tiistai 6. joulukuuta 2022

Nuijasodankäyntiä

 

Nuijasodan (1596–1597) historiografia, jota ei juuri ole olemassa Suomen ulkopuolella, on perinteisesti keskittynyt sodan syttymisen syihin. Kapinallisten on nähty taistelleen perinteisestä vapaudestaan (Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) tai silkasta kollektiivisesta typeryydestä (Pentti Renvall). Vaihtoehtona näille selityksille on sodan sytykkeeksi tarjottu nimenomaan linnaleirijärjestelmän talonpojille aiheuttamaa kohtuutonta rasitusta (Eric Anthoni). Tunnetun tulkinnan mukaan sodan syynä oli aatelissäädyn ja talonpoikien välisen vastakkainasettelun kärjistyminen (Heikki Ylikangas). Nuijasota on myös liitetty laajempaan Ruotsin sisällissodan kontekstiin, missä sillä oli Sigismundin puolalaisen kuninkuuden kautta myös kansainvälinen ulottuvuus (Mirkka Lappalainen). Strukturalistisen historiantutkimuksen puitteissa nuijasota on mahdollista nähdä perinteisenä eurooppalaisena talonpoikaissotana, jossa talonpojilla oli vahva poliittinen toimijuus yhden valitsemansa vallantavoittelijan tukijoukkona (Kimmo Katajala).

 

Vaikka nuijasota on ilmiönä jo kirjaimellisesti ”sota”, on se monin tavoin jäänyt sotahistoriallisen tarkastelun ulkopuolelle. Silloin valitettavan harvoin, kun suomalaisen sotahistorian kiintopisteenä on ollut vanhempien aikojen sotahistoria, 1500-lukua on käsitelty lähinnä ulkopuolisia vihollisia vastaan käytyjen sotien kautta. Niinpä suomalainen sotahistoria on pohtinut enemmän venäläisiä vuonna 1555 vastaan käydyn Joutselän taistelun taktisia ratkaisuja kuin nuijasodan ainoaa suurtaistelua Ilmajoella vuonna 1597. Mitä puhtaasti sotahistoriallista nuijasodasta on siis sanottavissa? Minkälaisin asein ja taistelutavoin sitä käytiin? Minkälaisia sotilaallisia rakenteita tai instituutioita nuijasodan historia läpivalaisee? Onko nuijasodalla jokin laajempi sotahistoriallinen konteksti? Näihin kysymyksiin etsimme tässä tekstissä vastauksia.

 

Nuijasodan eräs sotilastekninen yleisilme on liitetty jo sodan nimeen itseensä. Aikalaislähteissä kapinallisiin viitataan ”nuijamiehinä”, sillä heidän pääaseensa oli jokin variaatio varrellisesta lyömäaseesta. Yleisen lyömäase lienee ollut puunuija, johon oli upotettu metallipiikkejä – nimeltään siis piikkinuija. Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555) oli kuvattu myös muita piikkinuijan muotoja, joilla oli keihään kaltainen pitkä varsi. Kun varteen oli kiinnitetty ketjun päässä oleva piikkinen rautakappale, aseesta käytettiin varstan tai aamutähden nimitystä. Tällaisten aseiden tarkoituksena oli häivyttää epäsymmetriaa taistelussa, jota talonpojat kävivät haarniskoituja sotilaita vastaan. Raskaan lyömäaseen isku kypärään saattoi lyödä sotilaan tajuttomaksi tai parhaimmassa tapauksessa surmata hänet. Varrellisilla lyömäaseilla oli myös mahdollista suistaa ratsastava sotilas satulastaan. Muita yleisiä talonpoikien tuvista löytyneitä aseita ovat olleet kirveet ja keihäät, joilla myös on ollut vastaava käyttötarkoitus aikakauden lähitaistelussa. Mannereurooppalaisten talonpoikien arsenaaleista saattoi löytyä lisäksi erilaisia leveäteräisiä hilpareita, sotakirveitä ja lyömämiekkoja, mutta tällaiset eksoottiset aseet lienevät olleet vieraita suomalaisille talonpojille.

 

Sotilaiden lähitaisteluaseita ovat olleet miekat ja peitset. Tyypillisiä miekkoja ovat olleet leveäteräiset lyömämiekat ja kapeateräiset pistomiekat. 1500-luvun alussa saksalaisten maanihtien (Landsknechte) aseistukseen kuuluivat lisäksi kahden käden suuret lyömämiekat (saks. Zweihänder), mutta vuosisadan lopulle tultaessa näitä aseita ei ilmeisesti juuri käytetty Sveitsin ulkopuolella. Puolalaiset, unkarilaiset ja kroatialaiset ratsusotilaat käyttivät lyömäaseenaan miekan ohella myös piikikästä sotavasaraa, eikä sellaisten päätyminen Klaus Flemingin ratsusotilaiden käsiin ole aivan poissuljettu mahdollisuus. Pitkävartiset peitset (tai piikit) olivat jalkaväen suoja-ase ratsuväkeä vastaan, eikä niillä olisi ollut juuri mitään käyttöä jalan taistelleita ja väljään avomuodostelmaan järjestäytyneitä nuijamiehiä vastaan. Aikakauden sotilasoppaissa kuvataan jalkaväen pataljoonien reunoille asettuneita hilparimiehiä, ja heitä saattoi esiintyä myös Flemingin jalkaväessä. Hilpari oli verrattain yleinen vartiomiesten ase vielä kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana.

 

Jalkaväen sotilaiden pääase on 1500-luvun lopulla ollut musketti tai jokin sen variaatioista. Yleisimmät muskettimallit olivat 20 mm kaliiberin lunttumusketti ja sitä jonkin verran kevyempi arkebuusi. Edellinen vaati tähtäämistä varten hakatuen, mutta jälkimmäistä pystyi ampumaan pelkin käsin huolimatta siitä paradoksista, että arkebuusin nimi viittasi juuri hakapyssyyn (hol. haakbus). Ranskassa jälkimmäisestä aseesta käytettiin nimitystä caliver, mikä tarkoitti standardikalibroitua arkebuusia (17,4 mm). Nämä ampuma-aseet ovat olleet Flemingin jalkaväenkin pääaseita, minkä lisäksi niitä oli jonkin verran myös nuijamiesten käytössä. Nuijamiehet ovat epäilemättä käyttäneet myös metsästykseen tarkoitettuja varsijousia parempien ampuma-aseiden puutteessa. Vaikka aikalaiskuvauksessa Sanfärdig Berättelse om Klubbe Krijget kerrotaan Flemingin ratsusotilaiden ”lyöneen matalaksi” (öfwer slaget) nuijamiehiä Santavuoren taistelussa, oli 1500-luvun lopun ratsuväen pääaseena miekan sijasta joko pistooli tai rataslukolla varustettu arkebuusi, jota saattoi käytellä hevosenselästä käsin. Aikakauden ratsuväen taistelutaktiikkaa kuvataan vaikkapa Pauwels van Hillegaertin maalauksessa Nieuwpoortin taistelusta alankomaalaisten ja espanjalaisten välillä vuonna 1600 – vain kolme vuotta Santavuoren jälkeen. Maalauksessa voitokkaiden alankomaalaisten kevyt ratsuväki käyttelee joko miekkaa tai rataslukkoarkebuusia, kun taas raskaasti haarniskoitujen kyrassieerien aseina ovat pistoolit.

 

Vihollisjalkaväen muodostelmia vastaan suunnatuista ratsuväen tuli-iskuista käytettiin nimitystä caracole. Tässä taktiikassa ratsuväki ratsasti muutaman kymmenen metrin päähän vihollisesta, laukaisi pistoolinsa tai arkebuusinsa ja vetäytyi sen jälkeen taaksepäin pois uuden tuli-iskun tieltä. Taktiikka oli paljon tehokkaampi kuin mitä ruotsalaisessa sotahistoriassa on perinteisesti arvioitu, ja sen avulla keisarilliset ratsusotilaat tuhosivat kaksi kokonaista ruotsalaisprikaatia vielä Lützenin taistelussa vuonna 1632. Flemingin ratsusotilaat ovat todennäköisesti käyttäneet jotain pelkistettyä versiota tästä taktiikasta lähestymällä nuijamiehiä ampumaetäisyyden päähän ja vetäytymällä pistoolit ja arkebuusit laukaistuaan takaisin nuijamiesten piikkinuijien ja keihäiden ulottumattomiin. Siinä vaiheessa, kun nuijamiesten avomuodostelman yhtenäisyys on hajonnut lopullisesti ja nämä ovat kääntäneet selkänsä sotilaille, ratsumiehet ovat hyvin mahdollisesti vaihtaneet ampuma-aseet miekkoihin ja surmanneet niillä pakenevia nuijamiehiä (näin on pääteltävissä Claes Hermansson Flemingin kuvauksesta vuodelta 1603).

