Pariisin verinen viikko suomalaisissa sanomalehdissä

 

Tällä viikolla on tullut kuluneeksi tasan 150 vuotta Pariisin kommuunin tukahduttamisesta niin sanotun ”verisen viikon” (le semaine sanglante) aikana. Kommuunin veriseen tappioon päättynyt tapahtumasarja alkoi sunnuntaina 21. toukokuuta vuonna 1871, jolloin Versaillesin hallituksen sotilaat hyökkäsivät Pariisin kommuunia ja sitä puolustaneita kansalliskaartin asejoukkoja vastaan, ja päättyi viikkoa myöhemmin 28. päivä, jolloin sotilaat valtasivat kommunardien viimeiset katusulut Bellevillen kaupunginosassa. Kommuunin kapinan laajempi konteksti oli Preussia vastaan hävitty sota, jonka seurauksena Louis Napoleonin toinen keisarikunta oli kaatunut. Syntynyttä valtatyhjiötä oli rynnännyt täyttämään kaksi kilpailevaa tasavaltalaista hallitusta, erilaisten sosialististen liikkeiden yhteenliittymästä syntynyt Pariisin kommuuni sekä Versaillesin väliaikaishallitus, joka Pariisin kommuunin kukistumisen jälkeen julistautui Ranskan kolmanneksi tasavallaksi. Tämä pitkäikäinen tasavalta kaatui vasta vajaat seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena. Verisen viikon katutaisteluissa ja niitä seuranneissa Versaillesin hallituksen toteuttamissa summittaisissa joukkoteloituksissa menehtyi n. 10 000-20 000 henkeä.

 

Pariisin tapahtumat eivät jääneet tuntemattomiksi suomalaisille sanomalehtien lukijoille, sillä uutisia ”verisen viikon” tapahtumista saapui Suomen suuriruhtinaskuntaan lennättimen nopeudella. Lehtien sivuille uutiset ilmaantuivat tyypillisesti kahden päivän viiveellä. Yhden ikkunan suomalaiseen uutisointiin Pariisin kommuunin kohtalonhetkistä tarjoavat sunnuntaina 28.5.1871 ilmestyneet kolme sanomalehteä eli Helsingfors Dagblad, Hufvudstadsbladet sekä Pietarin Sanomat.

 

Helsingissä ilmestynyt Helsingfors Dagblad uhrasi Pariisista saapuneille uutisille suurimman osan etusivustaan. Pariisista oli saapunut 26. toukokuuta joukko lyhyitä sähkeitä. Kapinalliset oli ahdettu Bellevillen ja Buttes-Chaumontin kaupunginosiin. Fort Ivryn linnake oli räjäytetty ”federalistien” eli kapinallisten kommunardien toimesta ilmaan. Seuraavat rakennukset olivat tuhoutuneet: Tuileries’n palatsi, finanssiministeriö, Hôtel-de-Ville, Seinen prefektuuri, Mont-de-piétén pankki, Cour des comptesin hallinto-oikeus sekä poliisin päämaja. Kommunardit käyttivät aseinaan ”petrolipommeja”, jotka olivat sytyttäneet kaupungissa lukuisia tulipaloja. Kommuunin kaatuneiden puolustajien joukossa oli kansalliskaartin komentaja Jarosław Dobrowski – ääritasavaltalainen puolalainen aatelismies, joka oli ollut yksi Venäjää vastaan suuntautuneen kapinan johtajia vuonna 1863.

 

Ruotsalaisilta ja englantilaisilta sanomalehdiltä oli lainattu kuvauksia Versaillesin hallituksen sotilaiden rynnäköistä Pariisiin keskustan kaupunginosiin ja kommunardien yrityksistä puolustaa asemiaan. Englantilaisen The Timesin mukaan kommunardit suunnittelivat puolustavansa joka ainoaa korttelia ja olivat sitä varten rakentaneet katukivistä muurien kaltaisia barrikadeja, joissa oli portaita, tasanteita ja tykkien ampuma-aukkoja. Kommuunin taistelumoraalia pidettiin yllä ankaralla kurilla: kommunardien asettamat kenttäoikeudet jakoivat kuolemantuomioita vakoilusta, sabotaasista ja karkuruudesta, joskus sangen heppoisin perustein. Eräs nuorukainen oli teloitettu vain siksi, että häneltä oli löydetty ”rahaa ja kompromettoiva kirje.” Teloitettuihin lukeutui puolalainen kreivi Ladislaus Zamoyski, jota syytettiin rue Rappilla sijainneen patruunatehtaan räjäyttämisestä. Käytännössä Zamoyski oli tuomittu joukkomurhasta, sillä räjähdyksen väitettiin vaatineen 600 pariisilaisen hengen – heidän joukossaan 200 naista ja lasta. Kommunardien radikaaleimmassa siivessä oli visioitu ”tyranninmurhaajien” kuolemanpartioita, jotka olisivat etsineet ja surmanneet Ranskaa aiemmin hallinneiden kuninkaallisten ja keisarillisten dynastioiden jäseniä. Eräs kommunardien omaan uutislehteen kirjoittanut pariisilainen oli tarjonnut 200 000 frangia sille, joka olisi toimittanut Versaillesin väliaikaishallitusta johtaneen Adolphe Thiersin elävänä kommuunin kynsiin.

 

Saksalainen Augsburger Allgemeine Zeitungen oli Helsingfors Dagbladin mukaan raportoinut edellä mainitun Thiersin ja italialaisen tasavaltalaisideologi/miljonääri Enrico Cernuschin kohtaamisesta Versaillesin palatsissa. AAZ:n mukaan Thiers antoi audienssin Aurinkokuningas Ludvig XIV:n tapaan suuressa marmorisalissa, jota täyttivät hallituksen johtajan tapaamista odottavien ihmisten jonot. Thiers marssi saliin pikaisesti tusinan kenraalin saattelemana ja puhui Cernuschin kanssa vain lyhyesti. Cernuschi oli ehdottanut kommunardien vankinaan pitämän Pariisin arkkipiispan vaihtamista Lyonissa pidätettyyn sosialistipoliitikko Louis Blanquihin; Thiers oli kuitenkin kieltäytynyt tästä kaupasta [kommunardit teloittivat vangitsemansa arkkipiispa Georges Darboyn toukokuun 24. päivä]. Kun Thiers oli joka tapauksessa vakuuttanut Cernuschille tasavaltalaisuuttaan, jälkimmäinen esitti varauksensa yhteisestä aatteellisesta pohjasta: tasavalta, jota johti presidentti käytössään 300 000 miehen vahvuinen vakituinen armeija sekä lukemattomien virkamiesten kokoinen byrokratia, oli Cernuschin mielestä enemmänkin monarkia. ”Aivan niin, mutta siinähän on juuri se ratkaisemista odottava ongelma”, Thiers oli vastannut kiertelevästi. 

 

Kotimaan uutisissa kerrottiin salakuljetuksen yleistymisestä kuluneen vuoden aikana. Kylmän talven aikana Suomenlahdelle oli muodostunut paksu jääpeite, joka oli mahdollistanut kokonaisten salakuljettajien karavaanien kulun Suomesta Viroon. Suomalaiset salakuljettajat veivät Viroon suolaa, jota venäläiset tulliviranomaiset onnistuivat takavarikoimaan suuret määrät, kun virkavaltaa pelästyneet salakuljettajat olivat hylänneet laittoman tuotteensa jäälle paetessaan takaisin lahden pohjoispuolelle. Myös salakuljettajien rekiä ja hevosia oli jäänyt viranomaisten saaliiksi.   

 

Saksasta saapui lopullinen laskelma Ranskaa vastaan käydyn sodan miestappioista. Upseereita oli kaatunut 1 165, haavoittunut 3 795 ja kadonnut 30. Aliupseerien ja miehistön tappiot olivat 18 131 kaatunutta, 87 742 haavoittunutta ja 6 165 kadonnutta.

 

Tukholmasta kantautui mullistava uutinen: Gotlannin Visbystä kotoisin olleesta Betty Pettersonista tuli ensimmäinen nainen Ruotsissa, joka oli virallisesti hyväksytty yliopiston opiskelijaksi. Uutinen kannusti Helsingfors Dagbladia listaamaan myös muitakin tuoreita saavutuksia ”naisten oikeuksien” saralla: preussilainen diakonissa oli läpäissyt apteekkarin tutkinnon ja englantilainen daami Angela Burdett-Coutts oli nimitetty paronittareksi. ”Eteenpäin kuljetaan, paitsi Suomessa, missä mennään taaksepäin”, Helsingfors Dagblad totesi hiukan turhautuneena [Suomi oli toisaalta ensimmäinen maa koko Euroopassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vuonna 1906].  

 

Hufvudstadsbladetin sunnuntailiite priorisoi ulkomaanuutisia muualta kuin Ranskasta. Saksan valtiopäivillä oli päätetty Ranskalta valloitettujen Elsassin ja Lothringenin liittämisestä uuteen Saksan keisarikuntaan, mikä tarkoitti valtiopäiväedustuksen laajentamista myös näihin provinsseihin. Uusi edustuksellinen järjestely tulisi voimaan vuonna 1873. Päätös ei ollut valtiopäivillä yksimielinen, sillä Schleswigin edustaja protestoi pakkoliitosta, joka käytännössä rikkoi Elsassin ja Lothringenin asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Tanskasta vasta äskettäin irrotettuja schleswigläisiä ilmeisesti hiersi sellainen käytäntö, jossa kokonaisia valtakunnanosia ja niiden asukkaita kohdeltiin pelkkinä valtapoliittisina pelinappuloina, joita voitiin siirrellä ja vaihtaa kruununpäiden päähänpistojen mukaan. Valtiopäivien puolalainen edustaja puolestaan kieltäytyi äänestämästä lainkaan, ellei hänen Preussissa asuville maanmiehilleen tunnustettaisi samaa kansallista asemaa kuin keisarin saksalaisille alamaisille.

 

Yhdysvalloissa valmistauduttiin tuleviin presidentinvaaleihin. Istuvaa presidentti Ulysses Grantia pidettiin jo varmana republikaanien kandidaattina, mistä syystä demokraatit olisivat alkaneet silmäillä toista kuuluisaa unionin kenraalia eli William Shermania omaksi vastaehdokkaakseen [Sherman ei lopulta asettunut ehdolle, ja Grant voitti vuoden 1872 vaaleissa demokraattien ja liberaalien republikaanien vaaliliittoa edustaneen Horace Greeleyn].

 

Keisarikunnan pääkaupungissa ilmestynyt Pietarin Sanomat lupasi kertoa Pariisin hävityksistä tarkemmin jossain toisessa numerossa. ”Warsin hirwittäwästi kuwaillaan Pariisin nykyistä näköä. Kapinan pääjohdattajien kohtalosta ei wielä ole oikein warmoja tietoja. Kuten wiime numerossa mainittiin, ammuttiin useat paikalla, kun wangiksi joutuiwat.” Vangittujen kapinallisten lukumäärä oli tuoreimman tiedon mukaan 27 000, ja luvun arveltiin ylittävän pian 30 000 rajan. Huhujen mukaan kaikki vangit aiottaisiin pakkosiirtää Tyynellämerellä  sijainneelle Uuden Kaledonian saarelle.  

