Lauantaina 25.
huhtikuuta 2009 noin 125 ihmistä kerääntyi skoonelaisen Göingen pitäjän Skyrupsgrådeniin
kuuntelemaan Ruotsin eturivin historioitsijoiden esitelmiä 1600-luvun
skoonelaisista talonpoikaississeistä, snapphanareista
tai suomeksi siepposisseistä. Lundin yliopiston professori Harald Gustafsson
toi Skoonen talonpoikaissotiin laajempaa eurooppalaista perspektiiviä, kun taas
dosentti Hanne Sanders muistutti kuulijoita siitä, että uskonnolla oli
1600-luvun ihmisten itseymmärryksessä suurempi osa kuin kansallistunteella. Jens
Lerbom painotti lähdekritiikin suurta merkitystä keskusteltaessa siitä, keitä
siepposissit olivat ja mikä oli heidän sodankäyntinsä luonne. Keskiajan
arkeologi Anders Ödman muisteli sitä, kuinka kaikki hänen nuoruutensa
historianopetuksessa näytti liittyvän vain siepposisseihin: ”Kivikauden jälkeen
olimme nopeasti siepposisseissä ja sitten tulivatkin jo rautatiet ja ottivat
vallan”, Ödman muisteli historianopetuksen rakennetta. Asiallisesti edenneen
esitelmäsarjan loppusuoralla yleisön parista alkoi kuulua soraääniä. Tunnettu
skoonelainen paikallishistorioitsija Sixten Svensson ryhtyi tivaamaan Harald
Gustafssonilta, miksi tämä oli yhdistänyt siepposissien perinteen juhlistamisen
äärioikeistoon. Gustafsson vetosi aiempaan väitöstutkimukseen aiheesta, mutta
tämä ei vakuuttanut Svenssonia. Sekä esiintyjien lavalta että yleisön joukosta
alkoi sinkoilla syytöksiä tahallisista väärinymmärryksistä, kunnes moderoijana
toiminut Staffan Örne julisti tilaisuuden päättyneeksi.
Skyrupsgrådenin
yleisötilaisuus kymmenen vuoden takaa osoittaa, kuinka kiistanalainen ja
tulenarka aihepiiri 1600-luvun skoonelaiset siepposissit ovat nykypäivän
Ruotsissa – ja aivan erityisesti Skoonessa. Tiivistetysti selitettynä
siepposissit olivat Tanskan tuolloin hallitseman Etelä-Ruotsin talonpoikia,
jotka muodostivat osan Tanskan sotajoukoista neljässä 1600-luvun sodassa:
Kalmarin sodassa 1611–1613, Torstenssonin sodassa 1643–1645, Kaarle Kustaan
sodassa 1655–1660 ja Skoonen sodassa 1675–1679. Historiantutkimus on pohtinut
paljon sitä, olivatko siepposissit talonpoikaista nostoväkeä, vakituisia
sotilaita vai jotain muuta – mahdollisesti pelkkiä rosvoja. Tämän keskustelun
poleeminen puoli kiteytyy väittelyyn etymologiasta ja sanojen merkityksestä.
Sixten Svensson ja monet muut skoonelaiset näkevät sanan snapphana ainoastaan halventavana ja loukkaavana nimityksenä. Tässä
tulkinnassa snapphana ymmärretään
rosvon synonyymina, ja siten se luo assosiaation siepposissien ja rikollisten
välille. Skoonelaiset itse suosivat siepposisseistä nimitystä friskyttar, joka termi kuvastaa
talonpoikaississejä kruunun värvääminä ja johtamina sotilaina, eräänlaisina
jääkäreinä.