 

Ulvilan kirkossa säilytetään Klaus Flemingin armeijassa sotapäällikkönä palvelleen Axel Kurcken kokovartalohaarniskaa ja ritarin silmikkokypärää. Vain ylimmillä ruotsalaisupseereilla oli näin täydelliset haarniskat, vaikkakin Manner-Euroopassa sellaisia käyttivät myös raskaan ratsuväen kyrassieerit. Ruotsalaisilla oli krooninen vaikeus varustaa kyrassieerien kaltaista raskasta ratsuväkeä 1600-luvun vaihteessa, mistä syystä ruotsalaiset ratsusotilaat saivat tyypillisesti tyytyä vain rintahaarniskaan ja kypärään – ja aina eivät niihinkään. Aikakauden jalkaväessä vain peitsimiehet yleensä varustettiin kypärällä tai millään haarniskalla, ja musketöörit saivat tyytyä parhaimmillaan kevyeen nahkakylteriin. Suomen sääolosuhteissa sotilaan varustuksen ensisijaisena tarkoituksena lienee ollut suojata kantajaansa kylmältä ilmastolta eikä niinkään vihollisen aseilta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikaisessa painokuvassa ”lappalaisella” eli suomalaisella sotilaalla oli vaatetuksenaan turkishihainen mantteli ja päässään kypärän sijasta jonkinlainen myssy. Flemingin armeijan jalkasotilaat eivät ole ulkonäöltään välttämättä juuri poikenneet kapinallisista nuijamiehistä.

 

Nuijasota ei ollut mikään tykkisota. Nuijamiehillä tiedetään olleen Santavuoren taistelussa kaksi tykkiä, joiden ensimmäinen yhteislaukaus olisi aikalaislähteen mukaan surmannut viisi Flemingin ratsusotilasta. Koska tykit (Heikki Ylikankaan mukaan) vedettiin reessä, niiden koko ei ole voinut olla suuri. Kun suomalaiset nostomiehet kukistivat venäläisen hyökkäysjoukon Joutselän taistelussa vuonna 1555, myös he olivat käyttäneet reellä vedettäviä tykkejä, jotka oli lainattu Viipurin satamaan ankkuroiduista laivoista. Nämä falkonetit ampuivat noin paunan eli puolen kilon painoisen kuulan, joka kykeni tiiviiseen ihmismuodostelmaan osuessaan aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Koska Fleming nojasi sodankäynnissään etupäässä nopeasti liikkuvaan ratsuväkeen, hänellä ei ollut tarvetta tai mahdollisuutta raahata armeijansa mukana merkittävää kenttätykistöä. Raskaimmat tykit löytyivät Turun, Kastelholman, Hämeenlinnan ja Olavinlinnan linnoituksista, missä niiden tehtävä oli linnan puolustaminen. Eniten tykeistä hyötyivät Turun linnan sigismundilaiset puolustajat vuonna 1597, kun he onnistuivat niiden avulla torjumaan herttua Kaarlen sotajoukon ensimmäisen maihinnousuyrityksen kaupungin itsensä alueelle.

 

Nuijasodan taistelutavat ovat tiivistettävissä siten, että Klaus Flemingin armeijan taistelutapa oli liikkuva sekä hyökkäävä ja nuijamiesten puolustava sekä sissisotamainen. Flemingin toimintavapautta selittää se, ettei hänen tarvinnut sitoa joukkojaan linnojen ja kaupunkien positionaliseen puolustukseen koska nuijamiehillä ei yksinkertaisesti ollut keinoja tai resursseja niiden valtaamiseksi. Nuijamiesten ainoa toimiva strategia oli sotilaiden väijytys tai hidastaminen. Paras keino tällaiseen strategiaan oli sissisodankäynnin ja positionalisen sodankäynnin yhdistäminen niin sanotuilla murroksilla. Tämä keino, jota ruotsalaiset talonpoikaiskapinalliset olivat käyttäneet erittäin tuloksellisesti jo Kustaa Vaasan kapinan aikana 1520-luvulla, ja jota skoonelaiset ja norjalaiset nostomiehet käyttivät ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan vielä ns. Torstenssonin sodassa 1643–1645, tarkoitti tien katkaisemista puunrungoista rakennetun barrikadin avulla. Kun murros oli valmis, toimi se sekä esteenä viholliselle että puolustuksellisena suojarakennelmana nuijamiehille. Ryhtyminen avoimeen taisteluun Flemingin armeijaa vastaan osoittautui nuijamiehille kerta toisensa jälkeen suureksi virheeksi. Jalkaväki oli avomaastossa aina erittäin haavoittuvainen ratsuväen hyökkäyksille (usein sivuille tai selustaan koukkauksille), ja heidän ainoa puolustuskeinonsa oli muodostelman sisäinen koheesio sekä musketöörien ja peitsimiesten saumaton yhteistyö. Avomuodostelmassa parveilleiden nuijamiesten ja nopeita iskuja suorittaneiden ratsusotilaiden välinen taistelu oli lähtökohtaisesti toivottoman epäsymmetrinen jälkimmäisten eduksi ja edellisten tuhoksi.

 

Nuijasodan yhteydessä on tunnistettavissa kolme aikakauden Ruotsille ominaislaatuista sodankäynnin instituutiota: aateliston ratsupalvelus, talonpoikien nostoväki sekä värvättyjen sotilaiden ammattiarmeija. Ensimmäinen instituutio, ratsupalvelus (ruots. rusttjänst), sisällytti yhä lähtökohtaisesti kaikki aateliset, joiden sosiaalisesti ja taloudellisesti etuoikeutetun aseman peruste oli hevosen ja aseistetun ratsusotilaan toimittaminen kruunun palvelukseen. Ratsupalvelus oli osoittanut rapautumisen merkkejä jo 1500-luvun sotien aikana, mutta nuijasota oirehti lopullisesti sen sotilaallisesta ja institutionaalisesta konkurssista. Ratsupalvelusmiehet muodostivat yhä armeijan institutionaalisen rungon, mutta heidän laatunsa ja varustelutasonsa ei enää vastannut sotilaallista murrosta lävitse käyvän aikakauden rakenteellisia vaatimuksia. Koska kaikki aateliset eivät enää 1590-luvulla kyenneet suorittamaan velvollisuuttaan ratsusotilaan ja hevosen toimittamisesta kruunun käyttöön, ratsupalvelusta laajennettiin sisällyttämään sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät varsinaisesti olleet aatelisia mutta joita joka tapauksessa houkutti ratsupalvelukseen liitetty verovapaus. Tätä ratsuaatelin alaluokkaa kutsuttiin knaapeiksi, joita Mirkka Lappalainen on poleemisesti mutta osuvasti kuvannut surullisen ja sekasortoisen sota-ajan synnyttämäksi joukkioksi vailla historiallista menestystä. Aikalaisilla oli knaapeista vielä vähemmänkin mairittelevia määritelmiä, kuten ”sontarytteri”, joka viittasi knaapien siviiliammattiin sontaa kärryillään kuskaavina palkkarenkeinä. Nuijasodassa knaapit kelpasivat täyttämään Klaus Flemingin ratsuväen rivejä ammattisotilaiden puutteessa, mutta instituutiona heille ei enää löytynyt minkäänlaista käyttöä Ruotsin orastavalla suurvaltakaudella vuosisadan vaihteen jälkeen. Kustaa II Aadolfin sotaväessä paskakuskit kuuluivat kuormastoon eivätkä kuninkaan itsensä rinnalle armeijan etukärjessä.

 