 

Pietarin Sanomat käytti lähes koko toisen sivunsa Adolphe Thiersin suitsuttamiseen lahjakkaana ja hyveellisenä valtiomiehenä. ”Pian wuosisadan ajan on hänen äänensä kuultu, hänen waikutuksensa tunnettu siinä, missä Franskan tärkeimmät waltioasiat owat olleet kysymyksessä, ja usein on juuri kowimmassa pulassa saatu turwata hänen neroonsa, hänen tasapuolisuuteensa, hänen isänmaan-rakkauteensa ja alttiiksi-antoonsa.” Lehti muistutti Thiersin olevan ansioitunut historioitsija, jonka teokset olivat käsitelleet Ranskan vallankumousta ja Napoleon Bonaparten aikakautta. National–lehden päätoimittajana Thiers oli profiloitunut kansanvallan kannattajana ja Bourbonien restauraatiomonarkian kriitikkona. Juuri Thiersin kynästä oli tullut tuo muodikas sivallus ”kuningas wallitsee, mutta ei hallitse.” Lehti muisti Thiersin olleen keskeinen vaikuttaja ns. heinäkuun vallankumouksessa vuonna 1830, jolloin Thiers henkilökohtaisesti esitti Orléans'n herttualle vallankumouksellisten puolesta pyynnön ryhtyä Ranskan uudeksi kuninkaaksi syrjäytetyn Charles X de Bourbonin tilalle. Pietarin Sanomat ei ilmeisesti nähnyt mitään ristiriitaa Thiersin oletetun kansanvaltaisuuden ja tämän Orléansin monarkialle osoittaman varauksettoman tuen välillä. ”1830 wuoden wallankumouksen perästä alkoi, näet, Thiers suoranaisen waikutuksensa waltiomiehenä, ollen monin erin ministerinä ja wihdoin ministerikunnan esimiehenä. Tilan ahtaus käskee meidät jättää seuraavaan numeroon jatko-kertomuksen näistä Thiers’in myöhemmistä waltio-toimista ja elämänwaiheista”, Pietarin Sanomat päätti Adolphe Thiersin hagiografiansa.  

 

Lehti julkaisi joukon kirjeitä, jotka eräs saksalainen sotilas oli väitetysti kirjoittanut Ranskan rintamalta veljelleen Pietarissa. Ensimmäisissä kirjeissä sotilas ilmaisi lähinnä huolta veljesten yhteisestä äidistä, joka nyt oli jäänyt yksin kotiin. Viimeisessä kirjeessään syyskuulta 1870 sotilas kuvaa jo Ranskaa vastaan käydyn sodan ankeaa arkea: ”Kaikki tämä woipi wielä maksaa monta ihmishenkeä. On kaihistawaa nähdä kumppaninsa kaatuwan. Erittäin on tuo öillä etuwartiona seisominen jotenkin kamoittawaa. Marssit eiwät myöskään minua iloita, ne ovat useasti kowin rasittawaisia. Waatteeni eiwät ole Hamburgista asti olleet pois ruumiiltani. Täällä on paljon satanut. Yöt ja päiwät olemme paljaan taiwaan kannen alla. Useasti olemme sen näköiset, että tuskin olet tunnettawa.”

 

Etusivulla kerrottiin Pietarissa vuotta aiemmin sattuneen henkirikoksen oikeuskäsittelystä. ”Syytetty oli nuori, kaunis grusialainen, luutnantti Nasarow, joka oli murhannut wirasta eronneen kuvernementti-sihteeri Gorskinin.” Tapahtuman taustalla oli Nasarowin, Gorskinin ja Protopowin veljesten yhteinen kostea illanvietto ulkoravintola Chateu des Fleuresissa, mistä juopunut seurue oli suunnannut jatkoille Hotel de l’Europe -ravintolaan. ”Siellä nousi kiiwas riita, jossa Gorskin ryntäsi Nasarowaa rintaa kohti; tämä silloin pisti wäkipuukon Gorskinin hartioihin.” Nasarow esitti puolustuksekseen, että ystävän surma oli tapahtunut tapaturmaisesti ja ilman aiempaa aietta. ”Hän ei muuten sanonut tietäwänsä koko asiainmenosta mitään ja tunsi sen waan wierasten-miesten todistuksista, joita hän täydellisesti tahtoi uskoa.” Helpottavien asianhaarojen vallitessa oikeus tuomitsi Nasarowin vain neljän kuukauden vankeuteen.

 

Pietarin Sanomien viimeisellä sivulla oli mainosilmoituksia. Konstantin Pawlowitsi Rukin lupasi parantaa kenet tahansa seitsemässä päivässä viinanhimosta käyttämällä ainoastaan epävahingollisia yrttejä. Ruokavalioon ei tarvinnut turvautua. Lappeenrannan remontoitu kylpylaitos oli jälleen avannut ovensa ja tarjosi ”kaikkia wesiparannusten omia kylpyjä, niin kuin lämpimiä, lauhkeita kuin kylmiä.” Kauppias Konstantin Lewinsohn myi alennetuin hinnoin pumpuli-, liina- ja silkkitavaroita, villa-aineita sekä miesten ja naisten alusvaatteita.

 

Pietarista lähti Suomeen junia kello 9:00 aamulla Helsinkiin sekä kello 12:05 Viipuriin. 

Senjin uskokit - Adrianmeren merirosvokansa

 

Varhaismodernin Euroopan eräs omintakeinen ilmiö olivat sotilaskansat, joille sodankäynti tai muu väkivaltainen toiminta oli elämäntapa, elinkeino ja jopa yhteisöllinen perinne. Tällaisiin sotilaskansoihin lukeutuivat vaikkapa Pohjois-Euroopassa Skotlannin ylämaalaiset, joiden sotilaallinen klaanijärjestelmä mahdollisti kokonaisten ”valmiiden rykmenttien” värväyksen, ja idässä Ukrainan arojen kasakat, jotka palvelivat sotilaallisena etujoukkona niin Puola-Liettuan kuningasta kuin Moskovan tsaariakin. Myös Kaakkois-Euroopasta löytyi 1500- ja 1600-luvuilla tällaisia sotilaskansoja. Nämä sotilaskansat vartioivat Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välistä sotilasrajaa (saks. Militär Gränitz), joka kulki Adrianmeren rannikolta Karpaattien vuorille. Sisämaassa Habsburgien sotilasrajaa vartioivat pääasiassa kroaatit ja unkarilaiset, mutta Karpaattien vuoristoalueilla tähän joukkoon lukeutui aika ajoin myös haidukkeja, jotka olivat multietninen ryhmä erilaisia sissejä, rosvoja ja muita sääty-yhteiskunnan ulkopuolisia sotilaallisia toimijoita. Haidukit olivat kristittyjä, mutta heidän sotilaallinen lojaliteettinsa vaihteli Habsburgien, osmanien, Puola-Liettuan kuninkaan, Valakian voivodin ja Transilvanian ruhtinaan välillä. Turkkilaisten orjuudesta paennut englantilainen Sydnam Poyntz muisteli sotilasrajaa ylittäessään joutuneensa haidukkien ryöstämäksi. ”Siitä huolimatta olin onnekas, sillä selvisin hengissä”, liki alastomaksi ryövätty Poyntz kertoi muistelmissaan.

 

Karpaattien vuoriston haidukeilla oli Adrianmeren rannikolla oma merellinen vastineensa eli uskokit. Tämän kansanryhmän alkiona ilmeisesti toimi joukko balkanilaisia kristittyjä, jotka olivat 1500-luvun alussa paenneet turkkilaisten maahanhyökkäysten tieltä ja asettuneet asumaan Senjin satamakaupunkiin ja sen ympäristöön nykyisen Kroatian rannikolla. Pakolaisuus sulttaanikunnasta ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus uskokeiksi nimetyistä ihmisistä: osa päätyi Senjiin aluetta nimellisesti hallinneiden Habsburgien suorittamien väestönsiirtojen seurauksena, osa oli uusia laidunmaita etsineitä balkanilaisia paimenia ja osa mitä tahansa levotonta väestöä, joka siirtyi yhdestä Euroopan osasta toiseen paremman elinkeinon tai elämän toivossa. Senjin alueen vetovoimaan lienee vaikuttanut se, että satamakaupunki sijaitsi rikkaan Venetsian hallitsemien läänitysten läheisyydessä. Näin eräs venetsialainen virkamies selitti uskokkien taustaa itselleen dogelle vuonna 1596: ”On olemassa kahdenlaisia uskokkeja: osa heistä on Senjin alkuperäisasukkaita, kroaatteja ja morlakkeja (Bosniaan asettuneita kristittyjä valakialaisia) Turkin hallitsemilta alueilta ja osa dalmatialaisia rosvoja, karanneita kaleeriorjia ja Teidän Armollisuuteenne tyytymättömiä alamaisia, joilla on luonteensa puolesta taipumus ryöväämiseen ja murhaamiseen.”

 

Oli miten oli, Senjiin asetuttuaan uskokeista tuli Itävallan Habsburgien muodollisia alamaisia. Toisin kuin Kroatian sisämaasta Karpaateille ulottuva sotilasraja, jota Habsburgit hallinnoivat osana Unkarin tai Böömin kuningaskuntia, Adrianmeren rannikon ”meriraja” (Meer Gränitz) oli osa Sisä-Itävallan arkkiherttuakuntaa. Kun Habsburgien ruhtinaskunnat jaettiin vuonna 1564 keisari Ferdinand I:n kuoleman jälkeen hänen poikiensa Maximilianin, Ferdinandin ja Karlin kesken, Adrianmeren rannikko siirtyi viimeksi mainitun hallintaan osana hänen Sisä-Itävallan arkkiherttuakunnan perintöään. Täten merirajaa ei sotilasrajan tavoin hallinnoitu Wienin sotaneuvostosta (Hofkriegsrat) vaan Grazin herttuahovista käsin. Uskokkien sotilaallinen organisointi Habsburgien palvelukseen voidaan ajoittaa vuoteen 1553, jolloin keisari Ferdinand I asetti koko Adrianmereltä Karpaateille ulottuvan sotilas -ja merirajan eversti Hans Ungnadin komentoon. Jo tuossa vaiheessa oli selvää, että uskokkien merisodankäynti tulisi keskittymään Senjiin, jota suojasi Adrianmeren puolelta rikkonainen ja vaikeasti navigoitava rannikko ja sisämaassa jyrkät kalliovuoret sekä vaikeakulkuiset ylänkömetsät.

 

Niin kauan kuin sotilasraja oli yksinomaan Ferdinand I:n valtapiirissä, sen rahoittaminen oli langennut kaikille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säädyille (käytännössä siis yksittäisille ruhtinaille, ritareille ja keisarillisille vapaakaupungeille), jotka maksoivat tarkoitusta varten erityistä ”turkkilaisapua” (Türkenhilfe). Osa näistä apurahoista päätyi siten myös uskokkien palkkioksi. Habsburgien perintömaiden jakamisen jälkeen vastuu Adrianmeren merirajan rahoittamisesta lankesi Sisä-Itävallan maasäädyille. Vaikka aiemmat apurahat olivat saapuneet keisarillisilta säädyiltä usein sporadisesti, sikäli kun ne saapuivat lainkaan, uusi järjestely oli omalta tavaltaan vielä aiempaa ongelmallisempi. 1500-luvun jälkipuoliskolle tultaessa suuri osa Sisä-Itävallan säädyistä tunnusti protestanttista uskoa, minkä uskonvapauden säilyttäminen ja jopa laajentaminen oli lähtökohtainen ehto Grazin arkkiherttuoille maksetuille sotaveroille ja apurahoille. Merirajaa vartioineiden uskokkien rahoittaminen toisin sanoen ruokki sitä prosessia, joka levensi tunnustuksellista kuilua ja kiihdytti uskonnollista vastakkainasettelua Itävallan Habsburgien ja heidän keskieurooppalaisten säätyalamaistensa välillä.

