen sodankäynnin hämmästyttävään kirjoon. Useimmat azandeista sotivat keihäin ja pelottavin miekoin, joista käytettiin nimitystä kpinga. Näitä moniteräisen sirpin näköisiä aseita pystyi väitetysti heittämään, jolloin niistä lähti omintakeinen humiseva ääni. Perinteisten aseiden lisäksi monilla azandeilla oli piipusta ladattavia musketteja, ja erään heimopäällikön tiedetään perustaneen erityisen henkivartiokaartin, jonka soturit aseistettiin moderneilla Remingtonin takaa ladattavilla kivääreillä, joita äkseerattiin eurooppalaisilla sulkeisharjoituksilla ja joilla oli asusteenaan eurooppalainen sotilaspuku.

 

Eräs itäafrikkalainen soturikulttuuri tunnettiin johdonmukaisen halveksivasta asenteestaan kaikkia eurooppalaisen sodankäynnin hapatuksia kohtaan. Kenian masaiden itseymmärrys perustui spartalaiseen ihanteeseen fyysisesti voimakkaasta ja rohkeasta soturista, joka osoitti arvonsa surmaamalla täysikokoisen leijonan vain keihään ja miekan avulla. Itäisen Afrikan muut heimot ja kulttuurit suhtautuivat masaihin kauhunsekaisella kunnioituksella, ja heille kehittyi myös eurooppalaisissa matkakertomuksissa legendaarinen vaikkakin hieman liioiteltu sotilaallinen maine. Masaiden pitkäteräiset keihäät ja lyhyet miekat olivat toki erinomaisia aseita, mutta heidän sotilaallinen tehokkuutensa perustui lopulta maaston tuntemukseen, kykyyn liikkua nopeasti pitkiä matkoja ja rohkeuteen kohdata vihollinen armottomassa lähitaistelussa, jossa joko tapettiin tai tultiin itse tapetuksi. Sodankäynti muita heimoja vastaan oli masaiden pääharrastus, sillä karjataloutta harjoittaneiden masaiden ideologiassa kaikki muut kansat olivat heikkoja, alempiarvoisia ja vailla oikeutta omistaa karjaa, joka kaikki kuului vain masaille. Heidän ei siis tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä sotaretkelle ja hakea pois se, mikä masaille heidän maailmanjärjestyksessään luonnollisesti kuului. Masait eivät juuri välittäneet testata aatemaailmansa paikkansapitävyyttä alueellaan kulkeneisiin eurooppalaisiin (yleensä Egyptistä saapuneisiin britteihin), joiden ampuma-aseiden voima oli ehtinyt tulla heille tutuksi. Konfliktin sijasta masait järjestivät suhteensa britteihin reaalipoliittisesti ja sopivat 1900-luvun alussa järjestelystä, jossa masaille taattiin autonomia eräänlaisten reservaattialueiden sisällä.

 

Chris Peers ei kerro kirjassaan saksalaisten sodasta Namibian hereroja vastaan vuosina 1904–1908, mikä julma konflikti sai jo etnisen puhdistuksen ja suoranaisen kansanmurhan piirteitä. Sen sijaan Peers avaa paljon tuntemattomampaa konfliktia Saksan Itä-Afrikassa, missä saksalaiset sotivat hehejä vastaan vuosina 1891–1896. Peers vertaa hehejen soturikulttuuria saleissaan juopotteleviin ja Valhallasta haaveilleisiin viikinkeihin, sillä hehet arvostivat yli kaiken taistelussa hankittua sotaurhon kuolematonta mainetta. Hehejen aseistus oli 1890-luvulla vanhanaikaista ja koostui pääosin pitkäteräisistä keihäistä, lyhyistä miekoista ja piipusta ladattavista musketeista. Hehejen voima oli heidän taktisessa vainussaan ja kyvyssään liikkua ripeästi ja piilossa pitkiäkin matkoja. Myös saksalaisilla oli Itä-Afrikassa oma vahvuutensa, Schutztruppe, jonka afrikkalaiset ammattisotilaat eli askarit oli koulutettu ja aseistettu täysin saksalaisten standardien mukaisesti. Askarien palvelusaseena oli Mauserin M1871 lukkokivääri, jonka makasiiniin mahtui viisi 11 mm patruunaa. Saksalaisilla voisi olettaa olleen lähtökohtainen taktinen ja teknologinen etulyöntiasema, mutta tällainen luulo osoittautui vääräksi elokuussa 1891, jolloin hehet yllättivät ja löivät hajalle heidän pääkaupunkiaan Kalengaa kohti edenneen saksalaisen sotilasretkikunnan. Hehet iskivät saksalaisiin ja askareihin niin läheltä, yllättäen ja suurella voimalla, että nämä eivät juuri ennättäneet ampua takaisin tai ottaa käyttöön mukanaan raahaamiaan kenttätykkejä tai Maximeita. Taistelu, joka maksoi kymmenen saksalaisen upseerin, 250 askarin ja sadan afrikkalaisen kantajan hengen, oli yksi suurimmista taistelukenttätappioista, joita eurooppalaiset kärsivät afrikkalaisia vastaan imperialismin aikakaudella.

 

Chris Peers päättää kirjansa eurooppalaisten taistelukenttäkatastrofeista suurimpaan, italialaisten tappioon etiopialaisia vastaan Adwan laaksossa vuonna 1896. Etiopian Adwassa sodankäynnin konteksti oli kuitenkin erilainen kuin zulujen Etelä-Afrikassa tai hehejen Tansaniassa. Etiopialaiset sotivat pitkälti eurooppalaistyylisellä armeijalla, jonka sotilailla oli ratsuväkeä, lukkokivääreitä ja jopa ihka uusia ranskalaisia Hotchkiss-tykkejä. Yksipuolisessa taistelussa etiopialaiset tuhosivat kolme italialaista prikaatia yksi toisensa jälkeen vain muutaman tunnin sisällä.

 

Chris Peers ei sorru esittämään eurooppalaisen imperialismin voittoa afrikkalaisista heimoista ja valtakunnista yksinomaan sotilasteknologisena väistämättömyytenä, vaan muistuttaa myös muista eurooppalaisten eduksi toimineista tekijöistä. Lääketieteen uusi saavutus, kiniini, lisäsi eurooppalaisten vastustuskykyä alati vaanivaa malariaa vastaan, kun taas eurooppalaisten liikkeelle lyömä Afrikan sisäinen migraatio kuljetti tauteja yhdeltä alueelta toiselle. Ihmisille vaarallisin oli Länsi-Afrikasta muualle levinnyt unitauti, ja paikallisia talouden rakenteita horjuttivat toistuvien karjatautien epidemiat. Myös lukumäärä toimi eurooppalaisten imperialistien eduksi: valkoista vyöryä vastustaneiden heimojen ja kuningaskuntien omat demografiat olivat rajallisia, ja monet yhteisöt kykenivät mobilisoimaan vain joitakin tuhansia taistelijoita eurooppalaisia ja heidän askariarmeijoitaan vastaan. Kirja herättää sotahistorioitsijan pohtimaan myös imperialismin aikakauden sotilaallista perintöä. Vetäytyvät siirtomaavallat jättivät jälkeensä koulutettuja ammattiarmeijoita, jotka oli varustettu modernein asein. Seurauksena on ollut pitkittyneitä sisällissotia, etnisiä vainoja ja kyteviä rajakiistoja nuorten jälkikolonialististen valtioiden välillä. Tätä prosessia avaa erinomaisesti vaikkapa Gérard Prunierin Afrikan maailmansota: Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset (Helsinki: Into, 2012).

Mutta se on jo toinen tarina.

 

 

Chris Peersin The African Wars on erinomaisen kiinnostava kirja aihepiiristä, josta soisi lukevansa enemmänkin.

 

Chris Peers. (2021). The African Wars: Warriors and Soldiers of the Colonial Campaigns. Barnsley: Pen & Sword. 236 s.

Zothique

 

Fantasiakirjallisuutta hallitsevat nykylukijoiden ymmärryksessä sellaiset nimet kuin J. R. R. Tolkien, George R. R. Martin, Robin Hobb, Terry Pratchett, J. K. Rowling ja Robert Jordan. Usein kuitenkin unohdetaan, että genren juuret juontavat jo maailmansotien välisille vuosikymmenille, jolloin sen tärkeimmät julkaisufoorumit löytyivät amerikkalaisista pulp–lehdistä, kuten Weird Tales ja Astounding Stories. Tuolloin fantasian tuotteliaimmat ja tunnetuimmat nimet olivat H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith. Lovecraftin Cthulhu–mytologiaa ja Howardin Barbaari Conan -novelleja on jo suomennettu kokonaisten antologioiden verran, mutta Smithin tuotanto on saanut odottaa vuoroaan muutamaa irrallista kertomusta lukuun ottamatta. Nyt tamperelainen Vaskikirjat on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut peräti kuusitoista Smithin fantasiakertomusta vuosilta 1932–1952.

 

Antologian kontekstina on nimensä mukaisesti Zothiquen fantasiamanner, johon Smith sijoitti Weird Talesissa ja Astounding Storiesissa ilmestyneet kertomuksensa. Smithin Zothique edustaa kahta nykygenrelle epätyypillistä suuntausta: kuolevan maailman lopunaikoja ja makaaberia fantasiaa, jolla on enemmän yhtymäkohtia Ambrose Piercen ja Edgar Allan Poen klassiseen kauhukirjallisuuteen kuin Tolkienin Keski-Maahan. Zothiquen tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin aurinko on vetämässä viimeisiään ja maailman lopulliset hetket ovat käsillä. Smithin viitoittaman genren ilmiselvin perillinen on Jack Vance, jonka Iltaruskon maa (suom. 1988, Kirjayhtymä) on aivan vastaavanlainen fantasiamaailma. Vance ei omaksunut Smithiltä pelkästään fantasiaympäristöä vaan myös tavan kuljettaa lukijaa maailman lävitse irrallisten tarinoiden ja satunnaisten keskushahmojen kautta. Mutta siinä, missä Vancen tarinoita leimaa ilkikurinen huumori, Smithin tarinat ovat makaabereja ja synkkiä, eikä tarinoiden keskushahmoja useinkaan odota hyvä kohtalo. Smithin protagonistit ovat kuninkaita, ruhtinaita, sotureita, taiteilijoita ja velhoja eivätkä koloissaan asustelevia hobitteja tai muita sympaattisia otuksia. Päähenkilöiden toiminnan motiivina on hedonismi, vallanjano, ahneus, kostonhimo, tylsistyneisyys tai silkka typeryys. Kukaan ei yritä pelastaa kuolevaa maailmaa sen vääjäämättömältä ja lohduttomalta kohtalolta. Yliluonnollisuus on alati läsnä taikuudessa, demonisissa hirviöolennoissa ja aivan erityisesti Zothiquen vainajissa, joilla on selviä vaikeuksia pysytellä haudoissaan ja katakombeissaan.