Nostoväki (ruots. uppbåd) viittasi kaikkien kruunun alamaisten velvollisuuteen toimittaa tarvittaessa mies sotapalvelukseen jokaisesta talokunnasta (ruots. man ur huse). Periaatteessa tämän keskiaikaista perua olleen instituution ainoa valtakunnallinen rajoite oli palvelukseen kutsuttavien miesten täysi-ikäisyys ja -kuntoisuus, mutta käytännössä sillä oli sodankäynnillistä merkitystä vain alueellisesti. Keskeisin alue, jolla nostoväki oli kuluneiden vuosikymmenten aikana säilyttänyt sotilaallisen arvonsa, oli Pohjanmaa, jonka miesväki oli kantanut ison vastuun Ruotsin sodankäynnistä venäläisiä vastaan pitkävihan (1570–1595) aikana. Kapinalliset nuijamiehet perustivat liikekannallepanonsa nostoväen oma-aloitteelliseen aktivointiin ja Heikki Ylikankaan mukaan paikallisten verokuntien rakenteellisissa puitteissa. Vastapuolella myös Olavinlinnan käskynhaltija Göran Fincke mobilisoi oman savolaisen nostoväen kruunun palvelukseen. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen mukaan nuijasodan pahimmat raakuudet tapahtuivat näiden kahden nostoväen selvitellessä omia paikallisia kaunojaan ja vihanpitojaan. Nuijasota tarjosi päättymisensä jälkeen Tukholman uusille vallanpitäjille vahvoja viitteitä siitä, että nostoväki oli muuttumassa poliittisesti vaaralliseksi ja sotilaallisesti epätarkoituksenmukaiseksi instituutioksi. Kun Venäjälle suuntautuneen sotaretken aikana 1610–1613 suomalaisen nostoväen motivaatio ja palvelushalukkuus osoittautuivat erittäin vähäisiksi, valtakunnan uusi hallitsija Kustaa II Aadolf käytännössä korvasi sen talokuntien ruotuihin perustuneella yleisellä asevelvollisuudella (ruots. utskrivning). Tanskaa vastaan käydyssä Torstenssonin sodassa 1643–1645 Taalainmaan nostoväki vielä aktivoitiin Jämtlandin ja Härjedalenin valtaamiseksi, mutta lopulta laihoin tuloksin. Ruotsin ja Venäjän välisen ruptuurisodan (1656–1658) yhteydessä Tukholman valtaneuvosto nimenomaisesti kielsi Uudenmaan ja Hämeen maaherra Ernst Johan Creutzia mobilisoimasta nostoväkeä, sillä aseistettujen talonpoikien liikekannallepanon yhteiskunnalliset haitat katsottiin sen sotilaallisia etuja suuremmiksi. Isovihan (1700–1721) ja Suomen sodan (1808–1809) aikana nostoväkeä yhä aktivoitiin maahantunkeutujan torjumiseksi, mutta Napuen taistelun (1714) kaltaiset katastrofit osoittivat sen pysyneen sotilaallisena anakronismina.  

 

Ruotsilla ei ollut vielä 1590-luvulla vakinaista armeijaa, vaan sotajoukon kokoa oli sotilaallisen kriisin sattuessa kasvatettava värväyksellä eli ammattisotilaiden palkkaamisella. Monet sotilaat palkattiin ulkomailta, kuten Saksasta, Alankomaista, Brittein saarilta tai Ranskasta. Parhaimmillaan värvätyistä sotilaista saatiin Euroopassa kokoon kymmenien tuhansien miesten vahvuisia massa-armeijoita, joiden sotilaallisen tehokkuuden maksimoimiseksi sotaa käyvät valtakunnat kehittivät armeijoittensa organisaatiota ja komentoketjujen hierarkiaa. Länsi- ja Keski-Euroopassa armeijoiden suurin hallinnollinen yksikkö oli noin 2–3 000 miehen vahvuinen rykmentti, ja Espanjan Habsburgien rönsyilevässä valtakunnassa sitä vielä suurempi tercio. Taktisen tarkoituksenmukaisuuden hengessä rykmentit ja terciot jaettiin taistelutilanteissa satojen miesten vahvuisiin pienempiin taisteluyhtymiin eli pataljooniin ja eskadrooniin. Komentoketjuja yhdenmukaistettiin ja ketjutettiin siten, että rykmenttejä tai tercioita johtivat kenttäeverstit (saks. Feldt-Oberst) ja leirimestarit (esp. maestre de campo generale) alaisinaan everstit, everstiluutnantit ja kapteenit. Useampien rykmenttien tai tercioiden sotajoukkoja komensivat kenraalit ja kenttämarsalkat. Tätä taustaa vasten Klaus Flemingin sotilaalliset puuhastelut Suomessa olivat pikkuriikkistä näpertelyä. Flemingin taistelumuodostelmat koostuivat suurimmillaan vain yksittäisistä jalkaväen komppanioista ja ratsuväen lipustoista. Jopa Axel Kurck, johon vanhempi nuijasodan historiografia on viitannut mahtailevasti ”sotaeverstinä”, komensi käytännössä vain noin sadan ratsusotilaan vahvuista lipustoa. Kun herttua Kaarle valtasi Suomen 1597–1599, Klaus Flemingin nuijasotaan kokoama sotajoukko liukeni olemattomiin. Nuijasota ei millään muotoa todistanut suomalaisen sotalaitoksen institutionaalista syntyä.

 

Suomen nuijasota osui ajankohtaan, jota on vaihtelevasti kuvattu sotilaalliseksi vallankumoukseksi (eng. Military Revolution) tai ruotsalaiseksi valtionmuodostukseksi. Edellinen termi viittaa historioitsija Michael Robertsin teesiin siitä, että sodankäynnin tekniset ja taktiset muutokset ajanjaksolla 1560–1660 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvun kautta valtiollisen vallan ja sen rakenteiden vahvistumiseen ja keskittymiseen. Jälkimmäinen käsite kuvastaa mallia, jossa moderni, territoriaalinen, väkivallan monopolin omaava ja keskitetysti johdettu moderni mahtivaltio alkaa puskemaan itseään lävitse esimodernin aikakauden pitkittyneistä ja laajamittaisista sodista. Historiallinen sosiologi Charles Tilly yhdisti nämä kummatkin näkökulmat maksiimissaan ”sota teki valtion, ja valtio kävi sotaa” (War made the state, and the state made war).

 

Nuijasota ei vielä todista ruotsalaisen valtion laajentuneesta yhteiskunnallisesta mahdista tai väkivallan monopolista, saati sitten sen instituutioiden keskittymisestä tai sotaväen murroksellisesta ammattimaistumisesta. Se kuitenkin ehkä kertoo päinvastaisesta prosessista eli keskiaikaista perua olevien sotilaallisten käytäntöjen, rakenteiden ja instituutioiden peruuttamattomasta rappeutumisesta. Kimmo Katajalan teesin kautta nuijamiesten kapina on nähtävissä keskiaikaisen talonpoikaissodan myöhäisenä ilmentymänä. Tässä kontekstissa nuijasota ei vielä ollut ilmiönä lajinsa viimeinen Euroopassa, sillä Saksan vuoden 1525 suureen talonpoikaissotaan verrattavissa ollut yhteiskunnallissotilaallinen kansannousu tapahtui vielä Ylä-Itävallassa vuonna 1626, jolloin protestanttiset talonpojat nousivat aseelliseen kapinaan katolisen liigan miehitysvaltaa vastaan. Myös Sveitsin kantonien kansannousu vuonna 1653 täytti eurooppalaisen talonpoikaissodan tunnusmerkit, vaikkakin sodan taustalla oli enemmänkin maaseudun ja kaupunkien välinen eksistentiaalinen konflikti kuin poliittinen valtataistelu. Ruotsissa nuijasota oli silti viimeinen konflikti, jossa talonpojat asettautuivat sotilaallisena instituutiona yhden kuninkaallisen vallantavoittelijan puolelle toista vastaan.

 

Vastapuolella nuijasodassa mureni puolestaan aatelin perinteinen linnake – yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset etuoikeudet oikeuttanut ratsupalvelus. Vaikka Juhana III oli jo ottanut ensiaskeleet aatelisstatuksen vapauttamiseksi ratsupalveluksen kahleista ennen nuijasotaa, tämä prosessi otti todellista vauhtia vasta nuijasodan jälkeen Kaarle IX:n ja hänen poikansa Kustaa II Aadolfin hallitsijakausilla. Sääty-yhteiskunta tarvitsi silti edelleen eliittinsä, joten aatelin etuoikeutetulle asemalle oli löydettävä uusi ja aiempaa joustavampi peruste. Tämän etsiskely johti ruotsalaisen aateliston uudelleen luomiseen valtiollisena palveluseliittinä. Sotapalvelus oli edelleen aatelisstatuksen luontevin lähtökohta, mutta sodankäynnin vallankumouksen aikakautena tämä ei enää tarkoittanut ahdasta ratsupalvelusta vaan ammattiupseerin uraa missä tahansa sodankäynnin organisaatiossa – kenttäarmeijassa, laivastossa, sotakomissariaatissa tai Tukholman sotakollegion virkamieskunnassa. Tie aatelisstatukseen oli löydettävissä myös muuta kautta, vaikkapa Tukholman valtaneuvoston alaisista siviilikollegioista, oikeuslaitoksesta tai rahoituksen ja elinkeinoelämän kruunulle osoittamista palveluksista. Sodankäynnin vanhojen institutionaalisten rakenteiden ja sotapalveluksen keskiaikaisen artikulaation murentuminen nuijasodan lahtipenkeissä työnsi omalta osaltaan Ruotsia ja Suomea kehityskulkuun, jota historiallisen sosiologian termein voi kuvata valtionmuodostukseksi ja yhteiskunnallisten systeemien eriytymiseksi. Keskeisin eriytynyt systeemi oli ruotsalainen ja suomalainen sotalaitos, joka irrotettiin vuoden 1634 hallitusmuodossa kokonaan omaksi ja siviiliyhteiskunnasta erilliseksi instituutiokseen.

 

Klaus Flemingin ja nuijamiesten aikakausi oli taakse jäänyttä sodankäynnin ja yhteiskunnan historiaa.

 

 

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Eric Anthoni. (1937). Konflikten mellan hertig Carl och Finland: Avvecklingen och försoningen. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland.

