Dessaun taistelu

Tasan neljäsataa vuotta sitten käytiin suurtaistelu, joka ei ole jäänyt sotahistoriaan ratkaisutaisteluna tai minkään epookin sotataidon mallikappaleena. Elbe-joen ylittäneellä Dessaun sillalla Ala-Saksissa käyty taistelu kiteyttää kuitenkin oman aikakautensa sodankäynnin suuria rakenteita, kuten sotilasyrittäjyyttä, sijaissotimista ja sotaa käyvien suvereenien vaikeutta toteuttaa strategisia tavoitteita olemassa olevilla sodankäynnin resursseilla. Dessau kuvastaa hyvin myös sitä, miksi niin harva kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) yhteenotto ansaitsee tulla luonnehdituksi minään ratkaisutaisteluna tai käänteentekevänä tapahtumana.

 

Dessaun historiallisena kontekstina toimii Ala-Saksin sota 1625–1629, jolloin Tanskan kuningas Kristian IV ja hänen johtamansa Ala-Saksin keisarillinen valtakunnanpiiri (saks. Kreise) kävivät sotaa Habsburg–keisari Ferdinand II:ta vastaan. Böömin kapinasta vuonna 1618 alkanut suursota oli levinnyt vuoden 1620 jälkeen Saksaan, missä katolisen liigan ja Espanjan joukot olivat kukistaneet Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:n ja miehittäneet hänen ruhtinaskuntansa Reinin varrella. Viimeiset Friedrich V:n nimissä sotineet protestanttiset sotapäälliköt olivat sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld sekä yhtä lailla palkkasoturin polkua kulkenut Braunschweig-Wolfenbüttelin herttua Christian, joiden sotatoimet Westfalenin valtakunnanpiirissä olivat tuoneet sodan Ala-Saksin rajoille. Mansfeldin ja Braunschweigin päävastustaja oli katolisen liigan kenraali Johann Tserklaes Tilly, joka oli vuodesta 1624 lähtien esittänyt Ala-Saksin säädyille toistuvia vaatimuksia katolisen liigan majoittamisesta heidän valtakunnanpiirinsä rajojen sisälle. Tämä sotilaallinen uhka sai Ala-Saksin säädyt kerääntymään voimakkaimman jäsenensä, Tanskan kuningas Kristian IV:n ympärille, ja kesällä 1625 alasaksilaisten ja Tillyn vastakkainasettelu eskaloitui avoimeksi sodaksi.

 

Huhtikuussa 1626 tuota sotaa oli käyty vasta alle vuosi, ja sotatoimet olivat rajoittuneet lähinnä kaupunkien ja linnojen piirityksiksi Braunschweigin ruhtinaskunnan alueella. Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan naapurissa sijainnut entinen Anhaltin ruhtinaskunta oli saanut toistaiseksi olla sangen rauhassa, mutta tämä tilanne muuttui kevättalvella 1626, jolloin Mansfeld saapui Pohjois-Saksaan uuden, voittopuolisesti Englannista ja Ranskasta vuosina 1624–1625 kootun palkkasoturiarmeijansa voimin. Armeijan tarkoitus oli auttaa alankomaalaisia rikkomaan Bredan kaupungin piiritys espanjalaisten toimesta, mutta kun tuo tavoite kariutui Bredan antauduttua kesäkuussa 1625, Mansfeld harhaili tautien, nälän ja sotilaskarkuruuden alati heikentämän armeijansa voimin itään kohti Saksaa ja mahdollista uutta työsuhdetta Ala-Saksin säätyjen tai kuningas Kristianin palveluksessa.

 

Marraskuussa 1625 Mansfeld tapasi Kristianin Nienburgissa ja sopi jonkinlaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä uutta uhkaa, generalissimus Albrecht von Wallensteinin saman vuoden aikana kokoamaa uutta keisarillista armeijaa vastaan. Mansfeld suuntasi armeijoineen Westfalenista kohti Itämeren rannikkoa ja Meckenburgia, missä hän toivoi voivansa täydentää armeijan rivejä ja sen sotakassaa. Alkuvuodesta 1626 Mansfeld juuttui jonkinlaiseen yksityissotaan Lyypekin hansakaupungin kanssa, kunnes kiukkuinen Kristian määräsi Mansfeldin jatkamaan etelään ja kohti Elben keskijuoksua. Kristianin tavoitteena oli, että Mansfeld ja Tanskaa palvellut toinen palkkasoturipäällikkö Johann Fuchs von Bimbach varmistaisivat vähintään yhden ylityspaikan Elbeltä, mieluiten läheltä Magdeburgin tärkeää satamakaupunkia. Magdeburgin kaakkoispuolella sijainnut Dessau, jossa oli sekä silta että keisarillisten rakentama kenttälinnoite, oli tätä tarkoitusta varten ihanteellinen kohde Mansfeldille.

 

Mansfeldilla ja Fuchs von Bimbachilla oli noin 12 000 sotilasta, niin jalka- kuin ratsuväkeäkin. Dessaun sillanpääasemaa puolustaneiden keisarillisten tarkkaa miesvahvuutta ei tunneta, mutta se oli ilmeisesti hyökkääjää merkittävästi pienempi. Keisarillisilla oli puolellaan kuitenkin kaksi vahvuutta: linnoitetut asemat ja tykistön ylivoima jopa 86 kenttätykillä. Mansfeld teki ensimmäisen rynnäkön Dessaun varustuksia vastaan jo 1. huhtikuuta, mutta kenraali Johann von Aldringenin komentamat keisarilliset löivät Mansfeldin joukot takaisin. Kymmenen päivää myöhemmin, saatuaan vahvistuksia Magdeburgin luterilaiselta hallinnoitsijapiispa Christian Wilhelmiltä, Mansfeld ryhtyi piirittämään Dessaun sillanpääasemaa systemaattisemmin sekä valmistautumaan suurempaan rynnäkköön. Tuo rynnäkkö tapahtui lopulta huhtikuun 25. päivän iltana, jolloin Mansfeld hyökkäsi Aldringenin varustuksia vastaan lähes koko armeijansa voimin. Hyökkäyksen kärki koostui alankomaalaisista palkkasotureista, joiden johtaja eversti Neuhoff sai surmansa jo heti hyökkäyksen alkuvaiheessa. Komentajan kaatuminen demoralisoi hollantilaiset, jotka ryhtyivät perääntymään taistelusta – ensimmäinen merkki siitä, että rynnäkkö oli vaarassa muuttua katastrofiksi.

 

Hollantilaisten kaatuessa puolustajien tuleen Aldringen sai vahvistuksia Elben toiselta puolelta, sillä itse Wallenstein oli tässä vaiheessa liittynyt taisteluun apujoukkoineen. Dessaun maavallit estivät Mansfeldin joukkoja näkemästä sitä, että keisarillinen ratsuväki ylitti joen ponttonisiltaa pitkin ja asettui asemiin joen rannalla sijaitsevaan metsään, aivan Mansfeldin armeijan sivustassa. Nähdessään hollantilaisen jalkaväen vetäytyvän epäonnistuneen rynnäkön seurauksena Aldringen keskitti tykistötulensa vihollisen asemiin. Pommitukset sytyttivät tuleen Mansfeldin ammusvaunut, jotka räjähtivät ilmaan valtavana tulipallona. Wallenstein havaitsi tässä räjähdyksessä kaksi välitöntä etua. Ensinnäkin ammusvaunujen tuhoutuminen tarkoitti, että Mansfeldin tulivoima oli ehtynyt, ja toiseksi räjähdys oli merkittävä häiriötekijä, joka tarjosi metsään piiloutuneelle keisarilliselle ratsuväelle mahdollisuuden suorittaa tehokas sivustahyökkäys. Jalkaväen etujoukon vetäytyminen, kuormaston räjähdys ja ratsuväen sivustahyökkäys ratkaisivat taistelun keisarillisten eduksi. Oman ratsuväkensä hylkäämä Mansfeldin jalkaväki yritti puolustautua keisarillisia vastaan, mutta lopulta myös heidän oli käännettävä selkänsä viholliselle ja paettava taistelukentältä. Yhden rykmentin jäänteet yrittivät puolustautua siinä metsässä, jossa vihollisen ratsuväki oli vasta äskettäin piileskellyt, mutta myös heidät lopulta piiritettiin ja joko surmattiin tai otettiin vangeiksi. Vankien joukkoon lukeutui kymmenkunta Mansfeldin korkea-arvoista upseeria, mukaan lukien eversti Dodo von Kniphausen, joka myöhemmin palveli kenraalina Kustaa Aadolfin ruotsalaisessa armeijassa. Mansfeld menetti taistelussa noin 3 000 miestä ja lähes koko kenttätykistönsä. Wallensteinin keisarilliselle armeijalle Dessau oli puolestaan ensimmäinen todellinen suurvoitto Braunschweigissa ja muualla Ala-Saksissa käytyjen piiritysten ja pikkukahakkojen jälkeen.

 

Intensiivisen taistelun suurin merkitys oli sen antikliimaksisuus. Dessau oli varsin näppärä Elben ylityspaikka Wallensteinin armeijalle, mutta sen strategisesti negatiivinen arvo oli lopulta siinä, että ylistyspaikkaa eivät hallinneet Kristianin joukot vaan keisarillinen armeija. Tässäkin mielessä Dessau oli lopulta strategisesti ontto saavutus, sillä Mansfeld vetäytyi armeijansa rippeiden kanssa Elben itäpuolelle eli Wallensteinin kannalta vaaralliseen asemaan, sillä sieltä käsin Mansfeldin armeija saattoi vahvistuessaan jatkaa sotaretkeä etelään kohti keisarin omia keskieurooppalaisia perintömaita – kuten kesällä 1626 lopulta kävikin.

 

Eniten Dessaun merkitystä tyhjensi se, että menetettyään taistelussa yhden armeijan Mansfeld kokosi pikavauhtia sen tilalle uuden. Kuningas Kristian IV sai keväällä mittavia täydennyksiä sisarenpojaltaan Englannin ja Skotlannin kuningas Kaarle I:ltä, ja noin neljän tuhannen miehen vahvuisen englantilais-skottilaisen apujoukon saavuttua Pohjois-Saksaan Mansfeldin armeijan käyttöön vapautui vastaavasti saksalaisten ja jopa tanskalaisten sotilaiden resursseja. Kesäkuun loppuun mennessä Mansfeld, joka nyt yhdisti voimansa Sachsen-Weimarin nuoren herttua Johann Ernstin armeijakunnan kanssa, oli koonnut väriensä alle 15 000 miestä, eli enemmän sotilaita kuin mitä hänellä oli ollut Dessaun taistelun aattona. Tämä armeijan uudelleensyntymä ei ollut mikään varsinainen ihme vaan osa aikakauden sodankäyntiä, jota hallitsi sotilasurakoinnin mekanismi. Mansfeld oli taitava värväämään työvoimaa sodankäynnin työmarkkinoilta, missä hänen vahvuutenaan oli kyky maksaa houkuttelevia värväysrahoja, käytännössä ennakkopalkkoja, sekä se sosiaalinen ja sotilaallinen hohto, joka hänen omaan nimeensä liittyi. Mansfeld ei kenties ollut taisteluita usein voittava sotapäällikkö, mutta hänen matkassaan sotilailla oli mahdollisuus rikastua palkoilla, siviileiltä kerätyillä sotaveroilla (kontribuutioilla) sekä suoranaisella ryöstelyllä. Vaaroineen ja riskeineen kaikkineen palvelus Mansfeldin sotaretkillä lupasi siten seikkailuja ja välittömiä tyydytyksiä, joiden kannustimien vetovoimaa modernissa sodankäynnissäkään ei kannata väheksyä. Vain muutama kuukausi Dessaun tappion jälkeen Mansfeld johti uuden armeijansa kohti Habsburgien perintömaita, koko kristityn Euroopan rajaseutuja sekä uusia seikkailuja, jotka uhkasivat kääntää koko sodan kulun keisarin ja Wallensteinin tappioksi.