 

Nykylukija ei voi välttyä kahdelta silmiinpistävältä polemiikilta Zothiquen tarinoissa. Ensimmäinen on Smithin ilmiselvä vaikkakin laiska rasismi. Mantereen pohjoisosia asuttavat tummaihoiset ovat Smithille ”neekereitä”, joita kuvataan voittopuolisesti fyysisesti irvokkaina ja uhkaavina villi-ihmisinä. Kuva ei ole silti aivan yksioikoinen, sillä eräässä kertomuksessa (Puthuumin musta apotti) heihin liitetään myös filosofisen korkeakulttuurin piirteitä. Lisäksi on syytä huomioida, että Smithiltä puuttuu kokonaan valtavirran fantasiagenrelle tyypillinen käänteinen rasismi eli pohjoiseurooppalaisten kansojen yli-ihannointi. Zothiquessa ei ole tilaa vaaleille pohjoisen barbaareille tai muille fantasian kliseille, sillä Smith sijoitti Zothiquen mantereen maantieteelliseen tilaan, joka kattaa Pohjois-Afrikkaa, Lähi-itää ja Etelä-Aasiaa. Kukaan Zothiquen protagonisti (tai antagonisti) ei ole vaaleakutrinen eurooppalainen, vaan kaikilla hahmoilla on omat esikuvansa Egyptissä, Arabiassa tai Intiassa. Smithin eräällä tavalla ennakkoluulottomaan ratkaisuun on päässyt lähimmäksi fantasiakirjallisuuden eräs tunnetuimmista ikoneista, Ursula K. Le Guin, joka alleviivasi sitä, että hänen Maameri­–sarjansa hahmot ovat kaikki jotain muita kuin valkoihoisia eurooppalaisia.

 

Jos Smithin huolimaton rasismi särähtää lukijan silmään, hänen flirttailunsa nekrofilian kanssa saa olon tuntumaan niljakkaalta. Vainaanvaaliminen ja kalmankaihoaminen ovat teemoina esillä lukuisissakin kertomuksissa, mutta ainakin kahdessa novellissa Smith ylittelee jo soveliaisuuden ja hyvän maun rajoja. Ennen kuin Smithiä ryhtyy suorilta käsin tuomitsemaan patologiseksi hyypiöksi ja limaiseksi kelmiksi, on kuitenkin jätettävä avoimeksi se mahdollisuus, että Zothiquen nekrofiliassa on kyse kirjallisesta kunnianosoituksesta (ei ehkä hyvä sananvalinta…) Smithin esikuvalle Edgar Allan Poelle, joka itse kaarteli makaaberin aihepiirin ympärillä ylikiinnostuneen raatolinnun tavoin.

 

Zothiquen kaltaista antologiaa ei olisi olemassa ilman suomennos- ja toimitustyötä. M. J. Tuominen on kirjoittanut antologiaan Clark Ashton Smithiä taustoittavan esipuheen sekä kirjan loppuun katsauksen kaikkien novellien julkaisuhistoriasta. Tämä on erinomaista lukijan palvelemista, joka ansaitsee täyden kiitoksen. Suomentaja Eero Nurmi on tavoittanut onnistuneesti Smithin tahallisesti vanhahtavan kielenkäytön, vaikka yksi Nurmen toistuva ratkaisu pakotti allekirjoittaneen sanakirjan ääreen selvittämään, mitä tarkoittaa ”uksi.” Se on siis ylätyylinen ja kokonaan arkikäytöstä poistunut synonyymi ovelle.

 

 

Clark Ashton Smith. (2021). Zothique. Tampere: Vaskikirjat, suom. Eero Nurmi, toim. M. J. Tuominen. 346 s.

Castillonin taistelu

 

Heinäkuun 17. päivä vuonna 1453 käytiin taistelu, jolla oli käänteentekevä merkitys niin Euroopan poliittisessa historiassa kuin pitkän aikalinjan sotahistoriassakin. Castillonissa käyty taistelu oli viimeinen suurtaistelu englantilaisten ja ranskalaisten välisessä satavuotisessa sodassa (1337–1453), ja se sinetöi sodan ranskalaisille edullisen lopputuloksen. Tämän lisäksi taistelu oli myös eräänlainen murroskohta eurooppalaisen sodankäynnin rakenteellisessa historiassa. Satavuotisessa sodassa on erotettavissa kolme erilaista sodankäynnin vaihetta. Sodan alussa sodankäynti perustui yhä perinteiseen raskaan ratsuväen käyttöön taistelun aloittajana ja ratkaisijana. Koko keskiajan feodaalinen yhteiskuntamalli perustuikin haarniskoitujen ratsuritarien rooliin sodankäynnin eliittinä ja monopolosoijina – jalkaväellä oli pitkään ollut vain toissijainen rooli, joka oli alkanut muuttua vasta Courtrain (1302), Bannockburnin (1314), Morgartenin (1315) ja Laupenin (1339) taisteluissa, missä peitsin, keihäin ja hilparein aseistautunut jalkaväki oli päihittänyt päälle rynnäköineen raskaan ratsuväen. Englantilaisten invaasion mukana Ranskaan ilmaantui uudenlainen taistelukentän valtias, marjakuusijousella aseistautunut jousimies. Marjakuusijousi oli nimensä mukaisesti yhdestä marjakuusen rungosta veistetty kaarijousi, jota kokonsa puolesta nimitettiin myös pitkäjouseksi. Sen kantama oli ennen näkemättömän pitkä, jopa 300 metriä, ja ballistisesti ammuttuna sen nuoli kykeni lävistämään ratsuritarin paksunkin peltipanssarin. Myös pelätyn jalkajousen vasama kykeni vastaavaan suora-ammunnassa, mutta siinä, missä kaarijousimies pystyi ampumaan yhä uuden nuolen alle kymmenen sekunnin välein, jalkajousen lataaminen vei minuutin, ellei jopa enemmänkin. Marjakuusijousiensa avulla englantilaiset voittivat ranskalaisten ritariarmeijat kerta toisensa jälkeen Crécyssä (1346), Poitiersissa (1356) ja Azincourtissa (1415). Sodan lopulla koitti sodankäynnin viimeinen vaihe, jota dominoivat uudenlaiset sotilastekniset ratkaisut – ruutiaseet ja kenttälinnoitteet. Castillonin taistelu vuonna 1453 toi nämä kaikki kolme sodankäynnin rakenteellista vaihetta yhteen.

 

Castillonin taistelun sotilaspoliittinen konteksti oli Biskajanlahden rannalla sijaitseva Guyennen provinssi, joka oli ollut suurelta osin Englantia hallinneen Plantagenetien kuningashuoneen läänitystä jo 300 vuoden ajan. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n armeija valtasi provinssin pääkaupunki Bordeaux’n vuonna 1451, kaupungit porvarit lähettivät avunpyynnön Englannin kuningas Henrik VI:lle. Vaikka Henrik VI oli suvultaan Lancaster eikä Plantagenet, hän halusi joka tapauksessa pitää kiinni niin ikiaikaisista Englannin kuningashuoneen läänityksistä kuin omasta henkilökohtaisesta vaateestaan Ranskan kruunuunkin. Niinpä Henrik VI lähetti Guyenneen lokakuussa 1452 noin kolmentuhannen miehen vahvuisen sotilasretkikunnan Shrewsburyn jaarli John Talbotin komennossa. Talbot valtasi Bordeaux’n pian takaisin, mutta luovuttamisen sijaan Kaarle VII ryhtyi keväällä 1453 vastahyökkäykseen talvella kokoamansa armeijan voimin. Satavuotisen sodan alussa Ranskan kuninkaat olivat joutuneet perustamaan armeijansa feodaaliritariston ja satunnaisten palkkasoturien varaan, mutta Kaarle VII:llä oli vuonna 1453 käytössään uudenlainen sotilaallinen instituutio, compagnies d’ordonnance, vakinaisessa palveluksessa pidettyjen ritarien, asemiesten ja jousimiesten sotajoukko. Englantilaisten armeijan koossa pitävä voima oli ns. bastardifeodalismi, jossa ritarit tarjosivat kuninkaalle itsensä ja asemiestensä sotilaallisia palveluksia rahapalkkaa vastaan eivätkä silkasta maata omistavan vasallin lojaliteetista läänitysherraansa kohtaan. Armeijoiden koossa ei ollut suurta eroa: Talbotilla oli englannista saatujen vahvistusten saapumisen jälkeen komennossaan 800–1 000 englantilaista ritaria ja asemiestä, 4–6 000 englantilaista jousimiestä ja 1 500–2 000 gascoignelaista palkkasoturia, kun taas Kaarle VII:n riveissä oli 5–9 000 ranskalaista asemiestä ja jousiampujaa (joiden ydin koostui vakinaisista compagnies d’ordonnancen sotilaista), tuhat bretagnelaista asemiestä ja jousiampujaa, 700 hakapyssymiestä ja 700 pioneeria.