 

Uskokkien kannalta Habsburgeilta saadun rahoituksen keskeisin ongelma oli se, että se rajautui vain tietylle joukolle ennalta osoitettuja uskokkeja. Tämä järjestely muistutti läheisesti sitä mekanismia, jolla Puola-Liettuan kuningaskunta piti tuolloin palveluksessaan Ukrainan kasakoita. Vain osa Ukrainan kasakoista oli ”rekisteröityjä” eli oikeutettuja vastaanottamaan elatusta Puola-Liettuan kruunulta. Loput kasakat saivat tulla toimeen, miten parhaaksi katsoivat. Se tarkoitti usein oma-aloitteisia ryöstöretkiä läheisiin vihollisvaltakuntiin eli Venäjälle, Krimin kaanikuntaan ja osmanien sulttaanikunnan alueelle. Aivan vastaavalla tavalla myös alati kasvava joukko Habsburgien apurahojen ulottumattomiin jääneitä Senjin uskokkeja heittäytyi ”onnensotureiksi”, mikä tarkoitti merirosvousta omaan laskuun. Tällainen luvaton ja kontrolloimaton merirosvous oli jokseenkin kiusallista Ferdinand I:n seuraajille, hänen pojalleen keisari Maximilian II:lle ja pojanpojalleen Rudolf II:lle, jotka yrittivät pitää yllä edes muodollisen rauhanomaisia suhteita uskokkien harjoittaman merirosvouksen kahden pääkärsijän, osmanien sulttaanikunnan ja Venetsian tasavallan, kanssa. Wienin hovi painosti Sisä-Itävallan arkkiherttuoita suitsimaan uskokkien holtitonta merirosvousta, mikä oli kuitenkin hankalaa sen vuoksi, että Senjin kaltaisessa tiiviissä yhteisössä raja ”palkallisten” uskokkien (ital. stipendiati) ja ”onnensoturien” (ital. venturini) välillä oli hämärtynyt.

 

Aika ajoin Grazin hovi yritti ottaa Senjiä tiukempaan kontrolliin, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi. Vuonna 1578 arkkiherttua Karl lähetti Senjiin saksalaisia Landsknecht–palkkasotureita, mutta uskokkien kurittamisen sijasta palkkasoturit liittyivätkin heidän riveihinsä. Kun Venetsia vuonna 1600 uhkasi aloittaa täysimittaisen sodan Senjiä vastaan, arkkiherttua Karl nimitti kaupunkiin uuden käskynhaltijan, kreivi Joseph de Rabattan, jonka tehtävä oli rangaista laittomaan merirosvoukseen syyllistyneitä uskokkeja ja estää uudet iskut Venetsiaa vastaan. Rabatta tarttui toimeensa innolla ja teloitutti Senjissä lukuisia uskokkeja; Rabattan virkaintoinen terrorikampanja on herättänyt historioitsijoissa epäilyksiä siitä, että hän olisi ollutkin salassa Venetsian eikä arkkiherttua Karlin palveluksessa. Ainakin uskokit itse vaikuttivat ajatelleen näin, sillä jo seuraavana vuonna uskokit nousivat kapinaan ja murhasivat Rabattan. Teko oli luonnollisestikin vakava ja olisi saattanut johtaa avoimeen konfliktiin Senjin ja arkkiherttua Karlin välillä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä heti veriteon jälkeen uskokit lähettivät sanansaattajia Graziin ja Wieniin selittelemään tapahtunutta parhain päin, minkä lisäksi osmanien sulttaanikunnan kanssa käytyyn ”pitkään turkkilaissotaan” (1593–1606) tuolloin uppoutuneilla Habsburgeilla oli muutakin ajateltavaa kuin yhden käskynhaltijan surma levottomalla sotilasrajalla.

 

Vaikka Senjin uskokkien sotilaallisen olemassaolon taustalla oli endeeminen ja institutionalisoitunut sodankäynti kristikunnan yhteistä vihollista eli osmanien sulttaanikuntaa vastaan, heidän todelliseksi arkkivihollisekseen nousi kuitenkin Venetsian tasavalta. Senjin ja Venetsian välinen konflikti eskaloitui asteittain mutta myös vääjäämättömän oloisesti. Jo pian Senjiin asetuttuaan uskokit alkoivat iskeä nopealiikkeisillä rannikkoveneillään eli bracereilla Ragusan (nyk. Dubrovnik) satamakaupungin kauppamerenkulkua vastaan. Iskut olivat sikäli oikeutettuja, että kristitty Ragusa maksoi sulttaanille vuosittaista veroa, mikä teki siitä muodollisesti osan osmanien sulttaanikunnan valtapiiriä. Toisaalta Ragusa oli keskiajalla kuulunut Venetsialle, ja kaupungin kaupalliset ja poliittiset suhteet entiseen emämaahan olivat edelleen läheiset. Eskalaation ratkaisevin askel otettiin vuonna 1573, jolloin Venetsia sopi sulttaanikunnan kanssa suojelevansa Adrianmerellä kaikkea kauppamerenkulkua, myös sellaista, joka kuului osmaneille. Aluksi venetsialaiset yrittivät vaikuttaa uskokkien harjoittamana merirosvoukseen diplomaattisia kanavia pitkin esittämällä valituksia ja vetoomuksia niin Wienin kuin Grazin hoveihin. Keisarit Maximilian II ja Rudolf II suosivat rauhan säilyttämistä Adrianmerellä, mutta arkkiherttua Karl piti uskokkien tukemista ja Senjin merisotilaallisen roolin säilyttämistä ratkaisevana sotilaallisena keinona turkkilaisuhan torjumisessa.

 

Venetsia siirtyi diplomatiaa astetta jyrkempään toimintaan vuonna 1576, jolloin sen sotalaivat alkoivat etäältä saartaa Senjiä. Ajatuksena lienee ollut se, että venetsialaisten sotalaivojen läsnäolo vähintäänkin hillitsisi uskokkien merirosvousta. Vuonna 1596 venetsialaiset käyttivät hyväkseen Habsburgien ja osmanien välille syttynyttä sotaa ja laukaisivat sarjan sotilasoperaatioita uskokkien linnoituksia ja sisämaan kyliä vastaan. Operaatiot olivat julmia, sillä venetsialaisilla oli tapana surmata kaikki antautuneet uskokit. Rabatan surmaa seuranneina vuosina venetsialaiset kuitenkin pehmensivät politiikkaansa ja alkoivat höllentää Senjin merisaartoa. Tähän suunnanmuutokseen vaikuttivat osmanien kanssa vuonna 1604 solmittu sopimus, jossa venetsialaiset vapautettiin vastuusta taata osmanien merenkulun koskemattomuus Adrianmerellä, sekä Zitva-Törökin rauha (1606), joka päätti Habsburgien ja osmanien välisen sodan ja kielsi muodollisesti kaikenlaisten ryöstöretkien tekemisen sotilasrajan ylitse. Uskokit eivät kuitenkaan täysin sitoutuneet rauhaan, vaan alkoivat pian sen solmimisen jälkeen taas palailla vanhoihin tapoihinsa. Heitä kannustivat tähän toisaalta Grazin herttuahovi, joka ummisti silmänsä uskokkien merirosvoukselta keinona välttäytyä maksamasta heille apurahoja, sekä venetsialaiset itse, jotka kaikesta merirosvojen vastaisuudestaan huolimatta kuitenkin salaa ostivat uskokeilta näiden kaappaamaa saalistavaraa.

 

Vuonna 1611 venetsialaiset alkoivat jälleen muuttaa politiikkaansa suuntaa ja ryhtyivät saartamaan koko Habsburgien hallitseman Kroatian rannikkoa. Venetsiaa vaikutti kannustaneen tähän liikkeeseen heidän oma kasvanut kansainvälinen vaikutusvaltansa, kiitos Englannin kuninkaan ja Alankomaiden tasavallan kanssa solmittujen liittolaisuuksien, kuin myös näennäinen heikkous Habsburgien suursuvun sisällä, missä keisari Rudolf II oli käytännössä joutunut veljensä Matiaksen syrjäyttämäksi ja missä Sisä-Itävallan arkkiherttua Karl oli kuollut ja valta siirtynyt hänen pojalleen Ferdinandille. Viimeksi mainittu, jolla ei ollut käytössään juuri mitään sotilaallisia voimia Sisä-Itävallan etujen puolustamiseksi, joutui taipumaan Venetsian painostuksen alla ja sitoutumaan karkottamaan kaikkein levottomimmat uskokit Senjistä. Ferdinandin yritykset uskokkien laittamiseksi ruotuun jäivät kuitenkin aikeiden tasolle, ja vuonna 1613 Habsburgien omat virkamiehet raportoivat uskokkien ryöstävän Adrianmerellä ”yhtä lailla turkkilaisia ja kristittyjä kuin venetsialaisia ja itävaltalaisiakin.” Tuolloin venetsialaiset vastasivat rajusti uskokkien toimintaan valtaamalla heidän varasatamanaan käyttämän Carpolagon ja teloittamalla kaikki vangiksi saadut uskokit. Samoihin aikoihin venetsialaiset kohtasivat ja tuhosivat avomerellä uskokkien venelaivaston. Tämän jälkeen paavin lähettiläs raportoi venetsialaisten esitelleen Pyhän Markuksen torilla seitsemääkymmentä uskokkien irti leikattua päätä. Uskokit vastasivat samalla mitalla vallaten Adrianmerellä erään venetsialaisen sotalaivan ja surmaten sen koko miehistön. Aikalaiskertomuksen mukaan uskokit söivät sen jälkeen uhriensa vereen kastettua leipää, mutta tarina saattaa olla silkkaa uskokkien demonisointiin tähdännyttä kauhufantasiaa.

 

Väkivaltaiset yhteenotot uskokkien kanssa saivat Venetsian julistamaan vuonna 1614 kaikki Itävallan Habsburgien satamat merisaartoon. Sisä-Itävallan ja Venetsian välit tulehtuivat täydellisesti, ja seuraavana vuonna konflikti eskaloitui avoimeksi sodaksi. Kaksi vuotta kestäneessä sodassa ei tapahtunut paljoakaan, sillä sotatoimet keskittyivät verrattain hedelmättömiin piiritysoperaatioihin Istrian niemimaalla (nykyään Kroatian ja Italian rajalla). Koska uskokeilla ei tässä sodassa ollut mitään realistisia mahdollisuuksia uhmata Venetsian merellistä mahtia, heidän roolinsa jäi sangen vähäiseksi. Kesällä 1617 solmitussa Madridin sopimuksessa tuolloinen ”Böömin kuningas” ja tuleva keisari Ferdinand II lupautui poistamaan uskokit Senjistä ja siirtämään merirajan valvonnan vakituisille sotilasviranomaisille. Venetsia sitoutui omasta puolestaan kunnioittamaan Itävallan Habsburgien kauppamerenkulkua sekä heidän aluerajojaan Adrianmeren itärannikolla. Tuleva keisari Ferdinand II oli pian keskellä poliittista kriisiä itsensä ja Böömin säätyjen välillä, mistä syystä hän ei enää aikaillut Venetsian kanssa solmitun rauhansopimuksen ehtojen täyttämisessä. Uskokit pakkosiirrettiin väkipakolla Senjistä Kroatian sisämaahan jo vuoden 1618 aikana. Ainakin yksi uskokkikapteeni nimeltä Andreas Ferletitch jatkoi merirosvoustaan Adrianmerellä vielä vuosien 1621–1623 välillä, mutta sen jälkeen he vaikuttavat jääneen elämään ainoastaan merirosvojen pelkona venetsialaisten mielissä.

 

Viimeinen anekdootti uskokeista löytyy vuodelta 1628, jolloin keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein pyysi keisari Ferdinand II:lta lupaa asuttaa uskokkeja Wismariin ja muihin keisarillisten valtaamiin Itämeren satamiin jonkinlaiseksi kaapparivoimaksi. Tämä suunnitelma varmaankin heijastelee enemmän Wallensteinin korkealentoista mielikuvitusta kuin aikakauden sotilaallis-poliittisia realiteetteja, mutta se tarjoaa silti mahdollisuuden kontrafaktuaaliseen pohdintaan siitä, minkälaiseksi Pohjois-Euroopan historia olisi muotoutunut, jos Tanskan ja Ruotsin kuningaskunnilla olisi vuodesta 1628 eteenpäin ollut vastassaan uskokkien kaltainen merirosvomahti Itämeren etelärannikolla. Olisiko uskokkien sutjakoita bracereita pelätty Skoonessa, Gotlannin rannikolla tai vaikkapa Turun saaristossa? Kuka tietää.

