Asevelvollisuus ja historia

Asevelvollisuus nousee aika ajoin julkisen keskustelun polttavaksi puheenaiheeksi Suomessa. Tyypillisesti tässä keskustelussa kiistellään asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeutuksesta. Siinä vaiheessa, kun argumentteina ryhdytään käyttämään nationalismia ja isänmaallisuutta joko asevelvollisuutta vastaan tai sen puolustamiseksi, keskustelun älyllinen sisältö on todennäköisesti valunut tyhjiin. Asevelvollisuuden ymmärtämiseksi tulisi kuitenkin nähdä vaivaa sen historiallisten lähtökohtien selvittämiseksi. Mistä asevelvollisuus on syntynyt ja miten se on ajan saatossa muokkautunut?

Varhaisin pohjoismainen asevelvollisuuden muoto oli viikinkiajan ledung. Se tarkoitti asemiesten, laivojen ja erinäisten elintarpeiden mobilisoimista usein merelle suuntautunutta sotaretkeä varten. Kyseessä ei ollut universaali velvollisuus, vaan miehiä, laivoja ja sotatarvikkeita koottiin suhteellisesti paikallistason yhteisöistä. Asemiehiksi valittiin sotakuntoisia ja vapaita miehiä; lapsia, vanhuksia, rampoja tai orjia ei sisällytetty ledung–laivastoihin. Eräät historioitsijat uskovat, että sellaiset alueet Ruotsissa kuten Tiundaland, Attundaland ja Fjädrundaland saivat nimensä sen mukaan, että nämä alueet kattoivat joko kymmenen, kahdeksan tai neljä ledung–piiriä nimeltä hund eli sata (myös Satakunnan maakunnan etymologia saattaa pohjautua samaan merkitykseen). Yksi tällainen piiri olisi toimittanut ledung–retkeä varten sata miestä ja neljä laivaa. Joskus 1100-luvun aikana ledung ilmeisesti kuihtui pois sotilaallisena instituutiona, ja sen asevelvollisuuselementti korvautui rahana maksettavalla kontribuutiolla. Ledung–laivastojen viimeinen voimannäyttö vaikuttaisi olleen Suomen valloittaminen Birger–jaarlin johdolla 1200-luvun puolivälissä.

Keskiajalla Ruotsiin kehittyi talonpoikien kollektiiviseen maanpuolustusvelvollisuuteen perustunut uppbåd eli nostoväki. Tämän termin etymologia vaikuttaisi johtavan Manner-Eurooppaan. Siellä oli keskiajalla käytössä feodaaliaateliston joukkopalvelus eli insurrectio. Tämän termin kantasana on latinankielisen verbin insurgere infinitiivi, joka tarkoittaa ylös nousemista (myös uppbåd merkitsee sanatarkasti nousevaa joukkoa). Keskiajan ns. bastardilatinassa tämän verbin supiininmuoto insurrectus kääntyi ulkoasuun insurrectio, mikä monissa nykykielissä tarkoittaa kansannousua. Alun perin kyse oli kuitenkin ritariaatelin velvollisuudesta ratsastaa asemiehineen kuninkaan tai keisarin avuksi, tyypillisesti ulkoisen tahon uhatessa valtakunnan turvallisuutta. Termi insurrectio oli käytössä lähinnä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa ja sen lähialueilla, kuten Böömissä ja Unkarissa. Ranskassa vastaavasta ritariston maanpuolustusvelvollisuudesta käytettiin termiä arrière-ban. Nämä instituutiot säilyivät 1600-luvulle saakka, vaikkakin ne olivat jo tuolloin käytännössä korvaantuneet erilaisilla veroilla ja muilla rahasuorituksilla.

Ruotsissa, kuten myös Tanskassa, aateliston maanpuolustusvelvollisuus tarkoitti ratsupalvelusta (rusttjänst). Koska aatelisto kykeni varustamaan vain pienen joukon ratsastavia asemiehiä kruunun palvelukseen, asevelvollisuutta oli pakko laajentaa myös alempien säätyjen pariin. Kaupunkien porvareilla oli velvollisuus muodostaa omia miliisejään, mutta päävastuu asevelvollisuuden suorittamisesta lepäsi kuitenkin talonpoikien ja heidän muodostamansa nostoväen harteilla. Toisin kuin Kristofferin maanlaissa säädetty aateliston ratsupalvelus, talonpoikien nostoväki ei perustunut kirjoitettuun lakiin vaan kuninkaan saneluvaltaan. Historioitsija Olaus Magnus kuvasi Pohjoisten kansojen historiassa (1555), kuinka nostoväki käytännössä kutsuttiin aseisiin. Kuningas antoi käskyn nostoväen mobilisoinnista voudeille, jotka lähettivät matkaan viestikapuloin varustautuneita ratsulähettejä. Nämä lähetit laittoivat viestikapulan kiertoon talosta taloon merkkinä siitä, että joka talokunnan tuli lähettää kruunun palvelukseen aseella ja muutaman viikon muonatarpeilla varustautunut nostomies. Nostoväki ei ollut täysin universaali velvollisuus, sillä se koski vain iältään 15–40 -vuotiaita miehiä. Myös perheen ainoat elättäjät, kuten vaimonsa menettäneet yksinhuoltajaisät, oli tyypillisesti vapautettu nostoväkipalveluksesta. Nostoväkipalvelus oli rajoittunut myös maantieteellisesti ja ajallisesti. Nostomiehet itse katsoivat velvollisuudekseen palvella vain joitakin kuukausia; elonkorjuuaika oli ehdoton takaraja palvelukselle, sillä elintärkeät maataloustyöt olisivat muutoin jääneet tekemättä. Yleensä kruunu ymmärsi tämän realistisen aikarajoitteen, ja päästi nostomiehet palaamaan koteihinsa elonkorjuun aikaan. Maantieteellisesti nostomiehet eivät nähneet mitään syytä lähteä vieraille maille sotimaan vaan kokivat velvollisuudekseen ainoastaan oman maan puolustamisen. Kun Ruotsin kuninkaat ryhtyivät laajentamaan sodankäyntiään Baltian niemimaalle 1500-luvun puolivälin jälkeen, nostoväkijärjestelmä alkoi natista liitoksistaan. Osa nostomiehistä kieltäytyi lähtemästä sotaretkelle laisinkaan, kun taas osa Viroon tai Liivinmaalle päätyneistä nostomiehistä palasi omin luvin takaisin koti-Ruotsiin.