 

Kaarle VII:n armeija ei rynnännyt suin päin kohti Bordeaux’ta vaan ryhtyi piirittämään sen lähellä sijainnutta Castillonin kaupunkia 8. heinäkuuta. Armeijaa johtaneiden Jean Bureaun, Jacques de Chabannesin ja Bretagnen herttua Pierre II:n yhteiskomitea päätti rakentaa Castillonin liepeille kenttälinnoituksen, jonka sisällä olisi tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä. Bureau laati itse leirille pohjasuunnitelman, joka maksimoisi ruutiaseiden tulenkäytön. Yhdeltä suunnalta leiriä suojeli Lidoirejoki, joten maavallit tarvitsi rakentaa vain kolmelle sivustalle. Linnoite koostui matalien vallien päälle sijoitetuista palisadeista eli teroitetuista seipäistä ja niiden ulkopuolella kulkevasta kaivannosta. Bureau ei rakentanut valleja suoraviivaisiksi vaan laittoi ne kulkemaan epäsäännöllisempää ja mutkittelevampaa muotoa, joka mahdollisti ulkonemiin työnnettyjen ruutiaseiden sivustatulen ja ampuma-alan kasvattamisen. Kuninkaallista arsenaalia johtanut Bureau oli keskittänyt leiriin jopa kolmesataa erikokoista tykkiä ja hakapyssyä.

 

Kuultuaan ranskalaisten ryhtyneen piirittämään Castillonia John Talbot lähetti sen avuksi 500 asemiehen ja 800 jousimiehen vahvuisen osaston. Näin pienen etujoukon lähettäminen oli Talbotin ensimmäinen virhe. Castillonin ulkopuolella Talbot löi pienen ranskalaisen tiedusteluosaston ja voittonsa rohkaisemina jatkoi matkaansa kohti Castillonin kenttäleiriä odottamatta vahvistuksia Bordeaux’sta. Pienen voiton ohella Talbotia kannusti päätökseensä virheellinen ilmoitus siitä, että ranskalaiset olisivat olleet vetäytymässä leiristään: todellisuudessa leiristä lähti ainoastaan joukko armeijan kuormaston mukana kulkeneita siviilejä eikä sotilaita. Päätös jatkaa hyökkäystä Castillonin leiriin pelkän etujoukon voimin oli Talbotin toinen ja kohtalokkain virhe. Alivoimainen englantilaisjoukko rynnäköi kenttälinnoitteita ja niiden suojista ampuvia tykkejä, hakapyssyjä ja jousimiehiä vastaan. Ranskalaisen aikalaistodistajan väittämän mukaan ranskalaisten tykinkuulat ”osuivat kaikki viiteen tai kuuteen mieheen ja surmasivat heidät kaikki.” Järkevä komentaja olisi keskeyttänyt verilöylyksi muuttuneen hyökkäyksen, mutta syystä tai toisesta Talbot vaan päätti jatkaa hyökkäystä Bordeaux’sta erillisinä osastoina saapuneiden vahvistusten voimin. Ainoa myönnytys, mitä Talbot teki vallitseville taktisille olosuhteille, oli joukoille annettu määräys laskeutua alas hevosten selästä ja suorittaa hyökkäys jalan. Tälläkään päätöksellä ei ollut mitään myönteistä vaikutusta, kun Bordeaux’sta saapuvia täydennyksiä syötettiin Castillonin lihamyllyyn yksi kerrallaan jatkuvalla alivoimalla. Lopulta ainoa ratsain liikkuva englantilainen oli Talbot itse, joka ei ollut katsonut tarpeelliseksi pukea haarniskaa ylleen. Kun tykinkuula tappoi Talbotin alta tämän ratsun, jaarli juuttui kiinni kuolleen hevosensa alle. Eräs franc-archer, kuten compagnies d’ordonnancesin sotilaita nimettiin, halkaisi puolustuskyvyttömän Talbotin kallon kirveellä. Myös Talbotin poika, Lislen paroni John, sai surmansa Castillonin verilöylyssä. Lopullisen armoniskun englantilaisille antoi herttua Pierre II, jonka bretagnelainen ratsuväki koukkasi englantilaisten sivustaan ja pakotti heidän jäljelle jääneet joukkonsa vetäytymään Bordeaux’n muurien suojiin. Kaiken kaikkiaan Castillonissa sai surmansa ainakin neljätuhatta englantilaista ja gascognelaista, kun taas ranskalaisten tappiot jäivät noin sataan mieheen.

 

Historioitsija Clifford J. Rogersin teoreettisen hahmotelman mukaan satavuotisessa sodassa oli nähtävissä kaksi ”sodankäynnin vallankumousta”. Ensimmäinen oli ns. jalkaväen vallankumous (Infantry Revolution), joka ajoittui 1300-luvun alkuun ja satavuotisen sodan ensivaiheisiin. Tämä vallankumous tarkoitti peitsi- hilpari- ja jousimiesten taktista yliotetta perinteisestä ritarien raskaasta ratsuväestä, ja se kulminoitui englantilaisten voittoisissa taisteluissa Crécyssä, Poitiersissa ja Azincourtissa. Seuraava vallankumous oli tykistövallankumous (Artillery Revolution), jonka alkamisajankohdan Rogers ajoitti 1400-luvun puoliväliin eli juuri Castillonin taistelun ajankohtaan. Tykistövallankumous oli sotahistoriallisena käännekohtana jalkaväen vallankumousta epämääräisempi, sillä ruutiaseet olivat olleet osa eurooppalaisen sodankäynnin taustamaisemaa jo 1300-luvun alusta lähtien. Rogersin teesiä voisi haastaa jo siitä lähtökohdasta, että 1420-luvulla käydyn hussilaissodan kulkua määritti aivan lähtökohtaisesti hussilaisten teknologinen yliote, joka perustui ruutiaseiden ja liikkuvien suoja-asemien eli vaunulinnojen (tabor) yhteiskäyttöön. Tykkien ja hakapyssyjen kyky ampua seulaksi haarniskoitujen ritarien raskasta ratsuväkeä ei siis ollut Castillonin taistelussa aivan ennen näkemätön ilmiö.

 

Reunaehdoista huolimatta Castillonin taistelu toi näkyviin sodankäynnin teknologisen murroskohdan 1400-luvun puolivälin Euroopassa. Castillonin leiri ei ollut joidenkin satojen taistelijoiden puolustama vaunulinna vaan mittava kenttälinnoite, jonka sisään mahtui tuhansien sotilaiden lisäksi 300 tykkiä ja erikokoista pyssyä. Myös kenttälinnoitteen muoto oli suunniteltu tavalla, joka maksimoi ruutiaseiden tuhovoiman. Tykistövallankumouksen dynaamiseen tuhovoimaan yhdistyivät perinteiset sodankäyntitavat. Kummallakin armeijalla oli käytössään tuhansia jousimiehiä, jotka ampuivat ballistista suojatulta kaarijousillaan (joiden mallin ranskalaiset olivat ehtineet kopioida englantilaisilta). Hyökkäävien englantilaisten jousiammunta kenttälinnoitteiden takana piileskeleviä ranskalaisia vastaan oli sokeaa ja tehotonta, kun taas palisadien ja maavallien suojaamat ranskalaiset jousimiehet kylvivät esteetöntä nuolikuuroa avomaastossa edenneitä englantilaisia vastaan. Lähitaisteluun päästyään englantilaiset ritarit ja asemiehet saivat ponnistella maavallin ylitse kohdatakseen ranskalaiset puolustajat, joilla oli etunaan ylämaasto. Lopulta taistelun lopetti perinteinen keskiajan taktiikka, raskaan ratsuväen rynnäkkö. Taistelun lopputuloksena Castillonin kenttäleirin vallihaudassa lojui verisessä vellissä englantilaisia ritareita ja asemiehiä, joiden vartaloita olivat repineet palasiksi tykkien kuulat, joiden haarniskoista törrötti lukuisia nuolia ja joiden panssaroinnin paljaita kohtia oli viillelty ja tökitty miekoilla, kirveillä, hilpareilla, keihäillä ja tikareilla.

 

Satavuotisen sodan viimeinen taistelu oli modernin sodankäynnin irvokas esinäytös.

 

 

Kirjallisuutta:

 

David Nicolle. (2012). The Fall of English France 1449–53. Oxon: Osprey Publishing.

 

Clifford J. Rogers. (1995). The Military Revolutions of the Hundred Years War. Teoksessa Clifford J. Rogers (toim.). The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 55–93.

 

Clifford j. Rogers (toim.). (2010). 1. The Oxford Encyclopedia of Medieval Warfare and Military Technology. Oxford: Oxford University Press.

Ranskan lentotukialukset

 

Lentotukialusten sotahistoria on perinteisesti keskittynyt Yhdysvaltojen, Britannian ja Japanin merivoimiin, sillä juuri ne käyttivät laajamittaisesti lentotukialuksia toisen maailmansodan sotatoimissa. Tällöin tulee kuitenkin helposti ohitettua neljäs merisotilaallinen sotavoima, Ranskan laivasto, jolla on ollut käytössä lentotukialuksia pidempään kuin millään toisella merivoimalla. Ranskan laivasto ja sen moderni uudistaja Augustin Boué de Lapeyrère (1852–1924) ansaitsevatkin tunnustusta innovatiivisesta ajattelusta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä aikakaudella, jota leimasi Alfred Thayer Mahanin oppi taistelulaivojen strategisesta ylivoimaisuudesta.

