sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Vendéen veri: Vastavallankumouksellinen terrori


Joukkotuhonnat ja kansanmurhat ymmärretään usein 1900-luvun ilmiöiksi, mutta niiden synkkä historia yltää vähintäänkin 1700-luvun lopulle saakka. Tällaisen modernin valtioterrorin ensimmäisenä ilmentymänä pidetään Ranskan vallankumousta ja aivan erityisesti sen synnyttämää paikallissotaa Vendéen provinssissa Biskajanlahden rannikolla. Vuosille 1793–94 ajoittuneen kansalaissodan osapuolina olivat paikalliset vastavallankumoukselliset ja tasavallan kannattajat eli ns. patriootit.

Perinteinen historiografia on keskittynyt tasavaltalaisten suorittamaan terroriin, mutta historioitsijat ovat 1980-luvulta lähtien nostaneet tarkastelun keskiöön myös vendéeläisten vastavallankumouksellisten ns. valkoisen terrorin. Tämä valkoinen terrori ei ollut sattumanvaraista vaan systemaattista. Ranskan kansallisarkistoon tallennettu aikalaiskuvaus todistaa vendéeläisten julmuuksista epäiltyjä tasavaltalaisia kohtaan St Florentissa, Cholet’ssä ja Vinier’ssä, ”mitkä kaupungit ryöstettiin, tuhottiin ja poltettiin ja joissa teurastettiin yli viisisataa patrioottia.” Montaigun hallintopiirin yleisen syyttäjä Philippe Goupilleaun mukaan pelkästään Machecoulin kaupungissa murhattiin vastavallankumouksellisten toimesta viisisataa patrioottia maalis–huhtikuun aikana 1793. ”Näin ruumiita pinottuina linnan vallihaudassa… en ole eläessäni nähnyt hirvittävämpää näkyä”, Goupilleau myöhemmin muisteli. Vaikka vendéeläiset ottivat tasavaltalaisia sotilaita suuret joukot vangeiksi, kuten tapahtui Naumurissa, missä vendéeläiset vangitsivat 8 000 sotilasta kesäkuussa 1793, he myös ajoittain surmasivat vankejaan kostoksi tasavaltalaisten veriteoista. Eräs tällainen kostomurha tapahtui toukokuussa 1793, jolloin vendéeläiset kostivat komentajaansa markiisi Bonchampsia vastaan suunnatun murhayrityksen surmaamalla 70 vangittua tasavaltalaissotilasta Fontenay-le-Comtessa. Näiden paremmin tunnettujen joukkosurmien lisäksi henkirikoksia tapahtui paljon Vendéen paikallistasolla, missä kylien ja pikkukaupunkien asukit murhasivat tunnettuja tai epäiltyjä patriootteja omista henkilökohtaisista syistään. Vastavallankumouksen terrorin uhrien lukumäärää ei ole juurikaan pystytty kvantifioimaan, mutta uhrien lukumäärä on mitä todennäköisimmin laskettava tuhansissa.  

Mikä kannusti vendéeläisiä näihin veritekoihin? Historioitsija Anthony James Joesin mukaan Vendée oli klassinen esimerkki uskonnollisesta kansannoususta, jota motivoi vahva reaktio uskonnollisia instituutioita ja perinteitä kohtaan suunnattuja, usein kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Joesin teesin tueksi löytyy aikalaistodisteita, vaikkapa vendéeläisten hartaan uskonnollisuuden kuvauksista. Legitimistihistorioitsija (legitimisti tarkoitti Bourbonien restauroidun monarkian kannattajaa) Berthre de Bourniseaux’n mukaan vendéeläiset olivat katolisen uskon puhdasoppisimpia mahdollisia harrastajia: ”Vanhan väen joukossa on monia, jotka ovat säilyttäneet kasteikäisen viattomuutensa ja joiden elämä on moitteettomuuden ja yksinkertaisuuden perikuva. Uskonnolliset kokoontumiset muodostavat ylevöittävän näyn… näiden kokoontumisten yllä leijuu harras hiljaisuus.” Myös tasavaltalainen poliitikko Jean-Julien Savary hämmästeli vendéeläisten alkukantaista uskonnollisuutta, jota leimasi taikausko ja obskurantismi: ”Pyhimyksenkuva, joskus vääristynytkin sellainen, messukasukka, pyhiinvaellus, aaveet, ihmissudet, sapatti, velho, ennustaja, paholainen itse – sellainen on vendéeläisten uskonnollinen käytäntö, joka on aina valmis sytyttämään yhden kynttilän Pyhälle Mikaelille ja toisen hänen käärmeelleen.”