 

Olli Bäckström. (2017). Ihmeiden huone: Näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan. Jyväskylä: Atena.

 

Olli Bäckström. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: University of Eastern Finland.  

 

Edward Grönblad. (1843). Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och 17de århundradet. Helsinki: J. Simelii Arfvingar.

 

Mats Hallenberg & Johan Holm. (2016). Man ur huse: Hur krig, upplopp och förhandlingar påverkade svensk statsbildning i tidigmodern tid. Lund: Nordic Academic Press.

 

J. O. Hannula. (1930). 1. Sotataidon historia. Helsinki: Otava.

 

Kimmo Katajala. (2002). Suomalainen kapina: Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla (n. 1150–1800). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Kimmo Katajala. (2004). The Changing Face of Peasant Unrest in Early modern Finland. Kimmo Katajala, toim. Northern Revolts: Medieval and Early Modern Peasant Unrest in the Nordic Countries. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 149–187. 

 

Mirkka Lappalainen. (2009). Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.

 

Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Woodbridge: The Boydell Press.

 

Pentti Renvall. (1962). Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita. Helsinki: Tammi.

 

Michael Roberts. (1995). The Military Revolution, 1560–1660. Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press, 13–35.

 

Charles Tilly. (1975). The Formation of National States in Western Europe. Princeton: Princeton University Press.

 

Heikki Ylikangas. (1977). Nuijasota. Helsinki: Otava.

 

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. (1929). Nuijasota: Sen syyt ja tapaukset. Helsinki: Otava.

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Taisteluristeilijä

 

Viime vuosisadan alkupuolisko ei tuntenut toista niin ikonista sota-alustyyppiä kuin panssaroidun ja suurikaliiberisia tykkejä pullistelleen taistelulaivan. Tämän alustyypin kantaisä oli niin sanottu ”Dreadnought”, brittiläisen amiraali ja merilordi John Fisherin aivoluomus 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Alustyypin kantaisä Dreadnought asetti lähtökohtaiset speksit modernille taistelulaivalle. Aluksen uppouma oli syvimmillään 21 060 tonnia, pituus 160 m, leveys 25 m ja kylkipanssari paksuimmillaan 279 mm. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kymmenen 305 mm tykkiä viidessä kahden tykin tykkitornissa. Kahdeksantoista Babcock & Wilcoxin höyryboileria kehitti taistelulaivalle 21 solmun (39 km/h) kulkunopeuden.

 

Kehittäessään taistelulaivaa Fisher lanseerasi voimakkaasti myös toista alustyyppiä, taisteluristeilijää. Taisteluristeilijä oli käytännössä taistelulaiva, jonka panssarointia oli ohennettu ja koneistoa lisätty kulkunopeuden kasvattamiseksi. Ensimmäinen modernien taisteluristeilijöiden sarja syntyi Invincible–luokan myötä vuonna 1908. Taisteluristeilijöiden voimanlähteinä oli 31 Parsonsin höyryturbiinia, jotka mahdollistivat 25 solmun (46 km/h) kulkunopeuden. Turbiinien mahduttamiseksi taisteluristeilijän pituutta piti kasvattaa yli 172 metriin. Taisteluristeilijän leveys oli 23,9 m ja uppouma 20 750 tonnia. Panssarointia oli riisuttu taistelulaivaan nähden siinä mitassa, että sitä oli kyljissä paksuimmillaan vain 152 mm. Taisteluristeilijä oli siis mitoiltaan merkittävästi erilainen alustyyppi kuin taistelulaiva. Selkein yhtäläisyys löytyi 305 mm tykeistä, joita taisteluristeilijällä oli kahdeksan kappaletta neljässä kahden tykin tykkitornissa. Taisteluristeilijä oli toisin sanoen nopea mutta kevyesti panssaroitu taistelulaiva.

 

Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) toimi taisteluristeilijöiden tulikokeena, jonka lopputulemaa voi kuvailla lähinnä ristiriitaiseksi. Falklandin saarten taistelu joulukuussa 1914 vaikutti osoittaneen brittiläisten taisteluristeilijöiden sotilaallisen ylivertaisuuden. Kahdesta panssariristeilijästä, kolmesta kevyestä risteilijästä ja kolmesta kuljetusaluksesta koostunut saksalainen laivasto-osasto hyökkäsi Port Stanleyn satamaan tavoitteenaan tuhota sinne mahdollisesti ankkuroidut brittiläiset kauppalaivat. Saksalaisten epäonneksi satamassa olikin kolme brittiläistä panssariristeilijää sekä taisteluristeilijät Invincible ja Inflexible. Huomattuaan hirvittävän virhearvionsa saksalaiset risteilijät ja kuljetuslaivat yrittivät paeta, mutta brittiläiset taisteluristeilijät höyrysivät ne kiinni ja upottivat kaikki saksalaislaivat yhtä kevyttä risteilijää ja yhtä kuljetusalusta lukuun ottamatta. Taisteluristeilijöiden nopeus ja tulivoima vaikuttivat osoittautuneen voittavaksi yhdistelmäksi.

 

Nemesis iski kuitenkin kahta vuotta myöhemmin Jyllannin suuressa meritaistelussa. Kesäkuussa 1916 käydyn taistelun lähtökohtana oli saksalaisten yritys houkutella osa brittien valtamerilaivastosta ansaan lähellä Tanskan Pohjanmeren rannikkoa. Vara-amiraali Franz Hipperin johtama viiden taisteluristeilijän ja viiden kevyen risteilijän osasto matkasi päälaivaston edellä tarkoituksenaan tiedustella vihollisen sijaintia ja houkutella brittien laivat saksalaisten taistelulaivojen tykkien kantaman sisälle. Hipper törmäsi enemmän tai vähemmän sattumalta amiraali David Beattyn osastoon, johon kuului neljä taistelulaivaa, kuusi taisteluristeilijää, 14 kevyttä risteilijää ja 27 hävittäjää. Seuranneessa yhteenotossa Beatty menetti lyhyessä ajassa kolme taisteluristeilijää (Indefatigablen, Queen Maryn ja Princess Royalin). Kaikki kolme tuhoutuivat katastrofaalisessa ammusmakasiinin räjähdyksessä, kun saksalaisten ammukset lävistivät taisteluristeilijöiden verrattain ohuen panssaroinnin. Pian taisteluristeilijöiden ensikosketuksen jälkeen kummankin osapuolen päälaivastot liittyivät mukaan taisteluun. Amiraali John Jellicoen brittilaivasto toi taisteluun 24 taistelulaivaa ja kolme taisteluristeilijää, kun taas amiraali Reinhard Scheerin komennossa oli 22 saksalaista taistelulaivaa. Seuranneessa kolossaalisessa tulitaistelussa menetettiin vielä kaksi taisteluristeilijää lisää: brittiläinen Invincible ja saksalainen Lützow. Invincible räjähti ilmaan muiden brittiläisten taisteluristeilijöiden tapaan, mutta Lützow upposi kontrolloimattoman vuodon seurauksena. Saksalaisten suurin menetys oli taistelulaiva Pommern, jota ei upottanut taistelulaivojen tykkituli vaan brittiläisen hävittäjän laukaisema torpedo.

 

Jyllannin taistelu johti taisteluristeilijöiden tarkoituksenmukaisuuden uudelleen arviointiin kuninkaallisen laivaston kabineteissa. Taistelun jälkianalyysi paljasti, että brittien taisteluristeilijöiden menetykset eivät olleet seurausta kylkipanssarin lävistäneestä ammuksesta vaan tykkiosumista, jotka olivat suuntautuneet ylhäältä alaspäin ja osuneet tykkitorneihin. Johtopäätös, jonka oikeaan osumisesta sotahistorioitsijat yhä väittelevät, johti siihen, että uusiin, maailmansotien välillä rakennettuihin taisteluristeilijöihin lisättiin aiempaa paksumpi kansipanssarointi. Seurannut tilavuuden supistuminen johti siihen, että taisteluristeilijät saivat tulevaisuudessa kuljettaa vähemmän polttoainetta, ammuksia ja elintarpeita. Tämä puolestaan lyhensi taisteluristeilijöiden operatiivista toimintasädettä. Ainoa ratkaisu tähän dilemmaan oli aiempaa suuremman taisteluristeilijän rakentaminen.