Ruotsinkielisen termin snapphana alkuperä on saksankielen
sanassa Schnaphahne. Historioitsija
O. Källström löysi tämän sanan jo myöhäiskeskiajan Saksasta, missä se tarkoitti
ryöstelijää tai rosvoritaria. Löysin itse vastaavia assosiaatioita 1500-luvun
saksalaisesta painokirjallisuudesta, missä Schnaphahne
rinnastettiin myös kasakkaan (Sebastian Henricpetri, 1596). Skandinaviaan
rantautuessaan käsitteen merkitys on kuitenkin laajentunut. Källström löysi
vuosien 1527 ja 1558 välisistä fiskaalisista asiakirjoista viittauksen erääseen
Hans Snaphaneen, joka oli ammatiltaan artesaaniseppä (klensmed) ja jolla ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä
maantierosvoihin tai muihin rikollisiin. Källström päätteli, että Hans
Snaphanen nimi juonsi juurensa hänen kotipitäjästään Göingestä, joka oli jo
1500-luvulla tunnettu asesepistään ja metsäsisseistään.
1600-luvulle tultaessa
termit snapphana ja Schnaphahne ovatkin liittyneet
ensisijaisesti tietynlaisiin aseisiin eli sieppolukolla varustettuihin
musketteihin. Sieppolukko oli piilukkomusketin edeltäjä, joka käytti
sankkipannussa olevan ruudin sytyttämiseen rikkikiisunpalan happoa tai
piikivestä syntynyttä kipinää palavan luntun sijasta. Muskettimalli kehitettiin
1500-luvun lopulla, ja se oli jo sangen yleinen ase 1600-luvun ensimmäisinä
vuosikymmeninä. Ruotsissa tämä musketti (tai sen lukkomekanismi) on snapplås, saksassa Schnapschloss. Englanninkielessä asemalli tunnettiin nimellä snaphance, ranskassa siitä käytettiin
nimitystä chenapan. Suomenkielen sana
sieppolukko on outo eikä ilmeisesti kovinkaan muinainen. Itse en ole kyennyt
jäljittämään sanan etymologiaa 1930-lukua ja sotahistorioitsija Arvo Viljantia
kauemmaksi. Suomen sieppo liittynee ruotsinkielen snappa–verbiin, joka tarkoittaa sieppaamista. Tuskin sanalla
ainakaan on mitään yhteyttä sieppoina tunnettuun varpuslintujen heimoon.
Aikalaislähteissä
sieppolukkomusketti tunnettiin yleisemmin nimityksillä flintgevär (ruotsi), Flintgewehr
(saksa) tai firelock (englanti). Saksasta
juontava termi Gewehr aiheuttaa
helposti sekaannuksia aseiden ja asioiden välillä. Nykyään Gewehr ymmärretään helposti juuri kiväärinä, mutta alun perin se
saattoi tarkoittaa mitä asetta tahansa. 1600-luvulla pistoaseista käytettiin
yleisesti termejä Untergewehr tai Seitengewehr. Musketti tunnettiin
erottavalla termillä Obergewehr; myös
pelkkä etuliitteetön Gewehr viittasi
yleensä juuri muskettiin. Aikalaislähteissä esiintyy usein myös termi Feuerröhr. Tämä sana, jonka voisi
suomentaa tulikepiksi, on kotoisin 1500-luvulta, mutta 1600-luvulla se
vaikuttaa viitanneen mihin tahansa muskettiin paitsi lunttumuskettiin. Se on
siis saksalainen synonyymi englanninkielen aikalaistermille firelock ja sisällyttää sekä
sieppolukkomusketit että rataslukkomusketit. Lunttulukoilla varustetut
ampuma-aseet olivat 1600-luvulla niin yleisiä, että niihin viitattiin ihan vain
musketteina. Hakapyssyyn viitannut sana arkebuusi puolestaan kapeni
merkitykseltään 1600-luvulla, jolloin sitä ryhdyttiin käyttämään lähinnä
rataslukoilla varustetuista, verrattain lyhyistä musketeista.