Nostoväen pohjalta luotiin 1600-luvun alussa ruotuväki, jota voi hyvällä syyllä pitää modernin varusmiesarmeijan esiasteena. Ruotuväkijärjestelmässä kruunun palvelukseen otettiin kustakin kymmenen talokunnan ruodusta yksi mies. Nämä nimetyt asevelvolliset kirjattiin ruotulistaan, mistä syystä järjestelmästä käytetään ruotsiksi termiä utskrivning. Ruotumies poikkesi nostomiehestä siinä, että hän oli aina käytettävissä asepalvelukseen, eikä hänen palveluksellaan ollut ajallisia tai maantieteellisiä rajoitteita. Rauhan aikana ruotumies toimi renkinä ruodun talokunnilla, jotka puolestaan sitoutuivat elättämään ruotumiestä ja tämän mahdollista perhettä. Yleensä ruotuihin valittiin naimattomia ja maalaisyhteisön kannalta vähemmän tarpeellisia nuorukaisia, mutta vastoin aikanaan vallinnutta yleistä käsitystä ruotuväki ei kuitenkaan toiminut minään irtolaisten tai pikkurikollisten kaatopaikkana. Paikallisissa maakuntarykmenteissä palvelleet ruotumiehet saivat kuukausittaista sotilaskoulutusta läheisissä kaupungeissa tai linnoissa, ulkomaille lähetetyt alokkaat puolestaan käytettiin joitakin viikkoja kestäneen peruskoulutuksen lävitse muutamassa tarkoitusta varten erikseen osoitetussa rykmentissä, kuten esimerkiksi Tukholman henkirykmentissä (Livsregiment). Suomalaiset ruotumiehet koulutettiin tyypillisesti Viron ja Liivinmaan sotaleireissä.

Kustaa Aadolfin ja Kaarle Kustaan valloitussotien aikana 1600-luvun puolivälissä kotimainen ruotuväki muodosti ulkomailla sotineen armeijan etujoukon sekä täydennysreservin. Saksan sotakentillä kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut ruotsalaisarmeija koostui silti pääosin värvätyistä ammattisotilaista, ja hyvästä syystä. Värvätyt joukot pystyttiin mobilisoimaan nopeasti, eikä niitä ollut pakko pitää aseissa jatkuvasti vuodesta toiseen. Värvätyt sotilaat olivat tyypillisesti myös sodan ammattilaisia, mikä teki heistä ruotumiehiä laadullisesti parempia. Palkkasotureiden uskollisuus ei ollut kyseenalaista, mutta heidän sotapalveluksensa perustui silti sopimukseen eikä maanpuolustusvelvollisuuteen. Jos värvättyjen sotilaiden palkat olivat pitkään rästissä, he saattoivat mennä istumalakkoon tai ryhtyä jopa avoimeen sotilaskapinaan. Vuonna 1635 kapinoivat saksalaisupseerit jopa ottivat kansleri Axel Oxenstiernan panttivangikseen ja pakottivat Oxenstiernan allekirjoittamaan ns. ruutitynnyrisopimuksen, jossa kansleri sitoutui lisäämään palkkaupseerien rahallisen kompensoinnin Ruotsin mahdollisiin rauhanehtoihin.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsi oli pitkälti kyennyt kasaamaan värvättyjen joukkojensa ylläpidon saksalaisten ruhtinaskuntien ja säätyjen niskoille. Köyhällä Ruotsilla ei kuitenkaan ollut sellaisia rahallisia resursseja, että se olisi kyennyt pitämään yllä suurikokoista ammattiarmeijaa myös rauhan aikana. Vuonna 1680 yksinvaltiaan asemaan noussut kuningas Kaarle XI ryhtyi siten järjestelemään asevoimia Ruotsissa vallinneen luontaistalouden ja sen olosuhteiden mukaiseksi. Ruotuväki järjestettiin uudelleen ruotujakolaitoksen (indelningsverket) periaatteella. Siinä valitut maatilat sitoutuivat ylläpitämään pysyvästi yhtä tai useampaa sotilasta vastineeksi erinäisistä verovapauksista. Käytännössä talollinen vastasi sotilaan varustamisesta ja aseistamisesta ja sotilas itse elätti itsensä ja perheensä viljelemällä tilasta erotettua sotilastorppaa. Sotilaan ammatti ja sotilastorppa saattoivat myös periytyä sukupolvelta toiselle.