 

 

Kirjallisuus:

 

Catherine Wendy Bracewell, The Uskoks of Senj: Piracy, Banditry, and Holy War in the Sixteenth-Century Adriatic (Ithaca: Cornell University Press, 2015).

Stanko Guldescu, The Croatian-Slavonian Kingdom 1526–1792 (Haag: Mouton, 1970).

Philip Longworth, ‘The Senj Uskoks Reconsidered’. The Slavonic and East European Review, Vol. 57, No. 3 (July 1979).

Gunther E. Rothenberg, ’Venice and the Uskoks of Senj: 1537–1618’. The Journal of Modern History, Vol. 33, No. 2 (June 1961).

Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo, Allen Lane, 2009).

Grandsonin taistelu vuonna 1476

 

Toinen maaliskuuta vuonna 1476 käytiin Neuchâtelin järven rannalla taistelu, jolla oli pitkät seuraukset Euroopan historiassa. Taistelun vastakkaisina osapuolina olivat Burgundin herttua Kaarle Rohkea ja Sveitsin valaliittolaiset, erityisesti Bernin, Schwuzin ja Solothurnin kantonit. Taistelun kohteena oli Grandsonin linna, joka oli aiemmin kuulunut Kaarlen liittolaiselle Jacques de Savoielle, Romont-Vaudin kreiville. Jacques de Savoie oli ollut vuodesta 1473 asti Burgundin kuvernööri ja sen armeijan kenttämarsalkka. Bernin johtamat valaliittolaiset olivat vuonna 1475 vallanneet Vaudin läänityksen ja siellä sijaitsevan Grandsonin linnan itselleen, ja nyt herttua Kaarle aikoi vallata linnan takaisin liittolaisensa kreivi Savoien puolesta.

 

Taistelun taustana oli 1400-luvun Euroopan sekava dynastinen ja feodaalinen politiikka. Kaarlen hallitsema Burgundin herttuakunta oli alun perin Ranskan kuningaskunnan alainen apanage–läänitys, josta oli jo 1300-luvun aikana tullut käytännössä itsenäinen valtakunta Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan väliin. Sveitsin valaliiton muodostaneet kantonit kuuluivat yhä muodollisesti keisarikuntaan, mutta nekin olivat jo vuodesta 1291 lähtien pyristelleet irti Saksan monarkkien ja Itävaltaa hallinneiden Habsburgien suvun ylivallasta. Vuonna 1469 Itävallan herttua Sigismund pyrki suitsimaan valaliittolaisten oma-aloitteista laajentumista Sveitsin pohjoispuolelle panttaamalla Elsassin provinssin herttua Kaarlelle siinä toivossa, että tämä asettaisi sotilaalliset rajat valaliittolaisten laajentumispyrkimyksille. Viittä vuotta myöhemmin herttua Sigismund kuitenkin neutralisoi valaliittolaisten uhan Habsburgien läntisille läänityksille solmimalla näiden kanssa Ranskan kuningas Ludvig XI:n välittämän ”ikuisen” rauhansopimuksen (Ewige Richtung). Tällä välin herttua Kaarlen käskynhaltija Elsassissa, ritari Peter von Hagenbach, oli jo ehtinyt suututtaa niin paikalliset asukkaat kuin valaliittolaisetkin asettamalla Strasbourgin, Mühlhausenin ja Baselin kaupungit kauppasaartoon. Elsassissa syttyi käskynhaltijaa vastaan kapina, jonka tukahduttamiseksi herttua Kaarle lähetti provinssiin Jacques de Savoien johtaman armeijan. Kreivi Savoien johtama armeija kuitenkin lyötiin Héricourtin taistelussa, ja käskynhaltija Hagenbach menetti päänsä kapinallisten mestausmiekan alla.

 

Kreivi Savoie ei ollut kohdannut Héricourtissa ainoastaan elsassilaisia kapinallisia vaan myös herttua Sigismundin ja valaliittolaisten apujoukkoja. Jälkimmäiset eivät katsoneet hyvällä naapurinsa Savoien sotilaallista liittoutumista vallan- ja laajentumishimoisen herttua Kaarlen kanssa ja hyökkäsivät kostoksi kreivin läänityksille Vaudiin. Valaliittolaiset hävittivät systemaattisesti Vaudia ja surmasivat sen asukkaita. Terrorisoidut Vaudin asukkaat ryntäsivät kauhuissaan vannomaan uskollisuutta miehittäjille, joilla oli pian vallassaan kaikki Vaudin kaupungit ja linnat, mukaan lukien Grandsonin strategisesti tärkeä linnoitus Neuchâtelin järven rannalla. Alueen lävitse kulki reitti etelästä pohjoiseen, jota Burgundin herttua oli käyttänyt vahvistaakseen armeijaansa Italiasta värvätyillä palkkasotureilla. Commynesin mukaan herttua Kaarle suosi sotilaina omien alamaistensa sijasta ulkomaalaisia palkkasotureita, ”koska hän pystyi palkkaamaan heitä suuret määrät.” Valaliittolaisiin myötämielisesti suhtautuneen ranskalaisen aikalaiskronikoitsija Philippe de Commynesin mukaan valaliittolaiset tarjoutuivat tämän jälkeen luovuttamaan Grandsonin takaisin Savoien kreiville vastineeksi rauhasta Burgundin herttuan kanssa, mutta tämä tarina lienee pelkkää Ranskan kuninkaan hovista masinoitua propagandaa; todellisuudessa valaliittolaiset käyttäytyivät Vaudissa kuin he olisivat tulleet jäädäkseen.

 

Oli miten oli, Burgundin herttua päätti lähteä sotaan valaliittolaisia vastaan valloittaakseen Vaudin takaisin liittolaiselleen Savoielle, mutta vastoin Ranskan kuningas Ludvig XI:n ”viisaita neuvoja”, kuten Commynes asian kronikassaan esitti. Helmikuun lopulla Burgundin 20 000 sotilaan vahvuiset joukot saavuttivat Grandsonin linnan, jota ne ryhtyivät heti piirittämään uudenlaisten aseiden, raskaiden piiritystykkien, avulla. Linnan hätääntyneet sveitsiläiset puolustajat, jota oli noin 7–800, lähettivät avunpyynnön valaliiton kantoneille, sillä linnan puolustuksen murtuminen tykkien moukaroinnin alla vaikutti vain ajan kysymykseltä. Bernin kantonin johdolla valaliittolaiset mobilisoivat pikaisesti armeijan, jonka vahvuus oli noin 21 000 miestä, mutta jolta puuttui kokonaan tykistö. Valaliittolaiset lähettivät vesitse viestinviejiä kertomaan Grandsonin puolustajille, että apu oli tulossa, mutta puolustajat käsittivät väärin järveltä viittilöivien viestinviejien tarkoituksen ja antautuivat burgundilaisille. Herttua Kaarle ei kuitenkaan antanut mitään armoa sveitsiläisille vaan joko hukutti nämä järveen tai hirtti läheisistä puista makaabereina voitonmerkkeinä. Aikakauden sodankäynnin kontekstissa herttuan teko oli hirvittävä sotarikos, sillä ehtoja vastaan antautuneita sotilaita tuli aina armahtaa tai vähintäänkin kohdella sotavankeina, mikä tarkoitti heidän vapauttamistaan lunnaita vastaan.

 

Valaliittolaisten apuarmeija ei tiennyt Grandsonin puolustajien synkästä kohtalosta vaan jatkoi etenemistään kohti linnoitusta. Maaliskuun toinen päivä valaliittolaiset kohtasivat linnan ulkopuolella herttua Kaarlen armeijan, jonka kaikkia kahtakymmentätuhatta sotilaista ei voinut mitenkään sulloa ahtaan linnan muurien suojiin. Taistelu oli siis käytävä avoimella kentällä. Valaiittolaiset olivat 1400-luvun loppupuoliskolla aikakauden sodankäynnin edelläkävijöitä, jotka taistelivat jalan ja keskittivät pääosin peitsimiehistä koostuneet joukkonsa useiden tuhansien miesten vahvuisiin falangeihin. Burgundin herttua, joka taisteli osittain perinteisemmillä keinoilla, luotti peitsimiehiä enemmän raskaaseen ratsuväkeen, jousimiehiin sekä vahvaan tykistöönsä. Kumpaankin armeijaan lukeutui Grandsonissa myös uudenlaisia jalkaväen sotilaita eli hakapyssymiehiä, mutta nämä eivät näytelleet taistelussa vielä mitään ratkaisevaa tai edes järin näkyvää osaa.

 

Herttua Kaarlella oli itsellään myös taktista silmää, sillä hän asetti joukkonsa sellaiseen järjestykseen, jossa niitä suojeli toiselta sivustalta Neuchâtelin järvi ja toiselta tykistö. Tästä kaukonäköisyydestään huolimatta herttua Kaarle jäi taktisessa osaamisessa toiseksi valaliittolaisille. Vaikka sveitsiläiset keskittivät jalkaväkensä suuriin muodostelmiin, he eivät hyökänneet eteenpäin minään yksivoimaisena massana. Sveitsiläisten suuri vahvuus oli heidän muodostelmiensa joustavuus ja hyökkäyksensä nopeus. He eivät edenneet marssiessaan yhtenä jonona vaan porrastivat falanginsa kolmeen alenevaan kolonnaan sillä tavoin, että oikeanpuolimmaisin kolonna eteni ensimmäisenä ja vasemmanpuolisin kolonna piti päätä. Näin vertikaalisesti etenevä armeija saatettiin järjestää nopeasti horisontaaliseen rintamamuotoon, minkä lisäksi porrastettu etenemisjärjestys kätki vähintäänkin armeijan viimeisen kolmanneksen.

 

Juuri näin kävi Grandsonin luona, missä herttua Kaarle lähetti itsevarmana ritarinsa ja (pääosin italialaiset) jousimiehensä pysäyttämään valaliittolaisten etujoukon. Burgundilaiset ritarit piirittivät pian valaliittolaisten etujoukon, mutta herttua Kaarle, joka ilmeisesti halusi säästellä miesvoimiaan, käski sotilaittensa vetäytyä taaksepäin, jotta tykistö voitaisiin tuoda asemiin valaliittolaisten moukaroimiseksi. Tässä vaiheessa läheisestä metsästä ilmaantui burgundilaisten yllätykseksi ensin toinen ja sitten vielä kolmaskin valaliittolaisten sotajoukko. Kun burgundilaisiin tarttui paniikki, herttua Kaarlen määräämä taktinen vetäytyminen muuttui nopeasti yleiseksi paoksi. Commynesin mukaan burgundilaisten romahdus johtui väärin ymmärryksestä, kun herttua Kaarlen pääjoukon muodostaneet jalkaväen sotilaat tulkitsivat ritarien taktisen vetäytymisen paoksi ja liittyivät siihen itsensä pelastamiseksi. Commynes ei kuitenkaan ollut itse paikalla Grandsonissa, minkä lisäksi hänellä oli Ranskan kuninkaan hovimiehenä vahva motiivi halventaa Burgundin herttuaa, joka oli vasta vähän aiemmin ollut sodassa Ludvig XI:n kanssa Lothringenin provinssin hallinnasta.