Snapphanarien
vaihtoehdoksi tarjotun termin friskyttare
voisi suomentaa vapaa-ampujiksi. Lars Ericson Wolken, Göran Larssonin ja Nils
Erik Villstrandin yhdessä kirjoittama kirja Europa
i brand (2006) määrittelee vapaa-ampujat sotilaallisesti organisoiduksi
joukoksi, joka oli kruunun palkkalistoilla ja jota johtivat kuninkaan asettamat
päälliköt. Eräs varhainen esimerkki tällaisesta vapaa-ampujien joukosta olivat Mikkel
Gøngen johtamat jyllantilaiset ja skoonelaiset talonpoikaismusketöörit Ruotsin
ja Tanskan välisessä seitsenvuotisessa sodassa 1563–1570. Myöhemmin
1600-luvulla skoonelainen Svend Poulsen johti samanlaisia osastoja Kaarle
Kustaan ja Skoonen sodissa (1655–1660 ja 1675–1679). Wolken, Larssonin ja
Villstrandin esittelemä määritelmä vapaa-ampujista pätee täysin Poulsenin
johtamiin talonpoikaississeihin, sillä Poulsen itse oli armeijan komentoketjuun
kuulunut upseeri, minkä lisäksi Kööpenhaminan Rigsarkivetissa säilytetyt asiakirjat
osoittavat, että Poulsenin sotilaille maksettiin kruunun puolesta palkkaa. Kummallista
kyllä, en itse löytänyt tutkimastani Torstenssonin sodasta (1643–1645) yhtä
ainoaa suoraa viittausta vapaa-ampujiin. Sana friskyttare ei yksinkertaisesti esiinny missään muodossa
yhdessäkään tutkimassani asiakirjassa. Lähin epäsuora viittaus vapaa-ampujien
kaltaiseen joukkoon löytyy Tanskan kruununprinssi Christianin kirjeenvaihdosta,
jossa prinssi tarjoaa hevosen omistaneille skoonelaisille talonpojille
mahdollisuuden ryhtyä kruunun palkkalistoilla sotiviksi rakuunoiksi.
Jo edesmenneen Alf Åbergin
kirja Snapphanarna: Skånsk
motsåndsrörelse eller laglösa mördare? (ensimmäinen painos 1951, viimeisin
2014) tiivistää oivallisesti kysymyksen siepposissien luonteesta. Åberg itse
nosti esille ne useat tapaukset, joissa skoonelaiset siepposissit kääntyivät
omia maanmiehiään vastaan ja operoivat lähinnä rosvoina ja terroristeina. Nämä
dokumentoidut tapaukset tosin liittyvät Kaarle Kustaan ja Skoonen sotiin
1600-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Skoone oli jo virallisesti siirtynyt
Ruotsin haltuun ja sissitoiminta ruotsalaisia vastaan oli lähtökohtaisesti
rikollista toimintaa ja maanpetturuutta. Torstenssonin sodan aikana tällainen
toiminta esiintyy lähinnä epäsuorina viittauksina tanskalaisissa asiakirjoissa.
Myös Saksassa termillä Schnaphahne
oli yhä 1640-luvulla huono kaiku. Hampurin kaupunginraadin laatimissa
asiakirjoissa viitataan kaupunkiin johtaneita maanteitä vaanineisiin rosvoihin
siepposisseinä (”Schnaphanen”). Vuosisadan lopulla, niin sanotun
yhdeksänvuotisen sodan aikana (1688–1697) saksalaiset aikalaislähteet kuitenkin
käyttivät samaa nimitystä ranskalaisia maahanhyökkääjiä vastaan taistelleista
pfalzilaisista sisseistä, jotka olivat siis ihailtavia patriootteja. Samoja
tapahtumia kuvanneissa ranskalaislähteissä pfalzilaississeihin viitattiin
yksiselitteisesti bandiitteina eli rikollisina. Yhden vapaustaistelija on
toisen terroristi.