 

Mutta se oli jo toinen tarina.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Danske Rigsarkivet, Kööpenhamina (DRA)

                      Tyske Kancelli, Udenrigske Afdeling

                                           Ausländisch Registrant

 

Franz Khevenhüller, Annales Ferdinandei, 10 (Leipzig, 1724).

 

Herfried Münkler, Der Dreiβigjährige Krieg: Europäische Katastrophe, deutsches Trauma 1618–1648, eBook (Berlin, 2017).

 

Sigismund Latomi, Relationis Historicae Semestralis Continuatio. Jacobi Franci historische Beschreibung aller Denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa, Hoch- und Nieder-Teutschland, auch in Frankreich, Engelland, Italien, Hispanien, Indien, Schweden, Hungarn, Böhmen, Polen, Preussen, Siebenbürgen, Wallachen, Moldaw, Türcken, ie. vor und hierzwischen nechschverschienener Frankfurter Fastenmessβ biβ auff Herbstmessβ dieses 1626. Jahrs verlauffen und zugetragenv (Frankfurt am Main, 1626).

 

E. D. Schmidt, Deutschlands Schlachtfelder: Berichte über die diejenigen Schlachten, die seit 1620 bis 1813 auf deutschem Grund und Boden Statt fanden (Leipzig, 1847).

Espanja suurvaltana

 

Neljä vuotta sitten kuollut sir John H. Elliott (1930–2022) oli niitä brittiläisiä historioitsijoita, jotka eivät akateemisissa piireissä juurikaan esittelyjä tarvitse. Pitkään ikään mahtui paljon tutkimustyötä ja julkaisuja esimodernin Euroopan historiasta, mutta voimakkaimmin Elliotin nimi kuitenkin assosioitui yhteen nimenomaiseen aihepiiriin eli 1500- ja 1600-luvun Espanjaan. Elliotin artikkelit tuon ajanjakson Espanjasta täyttivät 1950-luvulta alkaen aikakausjulkaisujen, kuten arvovaltaisen Past and Presentin, sivuja. Elliotin artikkeli 1600-luvun alun Espanjasta on lähde- ja tutkimuskriittisyydessään edelleenkin parasta antia The New Cambridge Modern History IV:n (1970) tiiliskivessä, joka on muilta osin vanhentunut paljon pahemmin viime vuosisadan alun edeltäjäänsä (Cambridge Modern History) verrattuna. Maltillisen konservatiivisena historioitsijana Elliott taittoi peistä tutkimuskenttänsä suurista kysymyksistä, kuten Habsburgien Espanjan taloudellisen taantumisen syistä ja 1600-luvun yhteiskuntia väitetysti mullistaneesta ”yleisestä kriisistä” (General Crisis).

 

John Elliotin ensimmäinen ja tunnetuin suurtyö oli hänen väitöskirjansa Katalonian kapinan alkusyistä ajanjaksolla 1598–1640. Tässä aihepiirissä hänen monografinsa The Revolt of the Catalans: A Study in the Decline of Spain, 1598–1640 (Cambridge University Press, 1963) lienee edelleenkin aivan tyhjentävä selvitys yhtään millään kielellä. Nyt tartuin kuitenkin hänen toiseksi tunnetuimpaan kirjaansa Imperial Spain 1469–1716, jonka Penguin julkaisi vuonna 2002 uutena pokkaripainoksena. Jo kirjan nimestä voi päätellä, että enää ei liikuta väitöskirjan tasolla vaan että kyseessä on laajemmalle lukijakunnalle tarkoitettu historian Espanjan suuruuden ajasta, joka alkoi Reconquistan loppuun saattamisesta vuonna 1492 ja päättyi Espanjan saattamiseen osaksi Ranskan Bourbonien dynastiaa Espanjan perimyssodan päättymisen myötä vuonna 1713.

 

Ruotsalainen historioitsija Erik Geijer totesi 1800-luvulla, että Ruotsin historia on sen kuninkaiden historiaa. Elliottin esitystapaan sovitettuna tämän väitteen voisi esittää siten, että Espanjan historia on sen instituutioiden historiaa. Niinpä ”puolen maailman keisari” Kaarle V kutistuu Elliottin kirjassa poissaolevaksi kartanonisännäksi samalla kun kuninkaalliset ministerit ja suosikit luotsaavat Espanjan kuningaskunnan ydintä eli Kastiliaa traditioiden, privilegioiden ja instituutioiden läpitunkemattomassa viidakossa. Elliottin kirjan avatessaan olisikin hyväksi ymmärtää jo etukäteen, että mitään Espanjan valtakuntaa ei ollut Isabellan, Ferdinandin tai heidän Habsburg-seuraajiensa aikaan varsinaisesti edes olemassa. Yhden kuningaskunnan sijasta espanjalaiset monarkit hallitsivat samanaikaisesti useaa: keskinen ja läntinen Espanja olivat osa suurinta kuningaskuntaa Kastiliaa, pohjoisessa sijaitsivat Aragon ja Katalonia ja itärannikolla Valencia. Ferdinandin ja hänen seuraajansa Kaarle V:n valtakaudella Espanja laajeni Euroopassa Italiaan ja Alankomaihin, ja Granadan valloitus ja Reconquistan päätös osuivat tunnetusti samalla vuodelle, kun Christoffer Kolumbus toi Kastilian ja Aragonian valtapiiriin kokonaisen uuden maailman.

 

Kronologisesti kulkevan kirjan pääteemat ovat yhteiskunnallisia ja taloudellisia, eivätkä niinkään poliittisia ja sotilaallisia. Elliottin kerrontatapaa voi esitellä vaikkapa yhden nimenomaisen instituution eli corregidorin kautta. Reconquistan (eli Espanjan valloittamisen takaisin islaminuskoisilta maureilta) edistyessä 1100-luvulta alkaen, Kastiliaan oli perustettu lukuisia uusia kaupunkeja, joiden perustamiskirjat (fueros) takasivat niille lukuisia privilegioita, niistä tärkeimpänä oikeuden kokoontua omille maapäiville (concejo) ja valita oikeus- ja toimeenpanovaltaa käytteleviä virkamiehiä (alcaldes). Näiden yläpuolella oli johtavia maistraatteja (regidores), joita ei valittu concejon äänestyksellä vaan kruunun nimityksenä sille esitetyistä kandidaateista. 1300-luvulle tultaessa concejojen työsarka muuttui aina vain monimutkaisemmaksi samalla, kun Kastilian kuninkaat olivat aina vain epäluuloisempia autonomisia kaupunkeja kohtaan. Regidoreseista alkoi tulla aina vaan voimakkaimpia vallankäyttäjiä kaupungeissa, kun taas alcaldesien rooli hiipui. 1300-luvun aikana regidoresien rinnalle ilmaantui uudenlainen virka, corregidor, joka myös oli kruunun nimittämä maistraatti mutta kaupungin itsensä ulkopuolelta. Kruunun valta toisin kasvoi kaupunkien autonomian kustannuksella. Seuraavalla vuosisadalla Kastilian kruunun arvovalta koki kolauksen sisäisen valtakamppailun ja sisällissodan seurauksena. Paikatakseen romahtanutta taloudenpitoaan kruunu ryhtyi myymään regidoresien ja corregidorien virkoja rahasta, mikä käytännössä tarkoitti vallan painopisteen siirtymistä kaupunkien omille oligarkioille ja valtaryhmittymille. Isabella (ja Ferdinand) näkivät pelipaikan Kastilian kaoottisissa olosuhteissa ja palauttivat corregidorin kruunun nimittämäksi ja nyt myös valitsemaksi virkamieheksi, joka oli lähtökohtaisesti sijoituspaikkansa ulkopuolinen yhdyshenkilö yhteisön ja kruunun välillä. Corregidorin vastuut ja valtaoikeudet kodifioitiin, minkä lisäksi hänen virastaan tehtiin vain väliaikainen. Kun corregidorin virkakausi oli päättynyt, hänen toimintansa auditoitiin ja tarkastettiin residencian nimeä kantaneen prosessin kautta.

 

Tämä yksi virka kuvaa sitä tapaa, jolla Elliott avaa kirjassaan koko Espanjan historiaa instituutioiden ja historiallisten muutosten välisenä heiluriliikkeenä ja tasapainoiluna.

 

Elliott puuttuu kirjassaan kiivaaseen debattiin Espanjan taloudellisen taantuman syistä ja luonteesta – olihan Elliott itse yksi tuon kiistan osapuolista. Tiivistäen voi todeta Elliottin tulkinnan olevan se, että Espanjan kansantalouden mädätti laiska rentier-kapitalismi eikä niinkään Amerikasta louhitun hopearahan inflaatio. Taloudellisesti etuoikeutettuun velkakirjaeliittiin kuuluminen lupasi verovapauksia ja huoletonta elämää korkotuloilla, kun taas ns. porvarillinen elämäntapa työlästä raatamista ja verojen maksamista. Ne, jotka kykenivät elättämään itsensä kauppiaina, pyrkivät siksi eroon yrittämisestä ja joko juros-velkakirjoilla eläjiksi tai osaksi hidalgojen ritariluokkaa. Verojen taakka lankesi siten yksinomaan tavalliselle kansalle, jonka ahdinko oli vastaavasti myös pahin. Talonpojat katosivat mestan eli lampaankasvatukselle varatun suurmaanomistusten tieltä, kun taas kaupunkien artesaani- ja työntekijäluokasta oli lyhyt matka kodittomiksi ja omaisuudettomiksi hampuuseiksi (hampones). Nyky-Euroopassa Habsburgien Espanjan historiasta ei siis liene mitään opittavaa.

 

John H. Elliottin kirjasta löytyy myös kritisoitavaa. Elliottin kirjoittaessa kirjaansa 1960-luvun alussa oli jo yleisesti ymmärretty asia, etteivät espanjalaiset konkistadorit suinkaan kukistaneet amerikkalaisia sivilisaatioita pelkästään omin voimin, vaan että he saivat paikallisilta yhteisöiltä siinä paljon vetoapua. Siksi Elliottin ihaileva hämmästely siitä, että Francesco Pizarro voitti ehkä jopa miljoonan inkan valtakunnan vain kourallisella espanjalaisia valloittajia, tuntuu vähän hölmöltä. Simancasin arkistot olisivat jo tuolloin osoittaneet Elliottille, että näin ei suinkaan ollut, vaan että amerikkalaisten liittolaisten rooli inkadynastian kukistamisessa oli aivan ratkaiseva. Kymmenien ja satojen tuhansien paikallisten liittolaisten retusoiminen pois historian kuvasta ei tosin ole niinkään rasismia tai kolonialismia kuin ehkä älyllistä laiskuutta. Tämä yksi lapsus ei kuitenkaan leimaa Elliottin suurtyötä, jonka suurin ansio on juuri sen tunnollisuus, tarkkaavaisuus ja historiallisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtäminen.

 

Jos haluaa kirjoittaa jonkin valtakunnan historian sen instituutioiden kautta, J. H. Elliottin Imperial Spain lienee yksi parhaita jäljittelyn arvoisia esimerkkejä.