 

Burgundilaiset selvisivät paniikinomaisesta joukkopaostaan vain noin tuhannen miehen tappioilla, sillä valaliittolaisilla ei ollut falangeihin järjestäytyneinä peitsimiehinä tarvittavaa nopeutta juosta pakenevia vihollisia kiinni ja lahdata näitä takaapäin. Grandsonin linna, herttua Kaarlen leiri sekä hänen hieno tykistönsä jäivät kuitenkin kaikki valaliittolaisten sotasaaliiksi. Commynesin kertomuksen mukaan sveitsiläiset sotilaat eivät ymmärtäneet herttua Kaarlen leiristä löytämiensä aarteiden arvoa, vaan myivät hopealautasia eteenpäin tina-astioina ja lunastivat kokonaisen jalokiven vaivaisen floriinin hinnalla. Valaliittolaisten dramaattinen voitto joka tapauksessa hieman nolotti Ranskan kuningasta, joka ei ollut ymmärtänyt asettua avoimesti heidän puolelleen Burgundia vastaan. Myöhemmin Ludvig XI kiillotti kilpeään valaliittolaisten silmissä maksamalla Bernille ja muille kantoneille kymmenien tuhansien floriinien suuruisia palkkiorahoja. Mitään palkkioita ei ollut kuitenkaan luvassa Geneven kaupungille, joka muista valaliittolaisista poiketen oli taipunut herttua Kaarlen pelottelun edessä ja jättänyt osallistumatta Grandsonin pelastusyritykseen. Muut valaliittolaiset rankaisivat myöhemmin geneveläisiä näiden pelkuruudesta suurella sakolla. Toisaalla taas Philippe de Commynes kuvaili kronikassaan hekumoivasti, kuinka herttua Kaarle yritti Grandsonin tappion jälkeen kalastella Ludvig XI:n suosiota siinä pelossa, että Ranskan kuningas uusisi Lothringenistä käydyn sodan tilanteessa, jossa herttua Kaarlen oma armeija oli sekasorron ja pelon vallassa.

 

Grandsonin taistelun suuri historiallinen merkitys oli siinä, että näyttävä sotilaallinen voitto Burgundin herttuasta hitsasi valaliittolaisia yhteen sotilaallisen laajentumisen hetkellä. Vaikka uskonnolliset ja poliittiset ristiriidat uhkasivat ajoittain repiä valaliiton irti liitoksistaan, ulkoisen uhan paine riitti pitämään sveitsiläiset yhdessä vuoteen 1648 asti, jolloin kolmikymmenvuotisen sodan päättänyt Westfalenin rauha virallisti heidän itsenäisyytensä Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. Herttua Kaarle taas ei voinut antaa valaliittolaisille anteeksi näiden aiheuttamaa nöyryyttävää tappiota, vaan kokosi pian uuden armeijan Vaudin takaisin valloittamiseksi ja valaliittolaisten kukistamiseksi. Herttua Kaarle kohtasi valaliittolaiset uudestaan Moratin kentällä kesäkuussa 1476. Seurauksena oli burgundilaisten sotilaallinen katastrofi, kun Lothringenin herttua Réne II:n kanssa liittoutuneet valaliittolaiset rynnäköivät burgundilaisten leiriin ja surmasivat mahdollisesti jopa kolmanneksen herttua Kaarlen 30 000 miehen vahvuisesta armeijasta. Tie oli avoinna kohti herttuan miehittämän Lothringenin pääkaupunkia Nancya. Herttua Kaarle Rohkea kaatui taistelussa puolustaessaan Nancya valaliittolaisten ja lothringeniläisten hyökkäykseltä tammikuussa 1477. Koska herttua Kaarle kuoli ilman miespuolista perillistä, Burgundin herttuakunta siirtyi hänen tyttärelleen Marialle. Elokuussa 1477 Maria otti aviomiehekseen Itävallan arkkiherttua Maximilianin, Habsburgien suursuvun päämiehen. Läänittömäksi jäänyt Jacques de Savoie löysi uuden turvapaikan arkkiherttua Maximilianin hovista, missä hänet ylennettiin Kultaisen taljan ritarikuntaan ennen kuolemaansa vuonna 1486. Tuossa vaiheessa arkkiherttua Maximilian hallitsi jo Burgundia yksin, sillä Maria oli saanut surmansa metsästysonnettomuudessa neljä vuotta aiemmin.

 

Marian ja Maximilianin avioliiton seurauksena Burgundi siirtyi osaksi Habsburgien keisarisuvun perintömaita, mikä puolestaan synnytti rakenteellisen ristiriidan Ranskan kuninkaiden kanssa, joiden myöntämä läänitys Burgundi oli alun perin ollut. Grandsonin taistelu toimi siten lähtölaukauksena Ranskan kuninkaiden ja Habsburgien toistuville sodille, jotka saivat lopullisen päätöksensä vasta Espanjan perimyssodan päättäneessä Utrechtin rauhassa vuonna 1713.

Kustaa Vaasan veriviholliset

Harva suomalainen historioitsija kaipaa niin vähän esittelyjä kuin emeritusprofessori Heikki Ylikangas. Jos historiantutkijoiden yhteisön jäsen ei ole tietoinen Ylikankaan tuotannosta ja erityisesti niihin liittyneistä, usein kiihkeistäkin julkisista debateista, voi hän olettaa eläneensä jonkinlaisen kognitiivisen kiven alla. Ylikankaan nimi liitetään historiantutkimuksen klassisiin polemiikkeihin, kuten hänen 1977 ilmestyneeseen kirjaansa Nuijasota ja siitä kummunneeseen renvallilais-traditionalistisen koulukunnan älähdykseen tai paljon tuoreempaan kädenvääntöön väitetyistä jatkosodan rintamakarkureiden joukkoteloituksista, jonka debatin yhteydessä sotahistorian laitos kävi vuonna 2008 kiivaaseen vastahyökkäykseen Ylikangasta vastaan kokoelmateoksella Teloitettu totuus. Näiden polemiikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämärtää sitä seikkaa, että Ylikangas on suomalaisen oikeushistorian uudistaja ja mullistaja. Ylikangas ei ole niinkään siirtänyt oikeushistorian tutkimuksen paradigmaa kuin luonut sen.

 

Tuoreessa kirjassaan Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa (Siltala, 2021) Ylikangas on palannut takaisin 1500-luvulle, mistä hän rytinällä nousi suomalaisen historiantutkimuksen parrasvaloihin yli neljä vuosikymmentä sitten. Jo ennen kirjan avaamista on pakko onnitella Ylikangasta tuoreesta tutkimusnäkökulmasta, joka ei keskity Ruotsin kuninkaaseen itseensä vaan hänen vastustajiinsa ja niihin olosuhteisiin, joiden puitteissa Kustaa Vaasa otti vallan itselleen vuonna 1523 ja puolusti sitä kuolemaansa saakka vuonna 1560. Koska tämä lähestymistapa siirtää tutkimuksellisen katseen kotivaltakunnan eli Ruotsin ja Suomen ulkopuolelle, sitä ei ole itsetutkiskelevassa Suomessa aiemmin juuri harjoitettu.

 

Ylikangas aloittaa Kustaa Vaasan uhmaajien käsittelyn aivan loogisesti Tanskan ja koko silloisen Kalmarin unionin kuninkaasta Kristian II:sta, jonka otteen Ruotsista kapinallisen Kustaa Vaasan oli kirvoitettava, mikäli hän itse aikoi nousta Ruotsin kuninkaaksi. Ylikangas näkee kummatkin kuninkaat samassa kontekstissa, jossa keskiaikaiset valtarakenteet alkoivat väistyä varhaismodernin valtioiden alkioiden tieltä. Alati levinnyt rahatalous ja uudenlainen sotalaitos, jossa ammattisotilaista eli ”maanihdeistä” (saksaksi Landsknechte) koostunut jalkaväki ratkaisi taistelut ja sodat, mahdollistivat ruhtinaille ja kuninkaille sellaisen vallantavoittelun, jota ei aiemmin voinut toteuttaa feodalismin ja luontaistalouden puitteissa. Kristiania ja Kustaata yhdisti tässä yhteydessä heidän oivalluksensa laajentaa monarkin valtaa nimenomaan yhteiskunnan alempien kerroksien tuella. Vallantavoittelulla oli synkeä puolensa eli poliittisiin vastustajiin kohdistuneet puhdistukset ja verilöylyt, joiden toteuttajina sekä Kristian II että Kustaa Vaasa ansaitsevat tulla muistetuiksi tyranneina. Vallan lujittamisen mahdollistivat ylhäältä alas kulkeneet uuden valtahierarkiat, joissa kuninkaiden virkamiehet eli voudit välittivät hallitsijan käskyjä vallankäytön pysyvästä keskustasta alatasoille ja periferioihin. Valtioiden raameissa tapahtuneet valtakamppailut puolestaan mahdollistivat sen mittakaavan sisällissotia, joita ei ollut Euroopassa käyty sitten antiikin Rooman aikojen. Kustaa Vaasa sai voiton Kristian II:sta liittoutumalla tarvittaessa milloin hansakaupunkien, milloin Kristian II:n Tanskan kuninkaana syrjäyttäneiden Fredrik I:n ja Kristian III:n kanssa.

 

Kustaa Vaasan toisen arkkivihollisen muodosti Sturen suku. Ruotsin irtautuminen Kalmarin unionista oli alkanut jo vuonna 1516, jolloin ruotsin valtionhoitaja Sten Sture ryhtyi omin luvin takavarikoimaan katolisen kirkon omaisuutta ja vaatimaan erillistä uskollisuudenvalaa arkkipiispa Gustaf Trollelta. Vaikka Sten Sture itse kaatui taistelussa Kristiania vastaan vuonna 1520, häneltä jäi vaimo ja jälkeläisiä, joiden olemassaolo muodosti ongelman myös Ruotsin uudelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle. Koska juuri Sturet olivat ensimmäisinä nostaneet kapinalipun Kristiania ja Kalmarin unionia vastaan, he olivat varteenotettavia vallanhaastajia Kustaa Vaasalle, jonka oma kuninkaallinen legitimiteetti lepäsi pelkän onnistuneen talonpoikaiskapinan varassa. Sturejen suku pysyi koko Kustaa Vaasan valtakauden ajan poliittisessa leikkauskohdassa, jossa kohtasivat toisensa Ruotsin aatelissääty, Saksan hansakaupungit ja Kristian II:n kannattajat. Sten Sturen nuorimman pojan Svante Sturen julkinen asettuminen Kustaa Vaasan puolelle omalta osaltaan esti 1540-luvulla puhjenneen Dacke–kapinan eskalaation sisällissodaksi ja valtakamppailuksi Ruotsin kruunusta.  

 

Henkisen elämän rintamalla Kustaa Vaasan pahimmaksi viholliseksi osoittautui kirkonmies ja historioitsija Olaus Petri, joka aloitti poliittisen uransa Kustaa Vaasan soluttamana agenttina Tukholman kaupunginraadissa. Ilmeisesti raadin institutionaalisen eetoksen innostamana Olaus Petristä kehittyi kiihkeä perustuslaillisuuden ja oikeusperiaatteiden pohtija, jonka ajatukset päätyivät auttamattomaan ristiriitaan Kustaa Vaasan kyynisten valtapyrkimysten kanssa. Olaus Petrin ajamien oikeusperiaatteiden kannalta valtakunnan räikeimpinä vääryyksinä näyttäytyivät Kustaa Vaasan harrastamat, täysin politisoituneet erityistuomioistuimet sekä uuden kuninkaan tapa kollektivisoida katolisen kirkon ja kukistettujen poliittisten vastustajien läänityksiä omaksi henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Lisähuolta kuninkaalle aiheuttivat Olaus Petrin harrastukset historiankirjoituksen saralla, missä Petrin Ruotsalaisessa kronikassa kirjoitettiin vaivaannuttavaan sävyyn ”Ladonrikkoja–hallitsijoista” ja annettiin liian ymmärtävä kuva Ruotsin katolisista piispoista. Vaikka kuningas onnistui lopulta pelottelemaan Olaus Petrin hiljaiseksi, hänen laatimansa tuomarinohjeet ja niiden ohjaavat periaatteet jäivät elämään ruotsalaisessa ja suomalaisessa oikeudenkäytössä aivan nykypäiviin asti.