 

Viimeisenä sotavuonna 1918 britit ryhtyivät rakentamaan taisteluristeilijää, josta tuli alustyyppinsä suurikokoisin edustaja. Vuonna 1924 vesille laskettu Hood oli 262 m pitkä ja 32 m leveä. Laivan uppouma oli syvimmillään 47 430 tonnia, ja sen 24 korkeapaineista vesiputkiboileria kehittivät sille 32 solmun risteilynopeuden. Hoodilla oli panssarointia paksuimmillaan kyljissä 305 mm, kannella 76 mm ja tykkitorneissa 381 mm. Taisteluristeilijän pääaseistuksena oli kahdeksan 381 mm tykkiä neljässä kaksoistykkitornissa. Sotien välisinä vuosikymmeninä kuninkaallinen laivasto luopui vanhemmista taisteluristeilijöistä, ainoina poikkeuksina vuonna 1916 vesille lasketut Renown ja Repulse, jotka modernisoitiin ja säilytettiin osana laivastovahvuutta. Syynä taisteluristeilijöistä luopumiseen ei ollut niinkään epäluottamus alustyyppiin kuin vuonna 1922 solmittu Washingtonin laivastosopimus, joka rajoitti sopimusosapuolien taistelulaivojen ja taisteluristeilijöiden lukumäärää. Kuninkaallisen laivaston lisäksi vain Japanin keisarillinen laivasto säilytti taisteluristeilijöitä vahvuudessaan. Vuosien 1911 ja 1915 välillä vesille lasketut Kongo–luokan taisteluristeilijät (Kongo, Haruna, Kirishima ja Hiei) modernisoitiin 1930-luvulla lisäämällä niiden panssarointia sekä rakentamalla niiden komentosiltojen päälle japanilaisille taistelulaivoille ominaiset ”pagodat” eli tulenjohtotornit. Samalla alukset luokiteltiin uudelleen taistelulaivoiksi, mikä omalta osaltaan oirehti japanilaisten skeptisyydestä koko taisteluristeilijän konseptia kohtaan. Toisaalla Yhdysvaltain laivasto oli ensimmäisen maailmansodan aikana ehtinyt tehdä tilauksen kuudesta taisteluristeilijästä. Washingtonin sopimuksen myötä tämä Lexington–luokka peruutettiin kokonaan, ja sen ainoan tekeillä olleen nimikkoaluksen runko muutettiin lentotukialukseksi. Valmistuessaan Lexington–luokan taisteluristeilijät olisivat olleet toivottoman alipanssaroituja, sillä niiden kylkipanssari olisi ollut paksuimmillaan vain 178 mm kyljissä ja 57 mm kansilla. Alusten massiiviset 406 mm tykit olisivat löytäneet itselleen paremman alustan aivan oikeasta taistelulaivasta.

 

Toisen maailmansodan aattona taisteluristeilijän käsite herätettiin henkiin kansallissosialistisessa Saksassa. Vuosina 1935 ja 1936 vesille lasketut Gneisenau ja Scharnhorst rikkoivat räikeästi Versaillesin rauhansopimusta, joka kielsi Saksalta niin taistelulaivat kuin taisteluristeilijätkin. Saksalaisten omassa luokittelussa aluksista käytettiin nimikettä Schlachtschiff eli taistelulaiva, mutta merisodankäynnin asiantuntijoiden näkemyksen mukaan niissä oli vahvoja piirteitä taisteluristeilijöistä. Scharnhorstin kolme sveitsiläisvalmisteista höyryturbiinia kehittivät 31 solmun huippunopeuden, mikä teki aluksesta tyypillistä taistelulaivaa nopeamman. Esimerkiksi vuonna 1939 vesille laskettu supertaistelulaiva Bismarck jäi siitä hieman jälkeen 30,8 kulkunopeudellaan, kun taas yhtä lailla vuonna 1939 vesille laskettu brittiläinen taistelulaiva Prince of Wales kykeni vain 28 solmuun. Toinen selkeä ero tyypilliseen taistelulaivaan löytyi panssaroinnista: Scharnhorstin kylkipanssari oli paksuimmillaan 350 mm, mutta sen potentiaalisella päävastustaja Prince of Walesilla oli kylkiensä suojana 370 mm panssarointi. Merkittävin eroavaisuus löytyi lopulta aseistuksesta. Siinä, missä Prince of Walesilla ja sen King George V–luokan sisaraluksilla oli pääaseinaan kymmenen 360 mm tykkiä, Scharnhorstilla ja Gneisenaulla oli vain 280 mm tykit kolmessa kolmoispatterissa.

 

Toinen maailmansota jäi taisteluristeilijöiden lopulliseksi esiintymiseksi merisotahistorian sivuilla. Alustyypin kohtalo oli karu uudenlaisessa merisodankäynnissä, jota käytiin kolmessa ulottuvuudessa: meren pinnalla, meren alla ja ilmassa. Hood jakoi ensimmäisen maailmansodan brittitaisteluristeilijöiden tuhoutumistavan räjähtämällä katastrofaalisesti taistelulaiva Bismarckin ampumasta ammuksesta toukokuussa 1941. Repulse joutui yhdessä taistelulaiva Prince of Walesin kanssa japanilaisten pommikoneiden upottamaksi saman vuoden joulukuussa. Gneisenau ja Scharnhorst olisivat nopeina taisteluristeilijöinä kyenneet aiheuttamaan vakavaakin tuhoa liittoutuneiden kauppamerenkululle, mutta niiden sotilaalliset saavutukset jäivät lopulta laihoiksi. Gneisenau romuttui toistuneiden ilmapommitusten seurauksena saksalaisessa satamassa, kun taas Scharnhorst upotettiin brittien pintalaivaston yhteisoperaatiolla Barentsinmerellä joulukuussa 1943 sen yrittäessä ahdistella Murmanskiin matkannutta saattuetta. Scharnhorst jäi hävittäjälaivojen laukaisemien torpedojen osumista liikuntakyvyttömäksi, minkä seurauksena taistelulaiva Duke of York sekä kevyet risteilijät Jamaica ja Belfast moukaroivat sen romuksi tykeillään.

 

Myös Kongo-luokan japanilaiset taisteluristeilijät tuhoutuivat kaikki Tyynenmeren taisteluissa. Kirishima ja Hiei upposivat kummatkin Guadalcanalin meritaistelussa marraskuussa 1942. Kirishima ennätti ampua osumia amerikkalaiseen taistelulaiva South Dakotaan, mutta sen 356 mm tykit tekivät vain rajoitettua vahinkoa vihollisen taistelulaivalle. Pian tämän jälkeen Kirishima itse joutui taistelulaiva Washingtonin tykkitulen maaliksi. Kirishima sai kaksikymmentä osumaa Washingtonin 406 mm tykeistä ja upposi lukuisten vuotojen ja hallitsemattomien tulipalojen seurauksena. Hiein epäonneksi koitui amerikkalaisen risteilijä San Franciscon ja hävittäjä Laffeyn tykkitulitus, joka osui komentosiltaan ja teki Hieistä ohjauskelvottoman. Ollessaan hinauksessa Hiei joutui Yhdysvaltain laivaston torpedopommittajien upottamaksi. Taisteluristeilijäluokan nimikkoalus Kongo upposi sukellusvene Sealionin laukaisemasta torpedosta lähellä Formosan saarta marraskuussa 1944. Viimeinen taisteluristeilijöistä, Haruna, tuhoutui amerikkalaisten ilmapommituksessa Kuren laivastotukikohdassa heinäkuussa 1944.

 

Maailmansodan kummallisuuksiin lukeutuu se, että Yhdysvaltain laivasto, joka teki selvää jälkeä kaikista Japanin taisteluristeilijöistä, ennätti vielä itse laskea vesille sodan aikana kaksi upouutta taisteluristeilijää, Alaskan ja Guamin. Laivat kategorisoitiin virallisesti ”suuriksi risteilijöiksi” (large cruiser), mitä nimitystä mikään laivasto ei ollut aiemmin käyttänyt ja joka ei lopulta tarkoittanut juuri muuta kuin taisteluristeilijää. 33 solmun nopeudellaan Alaska muistutti taisteluristeilijää, ja sen 305 mm tykit tekivät siitä Scharnhorstia ja Gneisenauta tulivoimaisemman. Laivojen panssarointi oli kuitenkin kevyttä: vain 230 mm paksummillaan rungossa ja 102 mm kannella. Kumpikin alus ennätti palvella sodan aikana kelluvana ilmatorjuntapatterina Okinawan saaren valtauksen yhteydessä. Alaska ja Guam poistettiin käytöstä jo vuonna 1947, mikä teki niistä lähinnä lyhytikäisiä kuriositeetteja Yhdysvaltain laivastohistoriassa.