 

 

J. H. Elliott. (2002). Imperial Spain 1469–1716. Lontoo: Penguin, 429 s.

Wagner ja Wallenstein

 

Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijalle John Lechnerin kirja Venäjän modernista sotilasurakoinnista on kiehtovaa ja hämmentävää luettavaa, varsinkin, kun Lechnerin kirjan päähenkilön, ns. Wagner Groupin perustajan ja pääomistaja Jevgeni Prigožinin (1961–2023) paralleelit kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuimpaan sotilasurakoitsijaan Albrecht von Wallensteiniin (1583–1634) ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Lechnerin kirja avaa muitakin yhtäläisyyksiä nykyajan ja 1600-luvun sotilasurakoinnin välillä, vaikka kontekstisidonnaisia ja tärkeitä erojakin löytyy. Seuraava teksti on Lechnerin kirjan yhteensovittamista 1600-luvun ennakkotapausten kanssa.

 

Lechnerin kirja ei ole varsinaisesti Prigožinin elämäkerta tai Wagnerin sotilashistoria, vaan se on hiukan laajempi kuvaus venäläisen sotilasurakoinnin nykyilmiöstä. Prigožin ei suinkaan ollut ensimmäinen venäläinen sotilasurakoitsija, eikä Wagner ensimmäinen firma alalla. Moderni sotilasurakointi alkoi jo 1990-luvulla, jolloin eteläafrikkalaisen Eeben Barlowin perustama Executive Outcomes sekaantui palkkasotureineen Angolan ja Sierra Leonen sisällissotiin. Sotilasurakoinnin taloudellisena motiivina olivat tuolloin näiden maiden rikkaat luonnonvarat, eritoten helposti rahaksi realisoidut timantit ja kulta, mitkä kimaltelevat rikkaudet houkuttelivat myöhemmin Wagneriakin Afrikan mantereelle. Irakin sota toi 2000-luvulla maailmantietoisuuteen amerikkalaisen Erik Princen ja hänen yrityksensä Blackwaterin, joka teki Irakissa sotilaallista aliurakointia Yhdysvaltain puolustusministeriön laskuun. Näihin aikoihin ilmaantuivat myös ensimmäiset venäläiset sotilasyritykset, joiden alkuperäinen tehtävä oli usein Intian valtameren ja Punaisenmeren rahtiliikenteen suojaaminen somalialaisilta merirosvoilta.

 

Krimin valtaus vuonna 2014 ja sitä seurannut sota Itä-Ukrainan alueella synnyttivät kokonaisen kirjon paikallisia separatistisia asejoukkoja, joita yhdisti yksityisen yrityksen operatiivinen rakenne ja toimiminen joko Venäjän federaation hyväksi tai laajemman panslavistisen ideologian toteuttamiseksi. Erästä ryhmittymää komensi tuolloin uusnatsitaustainen Dimitri Utkin (1970–2023), jonka nom de guerre ”Wagner” viittasi Hitlerin ihailemaan säveltäjään Richard Wagneriin (1813–1883). Venäjän puolustusministeriö ilmeisesti tunnisti Utkinin ryhmässä potentiaalia ja ohjasi hänet ottamaan yhteyttä pietarilaiseen Prigožiniin, joka oli tuossa vaiheessa jo merkittävä sotilaallinen aliurakoitsija – hänen einestehtaansa nimittäin ruokki Venäjän asevoimia, mikä sopimus oli ehtinyt tehdä Prigožinista sangen rikkaan bisnesmiehen. Utkin ja Prigožin perustivat puolustusministeriön ohjauksessa Wagner Groupin, jossa Prigožin oli ”johtaja” ja Utkin ”komentaja.” Tämä bisneskumppanuus säilyin näiden kahden sotilasurakoitsijan välillä aina heidän kummankin loppuunsa saakka.

 

Lechnerin kirja keskittyy kuvaamaan eniten Wagnerin ja Prigožinin toimintaa Lähi-idässä ja Afrikan mantereella. Syyriassa Wagner nousi otsikoihin vuonna 2018, jolloin Wagnerin yritys vallata Conocon kaasukenttä sitä vartioivilta kurdeilta ja Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoilta (Army Special Forces) päättyi veriseen ja nöyryyttävään katastrofiin. Pian tämän jälkeen Wagner rantautui Libyaan, missä siitä tuli sotalordi Khalifa Haftarin työrukkanen kilpailevia asejoukkioita vastaan. Naapurimaa Sudanissa Wagner koulutti ja avusti Omar al-Bashirin sotilashallintoa ja sitä palvellutta pahamaineista mobiilijoukkoa (Rapid Support Forces eli RSF). Ranskan vetäytyessä sisällissotien riivaamista Keski-Afrikan tasavallasta ja Malista Wagner siirtyi täyttämään siten syntynyttä sotilaallista tyhjiötä. Näissä Lechnerin kirjan osissa on paljon Afrikan sekasotkuista valtapolitiikkaa, minkä seuraaminen edellyttää lukijalta jonkin verran tarkkaavaisuutta ja ennakkoluulottomuutta.

 

Lechnerin kirja herättää paljon pohdintaa sotilasurakoinnin historiallisesta ja nykyisestä luonteesta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotilasurakoinnin bisnesmalli oli sangen yksioikoinen, kuten taloushistorioitsija Fritz Redlich (1892–1978) aikoinaan selvitti kaksiosaisessa teoksessaan The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965). Tuolloin sotilaallinen työnantaja, usein joku kruunu tai ruhtinas, myönsi valitsemalleen everstille virallisia patentteja värväämisen suorittamiseksi. Sotilasurakoitsija-eversti vastasi värväämisen alkukustannuksista itse, minkä jälkeen työnantaja kompensoi häntä erilaisilla tavoilla, usein myöntämällä verovuokrausta vastaavan luvan kerätä alamaisilta sotaveroja eli kontribuutioita. Muita kompensaatiotapoja olivat virka- tai feodaalisten läänitysten myöntäminen tai silkan ryöstelyn salliminen, viimeksi mainittu tosin lähtökohtaisesti vihollisen alueella eikä omalla. Silloin harvoin, kun työnantaja korvasi menot suoraan rahana, maksut olivat usein myöhässä tai puutteellisia.

 

Wagnerin ja muiden venäläisten sotilasurakointiyritysten rakenne on 1600-luvun edeltäjiä monimutkaisempi. Kaikkien Prigožinin firmojen rakenne oli sellainen, jossa yrityksissä oli omistajina muita yrityksiä, joiden kaikkien taustalta löytyi Prigožin itse, hänen perheensä tai muut läheiset liikekumppaninsa. Ristiin omistamisen viidakon tehtävänä oli piilottaa tulovirtoja ja kiertää Venäjän lakia, joka edelleen virallisesti kieltää ”palkkasoturitoiminnan.” Wagnerin bisnesrakenne hämärtää siten sen, mistä yritys oikeasti sai tai teki rahansa. Erik Princen ja Blackwaterin esimerkin tavoin yksi Wagnerin peruspilareista oli alun alkaen Venäjän puolustusministeriö, joka toimitti Wagnerille sen aseistuksen, usein myös raskaan sellaisen, ja maksoi myös suoraan rahaa Wagnerin omistajalle eli Prigožinille. Tämä halusi kuitenkin jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien tehdä Wagnerista paitsi puolustusministeriöstä taloudellisesti riippumattoman niin myös aitoa voittoa tekevän yrityksen, mikä tietenkin tarkoitti Venäjän valtion ulkopuolisia tulonlähteitä. Syyriassa ja Libyassa Wagneria houkuttivat öljy- ja kaasuvarat, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa jalometallit ja mineraalit. Esimerkiksi Keski-Afrikassa Prigožinin yritysportfolioon kuulunut Midas Resources sai oikeuden kultakaivoksen rakentamiseen, kun taas samaan aikaan Wagnerin bulvaaniyritys Bois Rouge myi naapurimaa Kameruniin Keski-Afrikan metsistä hakattua puutavaraa. Länsimaisessa mediassa (ja valtiollisessa propagandassa) Wagneria on usein syytetty päämäärähakuiseksi kaaoksen aiheuttajaksi Afrikassa, mutta yhtiön bisnestoimintojen valossa tämä väite ei vaikuta kovin loogiselta: kaivostoiminta on pääomaintensiivistä bisnestä, eikä yhteiskunnallinen kaaos ole sen kannalta siten lainkaan toivottavaa. Itse asiassa Keski-Afrikassa Wagnerilla oli keskeinen rooli tulitauon aikaansaamisessa hallituksen ja eri kapinallisryhmien välillä, vaikkakin Wagner syyllistyi saman välityshankkeen yhteydessä itse laajoihin ja julmiin sotarikoksiin siviilejä vastaan.

 

Wagnerin suhde siviileihin ja ympäröiviin yhteiskuntiin onkin jälleen yksi muistuma 1600-luvun sodankäynnistä. Wagner ei Keski-Afrikassa pelkästään rääkännyt ja murhannut siviilejä, vaan myös loisi heistä ja heidän elinkeinoistaan kolmikymmenvuotisen sodan ”Merode-veljesten” tapaan. Kuka tahansa keskiafrikkalainen katukauppias tai satunnainen kulkija saattoi joutua Wagnerin palkkasoturien ryöstämäksi, minkä lisäksi Wagner teki suurimmat kaivosteollisuuteen liittyvät rahavirtansa verottamalla kaivostyöläisiä näiden pääsystä työpaikalleen. Yhteiskunnan ylätasolla Wagner onnistui kaappaamaan itselleen vuodeksi yksinoikeuden kerätä Keski-Afrikan tasavallan tullimaksuja ruuasta ja polttoaineesta, mikä kassavirta saattoi yltää 35 miljoonaan dollariin. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana tällaisia veroluonteisia kiristyksiä kutsuttiin kohteliaasti kontribuutioiksi, vähemmän kohteliaasti polttolunnaiksi ja kaikkein vähiten mairittelevasti silkaksi ryöstelyksi.

 

Värväysmetodeiltaan Wagner ei juuri poikennut kolmikymmenvuotisen sodan sotaherroista. Kun protestanttinen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld (1580–1626) kokosi uutta armeijaa Englannissa vuosina 1624–1625, hänen värväystoimintansa ulottui tunnetusti myös vaivaistaloihin ja vankiloihin, vaikka tätä hänen armeijansa koostumusta on myöhemmässä historiankirjoituksessa liioiteltukin. Prigožinin ja Wagnerin yhteydessä vastaavaa liioittelun vaaraa ei juuri ole. Toukokuussa 2022 Wagner valtasi lähes tulkoon omin voimin Popasnan kaupungin, mutta niin raskailla tappioilla, ettei niitä voinut helposti korvata tilanteessa, jossa Venäjän puolustusministeriö ja toiset sotilasurakoitsijat kilpailivat kaikki yhtä lailla tykinruuasta. Tuolloin itsekin vuosikausia linnassa istunut Prigožin sai loistoajatuksen ryhtyä värväämään sotilaita Venäjän vankileirien saaristosta.

 

Ajatus värväämisen riman laskemisesta, mihin Mansfeld, Wallenstein ja muut 1600-luvun sotaherrat ehtivät aika ajoin turvautua, ei ollut Wagnerin piirissä aivan uusi, sillä taistellessaan Libyassa Haftarin puolesta Wagner oli täyttänyt rivejään syyrialaisilla rekryyteillä, joiden taso oli ollut kaikkea muuta kuin yhteismitallista. Itä-Ukrainassa Wagner teki vangeista kuitenkin sotilaallisen työvoimansa helposti uhrattavan enemmistön, jota ilman Bahmutin kaupunki olisi mahdollisesti jäänyt valloittamatta. Kuten Lechner kirjassaan tiivistää, ukrainalaiset uhrasivat kaupungin puolustamiseksi parhaita miehiään, ja Venäjä sen valtaamiseksi kaikkein huonoimpiaan. Bahmut oli kuitenkin sen luokan lihamylly, että kun Wagnerin kanssa kilpaileva puolustusministeriö ryhtyi sekin houkuttelemaan vankeja rintamalle, ministeriön porkkanana oli lupaus Wagneria korkeammasta selviytymisprosentista. Tässä oli kenties merkittävä ero 1600-luvun sotilasurakointiin, sillä Wallensteinin tai edes Mansfeldin armeijoissa ei ollut aivan sellaista kahden kerroksen väkeä, joista toiset olisivat olleet helpommin uhrattavissa kuin aseveljensä.