 

Kustaa Vaasan viimeinen verivihollinen oli smoolantilainen Nils Dacke, joka aloitti omaa nimeään kantaneen talonpoikaiskapinan vuonna 1542. Ylikangas ei käsittele lempiaihettaan eli 1500-luvun talonpoikaiskapinaa tässä yhteydessä poleemisesti vaan enemmänkin ankaran historiografisesti. Hänen tulilinjalleen ei joudu kukaan yksittäinen historioitsija, vaan ruotsalaisen (ja osittain myös suomalaisen) historiantutkimuksen vakiintunut tapa ymmärtää Dacken kapinaa yksinomaan voimansa tunnoissa olleen ruotsalaisen talonpoikaisluokan reaktiona Kustaa Vaasan keskusvaltaa sekä sen esittämiä verovaatimuksia ja elinkeinoelämän rajoituksia vastaan. Tiivistäen voi sanoa Ylikankaan puolestaan näkevän Dacke–kapinan osana yleiseurooppalaista suurtrendiä, jossa laajentuneen kartanolaitoksen ja kasvavan varhaismodernin valtiovallan puristuksiin jäänyt talonpoikaisluokka tarttui nuijiin ja kirveisiin viimeisenä protestointikeinonaan. Täten Dacke–kapina rinnastuisi Saksan suureen talonpoikaissotaan vuonna 1525. Tässä yhteydessä Ylikangas esittää täysin perusteltua kummeksuntaa siitä, miksi historioitsijat ovat olleet kärkkäitä ohittamaan aateliston roolin smoolantilaisten talonpoikien kaunan ja vastustuksen kohteena.

 

Heikki Ylikangas kirjoittaa historiaa totuttuun tapaansa selkeästi mutta rehevästi. Hänen suuri vahvuutensa on rohkeus uudelleenarvioida ja kyseenalaistaa valtavirran historiografiaa ja sen vakiintuneita ortodoksioita. Tässä mielessä Ylikangas on yhäkin monia muita suomalaisia historioitsijoita päätä pidempi.

Kansanvallan puolustuspuhe 1600-luvulta

 

Harva nykyihminen lienee koskaan kuullut Marchamont Nedhamista. Omana aikanaan, 1600-luvun puolivälin Englannissa, Nedham oli kuitenkin tunnettu kommentoija ja propagandisti – onpa häntä jopa nimitetty ”maailman ensimmäiseksi suureksi journalistiksi.” Nedham aloitti julkisen uransa Englannin sisällissodan ensimmäisen vaiheen (1642–1646) aikana kirjoittamalla Stuart-kuningas Kaarle I:n vastaista polemiikkia. Parlamentin ja kuninkaan välisten rauhanneuvotteluiden aikana Nedham ylitti kuninkaan henkilöön menneellä kritiikillään hyvän maun ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden rajat ja hänet passitettiin muutamaksi viikoksi vankilaan. Sieltä palattuaan Nedham esitti henkilökohtaisesti pahoittelunsa loukkaamalleen kuninkaalle, ja sisällissodan puhjettua uudelleen vuonna 1648 Nedham valjasti kynänsä rojalistien palvelukseen. Kaarlen menetettyä päänsä ja parlamentaristien voitettua sodan Nedham löysi itsensä taas vankilasta, nyt rojalismista syytettynä. Vankilan hämärässä Nedham koki jälleen uuden poliittisen kääntymyksen ja hakeutui vuonna 1649 Englannin uuden hallitsijan, lordiprotektori Oliver Cromwellin kiertoradalle. Tuolloin Nedhamista tuli Cromwellin johtava puolestapuhuja Englannin lehdistössä, hänen ”lehdistöagenttinsa”, kuten historioitsija Joseph Frank häntä nimitti. Stuartien palattua valtaan vuonna 1660 Nedham pakeni Alankomaihin mutta palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Englantiin voitettuaan kaunopuheiden tai lahjusten avulla kuninkaallisen armahduksen tasavaltalaisista rikkeistään.

                           Pamflettien ohella Nedham kirjoitti myös kirjoja, jotka käsittelivät pääasiassa valtiotieteen ja hallitusmuotojen päivänpolttavia kysymyksiä. Kiinnostavin ja puhuttelevin näistä Nedhamin kirjoista on mielestäni vuonna 1656 ilmestynyt The Excellencie of a Free-State, joka esittelee joukon perusteluita kansanvaltaisen hallitusmuodon (Free State) puolesta. ”On kiistämätön sääntö”, Nedham kirjoittaa, ”että kansa (tai paremminkin ne, jotka valitaan järjestelmällisesti edustamaan kansaa) on oman vapautensa paras turvaaja…” Tämän jälkeen Nedham esittää argumenttinsa tueksi seuraavat neljätoista seikkaa.

 

i.                              Kansalaiset eivät juonittele toistensa oikeuksien riistämiseksi vaan keskittyvät ainoastaan omiensa suojelemiseen. Näin ei ole monarkkien ja yksinvaltiaiden laita, jotka ovat tottuneet katselemaan asioita hallitsemisen näkökulmasta ja joille kansan alistaminen on yhdistelmä turvallisuusasiaa, politiikkaa ja valtioviisautta.

ii.                            Kansanvalta perustuu siihen, että siitä on kantajilleen enemmän taakkaa kuin hyötyä. Tässä kohtaa Nedham viittaa muinaiseen Cincinnatukseen, joka raastettiin vastentahtoisesti kuokan kahvasta Rooman valtakunnan ruoriin. Täytettyään raskaan velvollisuutensa konsulina Cincinnatus luopui vallasta ja palasi helpottuneena takaisin peltotöihinsä.

iii.                          Kansanvalta on vaihtuvaa ja siten paras turva korruptiota vastaan. Jos valta pysyy jatkuvasti yksissä ja samoissa käsissä, yhteiskunnalliset vapaudet ovat uhattuina.

iv.                          Alati vaihtuva kansanvalta on paras lääke faktionalismin lapamatoa vastaan. Tällä Nedham tarkoitti erilaisia intressiryhmiä, joiden kyky edistää salajuoniaan pitkällä aikavälillä nojaa vallan kahvassa pysyttäytymiseen. Vaihtuvilla kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta edistää näitä faktionaalisia intressejä.

v.                            Vaihtuva kansanvalta torjuu faktionalismin tavoin myös oman edun tavoittelua. Kun valta Roomassa oli pidemmäksi aikaa keskittynyt senaatin seinien sisälle, Nedham kirjoittaa, senaattorit ryhtyivät ajamaan ensisijaisesti omia eivätkä kansan etuja.

vi.                          Hallinnon tarkoituksena on luoda kansalaisille hyvät ja turvalliset elämänpuitteet sekä turvata heidän oikeutensa. Oli siis loogista, että tavalliset kansalaiset ymmärsivät parhaiten ”mistä kohtaa kenkä milloinkin puristaa” ja että siten he saattoivat valtaa käytellessään löytää parhaat ratkaisut ongelmiin. Tästä periaatteesta Nedham tarjosi esimerkkeinä Rooman ensimmäiset senaattorit, jotka olivat tunteneet muinaisten etruskikuninkaiden sorron muun kansan tavoin. Vasta oltuaan pitempään vallassa senaattorit vieraantuivat arjen todellisuudesta ja sortuivat ”samanlaisiin mielettömyyksiin kuin heitä edeltäneet kuninkaat.” 

vii.                         Kansanvalta on ainoa hallitusmuoto, jossa vallan ovet eivät aukea ainoastaan niille, jotka ajavat jonkun tietyn ruhtinaan tai faktion etuja. Vaikkei Nedham tuota sanaa käytäkään, hän viittaa tässä yhteydessä meritokratiaan, jossa valta myönnetään kykyjen eikä poliittisten kytkösten perusteella. Esimerkkinä on jälleen Cincinnatus, joka valittiin Rooman konsuliksi politiikan ulkopuolisena mustana hevosena, ainoastaan taitojensa ja viisautensa ansiosta.

viii.                       Vain kansa osaa arvostaa vapautta. Kuninkaita ja ruhtinaita kiinnostaa eniten salata kansalta se, mitä todellinen vapaus on, tai sitten vain tarjoilla sille oma valheellinen ja vääristynyt harhakuvansa vapaudesta. Kun kansa on noussut vallan näyttämölle, se voi verrata nykyistä vapauttaan aiempaan alisteisuuteensa. Näin kansa ymmärtää automaattisesti sen historiallisen itsestäänselvyyden, että ainoa tapa turvata vapaus on säilyttää valta kansan itsensä käsissä.

ix.                           Kansanvalta halajaa vähemmän ylellisyyttä kuin kuninkaat ja ruhtinaat. Siellä, missä ylellisyydentavoittelu ottaa vallan, Nedham kirjoittaa, hallinnolla on taipumuksena kehittyä kohti tyranniaa. Ylellisyydentavoittelu on eläimellinen vietti, joka rikkoo käytöstapoja, kohtuullisuutta ja rationaalisuutta. Vapaus on kaikkein turvatuin sellaisessa hallitusmuodossa, jossa hallitsijat ovat vähiten altistuneita ylellisyyden houkutuksille ja ansoille.

x.                            Kansanvalta iskostaa kansalaisiin jalomielisen, aktiivisen ja ylevän hengen. Jokaisella miehellä (edes Nedham ei ollut niin vapaamielinen, että olisi olettanut kansalaisvapauksien koskevan naisia!) on oma osakkuutensa kansanvallassa, ja kansanvallassa kollektiivinen menestys on myös jokaisen yksilön henkilökohtainen onni. Kansanvallassa kadunmies iloitsee vallankäyttäjille osoitetuista palkkioista ja huomioista, sillä hänellä on samat mahdollisuudet yltää valtiollisiin ansioihin kuin kaikilla muillakin.

xi.                           Kansanvallassa kaikki päätökset tehdään yleisellä hyväksynnällä, mikä automaattisesti tarkoittaa mukautumista lain ja oikeuden asettamiin rajoihin. Kansanvallassa päättäjät tuntevat vallankäyttönsä rajat paremmin kuin muissa hallitusmuodoissa ja ovat alistuvaisempia kärsimään ansaitun rangaistuksensa jos he rikkovat noita rajoja. Kansanvalta ei toisin sanoen ole mielivaltaa.

xii.                         Kansanvalta mukautuu parhaiten ihmisen luontoon ja käytökseen, sillä kuten muinainen Cicero kirjoitti, ”ihminen on jalo olento, jolla on syntyjään taipumus hallita eikä tulla hallituksi.” Kansanvallassa tämä ihmisluonteen perustaipumus toteutuu parhaiten, sillä siinä kaikki ovat hallitsijoita, ja kansanvallan kautta heidän tarvitsee mukautua vain omaan tahtoonsa.

xiii.                       Tyrannian ja sorron mahdollisuus on kaikkein pienin kansanvallassa. Kansanvalta ei oleta, että kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat yhdenvertaisia (sellainen ajatus oli Nedhamista vastenmielinen), mutta että kaikkien olosuhteet ovat yhdenvertaisia. Kansanvallassa valtaa ei anneta kasautua liikaa yhden yksilön käsiin, eikä yhdenkään rangin tai eturyhmän anneta tehdä itsestään mitään etuoikeutettua aatelisluokkaa.

xiv.                       Viimeinen muttei vähäisin perustelu on se, että kansanvallassa kaikki vallankäyttäjät ovat tilivelvollisia mahdollisista virheistään ja väärinkäytöksistään. Tunaroivalla tai rikollisella kansanedustajalla ei toisin sanoen ole mitään etuoikeutta pysyä ikuisesti vallankahvassa, vaan hänet voidaan jättää äänestämättä uudelleen virkaansa.