 

Toinen maailmansota osoitti taisteluristeilijät toivottoman epätarkoituksenmukaisiksi anakronismeiksi. Vaikka taisteluristeilijät ylsivät yli 30 solmun huippunopeuteen, ne olivat silti hitaampia kuin torpedot tai lentokoneet, jotka käytännössä ratkaisivat lähes kaikkien maailmansodan merioperaatioiden kulun ja lopputuloksen. Mikään maailmansotien välisillä vuosikymmenillä tapahtunut teknologinen kehitys ei myöskään tehnyt niistä aiempaa kestävämpiä vihollisen taistelulaivojen tykkitulta vastaan, kuten Hood joutui traagisesti kokemaan vuonna 1941. Taisteluristeilijöiden anakronistisuus jäi kuitenkin sen suuremman tosiasian varjoon, että myös niiden arkkivihollinen, perinteinen taistelulaiva, ennätti muuttua maailmansodan aikana toivottoman vanhentuneeksi ja tyhjänpäiväiseksi kapistukseksi. Maailmansotaa seuranneet teknologiset innovaatiot – tutkat, ohjukset, suihkumoottorit ja ydinaseet – tekivät raskailla tykeillä aseistetusta ja raskaasti panssaroidusta merten jättiläisestä hyödyttömän alustyypin. Merilordi John Fisherin kummatkin unelma-alukset, taistelulaiva ja taisteluristeilijä, muuttuivat verrattain lyhytaikaiseksi episodiksi merisodankäynnin pitkässä historiassa.  

perjantai 28. lokakuuta 2022

Esimoderni yö

 

Historiantutkimus on käynyt lävitse kaksi vallankumousta. Ensimmäinen murros sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin historiantutkimus omaksui saksalaisen Leopold von Ranken johdatuksella tieteelliset kysymyksenasettelut ja tutkimusmetodit. Ranken opastuksella historioitsijat ”löysivät” arkistojen aikalaislähteet, joiden tulkitsemiseen he sovelsivat uutta tieteellistä taitoa, lähdekritiikkiä. Ranken ja hänen seuraajiensa mielenkiinto kohdistui lähes poikkeuksetta politiikan, diplomatian ja sodan historiaan. Tämä traditio johti seuraavaan käänteentekevään murrokseen, ranskalaisen Annales–koulukunnan edustaman strukturalistisen historian ilmaantumiseen maailmansotien välisinä vuosikymmeninä. Diplomatian ja sotahistorian sijasta strukturalistit käänsivät katseensa instituutioiden, ympäristön, käytäntöjen ja mentaliteettien aihepiireihin. Strukturalistit löysivät uudenlaisia lähdeaineistoja liittyen talouteen, sosiologiaan, kulttuuriin ja fysiologiaan. Koulukunnan varhainen edustaja Lucien Febvre kutsui tätä lähestymistapaa ”totaaliseksi historiaksi” (histoire tout court). Strukturalistien ensimmäisen sukupolven historiantutkimus oli tyypillisesti makroa, joka käsitteli suuria maantieteellisiä alueita ja pitkiä ajanjaksoja (longue durée). Nämä rajaukset määrittivät strukturalismin kenties tunnetuinta historiallista tutkimusta, Fernand Braudelin massiivista historiaa Espanjan kuningas Filip II:n aikakauden Välimeren alueesta (La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à l’Epoque de Philippe II, 1949), joka avasi Välimeren ympäristön ja elinkeinoelämän kronologista taustaa keskiajan ja jopa antiikin kaukaisilta vuosisadoilta.

 

Strukturalistisen käänteen seurauksena historiankirjoitusta rikastuttaa nykyään kokonainen genre, jossa tutkitaan tapahtumien sijasta jotain laajempaa ilmiötä. Eräs esimerkki tällaisesta ilmiöhistoriasta on Craig Koslofskyn kirja Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe (Cambridge, 2011). Kirjassaan Koslosfky tutkii yön ja pimeyden kulttuurillista, poliittista, sosiaalista ja fenomenologista muutosta esimodernilla aikakaudella 1500–1800. Koslofskyn mukaan muutos ei ollut vähempää kuin vallankumouksellinen. Kirjan analyysin lähtökohta on keskiaikainen yö, joka edusti pelkoa, yliluonnollisuutta, kerettiläisyyttä ja rikollisia aikeita. Yö oli keskiajan eurooppalaisille silti tuttu vuorokaudenaika, sillä he eivät nukkuneet kokonaan sen lävitse. Kuten aiempi tutkimus on osoittanut, ihmiset nukkuivat keskiajalla kahdessa jaksossa, joiden väliin osui keskiyön tienoilla vietetty, parin tunnin mittainen valveillaolon ja mahdollisen työskentelyn ajanjakso. Kuten Koslofsky osoittaa, esimodernilla ajanjaksolla nämä yön fenomenologiset ja sosiaaliset perinteet murtuivat ja korvautuivat uusilla struktuureilla.

 

Craig Koslofsky lähtee liikkeelle noituuden ja yön assosiaatiosta esimodernin aikakauden varhaisella ajanjaksolla 1500- ja 1600–luvuilla. Aikakauden diskursseissa yö nähtiin ajankohtana, jolloin niin naiset kuin miehetkin olivat suurimmassa vaarassa ajautua paholaisen viettelyksiin. Assosiaatio kiteytyi uskomukseen noitasapatista, jota noidat viettivät poikkeuksetta yöaikaan. Koslofsky näkee noitasapattiin liittyneessä demonologiassa inversion, jossa pimeydessä vietetty noitasapatti toimi vastakohtana päiväsaikaan tapahtuneelle maallisen esivallan kokoontumiselle. Noita oli aikakauden dikotomiassa kuninkaan (eikä papin) vastakohta. Tästä vastakkainasettelusta seurasi, että kirkolliset ja maalliset viranomaiset suhtautuivat kaikkiin yöllisiin kokoontumisiin noituuden harjoituksena tai kerettiläisyytenä.

 

Toisaalla yöstä tuli esimodernilla aikakaudella myös uskonnollisuuden ja hengellisyyden valtakuntaa. Reformaatio (ja vastareformaatio) kannustivat kristittyjä etsimään Jumalaa yön pimeydessä, niin vertauskuvallisesti kuin kirjaimellisestikin. Monet uskonsotien aikakauden vainotut uskonnolliset vähemmistöt – Saksan anabaptistit, Ranskan hugenotit ja Englannin katolilaiset – joutuivat olosuhteiden pakosta pitämään kirkollisia menojaan yöaikaan ja piilossa muiden katseilta. Toisaalta myös Jakob Böhmen (1575–1624) kaltaiset uskonnolliset mystikot näkivät pimeydessä itsessään arvoa hengellisen introspektion mahdollistajana. Syynä introspektion käänteeseen ja ”epistemologisen yön” vahvistumiseen oli Koslofskyn arvion mukaan se, että Böhmen kaltaiset 1600-luvun vapaa-ajattelijat joutuivat kohtaamaan rajoituksia ja suoranaista vainoa oman kirkkonsa sisältä eivätkä pelkästään tunnustuksellisten jakolinjojen ylitse. Näissä muuttuneissa olosuhteissa yöstä tuli 1600-luvulla aiempaa positiivisempi ja konkreettisempi inhimillisen kokemuksen ympäristö.

 

1600-luvun aikana maalliset hallitsijat ja heidän hovikulttuurinsa kaappasivat yön itselleen. Yö ja pimeys tarjosivat valtiaille taustan, jota vasten alleviivata monarkin omaa loistokkuutta teatteritaiteen tai ilotulisesitysten avulla. Nämä spektaakkelit edustivat sitä, mitä sosiologi Jürgen Habermas on muualla kuvannut ”edustavaksi julkisuudeksi.” Esimerkkejä tällaisista poliittisista spektaakkeleista olivat vuoden 1653 esitys Ballet de la Nuit, jonka pääesittäjä oli nuori Aurinkokuningas Ludvig XIV itse, Ruotsin vallasta irti pitäytyneen Bremenin kaupungin autonomiaa juhlistanut suuri ilotulitus vuodelta 1668 sekä se innovatiivinen tapa, jolla Saksin vaaliruhtinaskunta valaisi sisältä Dresdenin kaupungin raatitalon 1690-luvulla. Tällaisten lavastusten ja pyrotekniikoiden tarkoituksena oli tehdä vaikutus ”tavalliseen kansaan”, jonka ei muuten oletettu ymmärtävän mitään hallitsemisen monimutkaisesta ja salamyhkäisestä taiteesta (arcanum imperii).

 

Kaupungeissa esimoderni yön vallankumouksen vallankumous näkyi kaikkein ilmiselvimmin katuvalaistuksen ilmaantumisessa 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Valaistus mullisti urbaanin kansanosan päivärytmiä ja elämäntapaa. Siinä, missä liikkuminen kaupungin kaduilla yöaikaan oli aiemmin ollut käytännössä rikollinen teko, nyt yöajasta tuli osa urbaania elämää tavernoineen, kahviloineen ja yksityisine salonkeineen. Katujen valaisemisella oli esimodernin valtiovallan kannalta selvä poliittinen tavoite: urbaanin yön ”kolonisaatio” ja vallankäytön ulottaminen aiemmin julkiselle vallalle tavoittamattomaan vuorokaudenaikaan. Koslofsky muistuttaa aiheellisesti, että katuvalaistus herätti monissa paikallisissa yhteisöissä vastustusta siihen liitettyjen julkisten kustannusten takia. Katuvalaistus häiritsi myös perinteisten yöeläjien, kuten prostituoitujen ja räyhäävien opiskelijoiden puuhasteluja, jotka kaipasivat suojakseen enemmänkin pimeyttä kuin valoa. Kysymys katuvalaistuksesta loi jakolinjan uudenlaista sosiaalista elämäntapaa ja vuorokausirytmiä kaipaavien eliittien ja pimeydessä paremmin viihtyneen plebeijiluokan välille.