 

Vaikka Lapeyrère tunnetaan Ranskan laivastohistoriassa Dreadnought–tyylisten taistelulaivojen valmistuttajana, hän oli amiraalina kuitenkin sen verran ennakkoluuloton ja avarakatseinen, että perusti vuonna 1910 komitean tutkimaan ilma-alusten mahdollista käyttöä merisodankäynnissä. Komitean työn tuloksena Ranskan laivasto päätti muuntaa entisen torpedoveneiden emoalus Foudren lentokoneiden laukaisualustaksi vuonna 1911. Siinä, missä Foudre oli aiemmin laskenut nostureillaan vesille pienikokoisia torpedoveneitä, se käytti nyt samaa tekniikkaa siirtämään kansihangaarissa kuljetettuja, aivan uudenlaisia ilma-aluksia, Voisin Canard lentoveneitä. Foudren keulaan rakennettiin lyhyt kansi, mistä Voisin Canardit lähtivät lentoon. Suoritettuaan lentonsa koneet laskeutuivat veteen, mistä Foudre nosti ne takaisin laivaan nostureilla, joita oli ennen käytetty torpedoveneiden vesille laskemiseen. Kevyet ja pienet lentoveneet eivät vielä omanneet omaa merisotilaallista iskuvoimaa, mutta niiden arvo tiedustelukoneina tuli todistetuksi Foudren suorittamissa merisotaharjoituksissa juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Varsinaisena lentotukialuksena Foudre ei ollut vielä kummoinenkaan, sillä siinä oli tilaa vain neljälle lentoveneelle. Foudren kokeet herättivät joka tapauksessa sen verran huomiota, että Britannian laivasto muunsi entisen risteilijä HMS Hermeksen vastaavanlaiseksi lentoveneiden tukialukseksi vuonna 1913.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskan laivasto jäi jälkeen lentotukialusten kehittämisessä. Britit olivat ryhtyneet sodan aikana kehittelemään tukialusta, jonka kansi pystyisi sekä lähettämään että vastaanottamaan lentokoneita, ja tämän kehityksen tuloksena oli vuonna 1918 käyttöön otettu HMS Argus, jota voidaan pitää ensimmäisenä täysin operatiivisena lentotukialuksena. Ranska laski sotienvälisenä aikakautena vesille vain kaksi lentotukialusta. Vuonna 1927 käyttöön otettu Béarn oli alun perin suunniteltu taistelulaivaksi, mutta se muunnettiin lentotukialukseksi lähinnä koulutus- ja tutkimustarkoituksessa. Sen 32 lentokonetta olivat aluksi kaikki Levasseur–tyyppisiä hävittäjiä, tiedustelukoneita ja torpedopommittajia, mutta alitehoisten kaksitasokoneiden suorituskyky osoittautui pian puutteelliseksi. Béarnin harjoitustoiminta kannusti Ranskan laivastoa kuitenkin kehittämään uusia konetyyppejä, joista ehdittiin ottaa operatiiviseen käyttöön ennen seuraavaa maailmansotaa yksitasoinen mutta jo valmiiksi täysin vanhentunut hävittäjä Dewoitine D. 37. Suunniteltu Loire-Nieuport LN 401, niin sanottu ”ranskalainen Stuka”, jäi prototyypin asteelle, ja lopulta laivasto joutui tilaamaan Yhdysvalloista viisikymmentä Vought Vindicator syöksypommittajaa, jotka toimitettiin kesällä 1939.

 

Keväällä 1940 Béarn, jonka omat lentokoneet oli jätetty Ranskaan, ylitti Atlantin kuljettaen Ranskan kansallispankin kultavarantoja Yhdysvaltoihin. Paluumatkalle Béarn otti kyytiin Yhdysvalloista ostettuja Curtis Hawk ja Brewster Buffalo hävittäjiä sekä Curtis Helldiver syöksypommittajia. Kesken matkan Béarnin kapteeni sai viestin Ranskan solmimasta aselevosta ja käänsi laivan takaisin länteen Ranskan Karibialle. Vichyn hallituksen käskystä kapteeni avasi lentotukialuksen pohjaventtiilit, mutta matalaan veteen upotettu laiva onnistuttiin pian nostamaan ylös saaret haltuunsa ottaneen Vapaan Ranskan joukkojen toimesta. Béarn ei enää toiminut sodan aikana lentotukialuksena, vaan sitä käytettiin vain kuljettamaan lentokoneita ja muuta sotamateriaalia Atlantin ylitse. Vuosina 1945–1946 Béarn jatkoi samassa tehtävässä toimittaen sotamateriaalia Ranskan Indokiinaan. Seuraavan viidentoista vuoden aikana Béarn ehti toimia sukellusveneiden huoltoaluksena ja kelluvana parakkina ennen käytöstä poistoaan vuonna 1967.

 

Vaikka lentoveneiden tukilaiva oli alustyyppinä jo pikaisesti katoamassa sotienvälisenä aikakautena, Ranska kuitenkin laski sellaisen vesille vielä vuonna 1929. Yli 12 000 tonnin uppoumallaan Commandant Teste oli aikamoinen möhkäle, mutta suuri koko mahdollisti jopa 26 lentoveneen hyötykuorman. Alun perin Commandant Teste oli tarkoitus varustaa Farman Goliath torpedopommittajilla, mutta nämä ensilentonsa vuonna 1919 suorittaneet kaksitasot olivat auttamattoman vanhanaikaisia 1930-luvulle tultaessa. Niiden tilalle tulivat Levasseurin Pl. 14 ja 15 torpedopommittajat, jotka korvattiin toisen maailmansodan aattona uusilla Latécoère 298 -torpedokoneilla. Commandant Testen käyttöön suunniteltiin myös Loire 210 kellukehävittäjää, mutta kömpelö konetyyppi osoittautui täysin alivoimaiseksi aikakauden normaaleja hävittäjiä vastaan, minkä lisäksi sitä vaivasivat erilaiset rakenneviat. Béarnin tavoin Commandant Teste ei tehnyt toisen maailmansodan aikana paljoakaan. Commandant Teste operoi sodan alussa Pohjois-Afrikan rannikolla, ja laiva vaurioitui lievästi brittien yllätyshyökkäyksessä Mers-el-Kébirin laivastotukikohtaa vastaan heinäkuussa 1940. Ikävä kyllä Mers-el-Kébir oli vasta alkua Commandant Testen kärsimyksille. Toulonin satamaan sijoitettu laiva upotettiin ja nostettiin toistuvasti vuosien 1942 ja 1945 välillä, ja Ranskan laivasto suunnitteli sille vielä sodan jälkeenkin käyttöä joko koululaivana tai saattuetukialuksena. Taloudelliset realiteetit kuitenkin johtivat Commandant Testen romuttamiseen vuonna 1950.

 

Ei ole liioittelua todeta, että vaikka Ranskan laivastolla oli ollut lentotukialuksia kahdessa maailmansodassa, se ei ollut saanut mahdollisuutta oppia niiden operatiivisesta käytöstä yhtään mitään. Ranskalla oli ollut sodan alussa valmisteilla kaksi Joffre–luokan lentotukialusta, mutta rakennusvaiheeseen edennyt nimikkoalus purettiin Saksan kanssa vuonna 1940 solmitun rauhan seurauksena. Sodan jälkeen Ranskan laivastolla ei toisin sanoen ollut operatiivisessa käytössä ainoatakaan omaa lentotukialusta, vaikka Indokiinan alati eskaloitunut sotilaallinen kriisi loi sellaiselle tarpeen. Väliaikainen hätäapu saapui Britannialta, joka lainasi Ranskan laivastolle saattuetukialus HMS Biterin vuonna 1945. Tukialuksen mukana tuli laivue Douglas Dauntless syöksypommittajia, joita nyt uudelleen nimetty Dixmude käytti Vietminhin joukkojen pommittamiseen vuosina 1945–1949. Dixmude tuli elinkaarensa päähän vuonna 1951, mutta tarve lentotukialukselle ei kadonnut minnekään Indokiinan sodan muuttuessa aina vain intensiivisemmäksi ja vaikeammaksi.

 

Uusia tukialuksia oli kuitenkin ostettavissa Yhdysvalloilta, jolla oli niitä sodan loputtua käsissään liikaakin. Independence–luokan saattuetukialukset Belleau Wood ja Langley olivat kumpikin palvelleet Tyynenmeren näyttämöllä, ja lyhyen varastoinnin jälkeen ne myytiin Ranskalle, missä ne otettiin käyttöön nimillä Bois Belleau (1953) ja La Fayette (1951). Amerikkalaisten lentotukialusten mukana tuli amerikkalaisia lentokoneita. La Fayetten ensimmäiset koneet olivat Grumman Hellcat hävittäjiä sekä Curtis Helldiver 2 syöksypommittajia, joita täydennettiin myöhemmin Vought Corsair monitoimihävittäjillä ja Grumman Avenger torpedopommittajilla. Indokiinan sota työllisti kumpaakin lentotukialusta, sillä ilmapommitukset olivat eräs ranskalaisten tehokkain (ja usein ainoa) tapa taistella viidakon suojissa liikkuneita Vietminhin joukkoja vastaan. Bois Belleaun Corsairit saivat tehdä toistuneita rynnäkkölentoja esimerkiksi Dien Bien Phun legendaarisen taistelun aikana vuonna 1954.