Ruotujakolaitos toimi oivallisesti rauhan aikana sekä silloin, kun sotaisa kuningas Kaarle XII saattoi käydä Pohjan sotaa valtakunnan rajojen ulkopuolella. Kun venäläiset joukot Poltavan tappion jälkeen vyöryivät itärajan ylitse Suomeen, järjestelmä ajautui kriisiin. Jokainen viholliselle menetetty maatila ja kylä heikensi Ruotsin kruunun mahdollisuuksia täydentää sotajoukkojaan ja säilyttää armeijan miesvahvuus. Mitä suurempi osa valtakunnan itäosasta päätyi venäläisten hallintaan, sitä alivoimaisemmaksi Ruotsin armeija kävi. Myöhemmissä 1700-luvun sodissa sekä 1800-luvun alun Suomen sodassa ruotujakolaitosarmeijaa piti jatkuvasti täydentää ylimääräisillä sotaväenotoilla. Pohjan sodassa ja Suomen sodassa kruunu herätti henkiin myös muinaisen nostoväen sissisodan harjoittamiseksi venäläisiä maahantunkeutujia vastaan.

Vuonna 1873 Ruotsin valtiopäivät totesivat ruotujakolaitoksen aikansa eläneeksi ja korvasivat sen yleisellä asevelvollisuudella (värnplikt). Viisi vuotta myöhemmin myös Venäjän hallitsemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin asevelvollisuuslaki. Vaikka asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, kaksi vuotta kestäneeseen aktiivipalvelukseen valittiin arpomalla vain osa. Loput asevelvolliset muodostivat pelkän reservin ja osallistuivat vuosittain kertausharjoituksiin. Venäläinen asevelvollisuus ei osoittautunut pitkäikäiseksi instituutioksi: ensimmäiset kutsunnat pidettiin vasta vuonna 1881, ja vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin koko järjestelmä lakkautettiin keisarikunnan sisäisen kuohunnan seurauksena ja korvattiin verolla. Kaksikymmentä vuotta kestänyt asevelvollisarmeija oli Venäjän muista sotajoukoista erillinen kokonaisuus, jonka lojaliteetti kohdistui Venäjän tsaariin tämän roolissa Suomen suuriruhtinaana.  

Historia osoittaa, ettei suomalaisessa asevelvollisuudessa ole ollut kyse nationalismin möröstä eikä toisaalta myöskään isänmaallisesta kunnia-asiasta. Asevelvollisuus on ollut monisatavuotisen historiansa aikana lähinnä olosuhteiden sanelema pragmaattinen järjestely, ja usein vain epäihanteellinen vaihtoehto muille, joko vähemmän toivotuille tai vaikeammin tavoitettaville ratkaisuille. Asevelvolliset ovat olleet resurssi, jonka valtiollinen esivalta on luovuttanut asevoimiensa käytettäväksi, eivät muuta.

Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme perustuu vuonna 1919 säädettyyn väliaikaislakiin, joka muutettiin pysyvään muotoon kolmea vuotta myöhemmin. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä on siis lähes satavuotias ja lähestyy jo sitä samaa ikää, jossa sen edeltäjät, nostoväki ja ruotujakolaitos, alkoivat olla oman toimintakykynsä ja tarkoituksenmukaisuutensa loppupäässä. 

Asevelvollisuuden mukautuminen oman aikansa olosuhteisiin on historian valossa väistämätöntä kehitystä.

Kaksi Ruotsia

Katselin lauantaina Yle Fem -kanavalla näytettyä ohjelmaa Ruotsin murteiden maailma. Lauantaisessa jaksossa tutustuttiin Skoonen murteeseen, jota muualla Ruotsissa pidetään kaikkein rumimpana murteena, kiitos skoonelaisten ääntämien vahvojen diftongien. Ohjelma oli viihteellinen ja selvästikin kieli poskessa tehty, mutta se nosti esille myös hyviä huomioita ruotsalaisen kansallisvaltion historiallisesta olemuksesta.

Kiinnostavin ja provosoivin argumentti oli se, ettei raja Ruotsin ja Manner-Euroopan välillä kulje Kattegatin lahdessa vaan Smoolannin metsissä. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Eteläruotsalaiset poikkeavat pohjoisista maanmiehistään muutoinkin kuin vain vahvojen diftongiensa ansiosta. Kuten ohjelmassa todettiin, kaikkein silmiinpistävin ero näkyy arkkitehtuurissa: Skoonessa, Bohuslänissä, Blekingessä ja Hallandissa näkyy mannereurooppalaisia ristikkotaloja, kun taas pohjoisessa suositaan meille suomalaisillekin tyypillisiä punamultamökkejä.

Punamultamökit ja ristikkorakenteet kertovat omalta osaltaan kahdesta erillisestä kulttuuripiiristä saman kansallisvaltion sisällä. Jo ensimmäinen ruotsalaisia käsitellyt kirjallinen lähde, roomalaisen historioitsija Tacituksen teos Germania vuodelta 99, osasi mainita, että rautakautista Ruotsia asuttivat kaksi erillistä kansakuntaa, etelän gotones (götalaiset) ja pohjoisen suiones (svealaiset). Viikinkiajalla modernin Ruotsin alue oli jakaantunut neljään erilliseen valtakuntaan. Eteläisin Ruotsi oli osa Tanskan kuningaskunnan ydinaluetta, ja pohjoisempi “Tynkäruotsi” oli jakaantunut Götanmaan, Gotlannin ja Sveanmaan valtakuntiin. Kristillistymisen ja sen kiihdyttämän valtionkehityksen myötä Smoolannin pohjoispuolinen Ruotsi yhdistyi osaksi Upsalan kuninkaiden hallitsemaa svealaista valtakuntaa, mutta Skoone, Bohuslän, Blekinge ja Halland pysyivät yhä osana Tanskaa. Keskiajalla Tanska, Ruotsi ja Norja yhdistyivät Kalmarin unionissa konglomeraattivaltioksi, mutta kyse oli lopulta vain etäisestä personaaliunionista, joka ei lainkaan lähentänyt Etelä- ja Pohjois-Ruotsin kulttuuripiirejä toisiinsa.