 

Urbaanin yön kolonisaatio oli myös sukupuolittunut ilmiö. Naisten ei ollut soveliasta roikkua tavernoissa tai kahvihuoneissa illan ja yön aikaan, vaikkakin heille oli täysin luonnollista yhä työskennellä niissä myös auringonlaskun jälkeen. Orastava, vahvoja poliittisia ulottuvuuksia omannut kahvilakulttuuri oli siten esimodernilla ajalla sangen miehinen ilmiö. Pariisissa naisilla oli kuitenkin oma vastineensa kahviloille ja tavernoille eli ylempien seurapiirien yksityiset salongit. Tällainen eliittinaisten uudenlainen yöllinen elämäntapa loi kontrastin yläluokan ja soveliaista sukupolikoodistoista yhä tiukasti kiinni pitäneen porvariston välille. Porvariston elämäntapaa määrittikin stratifioitunut maskuliinisuus, joka sulki illanviettojen ulkopuolelle naiset ja plebeijiluokkaan kuuluneet miespalvelijat.

 

Maaseudulla yön kolonisaatio kulki eri polkua kuin kaupungeissa. Siinä missä ilta ja yö muuttuivat kaupungeissa sosiaaliseen ajanvietteeseen suuntautuneeksi vapaa-ajaksi, maaseudulla yö oli joko nukkumista tai työntekoa varten. Koslofsky toteaakin, että maaseudun ja kaupungin vuorokausirytmit alkoivat erkaantua toisistaan 1600-luvun loppua kohden. Silloin, kun maaseudulla vietettiin pimeän ajan vapaa-aikaa (erityisesti talvella), myös sen muoto erosi kaupungista. Miehet notkuivat tavernoissa, joiden aukioloon suhteuduttiin lepsummin maalla kuin viranomaisten silmien alla kaupungeissa, kun taas naisilla oli oma sosiaalisen kokoontumisen muotonsa eli kehruutuvat (saks. Spinnstube), joissa nuoret naiset saattoivat tilaisuuden tullen myös seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tavernoista kotiinsa palailleet juopot ja riianneet pariskunnat loivat viranomaisten silmissä maalaiskylien raiteille epäjärjestystä, mikä ennakkoluulo ei ollut aivan aiheeton tai perusteeton. Esimodernin Euroopan maaseudulla tapahtui paljon väkivallantekoja eikä vähiten senkään takia, että maaseudulla turvauduttiin ennaltaehkäisevään väkivaltaan: jos pimeällä polulla tuli vastaan joku tuiki tuntematon, pelko saattoi helposti motivoida harkitsemattomaan ja liioiteltuun itsesuojeluun. Maallinen ja kirkollinen esivalta yrittivät ”kolonisoida” maaseudun yötä kieltämällä miesten läsnäolon kehruutuvissa tai keksimällä yöajalle vaihtoehtoista, säädyllistä ja soveliasta ajanvietettä, kuten katolisen kirkon yölliset juhlamenot. Kaiken kaikkiaan esivallan yritykset kontrolloida maaseudun yöllisiä perinteitä jäivät lopulta puolitiehen tai epäonnistuivat kokonaan.

 

Craig Koslofsky päättää kirjansa pohdintaan esimodernin yön vallankumouksen vaikutuksesta 1700-luvun valistusajatteluun. Esimodernin yön fenomenologiasta nousi esille kaksi vastakkaista trendiä, pimeyden karkottaminen ja sen manipulointi, joiden ristiveto jätti jälkensä valistukseen. Toisaalla valistusajattelu kannatti katuvalaistuksen kaltaisten teknisten ratkaisujen käyttöön ottamista pimeyden valaisemiseksi ja toisaalta pyrki hävittämään yön ja pimeyden taikauskoisen eskatologian valtakuntana. Jälkimmäinen trendi näkyi vahvimmin siinä poleemisessa keskustelussa, jota 1700-luvun vaihteessa käytiin uskomisesta demonologiaan ja henkiolentoihin. Valistuksen ja sen edistäjien halveksunta taikauskoa ja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan oli aluksi helppo tulkita ateismiksi ja kristinuskonnon opinkappaleiden kieltämiseksi, mutta kuten Koslofsky toteaa, empiirisen todisteaineiston lisääntyminen (tai oikeamminkin sen täydellisen puuttumisen kasvanut todentaminen) alkoivat rapauttaa maaperää perinteiseen pimeyden demonologiaan ja yön yliluonnolliseen eskatologiaan uskoneiden jalkojen alta. Valistusajattelijoiden ylimielinen ja eurosentrinen asenne pimeyteen ja yöhön toisaalta myös ajoi heidät vähättelemään ja halveksimaan ei-eurooppalaisia perinteitä ja uskomuksia liittyen valottomuuden valtakuntaan. Valistus muunsi pimeyteen liittyvän taikauskon uudenlaiseksi hierarkiaksi alueiden ja etnisyyksien välillä.

 

Craig Koslofskyn kirja kattaa strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti pitkän ajanjakson 1500–1800 sekä maantieteellisen alueen, joka sisältää Saksan, Ranskan ja Britannian. On mahdollista, että hänen argumentaatioonsa olisi ilmaantunut merkityksellisiä reunaehtoja, mikäli hänen esimodernin historian tutkimuksensa olisi ulottunut myös Skandinaviaan, Itä-Eurooppaan tai Välimeren alueelle, mutta valitsemallaankin rajauksella Koslofskyn tutkimus on silti laajuudessaan vaikuttavaa. Strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti Koslofsky käyttää kirjavaa lähdeaineistoa, joka sisältää arkistomateriaalia, painettuja tekstejä ja kuvitusta. Pientä kummastusta herättää se, ettei kirjaan ole mahtunut mukaan ainoatakaan viittausta esseisti Michel de Montaigneen (1533–1592), joka kuitenkin käsitteli harrasta yksinäisyyden kokemusta sekä nukkumista tunnetussa esseekokoelmassaan.

 

Craig Koslofskyn Evening’s Empire on arvokas lisäys strukturalistisen historiankirjoituksen pitkään ja ansiokkaaseen perinteeseen.

 

 

Craig Koslofsky. (2011). Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press. 431 s.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Kaivoon jäänyt mies

 

Epäsuosittu kartanonherra lähtee puutarhurinsa todistuksen mukaan ulkomaille ja jättää kartanonsa alaistensa hoidettavaksi. Puutarhuri ja eräät puolitutut saavat väitetysti kartanonherran lähettämiä kirjeitä ulkomailta. Kuluu seitsemän vuotta ilman, että kukaan osaa kummemmin kaivata kartanonherraa. Lopulta esivalta siirtää kartanon omistuksen toiselle aateliselle, joka ryhtyy kunnostamaan ränsistyneitä tiluksia. Uuden omistajan työläiset löytävät vanhan kaivon ja aikovat ottaa siitä vettä. Kaivon pohjalla on kuitenkin maatunut ihmisruumis. Onko vainaja kartanon edellinen omistaja? Entä miten hän on päätynyt oman pihakaivonsa pohjalle? Onko Nils Rosenschmidt murhattu?

 

Tämä ingressi voisi toimia johdatuksena vaikkapa johonkin virolaisen Indrek Harglan kirjoittamaan, keskiajan Tallinnaan sijoittuvaan Apteekkari Melchior–sarjan murhadekkariin. Kyseessä on kuitenkin tositapaus ja Finlandia–palkitun historioitsija Mirkka Lappalaisen uutuusteos Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta (Siltala). Lappalaisen käsittelemä mysteeritapaus herätti 1600-luvun lopun Suomessa ja Ruotsissa sen verran huomiota, että sen selvittelyyn sotkettiin mukaan itse kuningas Kaarle XI, joka monista muista ansioistaan huolimatta ei kuitenkaan noussut murhamysteerin ratkaisijaksi (eikä toki sellaista edes vähääkään yrittänyt). Oletettu vainaja ja mahdollisen henkirikoksen uhri oli Nils Rosenschmidt, hiipuneen ja köyhtyneen aatelissuvun lapseton jälkeläinen, joka asutti ränsistyvää kartanoa nykyisen Porvoon Sköldvikin öljyterminaalin alueella. Historiallisiin lähteisiin Rosenschmidt, kutsumanimeltään Smitten, on jäänyt lähinnä jatkuvan käräjöintinsä ja häneen kohdistettujen julkisten syytösten ja epäilyjen takia. Lapsetonta aatelismiestä syytettiin salavuoteudesta eli avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista, minkä lisäksi hänen piintynyt tapansa olla käymättä kirkossa synnytti 1600-luvun umpiluterilaisessa valtakunnassa syvää moraalista ja yhteiskunnallista paheksuntaa. Elämäntavan ristiriitaisuutta pahensi entisestään se, että Smitten käräjöi ja riiteli toistuvasti porvoolaisten ja omien sukulaistensakin kanssa. Halveksitun ja paheksutun kartanonherran lähimmät seuralaiset olivat hänen kartanolleen pesiytyneet kummalliset tyypit, pari renkinä työskennellyttä ratsumiestä sekä Smittenin tarinan toinen keskushahmo, kartanon ”puutarhuriksi” mahtailevasti palkattu Markus Jöransson – mies, josta ei tiedetä juuri mitään.