 

Yksi ilmiö oli silti aivan yksi yhteen kolmikymmenvuotisen sodan sotilasurakoitsijoiden ja Wagnerin välillä: kummatkaan eivät epäröineet kavaltaa värvättyjen sotilaiden palkkarahoja. Ukrainan rintamalla on esiintynyt vuodesta 2014 lähtien ilmeisesti tähän päivään asti käytäntö, jossa upseerit nostavat kaatuneiden tai muuten riveistä poistuneiden sotilaiden palkkoja itselleen. Kolmikymmenvuotisessa tällaisista haamusotilaista käytettiin nimitystä passe-volant, tarkoittaen sotilaita, jotka olivat rykmenttien rullissa mutta eivät todellisessa palveluksessa. Vanha käytäntö toisin sanoen yhä elää 2020-luvun Venäjällä. Toinen metodi oli yksinkertaisesti varastaa osuuksia sotilaiden palkoista. Tällaisen kohtelun kohteeksi joutuivat ainakin Wagneria Libyassa palvelleet syyrialaiset.

 

Tultaessa väkivallan monopolin suuriin periaatteellisiin kysymyksiin Prigožinille ei löydy ketään toista yhtä ilmiselvää historiallista analogiaa kuin kolmikymmenvuotisen sodan keisarillinen generalissimus Wallenstein. Prigožinia ja Wallensteinia yhdisti se, että he olivat kumpikin eliittiä olematta silti eliittiä. Töksäyttelevä ja suorasukainen Wallenstein oli syntyjään böömiläistä ritariluokkaa, eikä häntä syntyperänsä tai tapojensa takia koskaan hyväksytty Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan kaikkein korkeimpaan ruhtinassäätyyn. Prigožin oli samalla tavalla ikuinen ulkopuolinen huolimatta satunnaisesta onnestaan paistatella Vladimir Putinin henkilökohtaisessa suosiossa. Jos Putinin piti valita sisäpiirin oligarkkien tai Prigožinin välillä, hän valitsi lopulta aina oligarkit, kuten Prigožin sai huomata vuonna 2018, jolloin Syyrian hallitsija Bashar al-Assad myönsi yksinoikeuden Homsin lannoitetehtaan ja Twinan kaasujalostaman uudelleenrakentamisesta oligarkki Gennadi Timtšenkolle eikä samaa urakkaa tavoitelleelle Prigožinille. Jälkimmäinen oli (ilmeisen aiheellisesti) täysin vakuuttunut siitä, että urakan menettämisen taustalla oli Putinin silloisen luottomiehen puolustusministeri Sergei Šoigun suositus Assadille. Myös Wallensteinilla oli vastaavia kokemuksia siitä, kuinka keisari Ferdinand II (1578–1637) ajoi Baijerin herttua Maximilianin (1573–1651) tai muiden vaaliruhtinaiden etuja hänen itsensä ohitse.

 

Suurin yhtäläisyys Wallensteinin ja Prigožinin välillä sotilasurakoitsijoina oli lopulta se, että kumpikin päätyi oman työnantajansa murhaamaksi. Wallenstein oli puristanut keisarilta valtaoikeuksia, joiden nojalla hän saattoi harjoittaa paikallista diplomatiaa ainakin keisarillisten ruhtinaiden kanssa. Vuonna 1633 Wallenstein kuitenkin venytti näitä oikeuksia omiin rauhanneuvotteluihin vihollisen eli kansleri Axel Oxenstiernan (1583–1654) johtaman Ruotsin kanssa, mikä alkoi jo vakavasti koetella sotilasurakoinnin rajoja suhteessa suvereeniin eli keisariin. Kun Wallenstein alkuvuodesta 1634 vaati Pilsenin kokouksessa keisarillisen armeijan upseerien uskollisuutta itselleen eikä keisarille, lopullinen raja ylittyi ja Ferdinand II antoi siunauksensa Wallensteinin eliminoimiselle. Helmikuun 25. yönä joukko keisarille uskollisia upseereita soluttautui Wallenstein kortteereihin Egerin kaupungissa ja murhasi siellä Wallensteinin itsensä sekä ryhmän hänen läheisiä upseereitaan.

 

Prigožinin oma Pilsen sijaitsi Luhanskissa, missä Wagnerin ”komentajien neuvosto” äänesti kesäkuussa 2023 Prigožinin ehdotuksen puolesta syrjäyttää puolustusministeri Šoigu. Kesäkuun 24. päivä Prigožin julisti Telegram-kanavallaan Wagnerin aikeen ”rangaista” sotilasjohtoa, joka oli pettänyt Wagnerin ja muut Ukrainan rintamalla taistelleet isänmaan ystävät. Seurasi Wagnerin kolonnan marssi kohti Moskovaa, jonka yhteydessä Wagner pudotti muutaman puolustusministeriön helikopterin ja lentokoneen. Noin neljäsataa kilometriä ennen Moskovaa Prigožin kuitenkin alkoi epäröidä ja myöntyi Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenkan välittämään rauhaan Putinin kanssa. Wagnerin pääjoukko siirtyi Valko-Venäjän puolelle rajaa, kun taas Prigožin näytti palaavan takaisin Afrikkaan Venäjän ensisijaiseksi sotilasurakoitsijaksi. Pikainen visiitti Venäjälle jäi Prigožinin ja hänen luottomiehensä Utkinin viimeiseksi matkaksi. Elokuun 23. päivä Prigožin ja Utkin nousivat muutamien muiden upseeriensa seurassa Moskovasta nousseeseen lentokoneeseen, joka ei koskaan saapunut määränpäähänsä Pietariin. Ilmassa tapahtuneen lentokoneen räjähdyksen luonnetta ei koskaan lopullisesti selvitetty. Putinin tiedonannon mukaan syynä räjähdykseen oli koneessa varomattomasti käsitelty käsikranaatti; venäläiset ja muu maailma pitivät lento-onnettomuutta itsestään selvänä salamurhana, mitä epäilystä Putin ei koskaan edes vaivautunut sen kummemmin kumoamaan.

 

Wallensteinin murhan jälkeen keisarillinen armeija palautettiin keisarin itsensä suoraan komentoon, mutta sotilaallisen aliurakoinnin metodia ei muutettu miksikään; Wallensteinin sijasta sotilaallinen pääurakoitsija oli vastedes keisarin oma sotaneuvosto Wienissä. Näin tapahtui myös Prigožinin lento-onnettomuuden seurauksena. Wagner hajautettiin, ja sen taistelijat siirtyivät joko toisiin sotilasurakoitsijayrityksiin kuten PMC Redutiin tai suoraan puolustusministeriön alaisiksi sotilaiksi. Puolustusministeriön alaisuudessa venäläinen sotilasurakointi hiipui tavaksi värvätä sotilaita ohi muodollisten metodien, sillä Putin ei ole edelleenkään uskaltanut toteuttaa Venäjällä yleistä liikekannallepanoa. Prigožinin aikana Wagner oli oma sotilasyrityksensä, jolla oli oma identiteetti, omat säännöt ja oma esprit de corps, kun taas nykyhetkellä sotilasurakointi on Venäjällä lähinnä puolustusministeriön harjoittamaa ihmiskauppaa. Afrikassa Wagner säilyi omana toimijanaan myös Prigožinin kuoleman jälkeen, mutta myös siellä yritys koki vakavan takaiskun, kun jopa 25–80 Wagnerin taistelijaa sai surmansa tuaregikapinallisten ja ääri-islamistien väijytyksessä Malissa heinäkuussa 2024.

 

John Lechnerin kirjan jälkimakuna on rivien väliin kirjoitettu huomio muidenkin kuin venäläisten aktivoitumisesta sotilasurakoinnin saralla. Wagnerin venäläisellä seuraajalla eli Africa Corpsilla ei ole mitään sotilasurakoinnin monopolia Keski-Afrikassa, missä sen kintereille on ilmaantunut amerikkalainen sotilasurakointifirma Bancroft Global Development. Africa Corpsin tuorein markkina-aluevaltaus on Niger, minne sitä Lechnerin mukaan seurasi heti varjon tavoin SADAT, turkkilaisen ääri-islamisti Adnan Tarniverdin perustama ”sotilaallinen konsultaatioyritys”, joka värvää työvoimansa aivan voittopuolisesti Assadin hallintoa vastaan taistelleiden syyrialaisten riveistä. SADAT tosin edelleen kiistää, että se olisi lähettänyt Nigeriin mitään syyrialaisia palkkasotureita. Myös Wallensteinilla oli omat seuraajansa kolmikymmenvuotisessa sodassa. Espanjan kruunu kuten myös saksalaisroomalainen keisari rahoittivat Lothringenin herttua Charles IV:tä (1604–1675) omana yksityisenä sotilasurakoitsijanaan, kun taas Ruotsin palveluksesta eronnut herttua Bernhard von Sachsen-Weimar (1604–1639) perusti oman yksityisarmeijansa Ranskan kruunun palvelukseen. Kolmikymmenvuotinen sota myös opettaa, että sotilasurakoinnilla on aina oma paikallinen ja historiallinen kontekstinsa. Protestanttisesta taustastaan huolimatta Ruotsista luopunut Sachsen-Weimar palveli yksityisenä sotilasurakoitsijana Ranskan kuningasta samalla tavoin kuin Wagnerin todelliset ohjaajat Afrikassa olivat paikalliset hallitsijat eivätkä Moskovan päättäjät.

 

Historia osoittaa, että yksityisen sotilasurakoinnin ilmiö ei ole koskaan ollut yhdestä Albrecht von Wallensteinista tai Jevgeni Prigožinistä kiinni.

 

 

 

John Lechner. (2025). Death is Our Business: Russian Mercenaries and the New Era of Private Warfare. New York: Bloomsbury Publishing, 261 s.

Fernand Braudel ja sodankäynnin historialliset rakenteet

 

Historiantutkimuksen strukturalistisen Annales-koulukunnan maineikkain edustaja Fernand Braudel ei tietenkään erillistä esittelyä kaipaa, niin suuri merkitys on hänen laajoilla 1500-luvun Välimeren historian ja kapitalismin kehityskuvauksillaan modernin historiatieteen kentällä. Braudel tuli erityisen tunnetuksi Välimeren historiallaan (La Méditerranée et le monde méditerranéen à l’époque de Philippe II, ilmestyi alun perin väitöskirjana vuonna1949), josta historiantutkimukseen on vakiintunut käsitys menneisyyden pitkästä tarkastelujaksosta, ranskaksi longue durée. Tästä näkökulmasta Braudelin tutkimukseen on usein viitattu talouden, ympäristöhistorian ja väestötieteen yhteyksissä, mutta on eräs historiantutkimuksen alakategoria, jossa hänen esimerkkiään ei useinkaan mainita, nimittäin sotahistoria. Tämä on ehkä yllättävääkin, kun Braudelin magnum opus Välimeren historiasta sisältää jopa kokonaisen pääluvun sotahistoriasta – mutta toki Braudelin omasta historianfilosofiasta käsin kirjoitettuna. Eli miten Braudelin La Méditerranée sitten kokonaisuutena avaa sotaa ja sodankäyntiä strukturalismin puitteissa?