1500-luvulla Tanska ja Ruotsi ryhtyivät kilpailemaan toisiaan vastaan Itämeren alueen ylivallasta (Dominium Maris Balticum), ja Tanskan hallitsemasta Etelä-Ruotsista tuli näyttämö alati toistuville, verisille sodille. Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota (1563–1570), Kalmarin sota (1611–1613), Torstenssonin sota (1643–1645), toinen Pohjan sota (1655–1661) ja Skoonen sota (1675–1679) olivat traumaattisia kokemuksia Skoonen ja Smoolannin asukeille, jotka kerta toisensa jälkeen löysivät itsensä valloittavien armeijoiden tieltä. Usein sodat taantuivat veriseksi sissisodankäynniksi, jossa paikalliset talonpoikaississit eli snapphanarit hyökkäsivät väijyksistä sotilaiden kimppuun ja jossa sotilaat vastaavasti kostivat talonpoikien iskut polttamalla kyliä ja maatiloja ja surmaamalla vangiksi otettuja talonpoikia.

Skoone, Blekinge, Bohuslän ja Halland siirtyivät Ruotsille vuonna 1658 solmitussa Roskilden rauhassa. Kun monet skoonelaiset talonpojat olivat Skoonen sodassa liittyneet hyökkäävien tanskalaisten puolelle, päätettiin Tukholmassa ryhtyä eteläisten alueiden määrätietoiseen ruotsalaistamiseen. Etelään tuotettiin ruotsalainen laki, keskiaikaista perua ollut kuningas Maunun maankaari, ja paikallisten kirkkojen seremoniat ja saarnat ruotsalaistettiin. Vain verrattain harva skoonelainen talonpoika osasi lukea 1600-luvun puolivälissä, ja lukutaidon levittäminen osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi juurruttaa etelään ruotsalainen kirjakieli. Lain, kirjakielen ja kirkkojärjestyksen myötä Tanskalta valloitetuille alueille tuotettiin myös ruotsalainen hallitusmuoto. Ruotsalainen hallintotapa oli skoonelaisten talonpoikien kannalta dramaattinen ja positiivinen muutos, sillä toisin kuin Tanskassa, missä talonpojat olivat alistetussa asemassa ja usein kartanoiden suoranaisessa holhouksessa, Ruotsissa talonpojat muodostivat oman valtiosäätynsä, jolla oli oikeus edustukseen valtiopäivillä. Tanskalaisuus lakkasi näin ollen olemasta houkutteleva poliittinen viitekehys, ja kun tanskalaiset vuonna 1709 uudestaan hyökkäsivät eteläisen Ruotsin maaperälle, vain ani harva paikallinen talonpoika tarttui aseisiin entisiä maanmiehiään auttaakseen.

Diftongit ja ristikkorakenteet ovat esimerkkejä strukturalistisista longue durée -ilmiöistä, joihin lyhyen jakson l’histoire événementielle (kuten rajojen siirtymiset tai kansallistamispolitiikat) ei ole onnistunut sanottavimmin vaikuttamaan. Vastaavanlaista strukturalismiin pohjautuvaa jaottelua voi soveltaa myös Suomeen, niin kuin emeritusprofessori Matti Klinge on jo ehtinytkin tehdä teoksessaan Kaksi Suomea (1982). Klingen argumentointia vapaasti seuraillen voidaan sanoa, että Suomen sisäinen raja kulkee kaakkois-luoteissuunnassa ja jakaa Suomen Ruotsiin ja Baltiaan suuntautuneeseen rannikkoon sekä sisämaahan, jonka historiallinen viitekehys on ollut Venäjä ja sen edustama bysanttilais-ortodoksinen kulttuuripiiri. Kuten Ruotsissa, myös Suomessa kulttuuripiirien erot näkyvät, kuuluvat ja maistuvat rakennusperinteissä, paikallismurteissa ja maakuntaruuissa.

                     

Julkaistu blogissa Scripturae 1.5.2012.

Myytti kolmikymmenvuotisen sodan myytistä

Vuonna 1966 brittiläinen historioitsija Sigfrid Henry Steinberg esitti väitteen, että käsitys kolmikymmenvuotisesta sodasta (1618–1648) oli alun perin lähtöisin saksalaisen valtiotieteilijä Samuel Pufendorfin pamfletista De statu imperii Germanici, joka ilmestyi vuonna 1667, lähes kaksi vuosikymmentä Westfalenin rauhan solmimisen jälkeen. ”Pufendorf tai kukaan muukaan aikalainen ei koskaan käyttänyt termiä kolmikymmenvuotinen sota,” Steinberg varomattomasti kärjisti argumenttiaan. Steinbergin toisinajattelu löysi vastakaikua vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1992, jolloin historioitsija Nicola Sutherland lyttäsi kolmikymmenvuotisen sodan ”pitkälti keinotekoisena käsitteenä, josta on joka tapauksessa tullut tuhoutumaton myytti.”