           

Näitä Marchamont Nedhamin ajatuksia voi kukin maistella itsekseen ja pohtia niiden merkityksellisyyttä nykymaailmassa. Noissa neljässätoista perustelussa on sellaisia kohtia, jotka ovat jo toteutuneet nykyisessä kansanvallassa, sellaisia, jotka saisivat vielä toteutua ja kenties jopa sellaisia, jotka voisivat pysyäkin toteutumattomina. Minun kantani on, että olemassa olevan kansanvallan ei tulisi ainakaan vähentyä nykyisestä tasosta. Siitä Marchamont Nedhamkin olisi ollut samaa mieltä.

Richelieun laivasto

 

Tammikuun 17. päivä vuonna 1939 Brestin Arsenalin telakalla laskettiin vesille taistelulaiva, josta oli tarkoitus tulla Ranskan kolmannen tasavallan laivaston ylpeys ja silmäterä. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kahdeksan massiivista 380 millimetrin tykkiä, jotka oli asetettu yleisestä käytännöstä poikkeuksellisesti kahteen nelipiippuiseen tykkitorniin aluksen keulassa. Laivan toissijaisena aseistuksena oli perään asetettuina yhdeksän 152 millimetrin tykkiä. Aluksen varustukseen kuului lisäksi neljä Loire 130 -lentovenettä. Neljä höyryturbiinia ja kuusi vesiputkikattilaa kehittivät yhdessä 155 000 hevosvoimaa, joiden avulla taistelulaiva saavutti 32 solmun eli melkein 60 km/h risteilynopeuden. Vain vajaat kahdeksan kuukautta ennen toisen maailmansodan syttymistä vesille laskettu taistelulaiva edusti aikakauden merisotateknologian aivan ehdotonta huippua. Sisaraluksensa Jean Bartin tavoin myös tämä taistelulaiva oli nimetty jonkun Ranskan laivaston tai ranskalaisen merisotahistorian merkkihenkilön mukaan.  

Taistelulaivan nimi oli Richelieu.

 

Ranskan sotalaivaston toisen maailmansodan aikaisen kärkialuksen nimeäminen Ranskaa 1600-luvun alussa hallinnoineen Armand-Jean du Plessiksen eli kardinaali Richelieun mukaan kieli siitä historiallisesta merkityksestä, mikä Richelieulle miellettiin 1900-luvun alussa Ranskan merellisen mahdin perustajana. Käsitys perustui pitkälti siihen tosiasiaan, että ensimmäisenä henkilönä koko Ranskan siihenastisessa historiassa, juuri Richelieu yhdisti 1620- ja 1630-luvuilla oman valtansa alle kaiken laivastoon liittyneen hallinnon. Richelieu ei tuolloin ollut ainoastaan kuningas Ludvig XIII:n pääministeri vaan myös laivasto- ja merenkulkuasioiden ministeri, monipolviselta titteliltään grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France.

 

Richelieun tarina Ranskan ensimmäisenä todellisena laivastoministerinä ei kuitenkaan ole vain tarina yhden voimakastahtoisen yksilön nerokkuudesta ja tahdosta modernisoida Ranskan laivastoa. Se on lopultakin tarina 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta, sen privilegioista, korporaatioista, arkaaisista perinteistä ja sirpaloituneista intressiryhmistä. Yleisellä tasolla se on toisin sanoen tarina koko 1600-luvun eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

 

Tarina ei ala Richelieusta itsestään, vaan hänen edeltäjistään ja Ranskan instituutioista ajanjaksona, jolloin Euroopassa syttyi 1900-luvun maailmansotien hirvittävä edeltäjä, kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu katastrofaalinen konflikti (1618–1648). Kolmikymmenvuotisen sodan syttyessä vuonna 1618 Ranskassa ei ollut lainkaan laivastoministerin virkaa. Laivastoministerin sijaan laivastoasiat oli jätetty amiraaleille, joiden hierarkiassa olivat ylimmällä askelmalla Ranskan amiraali (grand amiral de France) ja Levantin amiraali (amiral de Levant). Edellisen amiraalin vastuulla oli Atlantin rannikko ja sen hallinnolliset alueet, jälkimmäisen vaikutusvalta rajoittui Provencen provinssiin ja Ranskan Välimeren rannikkoon. Näiden kahden viranhaltijan lisäksi Ranskassa oli muita itsenäisiä amiraaleja tai ainakin sellaisen nimellistä arvovaltaa käyttäviä, kuten Bretagnen, Guyennen, Ruen ja Le Crotoyn kuvernöörit, Saint-Jossen apotti, Royanin markiisi sekä Vendômen ja Mercœurin herttuat.  

 

Ranskalla oli ollut 1500-luvulla jonkinlainen laivasto, mutta kuningas Henrik IV:n valtakaudella (1589–1610) merellisestä vaikutusvallasta ei ollut jäljellä rippeitäkään. Tilannetta kuvasi hyvin Richelieun kuningas Ludvig XIII:lle kertoma anekdootti Henrik IV:n keskustelusta Toscanan herttua Ferdinandin kanssa 1500-luvun viimeisinä vuosina. Henrik IV oli torunut lankoaan Ferdinandia siitä, että tämä juljennut solmia avoimen sotilasliiton Ranskan arkkivihollisen Espanjan kanssa. ”Jos kuninkaalla vain olisi ollut neljäkymmentä kaleeria Marseillessa, en koskaan olisi tehnyt sitä minkä tein”, Ferdinand napautti takaisin Henrikille.

 

Ensimmäinen liike kohti merellisen sotalaitoksen uudistamista tapahtui vuonna 1612, jolloin Montmorencyn nuori herttua Henri II peri Ranskan amiraalin viran sedältään Charles de Damvillelta. Ensimmäisen virkavuotensa aikana Montmorency teki ennenkuulumattoman teon ja yhdisti Bretagnen ja Guyennen provinssien amiraliteetit osaksi Ranskan amiraalin virkaa. Tämän jälkeen Montmorency ryhtyi systemaattisesti uudistamaan laivamiehistöjen värväämistä. Toisin kuin Välimeren laivasto, joka värväsi riittävästi meriupseereja Maltaa hallinneen johanniittaritarikunnan riveistä, Ranskan amiraalin vastuulle kuulunut Atlantin laivasto kärsi kroonisesta päällystöpulasta, sillä rankka ja vaarallinen meripalvelus ei juuri kiinnostanut ranskalaisia aatelisherroja. Montmorency käänsikin katseensa rannikkokaupunkien porvaristoon, jonka joukosta löytyi jo valmiiksi kokenutta kalastus- ja kauppalaivojen päällystöä. Lisäksi Montmorency tiukensi sääntöjä, jotka rajoittivat merimiestaitoisen työväestön muuttamista ulkomaille. Uusi amiraali ryhtyi myös tiukasti valvomaan merenkulkulupakirjoja, joita vaadittiin kaikilta satamiin saapuvilta tai rannikolle ankkuroivilta aluksilta. Ilman lupakirjaa tavattuja laivoja tuli kohdella merirosvoina, Montmorency ohjeisti rannikkoprovinssien kuvernöörejä ja kaupunkeja. Laivaston koon kasvattamiseksi Montmorency ehdotti myös kannustimia, kuten päällystön palkkauksen parantamista ja ylimääräisten palkkioiden maksamista laivanrakennuttajille.

 

Montmorencyn kaikkein radikaalein politiikka kohdistui siihen Euroopan vesillä vakiintuneeseen käytäntöön, jonka mukaan useimpien valtakuntien laivat kieltäytyivät tunnustamasta ja tervehtimästä Bourbonien valkoista lippua. Englannin vesillä Bourbonien lippua ei saanut näkyä lainkaan. Tähän töykeyteen tuli vastata samalla tavalla, Montmorency julisti. Kun kuninkaallinen valtaneuvosto vuonna 1617 hyväksyi Montmorencyn ehdotuksen, tarkoitti se käytännössä sitä, ettei vieraan lipun alla purjehtinut alus voinut kuljettaa merirahtia yhdestä Ranskan satamasta toiseen.

 

Richelieu vaikuttaa iskeneen silmänsä Montmorencyn arvovaltaiseen amiraalinvirkaan jo heti noustuaan Ranskan pääministeriksi elokuussa 1624. Joskus vuoden 1625 aikana Richelieu laati pitkähkön muistion, jossa hän pohti merivoiman merkitystä Ranskan strategisten etujen suojelemisessa ja edistämisessä. Merellisen sotavoiman kasvattaminen ei ollut välttämätöntä ainoastaan kauppamerenkulun suojelemiseksi barbareskimerirosvoilta ja Ranskan rannikoiden puolustamiseksi espanjalaisia vastaan, vaan myös ”Ranskan kruunun arvovallan ja kunnian säilyttämiseksi maailman silmissä.” Samana vuonna käynnistynyt kapinallisten hugenottien tukikohtanaan käyttämän La Rochellen satamakaupungin saarto Biskajanlahden rannikolla olikin antanut syytä huoleen laivaston taistelukyvystä, Montmorencyn viimeaikaista uudistuksista huolimatta. Ranskan kruunu ei ollut saanut Biskajanlahdella kokoon edes kymmentä sota-alusta, joten Ludvig XIII oli joutunut pyytämään Alankomaiden tasavallalta apua merisodankäyntiinsä. Ranskalaisten ja alankomaalaisten yhteinen laivasto Biskajanlahdella käsitti lopulta 29 täysikokoista sotalaivaa (joista 20 alankomaalaista), mutta kapinallisilla hugenoteilla oli yhä käytössään kymmenen laivaa enemmän. Osa hugenottien laivoista oli tunnustettavasti sotalaivoja pienikokoisempia aluksia, mutta myös niistä oli suurta sotilaallista hyötyä polttolaivoina, kuten hugenottien menestykset meritaisteluissa ranskalaisia ja alankomaalaisia vastaan osoittivat.

 

Richelieu otti ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti Ranskan laivastovoiman hallintaa lokakuussa 1626, jolloin Ludvig XIII nimitti hänet ”Ranskan merenkulun ja kaupankäynnin suurmestariksi, johtajaksi ja ylitarkastajaksi” (grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de France). Osana vuoden 1626 kuninkaallista ediktiä, joka määräsi osan suuraateliston omistamista linnoista purettaviksi tai hävitettäviksi, myös Ranskan amiraalin tehtävät siirrettiin kuninkaalliselle keskushallinnolle, tarkoittaen siten Richelieun uutta virkaa. Ranskan sääty-yhteiskunnassa valtionvirka katsottiin kuitenkin myös eräänlaiseksi yksityisomaisuudeksi, mistä syystä Montmorencya ei voitu erottaa noin vain. Vuonna 1627 Pariisin parlamentti, joka toimi Richelieun painostuksesta, osti Montmorencyn ulos amiraalin virastaan 200 000 livren hinnalla.

 

Richelieu oli sulattanut oman suurmestarin virkaansa aiemmin niin mahtavan Ranskan amiraliteetin, mutta kardinaalin laivastomonopolin tiellä oli vielä Välimeren rannikkoa hallinnut Levantin amiraali (amiral de Levant) sekä Välimeren kaleerilaivastoa komentanut kenraali (général des galères). Edellisen aseman haltija oli Guisen herttua Charles de Lorraine, eräs Ranskan mahtavimmista aatelisista, jonka mielestä Levantin amiraliteetti oli erottamaton osa hänen rooliaan Provencen kuvernöörinä. Jälkimmäistä virkaa hallinnoi Pierre de Gondi, joka puolestaan piti kaleerikenraalin virkaa sukunsa perintönä, omaisuutena ja yksinoikeutena. Näiden kahden savustaminen ulos viroistaan ei osoittautunut Richelieulle helpoksi.