 

Välimeren historian ensimmäinen pääluku hahmottaa ilmaston ja maantieteen pitkää longue durée -ajanjaksoa. Jo tässä yhteydessä Braudel nostaa vanhemman sotahistorian kenties keskeisimmän rakenteen eli sodankäynnin kausiluonteisuuden. Kaikkialla Euroopassa elonkorjuun ja eläintenhoidon vuosittaiset syklit heijastuivat myös sodankäyntiin, joka talven tullessa lähes käytännössä pysähtyi. Välimeren alue ei ollut tästä säännöstä poikkeus, vaikka pohjoisempaan Eurooppaan verrattuna sen sykleillä oli omia erityispiirteitään. Koska esimodernin aikakauden armeijat elivät käytännössä ympäristöstään, sodankäynti oli ajoitettava sille ajanjaksolle, jolloin vilja oli kypsymässä tai juuri kypsynyt. Niinpä esimerkiksi turkkilaiset ryhtyivät piirittämään Belgradia kesäkuussa 1456, jolloin keväällä kylvetty vilja alkoi kypsyä Serbian ja Unkarin pelloilla. Myös karjankasvatus ja nomadismi vaikuttivat sotimisen vuodenaikoihin. Itävallan Don Juan valloitti Tunisin lokakuussa 1573 vaivatta siksi, että turkkilaisten varuskuntia palvelleet tuaregit olivat tuolloin ehtineet jo vetäytyä Välimeren rannikolta joko Atlasvuorille tai Saharaan hoitamaan kameleitaan, hevosiaan ja vuohiaan. Vastaavasti, kun turkkilaiset seuraavan vuoden elokuussa valtasivat espanjalaisilta La Golettan linnoituksen, se johtui siitä, että nomadit olivat palanneet pohjoiseen turkkilaisten sotilaalliseksi työvoimaksi.

 

Kampanjakausia oli syytä noudattaa myös vesillä. Talvisella Välimerellä puhaltavat niin voimakkaat tuulet, että ne olivat 1500-luvulla suurena vaarana aikakaudelle tyypillisille kaleerilaivastoille. Saattoi käydä niin kuin Livornosta syksyllä 1569 espanjalaiselle kaleerilaivastolle, joka pyrki katkaisemaan meriliikenteen Pohjois-Afrikan barbareskimerirosvojen ja Granadan kapinallisten moriscojen (maurien jälkeläisten) välillä. Etelä-Rankan rannikolla laivasto törmäsi syysmyrskyyn, joka puhalsi sen kokonaisuudessaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Suuri osa kaleereista päätyi Sardinian ja Korsikan rannoille, osan myrskytuuli puhalsi jopa Sisiliankin ohitse. Seitsemän vuotta aiemmin lokakuinen myrsky oli hävittänyt kokonaisen espanjalaisten kaleerilaivaston La Herraduran satamassa.

 

Jos talvella ei voinut sotia, mitä silloin tehtiin sen sijasta? Neuvoteltiin ja juoniteltiin, Braudel vastaa. ”Virkamiehistön työ kasvoi suhteettoman suureksi. Talvi oli pullistelevien arkistojen aikaa. Niitä voisi jopa kutsua talviarkistoiksi, ja historioitsijoiden olisi lähestyttävä niitä varoen. Sillä silloin oli kaikki maailman aika keskustella, ennustaa ja lopulta laatia suunnitelmia mustaa valkoisella.” Ilmiö on tuttu kolmikymmenvuotisen sodan tutkijalle. Esimerkiksi Tanskan kuninkaan ja pyhän saksalaisroomalaisen keisarin välisen sodan aikana 1625–1629 kaikki talvet täyttyivät aika lailla hedelmättömistä rauhanneuvotteluista ja diplomaattisista juonista, samalla kun armeijat pysyivät talvikortteereissaan tai jopa hajautettiin kokonaan talvikuukausien ajaksi.

 

Braudelin suurteoksen paksuin pihvi ovat talouden asiat, ja myös ne ovat määrittäneet sodankäyntiä sen koko longue durée -ajanjaksolla. Kuten Braudelin lainaama Rabelais ja jo häntä ennen antiikin Rooman ajattelijat totesivat, ”les nerfs des battailles sont les pécunes.” Välimeren maantieteellinen structure oli se, ettei maa-armeijoita voinut liikuttaa Välimeren yhdestä päästä tai reunasta toiseen, vaan siihen tarvittiin sotajoukkojen kuljetusta meritse, yleensä tarkoitusta varten kaikkein sopivimmalla laivatyypillä eli kaleerilla. Tämä kuitenkin edellytti monia laivoja, jotka maksoivat paljon rahaa. Braudelin arvion mukaan espanjalaisen kaleerin rakentaminen 1560-luvulla maksoi 6 000 dukaattia (jotka olivat tuolloin vielä kultarahoja), ja kaleerin ylläpito saman verran rahaa joka vuosi. Vuonna 1571 Madridin päättäjät arvioivat, että Espanjan, Venetsian ja Kirkkovaltion yhteisen kahdensadan kaleerin, sadan kaljuunan ja 50 000 sotilaan laivaston pitäminen taistelukykyisenä nieli joka vuosi yli neljä miljoonaa dukaattia. Tarvittavien rahasummien haaliminen kokoon kalliiden sotavoimien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi on toki polttava ongelma tämänkin päivän Euroopassa.

 

”Kaikki kansakunnat kokivat näitä konflikteja. Mutta oli sotia ja sotia.” Näillä virkkeillä Braudel viittasi siihen esimodernin sodankäynnin suuren jakolinjaan Välimeren alueella, jossa oli toisaalla puolella islaminuskoinen osmanien sulttaanikunta ja toisella kristityt valtakunnat, näistä Välimerellä tuolloin voimakkaimpana Espanja. Islamin ja kristinuskon sodat olivat Braudelin mukaan ”ulkoisia”, kun taas oman sivilisaation piirissä käytiin ”sisäisiä” sotia. Braudel argumentoi sangen leveällä pensselillä maalaillen, että taloudellisen taantuman aikana sivilisaatiot kävivät toistensa kimppuun, kun taas talouden nousukausia leimasivat sisäiset sodat. ”Hyvällä säällä perheriidat nousevat pintaan, huonoina aikoina sota julistettiin Vääräuskoista vastaan.” Braudel näki ilmiön psykologian tuotteena, vaikka sille saattaisi toki etsiä myös materiaalisia motiiveja. Kun osmanien valtakunnassa oli niukasti jaettavaa sotaa harjoittaneelle sipahien ratsueliitille, jihad oli helppo keino usuttaa levottomat sotilaseliitit etsimään palkkaläänityksiä, sotasaalista ja orjia kristittyjen mailta, yleensä Unkarista, Balkanilta ja Puola-Liettuan tai Venäjän eteläisiltä aroilta. Toisaalla eurooppalaisille, joita saapui 1500-luvulta lähtien Välimerelle Alankomaista, Ranskasta ja Englannista saakka, laihat vuodet olivat kannustin vääräuskoisten verottamiseen merirosvouksella ja muulla ”pienellä sodankäynnillä.” Käänteisesti paksuina aikoina kummankin sivilisaation piirissä syntyi kiistaa siitä, miten rikkaudet ja elinkeinoelämän ylijäämät jaettiin valtakuntien itsensä sisällä.

 

Braudelille suurin sodankäynnin rakenne oli jako tavanomaiseen ja epätavanomaiseen sodankäyntiin. Edellinen, joka oli Välimerellä käytännössä tarkoittanut valtaisien kaleerilaivastojen käyttöä, kuivui kokoon Lepanton meritaistelun jälkeisinä vuosina 1571–1574. Kun suuria sotia harjoittaneiden valtakuntien rahahanat vääntyivät kiinni, sodankäynnin työmarkkinoille syntyi työvoiman mittavaa ylitarjontaa. ”Yksi sodan muoto korvaantui toisella. Monimutkainen, moderni ja kallis virallinen sota siirtyi Pohjois-Eurooppaan, ja Välimeren alueelle jäivät sen toissijaiset ja vähäisemmät muodot.” Nämä toissijaiset sodankäynnin muodot olivat merirosvous merellä ja erinäiset sissisodan muodot maalla. Merirosvous oli aina ollut kroonista Välimerellä, mistä todistavat jo antiikin kirjailijat aina Homeroksesta lähtien. Lepanton jälkimainingeissa se muuttui aina vain pahemmaksi vitsaukseksi, kun niin kristinuskon nimissä rosvonneet Maltan johanniittaritarit kuin islamilaisen Pohjois-Afrikan barbareskitkin ryhtyivät täyttämään sivilisaatioiden välisten sotien jättämää tehtävää (ja tulonlähdettä) merirosvouksella. 1600-luvun taitteessa Välimerellä alkoi parveilla myös uusia tulokkaita Ranskasta, Alankomaista ja Englannista, joiden merirosvouksen motiivit olivat osittain yksityisiä, osittain poliittisia mutta vain harvoin uskonnollisia. Maalla tavanomaisen sodankäynnin tyhjiön täyttivät Kaakkois-Euroopan ja Vähä-Aasian erilaiset soturikulttuurit ja sotilaskorporaatiot. Osmanien sulttaanikunnan ikuisena mekanismina oli jihad vääräuskoisten dar al-harbia eli ”sodan maailmaa” vastaan. Tätä jihadia harjoittivat sipahien ratsuväkieliitti, jota sulttaanit palkitsivat kristityiltä vallatuilla timar–läänityksillä. Sivilisaatiorajan toisella puolella Itävallan Habsburgien ja Puola-Liettuan aatelistasavallan palveluksessa olleet hajdukit, Balkanin ja Unkarin vuoristojen levottomat soturiyhteisöt, joiden aseet kääntyivät helposti myös kristittyjä vastaan.

 

Välimerelle ominaisten sodankäyntimuotojen dynamiikasta syntyi myös aivan fyysisiä sodankäynnin rakenteita eli linnoitusketjuja ja ns. sotilaallisia rajoja. Braudel tunnisti 1500-luvun jälkipuoliskolta viisi tällaista puolustuslinjaa Välimeren alueella. Ensimmäinen näistä oli ”Venetsian limes”, joka oli rannikoilla ja saarilla sijaitsevien varuskuntien ketju Istrian niemimaalta Kyprokselle saakka. Varuskunnat eivät muodostaneet mitään väestörikkaita yhteisöjä, mutta niiden vahvuus oli Venetsian tasavallan rakentamassa sotilaallisessa infrastruktuurissa: lukuisat kaljuunat ja kaleerit partioivat jatkuvasti varuskuntien välillä, jotka itse pullistelivat kuuluisan Arsenaalin tuottamia aseita. Ketjun eräs vahvuus oli paradoksaalisesti sen epätäydellisyys: koska limes ei ollut yhtenäinen rautamuuri kahden sivilisaation välillä, turkkilaiset löysivät sen lävitse tarpeeksi kulkureittejä, jottei heidän tarvinnut ryhtyä mihinkään systemaattiseen hankkeeseen sen hajottamiseksi. Tunnetuin puolustusketju oli Tonavan vartta seuraillut ”sotilasraja” Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välillä. Raja syntyi turkkilaisten ylivaltaa paenneiden balkanilaisten kansojen asutuksista, jotka Habsburgit ajan myötä militarisoivat ja asettivat omaan palvelukseensa. Sotilasrajan vahvuus ei ollut pelkästään sen ajanmukaisissa linnakkeissa, joiden valtaaminen oli aina suuri urakka turkkilaisille, vaan myös Tonavalle rakennetussa jokilaivastossa, jonka sotilaallinen rooli pysyi Itävalta-Unkarille merkittävänä aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kolme viimeistä puolustusketjua olivat kaikki linnoitteita Espanjan, Italian ja Pohjois-Afrikan rannikoilla. Kahdessa edellisessä ne oli rakennettu ensisijaisesti suojaksi barbareskimerirosvoja vastaan, osmanien hallitsemassa Pohjois-Afrikassa taas barbareskien omien satamien turvaksi. Sivilisaatioiden välistä muuria rikkoivat ns. presidiot eli linnoitetut sotilassiirtokunnat, joita espanjalaiset olivat rakentaneet Pohjois-Afrikan rannikolle omiksi sillanpääasemikseen. Näistä presidioista on edelleen olemassa Espanjalle kuuluva Ceuta Marokon rannikolla.