Steinbergin ja Sutherlandin revisionismi hajoaa palasiksi aikalaislähteen voimasta. Tuo aikalaislähde on Nürnbergissä vuonna 1649 ilmestynyt kirjanen Von dem Dreyssig Jährigen Teutschen Krige, welcher sich Anno 1618. angefangen und durch Gottes Gnade Anno 1648. geendiget hat [Kolmikymmenvuotisesta saksalaisesta sodasta, joka alkoi vuonna 1618 ja päättyi Jumalan armosta vuonna 1648]. Kansilehdessään teoksen tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja veti yhteyden kolmikymmenvuotisen sodan ja Euroopan taivaalla kolmenkymmenen päivän ajan vuonna 1618 loistaneen komeetan välillä. Kyseessä ei itse asiassa ollut yhdestä vaan kolmesta komeetasta, jotka kaikki ilmaantuivat taivaalle elokuun 1618 ja tammikuun 1619 välisenä ajanjaksona. Niistä viimeinen, C/1618 W1, paloi kirkkaimmin ja herätti huomiota Persiassa saakka, missä sitä verrattiin kirkkaudeltaan ja väritykseltään Venukseen. Euroopassa komeettaa seurasivat tarkkaavaisesti sveitsiläinen jesuiitta Johannes Baptist Cysat sekä jo tuolloin laajalti tunnettu tähtitieteilijä Johannes Kepler, jotka kummatkin havainnoivat komeettaa teleskooppiensa lävitse.

Sota oli kenties Jumalan vihan aiheuttama ja kirjaimellisesti tähtiin kirjoitettu, mutta sen varsinaiset tapahtumat alkoivat nürnbergläisen kirjoittajan mukaan Prahan defenestraatiosta toukokuussa 1618. ”Tämä teko sytytti sodan keisari Matiaksen ja böömiläisten välillä”, kronikoitsija kirjoitti. Näiden alkulauseiden jälkeen kronikoitsija ryhtyi listaamaan kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta väkivaltaisia sotatapahtumia ja niiden uhrilukuja. Kronikoitsijan mukaan kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen tapahtuma oli se, kun Böömin kapinallisten palveluksessa ollut palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeld valtasi Pilsenin kaupungin syksyllä 1618. Vuonna 1620 sota laajeni siten, että Transilvanian ruhtinas Gábor Bethlen liittyi kapinallisten böömiläisten puolelle ja ryhtyi heidän kanssaan piirittämään keisarillista pääkaupunki Wieniä. Marraskuun 8. päivä vuonna 1620 keisarillinen armeija löi itsensä Böömin kuninkaaksi valituttaneen pfalzkreivi Friedrichin johtamat kapinallisjoukot Valkeavuoren taistelussa aivan Prahan ulkopuolella. Kronikoitsijan mukaan böömiläisten tappiot nousivat 9 000 mieheen, mikä luku on aivan liian korkea (todellisuudessa böömiläiset menettivät kaatuneina noin 1 600 ja haavoittuneina 1 200 sotilasta). Kronikoitsijan käsitys sodan böömiläisestä alkuvaiheesta on sumea ja epämääräinen, ja hänen kronologiansa on aika ajoin yhtä ylimalkaista kuin hänen esittämänsä tappiolukunsakin.

Böömin kapinan epäonnistumisen jälkeen kronikoitsija kulki samoja latuja kuin useimmat myöhemmät kolmikymmenvuotisen sodan historioitsijat ja laajensi sodan seuraamista Saksan maaperälle, missä keisari Ferdinand II kävi sotaa Mansfeldia, Braunschweigin herttua Christiania ja muita protestanttisia kapinallisia vastaan. Kronikoitsija esittämät tappioluvut pysyivät yhä epärealistisen korkeina: Baden-Durlachin markkreivi Georg olisi menettänyt Wimpfenin taistelussa huhtikuussa 1622 kuusituhatta miestä ja Christian von Braunschweig saman määrän muutamaa kuukautta myöhemmin Höchstissä. Vuoden 1624 tapahtumista kronikoitsija ei maininnut juuri muuta kuin sen, että kumpikin osapuoli eli imperialistit ja Saksan kapinalliset protestanttiruhtinaat menettivät tuona vuonna 9 000 miestä taisteluissa.

Vuosi 1625 oli jälleen uusi merkkipaalu sodan eskalaatiossa, sillä tuolloin Tanskan kuningas Kristian IV solmi liiton Ala-Saksin säätyjen kanssa keisaria vastaan. Saman vuoden heinäkuussa Kristian IV kaatui hevosineen muurilta Hamelnissa, ”mikä oli paha enne”, kuten kronikoitsija kirjoitti. Vuoden 1625 merkittävin sotatapahtuma oli kronikoitsijan mielestä kuitenkin Ylä-Itävallan talonpoikaiskapina, missä kuoli kirjoittajan laskelmien mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä. Seuraavana vuonna Kristian IV kärsi Lutterissa karvaan tappion kenraali Tillyn johtamille katolisen liigan joukoille. Vuoden 1627 loppuun mennessä imperialistit ja katolisen liigan joukot miehittivät jo koko Jyllannin niemimaata. Vuosista 1628 ja 1629 kronikoitsijalla oli hämmästyttävän vähän kerrottavaa. Keisarilliset joukot etenivät Pommeriin ja Itämeren rannikolle saakka, missä ne ryhtyivät piirittämään Stralsundin kaupunkia. Vuonna 1628 Kristian IV solmi rauhan keisarin kanssa, minkä lisäksi katoliselle kirkolle ryhdyttiin palauttamaan sen uskonpuhdistuksen seurauksena menettämää maaomaisuutta keisarillisen restituutioediktin voimalla. Pohjois-Italiassa ja Alankomaissa käytiin tuolloin kiivaita taisteluita Espanjan Habsburgien ja heidän vastustajiensa välillä, mutta nämä tapahtumat eivät kiinnostaneet kronikan saksalaista kirjoittajaa.