Tätä syvän uskonnollisuuden taustaa vasten muuttuu ymmärrettäväksi, että tasavallan ateismi ja pappisvastaisuus ajoi vendéeläiset väkivallantekoihin tasavaltaa ja sen kannattajia vastaan.  Käänteentekevä tapahtuma lienee ollut papistolle määrätty vuoden 1790 perustuslaillinen vala (constitution civile du clergé). Tämä laki kriminalisoi kaikki luostarijärjestöt, kielsi pappeja osoittamasta uskollisuutta kenellekään Ranskan ulkopuoliselle taholle (tarkoittaen siis paavia) ja teki pappien ja piispojen viroista seurakuntien vaaleilla valittavia virkoja. Käytännössä perustuslaillinen vala siis romutti Ranskan katolisen kirkon itsemääräämisoikeuden ja teki papeista valtion palvelijoita.

Vendéen vastavallankumouksellisten väkivallantekoja selittänee vendéeläisten voimakas identifioituminen papistoon ja kirkkoon. Ensiksikin tunnustuksen sakramentti loi intiimin yhteyden pappien ja seurakuntalaisten (erityisesti naisten) välillä. Perustuslaillisen valan myötä vendéeläisten intiimit asiat uhkasivat tulla vallankumouksellisen valtiovallan tietämyksen piiriin; papeille tunnustettiin asioita juuri sen vuoksi, etteivät he olleet poliiseja tai oikeusviranomaisia. Toiseksi papeilla oli keskeinen rooli vendéeläisten elämässä opettajina, neuvonantajina ja jopa asianajajina. Vendéeläiset näkivätkin kaupunkien porvarilliset (ja tasavaltalaiset) juristit ja virkamiehet pappien kilpailijoina tai jopa heidän pahoina vastakappaleinaan, jotka saarnasivat uskon ja rakkauden sijasta ateismia ja jumalanpilkkaa. Juuri nämä paikallisen virkakoneiston näkyvimmät patriootit vaikuttavat olleen vendéeläisten vastavallankumouksellisen terrorin ensisijaisia kohteita.

Vendéeläisten vihaa lietsoi myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa-arvoisuus. Vallankumous oli tuonut Vendéehen tasavaltalaisen porvarisluokan, joka monopolisoi kunnallista päätöksentekoa, oikeuslaitosta sekä julkista hallintoa. Vendéeläisiä talonpoikia ärsytti se seikka, että he joutuivat tästedes asioimaan heille aiemmin tuntemattoman porvarieliitin kanssa. Historioitsija Claude Petitfrèren mukaan Vendéen kansalaissodassa olivatkin pitkälti vastakkain les hommes de la terre ja les Messieurs des villes. Petitfrère oli tässä tulkinnassa samoilla linjoilla kuin Ranskan 1800-luvun kansallishistorioitsija Jules Michelet, jonka mukaan talonpojat vihasivat kaupunkeja kolmesta eri syystä: ”lakeja säätävinä esivallan keskuksina, niissä sijaitsevien ja talonpoikien rahoja riistävien pankkien ja tuotantolaitosten takia sekä lopulta niiden etuoikeutetun statuksen vuoksi.”

Vallankumous oli lakkauttanut aatelisille ja kirkollisille maanomistajille maksetut verot, mutta tämä uudistus ei juuri lohduttanut Vendéen talonpoikia. Kirkon ja aateliston maaomaisuuden takavarikoinnin seurauksena Vendéehen oli ilmaantunut uusi maanomistajaeliitti, tasavaltalaiset porvarit, jotka kahmivat myyntiin laitetun maaomaisuuden itselleen. Porvaristo dominoi maaomaisuuden julkisia huutokauppoja. Vihiers’n hallintopiirissä porvarit ostivat 56,9 prosenttia myynnissä olleesta maasta, Vaudelenayssa ulkopuolisen patriootin edustajana toiminut notaari osti kaiken kirkolta takavarikoiden maaomaisuuden. Talonpojat saivat pian myös huomata, että tasavaltalaiset porvarit olivat johdonmukaisesti vaativampia, kohtuuttomampia ja ahneempia vuokraisäntiä kuin aateliset tai kirkko.