 

”Jokainen aikakausi rakentaa oman sotansa, sen omat sodan tyypit.” Tätä Fernand Braudelin toteamusta on syytä pohtia yhä tänäkin päivänä. Sota ei ole pelkästään suurten sotapäälliköiden päätöksiä tai armeijoiden liikettä, vaan myös institutionaalisia ja aivan fyysisiäkin rakenteita, jotka rajaavat sodankäyntiä ja ohjaavat sitä tiettyyn suuntaan padotun tulvaveden tavoin. Kun aikakauden rakenteet muotoutuvat, myös sodankäynti muokkaantuu aiemmasta. Niinpä moderni teknologia auttaa pääsemään sellaisten maantieteellisten ja ilmastollisten sodankäynnin vaikeuksien ylitse, jotka viisisataa vuotta sitten olisivat olleet aikakauden sotalaitoksille ylivoimaisia esteitä. Toisaalta talouden, väestökehityksen ja sivilisaatioiden sisäisen dynamiikan logiikka ohjaa edelleen sotaa ja sodankäyntiä Välimeren alueella aivan kuten Braudelin kuvaamalla ajanjaksollakin. Nopeasti päivittyvän uutistulvan taustalla vaikuttaa edelleen sotahistorian longue durée, vaikkakin sen hahmottaminen on levottomalla aikakaudellamme entistä haastavampi tehtävä.

 

Fernand Braudelin huomiot sodankäynnin historiallisista rakenteista ovat tietenkin sovellettavissa myös Välimeren ulkopuolelle. Itämeren alueen sotahistorian longue durée -tutkimuksellekin olisi edelleen tilaa (ja tilausta).

Rakuunoiden varhaishistoriaa

 

Rakuuna on nykysuomen sanakirjan mukaan ”ratsuväen sotilas tai mauste.” Vain jälkimmäinen näistä määritelmistä pitää paikkansa, sillä historiallisesti rakuuna nimenomaan ei ole ollut ratsuväen sotilas. Wikipedian määritelmä rakuunasta on osuvampi: sotilas, joka taisteli jalan, mutta liikkui ratsain. Nykyään rakuunoita ei juuri esiinny omana aselajinaan, ja esimerkiksi Suomesta viimeiset rakuunayksiköt lakkautettiin pian sodan jälkeen vuonna 1947. Maasotakoulun yhteydessä Lappeenrannassa toimi vielä vuoteen 2016 asti Rakuunaeskadroona, joka piti yllä rakuunoiden perinteitä ja koulutti varusmiehiä sotapoliiseiksi ja huoltotehtäviin. Britanniassa on yksikkö nimeltä Royal Dragoon Guards, joka perustettiin niinkin äskettäin kuin vuonna 1992. Hekään eivät tosin liiku enää ratsain vaan muodostavat motorisoidun tiedustelujoukon kuninkaallisille panssarijoukoille (Royal Armoured Corps). Ranskan maavoimista löytyy erikoisyksikkö nimeltä 13ͤ régiment de dragons parachutistes, jonka voi jo nimestään päätellä muodostuvan laskuvarjojääkäreistä. Rykmentti on siitä ainutlaatuinen, että sen historia ulottuu jopa vuoteen 1676 saakka, mikä tekee siitä erään Euroopan vanhimman yhä olemassa olevan sotilasyksikön. Mutta oliko rakuunoita olemassa jo ennen 13. rykmenttiä?

 

Populäärihistorian sivuilla törmää usein väitteeseen, että rakuunat keksittiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 ja että niillä oli yksi nimenomainen keksijä, saksalaisen sotilasurakoitsija ja palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeld (1580–1626). Erään legendan mukaan rakuunat olisivat saaneet nimensä siitä, kun Mansfeld vertasi heitä tulta syökseviin ja lentäen liikkuviin lohikäärmeisiin (ransk. ja engl. dragon). Nämä uskomukset ja legendat eivät kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä rakuunoiden historia ulottuu jopa kolmikymmenvuotista sotaa kauemmaksi.

 

Rakuunoiden prototyyppi on löydettävissä jo satavuotisen sodan (1337–1453) ajalta. Tuolloin sodankäynnissä tapahtui eräänlainen vallankumous tai ainakin paradigmasiirtymä, kun peitsin ja jousin varustetut jalkaväen sotilaat alkoivat haastaa ratsain taistelevien ja raskaasti haarniskoitujen ritarien taktista ylivaltaa. Dramaattisimman vaikutuksen satavuotisen sodan taistelukentillä teki pitkällä marjakuusijousella varustettu jousiampuja, jonka ansiosta englantilaiset tuhosivat täysin ranskalaisten ritarien armeijat Crécyn (1346), Poitiers’n (1356) ja Agincourtin (1415) taisteluissa. Jousimiehestä oli taistelussa kuitenkin hyötyä vain, jos hän saapui paikalle. Englannin kuningas Edvard III (1312–1377) oli oivaltanut tämän heti sodan alussa, ja jo vuonna 1339 kaikki englantilaisten armeijan kolmetuhatta jousimiestä matkasi hevosen selässä – vastakohtana niille 8 000 muulle rivisotilaalle, jotka kulkivat jalan. Taistelussa myös jousimiehet jalkautuivat, sillä miehen pituista marjakuusijousta ei voinut jännittää ja laukaista muuten kuin kahdella jalalla seisten. Englantilaiset eivät toisin sanoen olleet ratsastavia jousiampujia niin kuin saman aikakauden turkkilaiset ja mongolit, jotka kykenivät ampumaan lyhyillä sarvijousillaan laukkaavan hevosen selästä.

 

Ranskalaisilla kesti ottaa oppia englantilaisista vihollisistaan, mutta lopulta 1400-luvulle tultaessa myös he oivalsivat marjakuusijousimiesten taktisen painoarvon. Kun kuningas Kaarle VII perusti vuonna 1445 Ranskaan sen historian ensimmäiset vakinaisen aseväen komppaniat (compagnies d’ordonnance), hän liitti ritarien ja heidän asemiestensä taktiseen yksikköön myös ratsain liikkuvia jousimiehiä (francs archiers). 1500-luvulle tultaessa keskiaikainen ratsuväki jakaantui uudenlaisiksi taktisiksi ratkaisuiksi johtuen ruutiaseiden käyttöönotosta. Raskaasti haarniskoitu ritari pysyi pitkään lähes samanlaisena, kunnes 1500-luvun lopulla ritarin peitsi korvaantui pistooleilla ja miekalla. Haarniskaltaan keskiajan ritaria muistuttava ratsusotilas tunnettiin tästedes kyrassieerina. Ritaria avustaneet asemiehet muuntuivat erilaiksi kevyemmän ratsuväen sotilaiksi, joiden pääaseena olivat usein pistoolit tai jokin hevosen selästä käyteltävä kevyt musketti. Saksassa tällaisista ruutiasein varustetuista ratsusotilaista käytettiin yleisnimitystä Reiter tai Ritter. Ratsuväen historiaa tutkinut kreivi Friedrich Wilhelm von Bismarck (1783–1860) löysi esimerkkejä siitä, kuinka jalkasotilaita oli laitettu ratsaille francs archiersien tapaan 1500-luvun jälkipuolella. Vuonna 1582 Parman herttua Alessandro (1545–1592) päätti nopeuttaa etenemistään Alençonin herttua François’ta (1555–1584) vastaan asettamalla useamman komppanian verran jalkaväkeä kuormajuhtien selkään – kaksi sotilasta per kantojuhta. Aiemmin Alankomaiden vapaussodan aikana prinssi Ludvig Nassaulainen (1538–1574) määräsi viisisataa ratsumiestä ottamaan kaikki kyytiinsä yhden jalkasotilaan.

 

Rakuunat ilmestyvät sotatieteeseen 1600-luvun alussa, jolloin sotateoreetikko Johan Jacobi von Wallhausen (1580–1627) sisällytti heidät omana taistelijatyyppinään ratsuväen taktiikan opaskirjaansa. Wallhausen alleviivasi sitä, että rakuunat eivät olleet ratsusotilaita vaan pelkästään ratsain matkaavia jalkaväen sotilaita. Ulkonaisesta yhteneväisyydestään huolimatta rakuunoita ei siten saanut sekoittaa ns. arkebusieereihin ja karabinieereihin (joista jälkimmäisistä käytettiin myös saksalaista termiä Bandellier-Reuter), jotka käyttivät kevyitä muskettejaan hevosen selästä eivätkä jalkaväen sotilaina. Rakuunat eivät Wallhausenin mukaan järjestäytyneet ratsuväeksi edes hevosilla liikkuessaan, vaan heidän muodostelmansa oli silloinkin kahdensadan miehen vahvuinen komppania, joka koostui puoliksi musketööreistä ja puoliksi peitsimiehistä. Täten, kun rakuunat laskeutuivat ratsuiltaan, he olivat heti normaali jalkaväen taistelumuodostelma. Operatiivisesti rakuunoita oli hyödyllistä käyttää yllätyshyökkäyksiin vihollisen kortteereja vastaan vaikeakulkuisessa maastossa, kaupungeissa ja linnoissa, sillä rakuunat olivat tavallista ratsuväkeä hyödyllisempiä porttien valtaamisessa ja katutaistelussa. Niissä tilanteissa rakuunat saivat Wallhausenin mukaan erityistä etua myös peitsimiehistään, jotka olivat musketöörejä parempia sulkemaan ahtaita katuja tai puiden välissä kulkevia polkuja.

 

Wallhausenin saksankielisessä tutkielmassa rakuunoista käytettiin nimitystä Dragoen. Pian saksan kieleen kuitenkin ilmaantui kilpaileva kirjoitusmuoto Tragonern, mikä osaltaan kertoi termin etymologiaan liittyvästä epäselvyydestä. Skotlantilainen sotatieteilijä James Turner (1615–1686), joka itse ehti osallistua kolmikymmenvuotiseen sotaa Ruotsin värien alla, oli sitä mieltä, että rakuunan nimi juonsi lohikäärmeestä, jota palavan muskettiluntun kanssa laukkaava rakuuna muistutti. Teoria on kummallinen jo senkin takia, että rakuunat tuskin olisivat ratsastaneet luntut palaen silloin, kun asetta ei olisi tarvittu (kookkaan lunttulukkomusketin käytteleminen hevosen selästä olisi sekin ollut jo itsessään lähes mahdottomuus). Etymologiaa vuonna 1625 selittänyt englantilainen Francis Markham oli vakuuttunut siitä, että nimi tuli ratsusotilaiden kantamasta lyhyestä musketista, josta käytettiin nimitystä dragon. Vaihtoehtoisia selityksiä myöhemmille etymologeille olivat roomalaisen Flavius Vegetiuksen (300-luku) teksteissä esiintyvä sotilaan synonyymi draconarius sekä saksalainen verbi tragen – ”kantaa.” Mitään lopullista yhteisymmärrystä rakuunan etymologiasta ei edelleenkään ole.