Vuosi 1630 alkaa kronikassa Wallensteinin erottamisella keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä Regensburgissa kokoontuneiden vaaliruhtinaiden toimesta. Kronikoitsija ei koskaan selventänyt lukijoilleen, mikä merkitys tällä tapahtumalla oli, sillä Wallensteinin nousu keisarillisen armeijan ylipäälliköksi ja koko keisarillisen sodankäynnin päärahoittajaksi ei käy ilmi kronikan kertomuksessa. Vuoden käänteen tekevin tapahtuma oli kuitenkin se, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf nousi maihin Pommerissa heinäkuun alussa. Kuun lopulla hänen armeijansa vahvuus oli kronikoitsijan mukaan 33 000 miestä, mikä luku on lähes kaksi kertaa liian suuri. Seuraavan kahden vuoden ajan kronikoitsija seurasi systemaattisesti Kustaa Aadolfin sotaretkeä Saksassa. Kronikoitsija heitteli matkan varrella ilmaan kaikenlaisia tappiolukuja, joista historiallisesti kiistanalaisin koski Magdeburgin tuhoa keväällä 1631. Kronikoitsijan mukaan imperialistien valloittaessa kaupunkia sen asukkaita menehtyi jopa 30 000 henkeä ”miekan, tulen ja veden” voimasta. Nykyhistorioitsijoiden mukaan muut aikalaisarviot noin 20 000 kuolleesta ovat nekin mahdollisesti yliarvioituja. Kronikan kirjoittajalla oli eri käsitys sodan käännekohdista kuin myöhemmillä historioitsijoilla, sillä Lützenin taistelun yhteydessä 6. marraskuuta 1632 hän ei mainitse Kustaa Aadolfin kuolemaa vaan toteaa ainoastaan, että ruotsalaiset kukistivat herttua Bernhard von Sachsen-Weimarin johdolla Wallensteinin imperialistit ja aiheuttivat näille 9 000 miehen suuruiset tappiot.

Vuoden 1633 kronologiassa nousevat ensi kertaa esille laajat väkivaltaisuudet sotilaiden ja talonpoikien välillä. Ruotsalaisten palveluksessa ollut reininkreivi Otto Ludwig surmasi Elsassissa 2 000 aseistautunutta talonpoikaa ja hänen kollegansa herttua Bernhard von Sachsen-Weimar surmasi vastaavan määrän Baijerissa. Vuonna 1634 Wallenstein murhattiin Egerissä erään ”Gordonin” toimesta. Tosiasiassa Wallensteinin murhan takana oli laajempi keisarillismielinen salaliitto, jonka toteuttava porras koostui irlantilaisesta Walter Butlerista sekä skotlantilaisista Walter Lesliestä ja John Gordonista. Vuoden toinen käännetapahtuma oli ruotsalaisten tappio Nördlingenin taistelussa, missä he menettivät kronikoitsijan laskelmien mukaan 12 000 miestä kaatuneina ja 6 000 vankeina. Nykyhistorioitsijoiden mielestä ruotsalaisten tappiot olivat kuitenkin selvästi pienemmät, noin 8 000 kaatunutta ja 4 000 vangittua.

Vuodesta 1635 eteenpäin kronikan kerronta alkaa muuttua yksityiskohtaisemmaksi, mikä johtunee kronikoitsijan omasta ajallisesta läheisyydestä ylös kirjattuihin tapahtumiin. Vuonna 1635 Saksassa solmittiin Prahan rauha, ja ”Saksin sekä Brandenburgin vaaliruhtinaista kuten myös Weimarin herttua Wilhelmistä ja Lüneburgin herttua Georgista tuli ruotsalaisten vihollisia.” Vuonna 1637 keisari Ferdinand III oli onnistunut eristämään ruotsalaisten sotajoukon Pommeriin ja toivoi heidän menehtyvän siellä ”nälkään ja kylmään.” Näinhän ei tietenkään käynyt, sillä ruotsalaiset kykenivät täydentämään Pommerin armeijaa merireittejä pitkin Baltiasta, Suomesta ja Ruotsista käsin. Vuonna 1638 ruotsalaiset operoivat jälleen Elben varrella j aiheuttivat päänvaivaa keisarille ja hänen paikalliselle pääliittolaiselleen, Saksin vaaliruhtinas Johann Georgille. Lokakuussa 1639 Johan Banérin johtamat ruotsalaiset ilmaantuivat jo Prahan lähistölle syvällä Habsburgien omilla perintömailla.

1640-luvun kronologiassa alkavat ilmaantua yhä useammin ruotsalaisten kanssa liittoutuneet ranskalaiset, joiden sodankäynti ulottui Frankeniin ja Baijeriin saakka. Vuoden 1641 lopulla ruotsalaisten kenttäarmeijan johtoon asettui Banérin kuoleman jälkeen Lennart Torstensson, joka teki seuraavan kahden vuoden ajan toistuvia sotaretkiä Sleesiaan, Määriin ja Böömiin. Helmikuussa 1642 Torstensson kukisti häntä vastaan suunnatun sotilaskapinan pidättämällä ja teloituttamalla imperialistien kanssa vehkeilleen eversti Seckendorffin. Saman vuoden lokakuussa Torstensson löi keisarillisen kenttäarmeijan Breitenfeldin toisessa taistelussa. Seuraavan vuoden toukokuussa ranskalaiset löivät Rocroin taistelussa, missä espanjalaiset menettivät kronikan mukaan jopa 9 000 miestä. Joulukuussa 1643 Torstensson hyökkäsi yllätyssodan uhriksi joutunutta Tanskaa vastaan Holsteinista käsin. Kronikan mukaan Gustaf Horn avasi samaan aikaan Skoonessa toisen rintaman tanskalaisia vastaan, mutta todellisuudessa Hornin sotaretki Skooneen toteutui vasta helmikuussa 1644. Tammikuussa 1644 ruotsalaiset kohtasivat kronikan mukaan 8 000 aseistautunutta talonpoikaa Vendsysselissä, aivan Jyllannin pohjoiskärjessä, ja surmasivat näistä 800. Muiden aikalaislähteiden mukaan talonpoikien kokonaisvahvuus ja tappiot olivat vain puolet kronikan ilmoittamista luvuista. Vuoden 1645 alussa Torstensson oli armeijoineen jälleen Böömissä, missä hän löi imperialistien kenttäarmeijan Jankowin taistelussa. Kronikka päättyy vuoteen 1648, jolloin sodan eri osapuolet Ranskaa ja Espanjaa lukuun ottamatta solmivat rauhan Osnabrückin ja Münsterin kaupungeissa Westfalenin valtakunnanpiirissä. Sodan viimeinen kahakka käytiin kronikan mukaan 3. lokakuuta Dachaun liepeillä, missä Johann de Werthin johtamat imperialistit surmasivat 300 ruotsalaista.