 

Dien Bien Phun taisteluun osallistui myös Hellcateja ja Helldivereita Ranskan laivaston kruununjalokiveltä, lentotukialus Arromanchesilta. Tämäkään ei ollut ranskalaisvalmisteinen laiva, vaan se oli rakennettu kuninkaallisen laivaston palvelukseen toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1944 käyttöön otettu HMS Colossus ehti palvella kuninkaallista laivastoa Tyynenmeren näyttämöllä vuonna 1945 ennen sen lainaamista Ranskalle vuonna 1946. Uudelleen nimetty Arromanches palveli Ranskan laivastoa varsinaisena lentotukialuksena vuoteen 1968 saakka, minä aikana sen lentoaseeseen kuului lukuisia amerikkalaisia, brittiläisiä ja ranskalaisia lentokonemalleja. Arromanches oli ensimmäinen ranskalainen lentotukialus, joka käytti maailmansodan jälkeen valmistuneita konemalleja, mukaan lukien suihkukoneita. SNCASE Aquilon oli käytännössä brittiläinen de Havilland Sea Venom, jota valmistettiin lisenssillä Ranskassa. Sea Venom (tai Aquilon) oli alun perin suunniteltu joka sään suihkutorjuntahävittäjäksi, mutta se kykeni kantamaan neljän kiinteän 20 mm Hispano konetykin lisäksi myös pommeja ja raketteja. Fouga Zéphyr puolestaan oli lentotukialuskäyttöön modifioitu versio samasta Fouga Magisterista, jota Suomen Ilmavoimat käytti vuosina 1958–1988. Zéphyr oli tarkoitettu harjoituskäyttöön, mutta sitä pystyi käyttämään myös maataistelukoneena. Uudentyyppinen tukialuskone oli myös ranskalaisvalmisteinen ja yksipropellinen Bréguet Alizé, jonka erikoistehtävänä oli sukellusveneiden etsiminen ja tuhoaminen. Vuonna 1968 Arromanches muunnettiin aivan uudenlaiseksi emolaivaksi eli helikopteritukialukseksi. Tuolloin sen kalustoon kuului ranskalaisvalmisteisia Alouette I ja II helikoptereita sekä amerikkalaisia Sikorsky S-51, S-55 ja S-58 sekä Piasecki H-21 ja H-25 malleja. Piaseckien erikoisuus oli se, että ne olivat suuria kaksimoottorisia kuljetushelikoptereita, mikä mahdollisti Arromanchesin käytön maihinnousuoperaatioiden tukialuksena. Tässä roolissa Arromanches laajensi sitä laivaston helikopteritoimintaa, joka oli aloitettu vuonna 1964 käyttöön otetulla helikopteriristeilijä Jeanne d’Arcilla. Helikopteriristeilijä ei kuitenkaan ollut helikopteritukialus, sillä Jeanne d’Arc kantoi vain neljää helikopteria, kun taas Arromanchesilla niitä oli 24.

 

Vuonna 1961 Ranskan laivasto otti käyttöön pitkästä aikaa oman ranskalaisvalmisteisen lentotukialuksen, Clemenceaun, joka korvasi yhdessä sisaraluksensa Fochin kanssa Yhdysvaltoihin palautetut Bois Belleaun ja La Fayetten. Clemenceau ja vuonna 1963 käyttöön otettu Foch edustivat uutta kylmän sodan aikakauden lentotukialustyyppiä. Niiden lentoaseeseen ei enää kuulunut toisen maailmansodan aikaisia potkurikoneita vaan ilmasodankäynnin uusinta uutta. Nyt Ranskan merilentoaseen terävin kärki oli ranskalaisvalmisteinen Dassault Étendard, tutkalla varustettu yliääninen torjuntahävittäjä, jonka taistelukuormaan kuului kahden kiinteän 30 mm DEFA automaattitykin lisäksi lämpöhakuisia Sidewinder ja Matra Magic ilmasta-ilmaan ohjuksia. Noin kahdellekymmenelle Étendardille antoivat lisätukea kahdeksan amerikkalaista Vought Crusader torjuntahävittäjää, joiden lähitaistelukyky oli osoittautunut erinomaiseksi Vietnamin sodan aikana. Omana suojanaan kahdella lentotukialuksella oli lukuisia ilmavalvonta- ja tulenjohtotutkia sekä kahdeksan 100 mm tykkiä, jotka jälkimmäiset ehdittiin korvata 1990-luvun alussa Mistral ja Crotale ilmatorjuntaohjuksilla. Vuonna 1978 Étendardit korvattiin parannetulla Super Étendardilla, jonka hyötykuormaan kuului pelätty Exocet merimaaliohjus. Super Étendardin potentiaalisesta arsenaalista löytyi myös AN-52, taktinen ydinpommi. Ranskan merilentoaseen iskuvoima oli 1980-luvulle tultaessa niin suuri, että sen ylitti vain Yhdysvaltain vastaava.

 

Clemenceau ja Foch olivat Ranskan laivaston pitkäikäisimmät palveluskäytössä olleet lentotukialukset. Clemenceau poistettiin käytöstä vuonna 1997, kun taas Foch myytiin vuonna 2000 Brasiliaan, missä se palveli São Paulon nimellä vuoteen 2017 asti. Laivojen korvaajaksi tuli vuonna 2001 Ranskan laivaston nykyinen ja ainoa lentotukialus, Charles de Gaulle, joka edustaa jälleen aivan uutta lukua Ranskan merilentoaseen historiassa. Ensinnäkin Charles de Gaulle on kaikista edeltäjistään poiketen ydinkäyttöinen lentotukialus, jollaisia ei ole aiemmin käyttänyt kukaan muu kuin Yhdysvaltain laivasto. Charles de Gaullen pääase on Dassault Rafale, neljännen sukupolven monitoimihävittäjä, joita on yleensä kolmekymmentä lentotukialuksen mukana. Ilmavalvonnasta vastaavat kaksi amerikkalaisvalmisteista Northrop-Grumman Hawkeye turbopropellikonetta, kun taas sukellusveneiden torjuntaa varten Charles de Gaulle kuljettaa mukanaan Caïman Marine helikoptereita (eräs variaatio Suomen käyttämästä NH90-mallista).

 

Yhden lentotukialuksen ongelma on se, että silloin kun ainoa alus on telakalla tai huollossa, Ranskan laivastolla ei ole käytössään mitään lentotukialusta, mikä vastaavasti tekee sen kalliista merilentoaseesta lähes hyödyttömän. Ranskan puolustusministeriö onkin kellutellut vuodesta 2018 lähtien ajatusta Charles de Gaullen täydentäjästä ja seuraajasta, josta käytetään toistaiseksi vain alustavaa projektinimitystä PA-NG eli ”uuden sukupolven lentotukialus” (Porte-avions de nouvelle génération). Epäselvästä projektista ei vielä tiedetä juuri muuta, kuin että sen on tarkoitus olla Charles de Gaullen tavoin ydinkäyttöinen ja että sen merilentoase koostuisi sekä Rafalesta että suunnitellusta kuudennen sukupolven Dassault–hävittäjästä (FCAS eli Future Combat Air System), joita kumpaakin mahdollisesti täydennettäisiin (tai korvattaisiin) miehittämättömillä droneilla. Sodankäynnin, teknologian, politiikan ja talouden realiteettien alati muuttuessa äkillistä tahtia on toistaiseksi mahdotonta ennustaa, tuleeko Ranskan vielä suunnitteluasteella olevasta lentotukialuksesta Clemenceau–luokan kaltainen pitkäaikainen menestystarina vaiko uusi toisen maailmansodan aikainen Joffre, jonka valmistus keskeytetään ennen kuin se on päässyt kunnolla alkamaankaan.

Englanti tasavaltana

 

Brittein saarten historia tuntee yhden vaiheen, jolloin saarivaltakuntaa ei hallittu monarkian kautta. Kyse oli tietenkin Englannin sisällissotaa seuranneista vuosista 1649–1660, jolloin saaria hallitsi parlamentin nimissä, tai paremminkin sen sijasta, armeija ja sen generalissimus, lordiprotektori Oliver Cromwell. Tuosta ajanjaksosta on perinteisessä brittiläisessä historiografiassa käytetty nimitystä Interregnum, katkos, mikä käsite painottaa jatkuvuutta vanhemman (1603–1649) ja uudemman (1660–1688) Stuart–monarkian välillä. Anna Keayn tuore kirja The Restless Republic: Britain Without a Crown kyseenalaistaa tämän vakiintuneen tulkinnan ja pyrkii sen sijaan esittämään Englannin monarkittoman ajanjakson omana historiallisena epookkinaan, jonka luonne historian välivaiheena ei ollut tähtiin kirjoitettua teleologiaa. Keayn tavoitteena ei ole kirjoittaa poliittista historiaa vaan ymmärtää aikakauden todellisuutta ”eräiden aikalaisten harteilla seisten.” Metodologisesti Keay toisin sanoen pyrkii makrotason yleisesitykseen mikrohistorian perspektiivin kautta avaten yksityiskohtaisesta (tai yksityisestä) näköalan yleiseen ja yleistävään.

 

Anna Keyan valitsemat mikrohistorialliset näkökulmat eivät edusta varsinaista arjen tai rahvaan sammakkoperspektiiviä, kuten käy hyvin ilmi hänen ensimmäisestä Englannin sisällissodan jälkeistä aikaa valottavasta henkilökuvastaan. John Bradshaw ei ole nykyihmiselle yhtä tuttu sisällissodan parlamentaarisen puolen edustaja kuin Oliver Cromwell tai vaikkapa Thomas Fairfax, mutta häntä voi aiheellisesti pitää Englannin tasavallan perustajaisänä, aivan kirjaimellisesti sen ensimmäisenä presidenttinä. Bradshaw astui historian näyttämölle toimiessaan syyttäjänä menettelyssä (mihin irvokkaaseen episodiin termi ”oikeudenkäynti” ei istu), jossa kuningas Kaarle I todettiin syylliseksi valtiopetokseen ja tuomittiin kuolemaan. Monarkian lakkauttaminen mestauslavalla jätti toimeenpanovallan tyhjiön, joka parlamentin oli tavalla tai toisella täytettävä. Helmikuussa 1649 valtakunnan johtamiseksi muodostettiin valtioneuvosto (Council of State), joka koostui osittain parlamentin jäsenistä, osittain sen ulkopuolisista henkilöistä, mihin jälkimmäiseen ryhmään lakimies Bradshaw kuului. Valtioneuvostolla oli keskeinen rooli tasavallan (Commonwealth) rakentamisessa, ja valtioneuvostossa itsessään tärkein asema oli sen presidentillä, joista ensimmäinen oli John Bradshaw. Vuonna 1649 valtioneuvosto kokoontui lähes päivittäin, ja kuten Anna Keay toteaa, kukaan ei ollut omistautuneempi sen työlle kuin Bradshaw, joka ei jättänyt kokoustakaan väliin. Kansa ei uutta presidenttiään tai tämän uurastusta arvostanut, sillä Bradshaw kantoi 1600-luvun maailmalle äärimmäisen vastenmielistä kuninkaanmurhaajan poltinmerkkiä. Kerran Bradshaw oli vähällä tulla lynkatuksi Lontoon kadulla, ja katkerien rojalistien tiedettiin fantasioineen hänen paloittelustaan ja ruumiinosiensa syöttämisestä koirille.