 

Guise vastusti Aix’n parlamentin ja Provencen säätyjen tukemana kaikkia kardinaalin yrityksiä ulottaa omaa virkavaltaansa Levantin amiraliteetin toimialueelle. Kun Richelieu tarjosi herttualle rahaa tämän virasta, Guise vaati pilkallisesti 900 000 livren mieletöntä summaa. Vuosikausien neuvottelujen ja juonittelujen jälkeen Guise lopulta kompastui omiin jalkoihinsa otettuaan vuonna 1630 osaa Richelieuta vastaan suunnattuun palatsivallankaappauksen yritykseen, joka tunnettiin myöhemmin ”narrien päivänä” (Journée des Dupes). Vallankaappausyrityksen epäonnistuttua Guise pakeni Italiaan, minkä seurauksena Levantin amiraalin virka jäi tyhjäksi. Kahta vuotta myöhemmin Richelieu sai Provencen säädyt vihdoin tunnustamaan suurmestarin toimivallan kattavan myös Välimeren rannikon, jolloin Levantin amiraalin virka sulautui osaksi Richelieun valtaa. Gondi, joka käytännössä johti Marseillen satamaa lippulaivansa La Réalen kannelta, aavisti historian tuulten suunnanvaihdoksen Guisea paremmin, ja suostui lopulta myymään Richelieulle kaleerikenraalin virkansa ja sen mukana kulkeneen Île d’Or’n markiisikunnan 560 000 livren huomattavasta summasta vuonna 1635.

 

Ranskan sotalaivasto ja kauppamerenkulku oli täysin Richelieun käsissä vuosien 1635 ja 1642 välillä. Uuden Ranskan eli Quebecin siirtomaahallinnon saralla Richelieu jäljitteli Alankomaiden kahta Intian kauppakomppaniaa, kun hän vuonna 1627 lakkautti Montmorencyn aiemman monopolikauppakomppanian ja perusti sen tilalle uuden osakeyhtiön, joka tunnettiin vaihtoehtoisesti nimillä Compagnie de la Nouvelle-France tai Compagnie des Cent-Associéz. Sadan osakkaan yhteenliittymän tehtävinä oli edistää Uuden Ranskan siirtokuntien uudisasutusta ja elinkeinoelämää. Tämän lisäksi yhtiöllä oli kahden Alankomaiden Intian kauppakomppanian tavoin myös selkeästi sotilaallinen ulottuvuus, kuten saatamme lukea komppanian kuninkaallisesta perustamiskäskystä. Komppania velvoitettiin rakennuttamaan itselleen laivoja, ”jotka aseistetaan ja varustetaan niin sotaa kuin kaupankäyntiä varten.” Tätä velvoitetta silmällä pitäen kauppakomppanialle myönnettiin oikeus valaa tykkejä ja varastoida ampumatarvikkeita keskuspaikassaan Morbihanin lahden satamissa.   

 

Laivastopolitiikan saralla Richelieun keskeisenä saavutuksena on pidetty kuninkaallisen valtaneuvoston alaisuudessa toimineen laivastoneuvoston (conseil de marine) perustamista. Tämä neuvosto on joskus ymmärretty modernin laivastoministeriön edelläkävijäksi, vaikkei se vaikuttanut olleen sellainen. Neuvoston sisäisistä keskusteluista ei tiedetä paljoakaan lähdemateriaalin puutteiden vuoksi. Laivastoneuvosto ei myöskään ollut mikään aivan uusi innovaatio, sillä sen edeltäjä vaikuttaisi olleen 1500-luvulla kokoontunut conseil des prises. Edeltäjänsä tavoin myös Richelieun laivastoneuvosto keskittyi pitkälti merellisen sotasaaliin jakamiseen. Lisäksi neuvosto ja sen kuninkaallinen arvovalta toimivat jatkuvana muistutuksena rannikkoprovinssien kuvernööreille ja yhteisöille siitä, että kaikki Ranskan rannoille ajautunut hylkytavara kuului kruunulle, tai tarkemminkin uudelle laivaston suurmestarille, Richelieulle. Tässä mielessä laivastoneuvostolla oli merkittävä rooli kuninkaallisen arvo- ja päätäntävallan laajentamisessa valtakunnan sisämaan keskuksesta perinteisesti sangen itsenäisesti toimineille rannikkoalueille.

 

Richelieun näkyvin saavutus laivastopolitiikan saralla oli eittämättä laivaston koon merkittävä kasvattaminen. Vuonna 1625 ranskalaiset eivät kyenneet asettamaan edes kymmentä laivaa La Rochellen kapinallisia hugenotteja vastaan, ja vielä kolme vuotta myöhemmin laivastossa oli vain kaksitoista valtamerikelpoista sotalaivaa. La Rochellen kukistamiseksi Ranska joutui jopa neuvottelemaan arkkivihollisensa Espanjan kanssa neljänkymmenen sota-aluksen vuokraamisesta hugenotteja vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Richelieun määrätietoinen panostus laivaston resursseihin alkoi kuitenkin kantaa hedelmää, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 Ranskalla oli jopa 63 valtamerikelpoista sotalaivaa ja 22 kaleeria. Laivojen lukumäärässä laskettuna Ranska kuului tuolloin eurooppalaisten merimahtien ylempään keskikastiin.

 

Toisin kuin Ranskan kansallismielinen ja valtiota ihaileva historiankirjoitus halusi pitkään muistella, Richelieun perintö Ranskan merimahdin perustajana jäi lopulta lyhytaikaiseksi ja nimelliseksi. Sotalaivojen lukumäärä ei enää kasvanut vuoden 1642 jälkeen, vaan suunta kääntyi päinvastaiseksi seuraavan reilun vuosikymmenen ajaksi. Espanjaa vastaan käydyn sodan (1635–1659) pitkittyminen johtui osaksi tästä Ranskan merellisen taistelukyvyn taantumisesta. Myös Quebecin siirtokuntia hallinnoinut Compagnie des Cent-Associéz ajautui jo alkutaipaleellaan vaikeuksiin, kun sen laivasto jäi englantilaisten sotasaaliiksi St Lawrencen lahdella vuonna 1627. Yhtiön sata osakasta menettivät katastrofissa 90 prosenttia sijoituksistaan, mistä suoneniskusta yhtiö ei koskaan toipunut. Tultuaan täysivaltaiseksi hallitsijaksi vuonna 1663 uusi kuningas Ludvig XIV lakkautti ensi töikseen koko komppanian ja siirsi sen kauppaoikeudet uudelle Ranskan Länsi-Intian kauppakomppanialle, tehden siinä sivussa Quebecin siirtokunnasta kuninkaan itsensä hallinnoiman provinssin.

 

Grand maître, chef et surintendant général de la navigation et commerce de Francen komea virkatitteli ei vielä kuollut Richelieun mukana vuonna 1642. Richelieun sisarenpoika Jean Armand de Maillé-Brézé jatkoi enonsa asemassa vuoteen 1646 saakka, jolloin Ludvig XIV:n holhoojahallitusta johtanut kuningataräiti Anna Itävaltalainen otti hoitaakseen virkaa itse. Kuningattaren jälkeen virka siirtyi Vendômen herttuoille vuoteen 1669 asti. Tuolloin historia äkisti käänsi suuntaansa, kun Ludvig XIV lakkautti laivaston suurmestarin viran ja palautti sen sotilaallisen esimiesaseman Ranskan amiraalille. Vastuu laivaston hallinnosta ja rahoituksesta delegoitiin uudelle instituutiolle, laivastoviraston sihteerille (secrétaire d’État à la marine). Monin tavoin näytti siltä, kuin Richelieun laivastoa ei olisi koskaan ollutkaan.

 

Taistelulaiva Richelieun sotaura oli kuin paraabeli nimikkohenkilönsä perinnöstä Ranskan merimahdin uudistajana. Richelieu saatiin taistelukykyiseksi vasta huhtikuussa 1940, vain muutamaa kuukautta ennen Saksan länsirintaman salamasotaa ja Ranskan kolmannen tasavallan romahtamista. Välttääkseen taistelulaivan joutumisen vihollisen sotasaaliiksi Richelieun komentaja Marzin suuntasi laivan Brestistä ulkomerelle ja purjehti Dakarin satamaan Ranskan Senegalissa. Koska Senegalin siirtokunta vannoi uskollisuutta Saksan kanssa liittoutuneelle Vichyn regiimille, myös Richelieu siirtyi osaksi uuden hallinnon merivoimia. Kesällä ja syksyllä brittien kuninkaallinen laivasto käynnisti sarjan sotilaallisia operaatioita Dakarin satamaa vastaan, jolloin myös Richelieu joutui brittien tulilinjalle. Tuolloin Richelieu vaurioitui lievästi torpedon ja tykistön osumista ja pysyi poissa palveluksesta pitkälle vuoteen 1941 saakka. Seuraavana vuonna Ranskan Afrikan sotilashallinto vaihtoi jälleen puolta ja ryhtyi tunnustamaan ns. Vapaan Ranskan värejä. Richelieu ei kuitenkaan heti ottanut osaa Välimeren tai Euroopan sotilasoperaatioihin, sillä alus lähetettiin Yhdysvaltoihin kunnostettavaksi ja modernisoitavaksi. Talvella 1944 Richelieu vihdoin palasi palvelukseen operaatiossa, jossa liittoutuneet yrittivät tuloksetta houkutella saksalaisia risteilijöitä ja taistelulaiva Tirpitziä ulos Norjan vuonoista. Aivan sodan lopulla Richelieu palveli Kaakkois-Aasian vesillä, missä sen taistelutoimet rajoittuivat ilmatorjuntaan. Suurista odotuksista huolimatta Richelieu saavutti sodassa vain vähän. Sodan jälkeen Richelieu toimi Välimerellä Ranskan laivaston koululaivana. Tammikuussa 1968 Richelieu teki viimeisen matkansa Genovaan, missä se purettiin ja myytiin romumetalliksi. Ranskan laivasto oli jo tuossa vaiheessa hylännyt taistelulaivat muinaisjäänteinä ja keskittynyt merisodankäynnin tulevaisuuteen, lentotukialuksiin ja ydinkäyttöisiin sukellusveneisiin.

Richelieun nimi jäi toistamiseen osaksi Ranskan laivastohistoriaa.

 

 

 

 

Lähteet ja kirjallisuus:

 

M. Avenel, toim., Lettres, instructions diplomatiques et papiers d’état du Cardinal de Richelieu: 1624–1627, ii (Pariisi: Imprimerie Impériale, 1856), 163–166, päiväämätön 1625, réglement pour la mer.

Francis J. Bowman, ’The European Naval Situation during the Thirty Years’ War’. Pacific History Review, Vol. 2, No. 2 (June 1933).

Carl J. Burckhardt, Richelieu: Behauptung der Macht und Kalter Krieg (München: Georg D. W. Callwey, 1965).

Jules Caillet, L’Administration en France sous le ministère du Cardinal de Richelieu, ii (Pariisi: Librairie Académique, 1863).

Alan James, The Navy and Government in Early Modern France, 1572–1661 (Suffolk: The Boydell Press, 2004).

John Jordan ja Robert Dumas, French Battleships 1922–1956 (Barnsley: Seaforth Publishing, 2009).

Mercure François, xi (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1626).

Mercure François, xii (Pariisi: Jean & Estienne Richer, 1627).

Ch. de la Roncière, ’Richelieu et la centralisation de l’autorité maritime’. Nouvelle revue historique de droit français et étranger, Vol. 33 (1909).

Victor-L. Tapié, France in the Age of Louis XIII and Richelieu (Lontoo: Macmillan, 1974).