Kronikka antaa sodan aiheuttamien kuolonuhrien lukumääräksi 325 000 henkeä. Luku on täysin hatusta repäisty, sillä kronikoitsijan listaamien taisteluiden ja joukkosurmien uhrilukumäärät ovat järjestään vääristyneitä, minkä lisäksi hän listaa vain pienen osan sodan aikana käydyistä taisteluista. Siviilien kuolleisuuttahan ei edes yritetty järjestelmällisesti kirjata ylös sodan melskeissä, joten kronikan yhteen laskemassa loppusummassa on merkittävä mittakaavavirhe. Toinen rajoite on kronikan keskittyminen vain Saksan sotatapahtumiin, mikä lähestymistapa ei hahmota kolmikymmenvuotisen sodan yleiseurooppalaista luonnetta samalla tavoin kuin nykyinen historiankirjoitus. Kronikan merkityksellisyys on lopulta kuitenkin siinä, että se näkee sodan kolmekymmentä vuotta kestäneenä kokonaisuutena, jolla oli selkeä alku ja loppu. Aikalaiskronikka vuodelta 1649 antaa lopullisen kuoliniskun sille väitteelle, että koko kolmikymmenvuotinen sota olisi jonkinlainen keinotekoinen käsite, pelkkä myöhäisemmän historiankirjoituksen luoma myytti.

Utrechtin rauhasta 300 vuotta - ketä kiinnostaa?

Tänään huhtikuun 11. päivä tulee kuluneeksi 300 vuotta Utrechtin rauhaan johtaneen sopimuksen ensimmäisestä allekirjoituksesta. Lupasin aiemmassa kirjoituksessani palata tähän aiheeseen ja seurata, missä määrin Utrechtin rauhaa tullaan muistelemaan mediassa.

Aluksi on syytä avata Utrechtin rauhan ja siihen johtaneiden tapahtumien taustoja. Utrechtin rauha liittyy Espanjan perimyssotana (1701–1714) tunnettuun konfliktiin. Kyse oli äärimmäisen monipolvisesta sodasta, jonka ytimessä oli kysymys Espanjan valtaistuimen perimyksestä viimeisen Habsburg–kuninkaan Kaarle II:n (1661–1700) kuoleman jälkeen. Epämuodostunut ja steriili Kaarle II oli nimennyt seuraajakseen sisarpuolensa lapsenlapsen Filip de Anjoun. Tällainen perimysjärjestely herätti kauhistusta kautta koko Euroopan, sillä alaikäisen kruununperijän isoisä oli itse Ludvig XIV, Ranskan mahtaileva ja sodanhimoinen Aurinkokuningas.  Ludvigia oli syytäkin pelätä, sillä hänen vallanhimonsa vuoksi Euroopassa oli jo koettu kaksi veristä sotaa, Ranskan ja Alankomaiden sota 1672–1678 ja yhdeksänvuotinen sota 1688–1697. Vaarana Ranskan kilpailijoiden kannalta oli se, että Ranskan ja Espanjan kruunut saattaisivat kummatkin päätyä Aurinkokuninkaan lapsenlapsen kulmille. Kaarle II oli yrittänyt estää tällaista skenaariota koskaan toteutumasta määräämällä testamentissaan, että mikäli Filip V (kuten nuori Anjou tunnettiin Espanjan kuninkaana) perisi Ranskan kruunun, siirtyisi Espanjan kruunu Itävallan arkkiherttua Kaarlelle, keisari Leopold I:n pojalle.

Leopold I, joka näki Bourbonit Espanjan valtaistuimella vakavana uhkana Itävallan Habsburgien valta-asemalle sekä koko Euroopan valtatasapainolle, ryhtyi ennaltaehkäisevään sotatoimeen estääkseen Bourboneita vakiinnuttamasta valtaansa Espanjan italialaisilla alusmailla ja hyökkäsi vuonna 1701 Milanon herttuakuntaan, Espanjan pohjoisimpaan läänitykseen Italian niemimaalla. Jälleen kerran Euroopassa syttyi sota Bourbonien ja Habsburgien välillä. Pian sota entisestään laajeni, kun Alankomaat ja Englanti liittyivät Itävallan rinnalle omia kauppapoliittisia intressejään ajaakseen. Sota kesti toistakymmentä vuotta, ja sitä leimasivat veriset taistelut ja piiritykset, kuten Blenheim, Ramillies, Almansa ja Malpalquet, joissa menehtyi kerrallaan tuhansia sotilaita. Verisillä tappotantereilla niittivät kuolematonta mainetta sotapäälliköt John Churchill, tunnettu myös Marlborough’n herttuana, sekä ruhtinas Eugenio di Savoia-Carignano, eli prinssi Eugen.