 

Valtioneuvoston ensimmäinen suuri päänsärky olivat niin sanotut ”tasoittajat” (Levellers), jotka olivat erityisesti armeijaan pesiytyneiden radikaalitasavaltalaisten ääriryhmä. Tasoittajien varjossa Englantiin ilmestyi myös toinen radikaali lahko, joka sai kokoaan suurempaa mainetta aikakaudellaan ja erityisesti sen jälkeen brittiläisessä historiankirjoituksessa. Lukuisia henkilökohtaisia vastoinkäymisiä kokeneen tekstiilikauppias Gerrard Winstanleyn perustama ”kaivajien” (Diggers) lahko tai ryhmä tavoitteli jonkinlaista kommunistista elintapaa ryhtymällä viljelemään omavaltaisesti keskiaikaista maajärjestyksen perua olleita yhteismaita. Kuten Anna Keay osoittaa, kaivajat eivät koskaan päässeet lähellekään mitään yhteiskunnallista vallankumousta, mutta heidän maineensa levisi silti nopeasti uuden pamfletti- ja uutiskirjallisuuden välityksellä. Perinteinen historiografia on myös liikaa painottanut armeijan roolia kaivajien liikkeen tukahduttamisessa, vaikka todellisuudessa heidän työtään sabotoivat eniten katkeroituneet maanomistajat ja ennakkoluuloiset talonpojat. Anna Keayn kuvaus liikkeen perustajasta Gerrard Winstanleysta valottaa sisällissodan traumasta syntynyttä uutta sielunmaisemaa, jossa hengellistä pelastusta etsittiin politiikan ja uskonnollisen doktriinin sijasta introspektiosta ja yksinkertaisesta elämästä. Kaivajien tavoittelemassa utopiassa ei ollut tilaa valtioiden harjoittamalle väkivallalle tai yksityiselle omaisuudelle, jotka he näkivät sisällissodan ja sen mukanaan tuoman kurjuuden aiheuttajina.

 

Rojalistien viimeinen jalansija Britanniassa oli Irlanninmeressä sijaitseva Mansaari. Saarta hallitsi pikkukuninkaan tavoin Stanleyn suku, jonka päämiehet kantoivat Derbyn jaarlin titteliä. Merirosvousta ja omavaltaista veronkantoa harjoittaneen saaren hallitsijaparin tarina valottaa sitä, kuinka kirjavan ja heterogeenisen ryhmän Stuartien kannattajat muodostivat. Jaarli James Stanley oli laajaa kirjastoaan vaaliva lukutoukka, joka unelmoi yliopiston perustamisesta Mansaarelle. Rojalistien upseerina jaarlin sotilaalliset saavutukset olivat jääneet vaatimattomiksi, mutta hän oli silti ennättänyt hankkia itselleen kyseenalaista mainetta Boltonin valtauksen yhteydessä vuonna 1644, jolloin hänen komentamansa sotilaat olivat joukkomurhanneet kaupunkia puolustaneiden parlamentaristien varuskunnan. Kreivitär Derby, Charlotte de la Trémoille, oli puolestaan ranskalaissyntyinen hugenotti, jonka isoisä ei ollut vähäisempi historian hahmo kuin Alankomaiden ensimmäinen valtionhoitaja Vilhelm I Oranialainen. Charlotte de la Trémoille tunsi hyvin arvokkaan säätyasemansa ja toimi aina sen mukaisesti, vaati se sitten tarmokkuutta tai armottomuuttakin. Kumpikaan Derbyista ei ollut Stuartien kuningashuoneen innokas kannattaja, mutta säätyläisestä velvollisuudentunnosta he pitivät yllä Mansaaren yksinäistä linnaketta sekä liittyivät vuonna 1651 kruunuperijä Kaarle II:n uhkarohkeaan yritykseen voittaa kruunu takaisin Stuarteille. Anna Keay kuvaa onnistuneesti sitä yleisten ja paikallisten intressien ristivetoa, jossa Derbyn jaarlipariskunta joutui luovimaan rojalistiaatteen ja uuden tasavallan puristamina.

 

Jos Derbyt edustivat traditiota ja mennyttä maailmaa, Marchamont Nedham oli uuden aikakauden ruumiillistuma. Nedham oli täysipäiväinen journalisti, ammattikuntansa ensimmäisiä edustajia koko maailmassa. Ammattikuntansa myöhempien edustajien tavoin Nedham osasi osoittaa ihailtavaa periaatteellista joustavuutta. Hän aloitti pamfletistin uransa kiivaana antimonarkistina, vaihtoi sen jälkeen puolta rojalistien leiriin ja vietettyään aikansa Newgaten pahamaineisessa vankilassa löysi sisältään jälleen vakaumuksellisen tasavaltalaisen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Nedhamin perustama, viikoittain ilmestynyt uutislehti Mercurius Politicus toimi uuden tasavallan hallitsijoiden äänitorvena ja informaatiotilana. Lehden suuri ansio oli sen kyvyssä välittää laajasti ulkomaailman tapahtumia englantilaiselle lukijakunnalle; kotimaan asioiden avaamisessa lehti oli varovaisempi, ja monet uutiset tulivat ulos vasta valtiovallan virallisen linjan muodostumisen jälkeen. Lehden viehätysvoima nojasi osittain sen päätoimittaja Nedhamin sarkastiseen ja sivaltavaan kirjoitustyyliin: esimerkiksi ennenaikaista restauraatiota yrittänyt Kaarle II oli Nedhamin kynän jäljiltä ”vauvakuningas” ja ”nuori Tarquinius” [viimeinen Rooman myyttisistä etruskikuninkaista, jonka syrjäyttäminen vallankumouksella toimi Rooman tasavallan historiallisena perustamisajankohtana]. Pilkanteko ei ollut lehden ainoa tehtävä, vaan sillä oli myös yleviä agendoja: yksi oli täysin aiheellinen vaatimus etanan nopeudella toimineen englantilaisen oikeuslaitoksen uudistamisesta.

 

Kirjan erikoisin hahmo on eittämättä Anna Trapnel. Puritaaniseen keskiluokkaan syntyneelle Annalle oli jo pienestä pitäen opetettu jumalisuutta ja synnin pelkoa. Teini-ikäisenä Anna ryhtyi harrastamaan paastoja ja kävi kirkossa välillä montakin kertaa päivässä: Anna piti itseään syntisenä epäonnistujana, jos kirkossa käynti ei kokemuksena liikuttanut häntä kyyneliin. Vuonna 1653 Anna liittyi puritaaniseen lahkoon, joka tunnettiin ”viidensinä monarkisteina.” Termi viittasi Vanhan Testamentin Danielin Kirjaan, jossa ennustettiin, että maailmassa nousisi ja kukistuisi neljä peräkkäistä kuningaskuntaa ennen viidennettä ja lopullista Jumalan Valtakuntaa. Anna Trapnelista tuli viidensien monarkistien parissa eräänlainen poptähti, sillä hänellä oli (ilmeisesti ankaran paaston seurauksena) taipumus vajota houretilaan, jonka aikana hän näki uskonnollisia enneunia. Annan ennustus ”tynkäparlamentin” (Rump Parliament) hajottamisesta vahvisti uskoa hänen visioittensa aitouteen ja sähköisti ennestään viiden monarkistien lahkoa, jonka debattimaisia kokoontumisia leimasi jo lähtökohtaisesti yleinen levottomuus ja kaoottisuus. Anna Keay kuvaa Anna Trapnelin kautta puritaanisen Englannin uskonnollista epäyhteismitallisuutta ja hajanaisuutta. Tasavallan uusi johtaja Oliver Cromwell piti viidensiä monarkisteja järjestäytyneen yhteiskunnan vihollisina ja totesi, että vaikka he puhuivat enkelten kielillä, viidensillä monarkisteilla oli jalkoinaan pukin sorkat. Viidennet monarkistit puolestaan julistivat saarnatuoleistaan Cromwellin olevan maailman heittiömäisin valehtelija. Englannin tasavallan eräs voimakas sisäinen jännite vallitsi puritaanisen ortodoksian ja lahkolaisen radikalismin välillä.

 

L’Estrangen maanomistajasuku Itä-Englannissa toimii esimerkkinä aatelisesta perheestä, joka yritti nousta jaloilleen mahdollisimman pian monarkian kukistumisen jälkeen. Suvun miesten osallistuminen sisällissotaan rojalistien puolella oli ollut rajallista, ja monet L’Estrangen klaanista olivat yrittäneet pysytellä mahdollisimman puolueettomina sodan aikana. Anna Keay kuvaa L’Estrangen suvun kautta sitä, kuinka etäiseksi uuden tasavallan ohjaus paikallistasolla lopulta jäi: suvun kivikartanossa Hunstanton Hallissa vietettiin normaalisti joulua ja muitakin kirkollisia juhlapäiviä puritaanisen keskushallinnon näennäisistä kielloista huolimatta. Monien muiden aatelissukujen tapaan L’Estranget olivat menettäneet maaomaisuutta sodanjälkeisissä takavarikoissa mutta olivat lunastaneet ne ajan mittaan takaisin. L’Estranget, kuten useimmat maanomistajat, halusivat päästä sodan jälkeen vain takaisin rauhan töihin hoitamaan tilojaan, peltojaan ja kalastusvesiään. Yhteiskunnallisten haavojen umpeutumista haittasi kuitenkin Cromwellin protektoraatin määräämä kymmenysvero (Decimation), jota tarvittiin Karibialle suuntautuneen epäonnisen sotaretken rahoittamiseksi. Tämä vero, jonka keruuta valvoivat protektoraatin uudet paikallishallitsijat eli kenraalimajurit (Major Generals), koski kaikki parlamenttia vastaan sotineita sekä keitä tahansa, joilta oli jo takavarikoitu omaisuutta monarkian syrjäyttämisen yhteydessä. Nämä laveasti rojalisteiksi tuomitut saivat pulittaa protektoraatille ylimääräisen kymmenen prosentin veron ansiotuloistaan. Kymmenysvero oli räikeässä ristiriidassa vuonna 1651 julistetun yleisen armahduksen (Act of Oblivion) kanssa, ja se repi yhteiskunnallisia haavoja uudelleen auki jakamalla omistavaa luokkaa vuohiin ja lampaisiin. L’Estrangen kaltaiset, aiemmin verrattain maltilliset ja neutraalit maanomistajasuvut näkivät kymmenysveron sangen aiheellisesti loukkauksena säätyään ja perheitään kohtaan.