 

Rakuunat ilmaantuivat saksalaisiin uutisteksteihin vasta kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Uutiskronikka Theatrum Europaeum mainitsi rakuunat (”Tragoniern”) ensimmäisen kerran vuonna 1626, jolloin niiden konteksti oli keisarillisen eversti Gabriel Pechmanin (?–1627) komentama armeijakunta. Tämä armeijakunta oli useasta rykmentistä koottu ”lentävä kolonna” (ransk. armée volante), jonka tehtävänä oli seurata ja häiritä Ernst von Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin herttua Johann Ernstin (1594–1626) armeijaa sen edetessä Pohjois-Saksasta etelään kohti Habsburgien keskieurooppalaisia perintömaita nykyisen Tšekin tasavallan ja Slovakian alueilla. Keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein (1583–1634) kertoi kirjeessään Pechmanin armeijakunnan vahvuuden olleen 33 ratsuväen komppaniaa ja 600 rakuunaa (”Drachonen”), ja taisteluyhtymän yhteisvahvuudeksi annettiin aikalaispamfleteissa n. 6 000 miestä. Pechmanin lentävän kolumnin harjoittama jatkuva ahdistelu ilmeisesti vaikutti siihen, että juuri Mansfeldin uskottiin keksineen rakuunat omana aselajinaan. Mansfeldin ja Sachsen-Weimarin armeijassa palvellut englantilainen sotilas Sydnam Poyntz (1607–n. 1670) kertoi muistelmissaan, että lisätäkseen armeijansa liikkuvuutta ja pysyäkseen edellä ahdistelijoitaan Mansfeld siirsi Troppaun kaupungin luona jalkaväkensä joko hevosten selkään tai kuormavaunujen kyytiin: ”Siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz muisteli. Innovoinnin sijasta Mansfeld vaikutti enemmänkin ottaneen oppia keisarillisista vihollisistaan.   

 

Siinä vaiheessa, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf (1594–1632) liittyi sotaan vuonna 1630, rakuunoista oli jo ehtinyt tulla aivan itsestään selvä osa aikakauden armeijoita. Tukholman kamarikollegion arkistot paljastavat, että ruotsalaisilla oli ollut palveluksessaan rakuunoita jo vuonna 1622, jolloin Liivinmaalla oli rullien mukaan kahdeksan ”kornettia” tai tuhat miestä rakuunoita. Rullien määritelmä on jokseenkin ristiriidassa sen Wallhausenin väitteen kanssa, että rakuunat olivat yksiköiltään järjestetty jalka- eikä ratsuväen mukaan, sillä kornetti oli nimenomaan ratsuväen yksikkö. Rullat antavat myös ymmärtää juuri ruotsalaisten olleen varhaisia edelläkävijöitä rakuunoiden käyttöönotossa Saksan keisarillisten sijasta. Keväällä 1626 Liivinmaan Wolmarissa oli komppanian verran rakuunoita Hans Wrangelin (1588–1667) komennossa ja 28 miestä Melchior von Wurmbrandin (1586–1637) rakuunoita Riiassa. Samaan aikaan Wurmbrand komensi Riiassa myös kokonaista jalkaväen rykmenttiä, mikä todistaa Wurmbrandin rakuunoiden olleen lähtökohtaisesti osa jalkaväkeä eikä ratsujoukkoja. Tammikuussa 1627 rakuunoiden institutionaalinen luonne hämärtyi, kun Preussin varuskuntien rakuunoista yksi komppania luettiin osaksi ratsuväkeä mutta kaksi komppaniaa listattiin edelleen jalkaväen alle. Ruotsalaisilla oli 1620-luvulla selvästi jonkinlaista epäselvyyttä siitä, olivatko rakuunat ratsu- vai jalkaväkeä.

 

Ruotsalaisten noustessa maihin Saksassa vuonna 1630 rakuunat olivat erottautuneet virallisesti jo omaksi aselajikseen: eversti Georg Christoph von Taupadel (1595–1647) komensi Preussissa joulukuussa 1630 kokonaista viiden komppanian (636 miehen) rakuunarykmenttiä, joka odotti siirtoa Saksaan. Rakuunoiden yleisnimekkeen alle lienee luettava myös eräs mystinen erikoisyksikkö, jonka Kustaa II Aadolf toi mukanaan Saksaan. Maaliskuussa 1630 kuningas oli määrännyt maaherra Nils Krakin värväämään Göötanmaalta, Smoolannista ja Södermanlandista puolikkaan komppanian verran metsästäjiä ja riistanvartijoita, ”joita käytetään meidän mukanamme taistelukentällä.” Erämiesten piti toisin sanoen toimia kuninkaan itsensä henkilökohtaisena suojausjoukkona. Tarkka-ampujilla tuli olla muskettien lisäksi myös satulat ja ratsut rakuunoiden tapaan. Tätä yksikköä voikin hyvällä syyllä pitää modernin Ruotsin puolustusvoimien erikoisjoukkojen eli Särskilda operationsgruppenin varhaisena edelläkävijänä.

 

Samaan aikaan rakuunat yleistyivät muissakin armeijoissa. Wallensteinin keisarillisessa armeijassa oli vuonna 1627 jo 25 komppaniaa Saksasta, Puolasta ja Sleesiasta värvättyjä rakuunoita. Vuonna 1630, jolloin keisarillisen armeijan koko oli suurimmillaan, Ernesto Montecuccolin (1582–1633) kymmenen rakuunakomppaniaa oli muuttunut kyrassieereiksi eli raskaaksi ratsuväeksi, kun taas Johann Barwitz von Fernmotin (1597–1667) viisi rakuunakomppaniaa olivat kasvaneet ja muuttuneet kymmeneksi jalkaväen komppaniaksi. Daniel Hebronin (1584–1628) kymmenen puolalaista rakuunakomppaniaa oli ilmeisesti vapautettu palveluksesta Hebronin kuoltua vuonna 1628. Vuoteen 1636 mennessä keisarillisilla oli yhdeksäntoista rakuunarykmenttiä, mutta niiden tosiallinen koko vaihteli kymmenestä komppaniasta vain kahteen. Ranskalaiset vaikuttavat omaksuneen rakuunat verrattain myöhään. Ranskassa ratsain taistelevat karabinieerit olivat olleet keskeinen osa ratsuväkeä, ja kehityskulku meni siellä siten, että karabinieerit jalkautettiin rakuunoiksi eikä jalkasotilaita niinkään nostettu ratsaille. Vuonna 1635, jolloin Ranska liittyi Ruotsin rinnalle sotaan Habsburgeja vastaan, kardinaali Richelieu (1585–1642) antoi vihdoin määräyksen järjestää karabinieerien aselajista kuusi rakuunarykmenttiä. Kenttämarsalkka Henri de Rohan (1579–1638) tosin suhtautui nuivasti rakuunoihin: hänen mukaansa ne pilasivat jalkaväen, kun jokainen sotilas hinkui minkä tahansa kaakin selkään päästäkseen paremmin ryöstelemään ja hävittämään. Rakuunat löysivät tiensä Manner-Euroopan taistelukentiltä myös Englannin sisällissotaan: Oliver Cromwellin (1599–1658) ”uuteen malliarmeijaan” (New Model Army) lukeutui tuhannen miehen vahvuinen rakuunarykmentti.

 

Sekä kolmikymmenvuotisessa sodassa että Englannin sisällissodassa taistellut James Turner jalosti 1670-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa rakuunan käsitettä eteenpäin siitä, mitä Wallhausen oli hahmotellut vuosisadan alussa. Turnerille rakuunat olivat nimenomaan musketöörejä, joiden tehtävänä oli taistelussa jalkautua ratsuväen sekaan ja tukea näiden hyökkäystä tulellaan: juuri näinhän ruotsalaisten jalkaväki oli tukenut ratsuväkeään Breitenfeldin voitokkaassa taistelussa vuonna 1631. Muissa olosuhteissa rakuunat olivat erinomaisia joukkoja suojaamaan solia ja siltoja ja asettumaan suojaisiin ampuma-asemiin esimerkiksi pensasaitojen taakse. Turner oli myös sitä mieltä, että voidakseen paeta takaa-ajavaa vihollisen ratsuväkeä, rakuunoiden pitäisi pystyä ampumaan musketilla myös satulasta käsin. Wallhausenin kirjoittaessa omaa tutkielmaansa 1600-luvun alussa tämä ei olisi ollut edes teoreettisesti mahdollista, sillä jalkaväen käyttämä lunttulukkomusketti oli niin pitkä ja raskas, että se tarvitsi tuekseen hakahaarukan tai jotain muuta pelkkää käsivartta vahvempaa. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana alkoivat jalkaväenkin parissa kuitenkin yleistymään kevyemmät musketit, jotka laukaistiin palavan luntun sijasta piilukolla. Nämä uudenlaiset ns. sieppolukkomusketit alkoivat hämärtämään eroa arkebusieerien ja karabinieerien käyttämien erikoisaseiden ja jalkaväen muskettien välillä, vaikkakin jalkaväen käyttämän aseen pituus pysyi edelleen rajoittavana tai vähintäänkin hankaloittavana tekijänä hevosen selästä ammuttaessa.

 

Rakuunat pysyivät pitkään kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ensisijaisesti ratsastavina musketööreinä, ja heidän luonteensa alkoi muuttua vasta lähestyttäessä 1800-luvun alkua ja Napoleonin (1769–1821) sotia. Tuossa vaiheessa rakuunoiden sivuaseeksi oli vakiintunut ratsuväen sapeli, ja rakuunat saattoivat suorittaa samanlaisia kylmillä aseilla rynnäköintejä kuin tavallinenkin ratsuväki. Aiempaa tuhoisempien taisteluvälineiden kehitys 1800-luvun puolivälistä lähtien alkoi tekemään ratsuväen hyökkäyksistä aiempaa vaarallisempia ja riskialttiita hankkeita, ja 1900-luvulle tultaessa rakuunat olivat palanneet ratsain kulkevaksi jalkaväeksi. Toisessa maailmansodassa jalkaväkeä oli nopeampi kuljettaa kuorma-autoilla tai panssariajoneuvojen kyydissä kuin hevosilla, ja rakuunat alkoivat haihtua pois omana aselajinaan. Vietnamin sodassa lentävät kolonnat taivalsivat kirjaimellisesti ilmassa, kun rakuunoiden perinteitä vaalinut amerikkalaisten 1. ratsuväkidivisioona omaksui kulkuvälineekseen helikopterin.

 

Rakuunoiden aselaji oli tuolloin kauempana varhaishistoriastaan kuin koskaan aiemmin.

 

 

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Riksarkivet (Tukholma)

                      Riksregistraturet

 

Friedrich Wilhelm Graf von Bismarck. (1855). On the Uses and Application of Cavalry in War. Lontoo: T. & W. Boone. North Ludlow Beamish, engl.

 

Philippe Contamine. (1972). Guerre, état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France 1337–1494. Pariisi: Mouton Éditeur. 

 

C. F. Firth. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier during the Civil Wars, The Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books. Ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1902.

 

Joseph Kočí ja Gabriela Čechová, toim. (1974). Documenta Bohemica Bellum Tricennale Illustrantia: Der Dänisch-Niederdeutsche Krieg und der Aufstieg Wallensteins 1625–1630. 4. Praha: Academia Prag.

 

Julius Mankell. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet. 2. Tukholma: C. M. Thimgren.