Viimeinen sytyke Vendéen kansannousuun oli maaliskuussa 1793 annettu laki yleisestä asevelvollisuudesta. Talonpoikia pöyristytti vaatimus siitä, että heidän tuli vuodattaa vertaan vastenmielisenä pitämänsä tasavallan puolesta samalla, kun Vendéen maaomaisuutta kahminut ja paikallisia hallintovirkoja dominoinut patrioottien eliitti oli saanut erivapauden sotapalveluksesta. Vaikka Vendéen kansannousun takana vaikutti talonpoikaiston ja porvariston yhteiskunnallinen ja taloudellinen ristiriita, Vendéen kansalaissotaa ei tulisi silti tarkastella puhtaasti marxilaisten lasien lävitse. Vendéen talonpojat eivät käyneet itseohjautuvaa talonpoikaissotaa, vaan he asettautuivat yhtenä rintamana perinteisten aatelisherrojensa sotilaallisen johdon alaisuuteen. Ei ollut myöskään sattumaa, että vendéeläiset nimittivät sotajoukkoaan ”katoliseksi ja kuninkaalliseksi armeijaksi” (armée catholique et royale). Tämä talonpoikien, aateliston ja kirkon yhteisrintama ei ollut millään lailla epälooginen, sillä vendéeläisten identiteetin kulmakivi oli yhteisö eikä yhteiskuntaluokka. Papit ja aateliset olivat osa tuota yhteisöä, patriootit jäivät sen ulkopuolelle. 


Kirjallisuutta:

Anthony James Joes, Resisting Rebellion: The History and Politics of Counterinsurgency (Lexington: University Press of Kentucky, 2004).
Peter McPhee, A Social History of France 1789-1914 (New York: Palgrave Macmillan, 2004).
Claude Petitfrère, ed., La Vendée et les Vendéens (Paris: Gallimard/Julliard, 1981).
Claude Petitfrère, Les Vendéens d’Anjou (1793): Analyse des structures militaires, sociales et mentales (Paris: Bibliothèque Nationale, 1981).
Charles Tilly, The Vendée (London: Edward Arnold, 1964).

6 kommenttia:

  1. Patrioottien terrori on sen verran iso aihe, että siitä pitää laatia erillinen kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Kiintoisaa historaa ajatellen meidänkin vuotta 1918. Vaikuttikohan vendéeläisten historia heidän suhtautumisessaan natsi-Saksan miehitykseen II m-sodassa.
    Oheisessa jutussa keltaliiviaktivisti viittaa vuoteen 1792, jota Ranskassa eletään taas ?
    x
    Naiset keltaliivien eturintamassa
    Fevrier 2019
    Assemblies, created by the Yellow Vests from Lorraine to the Atlantic and from Lille to Toulouse, to participate in the first attempt of national coordination and “federation”, by an “Assembly of the Assemblies”, of the Yellow Vests movement which, 12 weeks since it begun, continues to scare to death not only Paris authorities bur all European capitals and the EU unelected authorities in Brussels.
    The woman next to me comes from Saint-Nazaire, in Loire-Atlantique. “In 1968” she tells me, “they betrayed us and they stopped us. But this time they will not succeed. No one will stop us. We will get to the end!”
    She shows me on her mobile a video of her son-in-law lying on the ground with his head injured and police officers around him forming a barrier preventing his transfer to the hospital. “In the end,” she tells me, “my father rushed and grabbed a policeman by the neck so that they would let us take him. He suffered a brain hemorrhage and he is still in hospital facing serious vision problems and other issues”
    A few minutes later, when she takes the floor to report about developments in her region, she steals the show. Her speech is straight, clear and determined like a sharp knife, and she gets a big applause. A large number of women, from the French popular classes are at the forefront of the Yellow Vests’ movement. And as we know from the history of revolts, women are often more determined than men in such situations. 
    “We really believed we are living a new August 10th, 1792”, told the  Journal de Dimanche  a close associate of President Macron. (On August 10th, 1792, the storming of the Tuileries Palace by the National Guard of the Paris Commune and fédérés from Marseille and Brittany caused the fall of the French monarchy. King Louis XVI and the royal family took shelter with the suspended Legislative Assembly)
    re:http://www.defenddemocracy.press/france-a-new-stage-for-the-yellow-vests-revolution/

    VastaaPoista
  3. Sille, joka ei puutteellisen kielitaidon ja/tai ajanpuutteen vuoksi pysty perehtymään noihin teoksiin, muodostaa suomeksi käännetty Octave Aubryn kaksiosainen Ranskan suuri vallankumous (WSOY 1962) ihan hyvän taustoituksen. Se, pitääkö kirjoittajan tietystä rojalistisesta peruseetoksesta, on sitten makukysymys.