 

Poliittinen vallankumous osui samaan ajankohtaan tieteellisen vallankumouksen kanssa, joka jälkimmäinen ilmiö kiteytyy Anna Keayn kirjassa William Pettyyn. Petty oli hankkinut itselleen julkisuutta jo nuorena miehenä, kun hän oli ryhtynyt tekemään ruumiinavausta lapsensa surmaamisesta tuomitulle ja hirttämällä teloitetulle naiselle. Leikkuupöydällä nainen kuitenkin osoitti elämän merkkejä, ja Petty elvytti hänet avustajansa kanssa takaisin elävien kirjoihin (Pettyn itsensä masinoima julkisuuskampanja, jota käytiin myös Marchamont Nedhamin Mercuriuksen sivuilla, toi naiselle lopulta armahduksen). Alun perin itseoppinut kangaskauppiaan poika eteni Oxfordin yliopistoon, missä hän lukeutui sen kokeellisen filosofiaseuran (Oxford Experimental Philosophy Club) perustajajäseniin. Pettyn erikoisalaa oli anatomia, mutta hänen kiinnostuksen kohteensa ylsivät kaikenlaiseen sellaiseen mekaniikkaan ja fysiikkaan, mistä saattoi olla käytännön hyötyä. Irlantiin vuonna 1649 suuntautunut sotaretki tarjosi Pettylle yllättävästi mahdollisuuden suuren mittaluokan käytännölliseen tiedekokeeseen. Irlannin valloittamisen seurauksena protektoraatti päätti takavarikoida katolilaisten maanomistajien tilukset ja siirtää ne englantilaisille kolonialisteille, joista monet olivat sotaretkellä palvelleita sotilaita. Isojakoa ei voinut kuitenkaan toteuttaa ilman selkeää ymmärrystä Irlannin kartografiasta, minkä asian selvittämiseksi tarvittiin William Pettyn apua. Anna Keay tarjoaa kirjassaan mainion kuvauksen suuren mittaluokan kartografiahankkeen haasteista ja toteuttamistavoista, ja Pettyn erityiseksi ansioksi paljastuu hänen yhteiskunnallinen ennakkoluulottomuutensa: Petty ei ollut valmis jättämään kartoitustyötä vain korkeakoulutetun eliitin vastuulle, vaan hän ymmärsi ”tavallisessa väessä” piilevän tieto- ja taitopotentiaalin erilaisia mittaus-, kartoitus- ja raportointitehtäviä varten.

 

Englannin tasavallasta voi olla vaikea kirjoittaa esittelemättä sen johtajaa, lordiprotektori Oliver Cromwellia. Anna Keay ei edes yritä uudelleenkirjoittaa Cromwellin elämäntarinaa – sellaisesta kiinnostuneelle on syytä suositella Ronald Huttonin viime vuonna ilmestynyttä ja kriittisesti arvostettua kirjaa The Making of Oliver Cromwell (New Haven: Yale University Press, 2022). Keay tyytyy alleviivaamaan Cromwellin persoonan monitahoisuutta: Cromwell oli samanaikaisesti kiihkeä puritaani, armoton sotilas, rakastava perheenisä ja hauska seuramies. Myös syvässä istuvat käsitykset protektoraatin askeettisesta kulttuurista, suoranaisesta ikävän pitämisestä, tulevat Keayn tarkastelun alla kyseenalaistetuiksi.

 

Kirjan viimeinen keskushahmo on kenraali George Monck, jonka valinnat lopulta ratkaisivat tasavallan kohtalon. Monck, joka palveli sisällissodassa aluksi rojalistien puolella, oli kykeneväinen itsenäiseen ajatteluun ja epäsovinnaiseen perhe-elämään. Kaikenlainen ääriajattelu oli Monckille vastenmielistä, ja tämä johdonmukainen asennoituminen selitti Monckin luovimisen protektoraatille uskollisen armeijan, alkuperäisen tasavallan palauttamista tavoitelleen parlamentin ja restauraatiosta haaveilleiden rojalistien välisessä ristiaallokossa. Anna Keayn kuvaama episodi tasavallan viimeisistä viikoista on kuin Shakespearen näytelmä Kuningas Lear – tosin ilman kuningasta.  

 

Anna Keayn kirjan nimi viittaa Britanniaan ilmaan kruunua, mutta tutkimuksen konteksti on lopulta vain Englanti, sillä Irlanti pysyi alati rauhattomana katolisten ja kuninkaalle uskollisten sissien eli Toryjen takia, kun taas Skotlanti ei koskaan hyväksynyt Englannin parlamentin tasavaltaa omaksi hallitusmuodokseen – olihan Skotlannilla omat perinteiset instituutionsa, kuten Edinburghin parlamentti, kansallinen presbyteerikirkko (Kirk) sekä skotlantilaisen Stuart–suvun monarkia. Parempi alaotsikko olisi kenties ollut England Without a Crown, etenkin kun Britannia ei käsitteenä ollut mitenkään vakiintunut vielä Interregnumin aikana. Anna Keayn metodologisesti oivaltava kirja joka tapauksessa avaa informatiivisia näkökulmia Yhdistyneiden Kuningaskuntien poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja perustuslailliseen historiaan, mitkä perspektiivit ovat tärkeitä, mikäli haluaa ymmärtää nyky-Britannian julkista keskustelua Brexitistä, parlamentin vallasta tai monarkian tulevaisuudesta.

 

Anna Keay. (2022). The Restless Republic: Britain Without a Crown. William Collins, 2022. 476 s.

Ne burgundilaiset

 

Harvoin törmää narratiivisesti ja metodologisesti yhtä kunnianhimoiseen historian tietokirjaan kuin Bart Van Loon The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day (2021). Nimensä mukaisesti Van Loon kirja on muinaisen Burgundin ruhtinaskunnan historia, ja myös kirjan kattama ajanjakso on se, mitä alaotsikossa luvataan. Mutta jos lukija olettaa tarttuvansa perinteiseen poliittisen historian kronikkaan, osoittautuvat hänen oletuksensa vääriksi. Van Loo kuvaa johdannossa kirjaansa käänteiseksi pyramidiksi: se kuvaa hyvin yleistäen ja tiivistäen burgundilaisen kansakunnan historian ensimmäistä vuosituhatta ja tiivistyy sitten aina vain yksityiskohtaisemmaksi kuvaukseksi 1400-luvun tapahtumista. Kertovaa metodia täydentää Van Loon pysähtyminen tiettyjen ilmiöiden ja rakenteiden äärelle. Erityishuomiota saa 1400-luvun burgundilainen maalaustaide, joka toimii myös oivana lähdemateriaalina puutteellisen ja epäyhteismitallisen tekstiaineiston täydentämiseksi.

 

Burgundilaisten muinaishistoria, josta Van Loo kirjansa aloittaa, on kieltämättä kiehtovaa. Etymologia ja DNA–tutkimus viittaavat siihen, että burgundilaisen heimon alkukoti oli Skandinaviassa, todennäköisesti Bornholmin saarella, mihin yhteyteen viittaa saaren muinaisnorjalainen nimi Burgundarholmr. Kansainvaellusten sekasorrossa Bornholmin väki päätyi Reinin varrelle ja sieltä edelleen nykyisen Belgian alueelle. Liittoutuminen Länsi-Rooman ja länsigoottien kanssa Attilaa ja tämän hunneja vastaan osoittautui Katalaunisten taistelun (451) seurauksena edulliseksi ratkaisuksi, kun roomalaisten voittoisa sotapäällikkö Aetius palkitsi burgundilaiset liittolaisensa läänittämällä nykyisen Savoijin alueen Etelä-Ranskassa heidän uudeksi asuinpaikakseen. 500-luvun alussa legendaarinen kuningas Gundobad sekä laajensi että roomalaisti valtakuntaansa, johon kuului burgundilaisten heimon jäsenien lisäksi gallialais-roomalaisia alamaisia. Tuolloin myös nimi Burgundia ilmaantui ensimmäisen kerran kirjallisiin lähteisiin Gundobadin pojan Sigismundin kääntyessä areiolaisesta kristinuskosta katolilaisuuteen.

 

800-luvulla burgundilaisten yhteisö oli vaarassa sulautua kokonaan Kaarle Suuren perustamaan frankkien valtakuntaan, mutta pelastus tuli frankkikuninkaan perinnönjaon muodossa. Burgundia jakaantui kahteen osaan: itäiseen, muodollisesti Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan osaan, jonka rimpuilu Saksasta erilliseen identiteettiin johti sen nimeen Franche-Comté, vapaa kreivikunta, sekä läntiseen puoliskoon, joka säilytti Burgundin nimen ja identiteetin. Autunin kreivi Richardin sinnikäs vastarinta Seineä alas purjehtineita viikinkejä vastaan palkittiin sillä, että 900-luvun alussa karolingikuningas myönsi Richardille oikeuden kutsua itseään Burgundin herttuaksi. Vuosituhannen vaihteessa, kapetingien astuessa karolingien kuihtuneen dynastian tilalle, Burgundin arvovalta kasvoi, kun Clunyn luostarista versoi uuden benediktiiniveljeskunnan myötä läntisen Euroopan teologisen ja kulttuurisen elämän keskus. Samalla Burgundiin juurtui myös feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä, jossa ritariluokka (bellatores) hallitsi maallista ja papisto (oratores) henkistä elämää; loput eli väestön valtaosa, laboratores, viettivät elämänsä kuokan varressa elättäen itseään ja feodaaliyhteiskunnan yläkerrostumia.  