 

Sydnam Poyntz. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Society. A. T. S. Goodrick, toim.

 

Michael Prestwich. (1996). Armies and Warfare in the Middle Ages: The English Experience. New Haven: Yale University Press.

 

Louis Susane. (1874). Histoire de la cavalerie fran­çaise. 2. Pariisi: J. Hetzel.

 

Ferdinand Tadra. (1879). Briefe Albrechts von Waldstein an Karl von Harrach (1625–1627). Wien: Karl Gerold’s Sohn.

 

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

 

The English Encylopaedia: Being a Collection of Treatises. and a Dictionary of Terms, Illustrative of the Arts and Sciences. (1802). 3. Lontoo: G. Kearsley.

 

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes Of the Ancient, Grecan, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

V. Vuksic ja Z. Grbasic. (1993). Cavalry: The History of a Fighting Elite, 650BC–AD1914. Lontoo: Cassell.

 

Johann Jacobi von Wallhausen. (1616). Kriegskunst zu Pferdt. Frankfurt am Main: Pauli Jacobi.

 

Peter H. Wilson. (2024). Iron and Blood: A Military History of the German-speaking Peoples since 1500. Lontoo: Penguin.

Tuntematonta tuntemattomampi sotaromaani

 

Suomalaisella sotaromaanilla ei voisi olla juuri kurjempaa kohtaloa kuin tulla julkaistuksi samaan aikaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa. Näin kuitenkin kävi Jussi Talven sotaromaanille Ystäviä ja vihollisia, joka tuli kirjakauppoihin vain puolitoista kuukautta ennen Tuntematonta sotilasta vuonna 1954. Seuraukset olivat ilmiselvät: Linnan kirja mestattiin heti Helsingin Sanomien arviossa, minkä jälkeen siitä kuitenkin tuli kansan parissa Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen veroinen suosikki ja klassikko. Talven oma suurteos jäi paisuneet mittasuhteet saaneessa kirjasodassa pysyvästi kilpailijan varjoon. Mutta oliko kohtalo ansaittu?

 

Kuuluisassa Helsingin Sanomien arviossaan kriitikko Toini Havu lyttäsi Tuntemattoman sotilaan ”purnaajien sotana” ja vertasi Linnan kirjaa epäedullisesti vähän aiemmin ilmestyneeseen Talven teokseen. Havun arvio on usein ymmärretty konservatiiviseksi reaktioksi liian radikaalina pidettyyn Tuntemattomaan, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen tiivisti kiistan pilakuvaan, jossa suomalainen sodan kirjallisuuskuva jakaantui joko Runebergin ylevään Vänrikki Stooliin tai resuiseen purnaajalaumaan Linnan kirjan sivuilta. Dikotomia on yllättävä, kun lukee Ystäviä ja vihollisia, sillä Talven kirja on jopa rohkeampi ja radikaalimpi sodan tulkinta kuin kuuluisa kilpailijansa. Tämä ristiriita nousee parhaiten esille, kun soveltaa Ystäviin ja vihollisiin ns. kriittistä analyysia, jossa kirjaa jäsennetään sen sisältämien konfliktien ja vastakkainasettelujen kautta.

 

Kriittinen analyysi on helpoin tapa lähestyä mitä tahansa sotaromaania, sillä sota on kirjaimellisesti konflikti vihollisten välillä. Tämä lähtökohta tulee selväksi jo pelkästään Talven kirjan nimestä. Mutta kirjan nimessä on vihollisten lisäksi myös toinen sana, ystävät. Kirjan historiallinen ristiriita nouseekin siitä seikasta, että Suomella oli vuosien 1941 ja 1944 välillä kaksi vihollista ja kaksi ystävää, jotka kummatkin olivat kansallissosialistinen Saksa ja Neuvostoliitto. Tämän asetelman takia kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa suomalaiset tukevat saksalaisten hyökkäystä Aunuksen Karjalassa, jälkimmäisessä osassa ollaan Lapin sodassa. Jäätyneessä Aunuksessa venäläisten kyky sietää tappioita alkaa jo raastaa niin saksalaisten kuin suomalaistenkin aseveljien hermoja. Vihollisen talviseen sissisotaan erikoistuneen eliittiosaston puolestaan huhutaan koostuvan suomalaisista maanmiehistä. Eräässä jälkimmäisen osan kohdassa suomalaisten kolonna hätkähtää taivaalta syöksyviä rynnäkkökoneita, kunnes ymmärtävät siipien punatähtien tarkoittavan muuta kuin hyökkäystä: ystäviä ovat.

 

On siis käynyt toteen leikinlaskumme: ystävät ovat nyt vihollisia, viholliset ystäviä. Merkillistä touhua.

 

Linnan klassikon tunnetuin ristiriita kulkee miehistön ja upseeriston välillä, mihin seikkaan monet Tuntemattoman tunnetuimmat ja mehukkaimmat dialogit liittyvät. Talven kirjassa asia ei ole aivan yhtä yksioikoinen. Kirjan päähenkilö, reservin tykistöupseeri Honka, kohtaa alituista syrjintää kantaupseeristoon kuuluvan esimiehensä taholta, vaikkakin epäreilun kohtelun taustalla vaikuttaa olevan perhesuhteista kummunnut henkilökohtainen kauna eikä niinkään institutionaalinen ylenkatse. Vuosikausien aikana jatkunut kaltoinkohtelu lopulta purkaantuu Lapin sodassa, kun Honka ilmaisee suoranaisen marxistisen tulkintansa asevoimien kaksijakoisesta upseerikunnasta: te kantaupseerit olette patriiseja, me reservinupseerit plebeijejä.

 

Eräs Talven kirjan läpi kulkeva konflikti on luonteeltaan seksuaalinen. Kirjassa tapahtuu suomalaisen upseerin tekemä raiskaus, minkä lisäksi Lapin sodan yhteydessä huhutaan saksalaisten suorittamista seksuaalisen väkivallan spektaakkeleista. Kirjaan mahtuu kaksi naishenkilöä, sairaanhoitajana työskentelevä lotta ja Venäjän karjalainen teinityttö, mutta muualla viitataan lähinnä kotirintaman vaimoihin eikä aina lainkaan positiivisessa valossa: suomalaisten naisten seurustelu saksalaisten ja myöhemmin jopa neuvostoliittolaisten kanssa on aihe, joka kaivelee sotilaita rintamalla. Ystävien ja vihollisten rohkein veto vuonna 1954 on ollut homoseksuaalin sisällyttäminen sotaromaanin henkilögalleriaan; homoseksuaalisuushan oli 1950-luvun Suomessa paitsi tabu niin myös rikos. Tätä se oli ollut tietenkin myös sodan aikana, niin suomalaisten kuin saksalaisten armeijassa, mistä syystä oma seksuaalisuus oli taakka, jota tuli kantaa salassa, jottei se ajautuisi konfliktiin sotilaallisen instituution kanssa.

 

Koko hänen elämänsä oli ollut jo monia vuosia alituisella veitsen terällä. Ennemmin tai myöhemmin tulisi romahdus. Hänen tapauksessaan romahdus merkitsi kuolemaa. Olisi parempi kuolla nyt, hyökkäyksessä – vapautua oman itsensä taakasta, palata takaisin maaksi, tuhkaksi palaa. Alkuaineista, energiasta, joka ei milloinkaan häviä, voitaisiin luoda uusi yksilö, parempi kokonaisuus, ehjä sielu…Mutta tuskankin keskellä oli ollut ihanaa elää, ihanaa toteuttaa itseään.

 

Lähes kaikissa sotaromaaneissa kulkee ristiriita kuolemanpelon ja tappamisen halun välillä, ja niin myös Talven kirjassa. Nuori sotilas kamppailee väkivaltaisen kuoleman pelon kanssa, kun taas vakavasti alkoholisoitunutta upseeria vainoaa asteittainen kaatuminen omaan addiktioon. Ensimmäisen lapsensa saanut vastavihitty upseeri haluaa vain selvitä sodan loppunäytöksestä hengissä, ja miehistön aliupseeri säästää sodasta piittaamatta systemaattisesti rahaa rakentaakseen sodan jälkeen talon itselleen ja perheelleen. Talvella on oma vastineensa Tuntemattoman Rokalle, mutta evakkokarjalaisen sijasta Talven hahmo on romani – siinäkin eräs vähemmistö, joka ei ennen Talven kirjaa juuri esiintynyt suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Toki Ystäviin ja vihollisiin mahtuu myös sotakirjallisuuden klisee, sadistinen SS-mies, joka vain nauttii tappamisesta ja jopa siinä määrin, ettei välitä, osuuko hänen kiväärinsä kiikaritähtäimeen venäläinen, suomalainen tai toinen saksalainenkin. Kuolema sodassa on toki sattumanvarainen, kuten muutaman hahmon kohdalla pääsemme oppimaan. Eräs kuolema on graafisuudessaan sitä luokkaa, että se voisi löytää paikkansa myös kauhukirjallisuuden sivuilta.

 

Ystävien ja vihollisten luettuaan näyttäytyy vuoden 1954 ”kirjojen jatkosota” sangen hämmentävänä ilmiönä. Sen sijaan, että olisi lytännyt dialektiikan kyllästämän Ystävät ja viholliset wokena, intersektionaalisuutena ja kulttuurimarxismina (niin kuin epäilemättä tänä päivänä kävisi), sama kriitikko, joka nuiji Tuntemattoman kuitenkin ylisti Ystäviä ja vihollisia ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne.” Tämä siis siitäkin huolimatta, että Linnan kirja oli Talvea merkittävästi häveliäämpi, sovinnaisempi eikä poliittisuudessaan Ystäviä ja vihollisia juurikaan epäisänmaallisempi (myös Talven kirjassa sivalletaan ohimennen Mannerheimia). Syy Tuntemattoman sotilaan ja Ystävien ja vihollisten vastaanottaman kirjallisuuskritiikin ristiriitaisuuteen saattaakin löytyä tyylistä eikä niinkään sisällöstä. Talven henkilögalleriaan lukeutuneen alkoholisoituneen komendantin synkät yksinpuhelut tuovat mieleen Dostojevskin klassikot, kun taas Talven metatason tapa kuvata sotalaitosta liikkuvana, hengittävänä ja elollisena ilmiönä sisältää selkeitä viitteitä Tolstoin Sotaan ja rauhaan, epäilemättä sotakirjallisuuden kaikkein ylittämättömimpään ja suurimittaisimpaan suurteokseen. Käänteisesti Linna valitsi Tuntemattoman sotilaan esitystavaksi näytelmällisen muodon, jossa teksti koostuu aivan voittopuolisesti henkilöiden dialogista vailla introspektion tai metakerronnan tasoja (jälkimmäistä esiintyy vähemmän leikellyssä Sotaromaanissa). Siinä, missä Talven verrokit löytyvät maailmankirjallisuuden klassikoista, Linnan selkein inspiroija on ollut Aleksis Kivi; Tuntematon sotilas onkin oikeastaan Nummisuutarit juoksuhaudassa, mikä epäilemättä selittää Tuntemattoman sotilaan horjumattoman aseman kesäteatterien ikisuosikkina. Tämä sotaromaanigenren rahvaanomaistaminen saattoi olla se perimmäinen syy, miksi kirjallisuuskriitikot ylistivät Ystäviä ja vihollisia ja kansa rakasti Tuntematonta sotilasta.

 

Suuren yleisön unohtaman Ystävien ja vihollisten renessanssi saa epäilemättä edelleen odottaa omaa aikaansa.

 

 

Jussi Talvi. (1985). Ystäviä ja vihollisia. Helsinki: Kirjayhtymä, 373 s. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1954.