Sodan kääntyminen Itävallan eduksi alkoi huolettaa Englantia ja Alankomaita, jotka eivät halunneet päätyä tilanteeseen, jossa yhtä hegemonista valta-asemaa tavoittelevaa dynastiaa torjuttaessa tilalle nostettaisiin toinen. Englanti ja Ranska pääsivät alustavaan sopuun jo vuonna 1712, jolloin päätettiin yleisten rauhanneuvotteluiden aloittamisesta Utrechtissä kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhankokouksen esimerkin mukaisesti. Toisin kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikana, sotatoimia ei jatkettu neuvotteluiden aikana, vaan osapuolet olivat sopineet tulitauosta jo ennen varsinaisia neuvotteluita. Ensimmäinen sopimus solmittiin huhtikuun 11. päivä vuonna 1713, jolloin Ranska solmi rauhan Englannin, Alankomaiden, Savoijin, Preussin ja Alankomaiden kanssa. Espanja solmi omat rauhansa myöhemmin, vuosien 1713–1715 välisenä aikana. Ranskan ja keisarikunnan välinen rauha solmittiin Rastattissa maaliskuussa 1714.

Utrecthin rauhansopimus järjesteli uudelleen Euroopan valtiollista karttaa ja eri valtioiden välisiä voimasuhteita. Tärkeimpänä kohtana pidettiin sitä, jossa Espanjan Filip V luopui kaikista omista ja jälkeläistensä vaateista Ranskan kruunuun. Tämä kohta ei ehkä osoittautunut aivan niin ratkaisevaksi kuin mitä oli alun perin ajateltu. Espanjan Bourbonit muodostivat kylläkin oman kuningashuoneensa, mutta he pysyivät silti ranskalaisten sukulaistensa kiertoradalla aivan vuosisadan loppuun asti, jolloin Bourbonien Espanja joutui nielaistuksi Ranskan vallankumouksen ja Napoleon Bonaparten valloitussotien pyörteisiin. Oleellisimpia olivat ne päätökset, joilla Habsburgien Espanjan jäämistö jaettiin Euroopan eri valtakuntien välillä. Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunta, Sardinia ja suurin osa Milanon herttuakuntaa siirtyivät Habsburgien suvun itävaltalaisen haaran omistukseen. Savoiji sai itselleen Sisilian ja Portugali vahvistuksen omalle valta-asemalleen Brasiliassa. Gibraltar lohkaistiin Englannille, joka pitää sitä hallussaan yhä tänäkin päivänä. Myös Ranska joutui suostumaan alueellisiin myönnytyksiin, tosin Atlantin takaisessa Pohjois-Amerikassa. Siellä Ranska luopui kaikista vaateistaan Newfoundlandiin ja nykyisen Mainen osavaltion kohdalla sijainneeseen Acadian alueeseen. Karibialla Ranska joutui luovuttamaan Englannille St Kittsin saaren. Alankomaalaiset joutuivat tyytymään vain muutamaan Espanjan Alankomaista luovutettuun kaupunkiin sekä entistä edullisempiin tullitariffeihin. Kaupallisista artikloista synkin oli niin sanottu Asiento, jossa Espanja myönsi englantilaisille monopoliaseman Espanjan amerikkalaisiin siirtomaihin suuntautuvassa orjakaupassa.

Utrechtin rauhalla oli myös yksi ei-toivottu sivuvaikutus. Espanjan perimyssodan aikana kilpailevat merivaltiot olivat varustaneet itselleen entistä suuremmat sotalaivastot yksityisten sotilasurakoitsijoiden kautta. Rauhan laskeuduttua myös merten aalloille yksityisille merisotaurakoitsijoille ei enää ollut tarvetta, ja heidän sopimuksensa irtisanottiin. Työttömät sotilasurakoitsijat siirtyivät laivoineen Karibian merialueille, missä he ryhtyivät jatkamaan kaappaustoimintaa omissa nimissään. Utrechtin rauhaa seurannutta vuosikymmentä pidetäänkin yleisesti Karibian merirosvojen kultakautena.

Utrechtin rauhaa voi siis hyvin pitää merkittävänä risteyskohtana yhteisessä eurooppalaisessa historiassamme. Niinpä voisi kuvitella rauhansopimuksen 300-vuotispäivän saavan osakseen huomiota viestintävälineissä. Tällainen kuvitelma jää vain… kuvitelmaksi. Lyhyesti sanottuna, ainoa löytämäni media meillä tai missään muuallakaan, joka uutisoi Utrechtin rauhan 300-vuotispäivästä, oli uutissivusto Newsahead. Syytä tähän vaitioloon voi vain arvailla. Onko Euroopan unionin sisäinen ilmapiiri nyt sellainen, ettei vanhoja haavoja haluta kaivella auki? ”Don’t mention the war”, kuten televisiosarjan Pitkän Jussin majatalo Basil Fawlty sanoisi. Toinen vaihtoehto on se, että Utrechtin rauha ja sitä edeltänyt sota ovat kokonaan unohtuneet tai sitten niistä ei ole alun perin ikinä kuultukaan. Oli miten oli, kumpikin vaihtoehto heijastuu huonosti vaikkapa sellaisiin Utrechtin rauhan täysin sivuuttaneisiin lehtiin kuin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet, jotka kaikkitietävässä oikeistoliberalismissaan ovat aina pitäneet itseään jonkinlaisina kansakunnan itseoikeutettuina valistuskynttilöinä. Irvokasta kyllä, HS muisti juhlistaa niinkin tärkeää merkkipäivää kuin Top Gear -ohjelman juontajan Jeremy Clarksonin syntymäpäivää. 

Ja ei, Jeremy Clarkson ei täyttänyt edes pyöreitä vuosia.

Julkaistu blogissa Scripturae 11.4.2013.