Siepposissit ja vapaa-ampujat
olisi kenties hyödyllisintä ymmärtää minä tahansa sissisodan harjoittajina. Tällainen
sodankäyntihän ei ollut varhaismodernin Euroopan sääty-yhteiskunnassa millään
lailla arvostettua tai edes kunniallista, eikä sitä välttämättä ymmärretä tällä
tavoin edelleenkään. Kannattaa muistaa, että oman kielemme sana sissi on venäläistä
perua ja viittaa sekin rosvoon, vakoilijaan tai kulkuriin (šiš). 1700-luvulla
tällaisista epätavanomaisista taistelijoista ryhdyttiin käyttämään nimitystä
partisaani, ja seuraava vuosisata lanseerasi omalle ajallemme vakiintuneen
yleistermin guerrilla. Se viittaa
mihin tahansa ns. pienen sodan harjoittajaan, joka voi olla aivan hyvin myös
vakituisen armeijan univormua kantava sotilas (espanjankielinen termi guerrilla tarkoittaa kirjaimellisesti
pientä sotaa). Suomenkielen jumittuminen sissiin ei helpota yhä
monimuotoisemmaksi käyneen sotatieteen hahmottamista ja käsitteellistämistä,
mitä ammattisotilaiden tuskailua Marko Palokangas on kuvannut hyvin
väitöskirjassaan (2014).
Skoonelaisten
siepposissien ilmiötä ei ole helppo käsittää nykyajan lähtökohdista käsin. He
eivät olleet lähtökohtaisesti maantierosvoja tai muita rikollisia, eivätkä
myöskään omaa isänmaataan puolustaneita skoonelaisia sotilaita. Siepposissi ei ollutkaan
identiteetti tai kategoria vaan sotilaallisen toiminnan muoto. Siepposissit
olivat Tanskan asevoimien strateginen etujoukko, joka oli värvättyä
ammattiarmeijaa nopeammin ja helpommin mobilisoitavissa. Suurin osa
siepposisseistä oli skoonelaista nostoväkeä, jonka sotilaallinen olemassaolo ei
näkynyt kruunun palkkalistoissa tai monissa muissakaan tanskalaisen hallinnon
tuottamissa asiakirjoissa. Osa siepposisseistä soti värvättyinä rakuunoina ja
vapaa-ampujina, jolloin heidät oli helppo mieltää osaksi vakinaista sotaväkeä.
Sitten oli myös se marginaalinen ryhmä, joka koostui maantierosvoista ja
henkipatoista, jotka harjoittivat omaa rikollista toimintaansa sodan varjossa. Tällaiset
yksilöt tai joukkiot tuskin hakeutuivat taistelukosketukseen ruotsalaisten
sotilaiden kanssa, mistä syystä heidän toimintaansa ei voi kategorisoida sissi-
tai yhtään miksikään muuksi sodankäynniksi. Kenties erilaisissa olosuhteissa
nämä rosvojoukot olisivat saattaneet vahvistua siinä määrin, että ne olisivat
voineet ottaa itselleen puolisotilaallisen ulkoasun. Tällainen sissisodan ja
järjestäytyneen rikollisuuden välinen harmaa vyöhyke on ainakin omalle aikakaudellemme
tyypillinen ilmiö.
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Olli Bäckström, Snapphanar
and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and
Denmark 1643–1645 (Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2018).
Kristianstadsbladet 27.4.2009.
Marko Palokangas, Räjähtävää tyhjyyttä: Sissitoiminta
suomalaisessa sotataidossa (Helsinki: Suomen Mies, 2014).
Sixten Svensson, Sanningen om snapphanelögnen (Visby: Books-on-Demand, 2005).
Lars Ericson Wolke, Göran Larsson ja Nils Erik
Villstrand, Trettioåriga kriget: Europa i
brand 1618–1648 (Tukholma: Historiska Media, 2006).
Alf Åberg, Snapphanarna: Skånsk
motsåndsrörelse eller laglösa mördare?(Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks
Förlag, 2014).