 

Tässä vaiheessa kertomusta Van Loo loikkaa kirjansa pihviin, satavuotisen sodan (1337–1453) aikakauteen. Kirjan ensimmäinen varsinainen keskushahmo on Ranskan kuningas Juhana Hyvän nuorempi poika Filip Rohkea (1342–1404), jolle kuningas läänitti Burgundin sen jälkeen, kun edellinen herttua Philip de Rouvres oli kuollut ilman perillisiä. Toinen historian hedelmää kantava lahja oli Filip Rohkean avioliitto kreivi Louis de Malen tyttären Margaretan kanssa, minkä naimakaupan seurauksena Burgundin herttua sai liitettyä itsensä ja perheensä Flanderin perimysjärjestykseen. Oman perijän Juhana Peloton (1371–1419) naittaminen Margaret Baijerilaiselle avasi dynastisen reitin Hollantiin ja Zeelandiin. Näistä järjestelyistä avautuu kirjan pääteema, Burgundin herttuoiden asteittainen laajeneminen yhä pohjoisemmaksi nykyisen Bourgognen alueelta Ranskassa. Burgundilaiset ryhtyivät nimittämään erillisiä läänityksiään nimikkeillä herwaarts ja derwaarts, ”täällä ja siellä”, viitaten edellisellä pohjoisen alankomaihin ja jälkimmäisellä vanhoihin Gundobadin perintömaihin. Eräs leppymätön vastustaja tässä pitkässä prosessissa oli Ghentin kaupunki, jonka ärhäkkyys ja uskallus käydä sotaa itseään voimakkaampia vastustajia kohtaan on eräs perinteisessä historiankirjoituksessa liian helposti unohdettu seikka. The Burgundians muistuttaa, että myöhäiskeskiajan alankomaalainen porvari ei ollut niinkään leppoisa kauppias kuin hampaisiin asti aseistettu militantti, joka ei epäröinyt katkoa kauloja epämieluisilta herttuoiden tai kuninkaiden virkamiehiltä. Burgundin dynastisen politikoinnin toinen rintama oli Ranskassa, missä Filip Rohkea oli käytellyt rohkeasti – ellei jopa ronskisti – kuninkaallisen käskynhaltijan valtaa. Ranskan kuninkaiden ja Burgundin herttuoiden veriset mittelöt ovat tunnettu eurooppalaisen historian episodi, jonka dramaattisista käänteistä tulee helposti mieleen George R. R. Martinin fantasiaeepos Game of Thrones.

 

Jos Bart Van Loon kirjassa on yksi päähenkilö, sen täytyy olla herttua Filip Hyvä (1396–1467), jonka kasvot eivät turhaan korista kirjan kantta. Filip Hyvä laajensi ja juurrutti herttuahuoneensa valtaa yhdistelmällä diplomatiaa ja väkivaltaa. Herttuan silmissä selvästi siinsi näky yhdistyneestä Burgundista, joka ei kumartelisi kenellekään kuninkaalle tai keisarille – Burgundin oma itsenäinen kuningaskunta Euroopan sydämessä. Tavoitteen tiellä oli kuitenkin joukko rakenteellisia esteitä, joita Van Loo avaa oivaltavasti ja hyläten hetkeksi narratiivisen metodin strukturalismin tieltä. Eräs iso este oli se, että Burgundin herttua oli herttua vain ruhtinaskunnan vanhoilla perintömailla etelässä; pohjoisessa hän oli Namurin, Hainautin, Hollannin ja Zeelandin kreivi, Brabantin, Limburgin ja Luxemburgin herttua, Antwerpin markkreivi ja niin edespäin. Tästä seurasi, ettei herttualla ollut valtaistuinta tai pääkaupunkia missään, vaan hän oli alati liikkeellä vaeltavan hovinsa kanssa. Näiden esteiden ylittämiseksi Filip Hyvä innovoi uudenlaisia instituutioita. Näistä tärkein oli herttuan mukana kulkeva valtaneuvosto, eräänlainen harhaileva keskushallinto, jonka tehtävä oli sovitella yhteen kirjavia paikallisia lakeja edes minkäänlaisen johdonmukaisen hallintotavan rakentamiseksi. Hallitseminen edellytti jatkuvia neuvotteluita kaupunkien ja ruhtinaskuntien säätyjen kanssa, niiden tahojen, jotka loppupeleissä myönsivät herttualle tämän vaatimat verotulot. Ja juuri raha alkoi olla ensisijainen edellytys vallankäytölle aikakaudella, jota leimasi sodankäynnin murros ja feodaalisen ritariston asteittainen korvautuminen rahapalkkaa vastaan sotivilla palkkasotureilla.

 

Bart Van Loo kirjoittaa paljon aikakauden burgundilaisista taiteilijoista, eikä aiheetta. Jos hallitsijoita ei ikuistettu kuviin, alamaisten oli vaikea tunnistaa heitä tai arvostaa heidän loistokkuuttansa. Ilman Burgundin herttuoiden sponsorointia ja heidän teettämiään tilaustöitä taidehistoria ei tuntisi sellaisia nimiä kuin Johan Maelwael, Rogier van der Weyden tai Jan, Hubert ja Lambert van Eyck. Visuaalisuuden julkiseen kulttuuriin kuuluivat myös erilaiset juhlapidot ja näytökset, joita Burgundin herttuat järjestivät mielipuolisuutta hipovassa mittakaavassa. Seurapiirinä toimi usein Filip Hyvän perustama Kultaisen Taljan ritarikunta. Ilman Filip Hyvän ja hänen poikansa Kaarle Rohkean (1433–1477) fantastisia ja surrealistisia spektaakkeleita Johan Huizinga tuskin olisi inspiroitunut kirjoittamaan klassista keskiajan kulttuurihistorian tutkimustaan Keskiajan syksy: Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla (ilmestyi alun perin 1919, suomeksi 1951 ja 2000).

 

Koleerisen Kaarle Rohkean valtakausi 1467–1477 kärjistää Van Loon kertomuksen yhden vuosikymmenen kautta kirjan alaotsikossa luvattuun yhteen päivään. Kaarle Rohkea oli aivan erityisen brutaali ja ehdoton ruhtinas, jota voisi aiheellisesti verrata aikalaiskollegaansa, Valakian voivodi Vlad Draculaan (1431–1477). Siinä, missä Filip Hyvä hallitsi miekalla ja diplomatialla, Kaarle Rohkea hallitsi miekalla, hilparilla ja piiritystykillä. Herttuan tärkein institutionaalinen innovaatio oli perustaa pysyvä armeija, jonka esikuva oli ranskalainen compagnies d’ordonnance. Mutta tämäkään sotajoukko ei tyydyttänyt herttuan militaristisia tarpeita, vaan armeijaa täydennettiin mittavalla palkkasoturien värväämisellä. Kaarle Rohkean epäonneksi myös muut kansakunnat kuin vain burgundilaiset pysyivät sotilaallisen kehityksen kelkassa. Yrittäessään laajentua etelään Elsassiin Kaarle Rohkea törmäsi Sveitsin valaliittolaisiin, jotka harjoittivat tehokasta sodankäyntiä peitsimiehistä kootuilla falangeillaan. Kohtaaminen sveitsiläisten kanssa Grandsonin taistelussa vuonna 1476 johti Burgundin armeijan täystuhoon. Lannistumaton Kaarle Rohkea kokosi vielä yhden armeijan vallatakseen Lothringenin herttuakunnan, mikä johti uuteen yhteenottoon sveitsiläisten kanssa Nancyn luona tammikuussa 1477. Sveitsiläisten koukkaus burgundilaisten selustaan aiheutti täystuhon. Herttua Kaarle Rohkean silvottu ruumis löytyi taistelukentältä muiden kaatuneiden röykkiöistä.

 

Tarinan viimeinen päivä on 20. lokakuuta 1493, jolloin Kaarlen Rohkean tyttären Marian ja Itävallan herttua Maximilianin poika Filip Komea vihittiin avioliittoon Aragonin ja Kastilian hallitsijoiden Ferdinandin ja Isabellan tyttären Johannan kanssa. Avioliiton hedelmä oli Bart Van Loon nimeämä ”viimeinen burgundilainen” Kaarle, joka dynastisten sattumien kautta päätyi sekä Pyhäksi saksalaisroomalaiseksi keisariksi että Espanjan kuninkaaksi. Edellisessä kontekstissa historia muistaa hänet parhaiten hallitsijanimellä Kaarle V (1500–1558). Van Loo muistuttaa aiheellisesti Kaarle V:n voimakkaasta burgundilaisesta identiteetistä: hänet oli ensinnäkin nimetty isoisoisänsä Kaarle Rohkean mukaan, minkä lisäksi Kaarle V julisti alamaisilleen Brysselissä vuonna 1520, että ”sydämeni on aina ollut täällä alamaassa [herwaarts].” Burgundin herttuakunta katosi Kaarle V:n perinnönjaon myötä, kun herwaarts muuttui hänen poikansa Filip II:n hallitsemaksi Espanjan Alankomaiksi. Eteläiset perintömaat ajautuivat sodan ja diplomatian seurauksena osaksi Ranskaa.

 

Burgundin ruhtinaskunnalla oli kuitenkin vielä yksi reinkarnaatio, jota Bart Van Loo ei nosta esille. 1600-luvulla Espanjan Alankomaiden varakuninkaat kontrolloivat suorasti myös miehittämäänsä Franche-Comtéa, Gundobadin muinaista valtakuntaa. Siten Kaarle Rohkean jälkeläiset hallitsivat Brysselistä käsin herwaarts ja derwaarts vuoteen 1678 asti.

 

Bart Van Loon The Burgundians on viihdyttävä ja informatiivinen historian tietokirja. Tällaista ylellisyyttä kaipaisi useimminkin.

 

 

Bart Van Loo. (2021). The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day. Lontoo: Head of Zeus, 590 s.