    Siinä blogisti on varmasti oikeassa, että juuri yhteisöllisyydellä ja sitä vastaan koetulla hyökkäyksellä, oli varmasti vendeen tapahtumiin merkittävä rooli. Tasavaltalaisen porvariston merkittävää taloudellista roolia en aikaisemmin tiennytkään, ulkopuolisten maanomistajien rooli on aina ollut julmempi kuin yhteisön keskellä asuneiden.

    Vallankumous oli kieltämättä julma - niinkuin kaikki sisällissodat. Ilmankos Venäjän sisällissodan bolshevikit pitivät jakobiinejä jonkinlaisina esikuvinaan ehdottomuudessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. [Huokaus] Aikoinaan vuonna 1962 kaupallinen kustantaja näki suuren vaivan kääntäessään tämän kaksiosaisen kirjan ja saattaessaan sen suomenkielisen yleisön luettavaksi. Ja tuskin odotti suurtakaan kaupallista menestystä. Mahtaisiko vastaavaa tapahtua tänään?

      Todettakoon nyt vielä, että kirjan käänsivät ranskasta suomeksi Osmo Mäkeläinen ja Heikki Eskelinen. Tällaiset henkilöt olivat niitä suomalaisen kulttuurielämän liian vähän juhlistettuja sankareita.

      [Minneköhän saisi pystytetyksi Tuntemattoman kääntäjän muistomerkin?]

      Poista
    2. Syvä huokaus niin kääntäjien kuin vielä syvempi sivistystä ylläpitävien julkaisijoiden puolesta. Pahinta on, että tilanne on 10-15 vuoden sisällä huonontunut. Tuolloin, valitettavan harvakseen julkaistiin yleistajuista vanhempaa historiaa, esimerkiksi antiikista Goldsworthyä ja Tom Hollandia. Nyt saa olla kiitollinen edes Beevorista. Jotenkin kuvaavaa, että I maailmansodan 100-vuotisvuosina ei julkaistu yhtään (!) uutta suomenkielistä kirjaa siitä.

      Sen sijaan BBC:n uutisissa toimittajat esiintyivät koko viikon unikonkukka rinnassa ja joka lähetyksen lopussa oli viiden minuutin katsaus kuvituksineen jostain teemasta.

      Toisaalta eipä ne varsinaisen tieteen tekijätkään enää suomeksi julkaise. Nähtävästi suomen rooli on taantua ns kyökkikieleksi, "hienon" työkielen ollessa jatkossa huono englanti.

      Poista
  4. "Vendéen talonpojat eivät käyneet itseohjautuvaa talonpoikaissotaa, vaan he asettautuivat yhtenä rintamana perinteisten aatelisherrojensa sotilaallisen johdon alaisuuteen." 

    Talonpoikais- ja muiden kansankapinoiden luonteeseen on kuulunut, että vähänkin menestystä saavuttaakseen ne ovat vaatineet liitoutumista johtamistaitoisen eliitin kanssa. Muutoin seurauksena on ollut ainoastaan hajanaisen joukon kapina, joka on kukistettu nopeasti ja verisesti. Surullista on usein se, että tälllainen liitto usein on päättynyt siihen, että valtaapitävä eliitti on ostanut kansaa johtaneen eliitin osan ja johtajatta jäänyt kansan on saanut maksaa kapinan laskun.

    Sama sääntö toimi vielä Suomen 1918 sodassa, jossa punaisilla ooli kolminkertainen puute: ei ollut poliittisesti johtamiskykyistä bolshevikkipuoluetta, sodanjohtamistaitoista Mannerheimia eikä jääkärien veroista alempaa päällystöä. Hinta oli kallis.

    VastaaPoista