 

Oletus siitä, että Smitten lokakuussa 1673 ratsasti pois kartanoltaan ja koko maailmasta perustui ainoastaan puutarhurin väitteeseen. 1600-luvulla kadonnutta ihmistä ei osattu kovinkaan nopeasti kaivata, eikä edes sinänsä arvovaltaista kartanonherraa, jonka ollessa poissa kartanon juoksevat asiat siirtyivät kartanonvoutien ja palkkalaisten käsiin. Tällaista kartanonvoudin virkaa hoiteli puutarhuri Markus, jonka oma-aloitteiset toimet ryhtyivät pian herättämään naapurien huomiota. Smittenin sinänsä surkeaa irtaimistoa, kuten ilvesturkin palasia, astioita sekä risaksi käytettyjä pöksyjä, alkoi ilmaantua pitäjän taloihin ja tupiin, mikä viittasi vahvasti siihen, että puutarhuri myi niitä pois. Monet toki uskoivat Smittenin karanneen maailmalle, ja erään huhun mukaan jopa ryhtyneen merirosvoksi, mutta eräissä Porvoon piireissä vitsailtiin hirtehisesti siihen sävyyn, että puutarhurilla itsellään olisi jotakin tekemistä Smittenin katoamisen kanssa. Puutarhuri olisi kenties voinut jatkaa outoa esitystään Sköldvikin salissa pidempääkin, ellei varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntahistoria olisi astunut mukaan tarinaan. Vuonna 1675 syttyi verinen sota vanhaa vihollista Tanskaa vastaan (Skoonen sota 1675–1679), minkä seurauksena kruunun oli tehostettava sen myöntämien läänitysten käyttämistä ratsusotilaiden kokoamiseksi ja sotaväen ylläpitämiseksi. Mekanismin tämän tehostamisen toteuttamiseksi tarjosi nuoren kuninkaan Kaarle XI:n yksinvaltius sekä niin sanottu reduktio, jossa kruunu palautti itselleen aatelisille myönnettyjä läänityksiä. Eräs tällainen läänitys oli Sköldvik, joka siirtyi vuonna 1677 kruunun sotaviskaali Alexander Anderssonin hallintaan. Ennen kuin ränsistynyt läänitys surkeine röttelöineen kykenisi tuottamaan Anderssonille lanttiakaan tuloja, saati sitten varustamaan kruunun palvelukseen ratsusotilasta, oli se restauroitava säädylliseen kuntoon. Näissä toimissa Anderssonin työmiehet tekivät karmaisevan löytönsä peitetystä kaivosta. Kaikkien katseet suuntautuivat puutarhuri Markukseen, jolle heti lankesi ilman sen suurempia rikospaikkatutkimuksia henkirikoksen pääepäillyn rooli.

 

Mirkka Lappalaisen kirjaa on markkinoitu true crime -genren edustajana. Tämä määrittely ei ole lainkaan osuva. Lappalainen ei ole liikkeellä myöhäisenä salapoliisina ratkaisemassa 340 vuotta vanhaa henkirikosta vaan kirjoittaa Smittenin oletetusta murhasta vain ja ainoastaan historiantutkijan roolissa. Kirjan tiedollinen anti koostuukin 1600-luvun lopun ympäristön, elintapojen ja käytäntöjen avaamisesta lukijalle. Lappalaisen läpikotainen perehtyneisyys 1600-luvun oikeushistoriaan ei jää vähääkään epäselväksi. Kirjan juonena ei ole Smittenin kuoleman selvittäminen vaan se, kuinka viattomaksi oletettu katoaminen rakentui 1600-luvun Suomessa asteittain oikeusprosessiksi, jota kukaan ei halunnut mutta jonka läpikäymiseen yhteiskunnan rakenteet viranomaisia ja sivullisia pakottivat. Oikeussaliin päätyneiden yksilöiden takana raksuttaa esimoderni järjestelmä, joka tuottaa informaatiota itsestään ja itselleen – varhainen ilmentymä siitä, mitä sosiologit kuten Talcott Parsons ja Niklas Luhmann ovat omalla sarallaan hahmottaneet historialliseksi systeemiteoriaksi.

 

Smittenin murha kuljettaa oikeussalidraaman ohella myös toista juonta, Mirkka Lappalaisen omaa historiantutkijan matkaa tutkimuskysymysten ja aikalaislähteiden äärelle. Lappalainen kertoo kirjassa omalla äänellään, mitä lähteitä Smittenin henkirikosprosessista ja siihen kytkeytyneistä ihmisistä on jäänyt jäljelle, minkälaisia ne lähteet ovat, mistä ne löytyvät ja miksi, miten niitä tulkitaan ja mitä niiden perusteella voidaan päätellä. Kun lähteitä ei löydy, Lappalainen kertoo myös sen suorasukaisesti. Smittenin murha ei true crime -leimastaan huolimatta johdattele lukijaa minnekään muualle kuin historiantutkijan työskentelytapojen äärelle. Kirjan epistemologiset ansiot eivät ole lainkaan vähäiset, mistä syystä se käy johdatuksena vanhemman historian tutkimukseen ja sen omaleimaiseen metodologiaan. Smittenin murhassa historioitsija ei teeskentele olevansa kaikkitietävä eikä esitä historiantutkimusta pelkkänä lähteiden kertomusten ylös kirjaamisena. Sen sijaan Lappalainen kuljettaa lukijan mukanaan historiallisen ymmärryksen rakentumiseen ja tutkimusprosessista johdetun tulkinnan muodostamiseen.

 

 

Mirkka Lappalaisen puhutteleva ja rehellinen tietokirja on ajankohtainen muistutus siitä, miksi juuri historioitsija itse on paras henkilö kirjoittamaan auki oman tutkimustyönsä.  

 

 

Mirkka Lappalainen. (2022). Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta. Helsinki: Siltala, 251 s.

lauantai 27. elokuuta 2022

Kolmikymmenvuotisen sodan sotilaalliset innovaatiot 1618-1648

 

Sotilaallinen innovaatio on eräs keskeinen tutkimuksen ja pohdinnan aihe strategisen päätöksenteon ja sotatieteen saroilla. Käsite itsessään on ongelmallinen, sillä innovaatio saattaa sisällyttää sekä jotain aivan uutta sodankäyntitapaa tai vaihtoehtoisesti olemassa olevien teknologioiden ja taktiikoiden uudenlaista soveltamista. Modernien sotien joka tapauksessa ymmärretään tuottaneen käänteentekeviä innovaatioita teknologian ja taistelutapojen piirissä. Kaikkein tunnetuimpia ja parhaiten muistettuja lienevät toisen maailmansodan pitkäkestoiset sotilaalliset innovaatiot: suihkumoottorit, tutkat ja ydinaseet.

 

Mutta myös historian kaukaisemmilla sodilla on ollut omat innovaationsa, jotka ovat olleet kauaskantoisia yhdistelmiä uutta sotilaallista kehitystä ja olemassa olevien tekniikoiden soveltamista. Eräs tällainen sotilaallisten innovaatioiden murroskohtaan sijoittunut sota on yksi Euroopan pitkäkestoisimmista ja verisimmistä konflikteista, vuosien 1618 ja 1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota. Varhaismoderneja sotia ei tunnustettavasti usein muistella sotilaallisten innovaatioiden kautta, sillä pinnallisessa tarkastelussa sodankäynnin teknologiat ja keinot vaikuttavat pysyneen lähes muuttuneen 1500- ja 1800-lukujen välillä. Tarkempi silmäily paljastaa kuitenkin keskeisiä sodankäynnin innovaatioita ja sovelluksia juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

Kaikki sotilaallinen innovaatio ei ole pelkästään uuden tekniikan kehittämistä, vaan se voi olla myös vanhasta luopumista. Juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotavoimat alkoivat kääntää selkäänsä yhdelle aiemmin keskeisessä taktisessa asemassa olleelle sodan työkalulle, peitselle.  Peitsi oli ratsuväen aseena jo varhaiskeskiaikaista perua. 1500-luvulla peitsi oli kuitenkin alkanut korvautua yhä enemmän ampuma-aseilla, erityisesti pistooleilla, joista tuli värvättyjen saksalaisten eli ns. ”mustien ratsastajien” (Schwarze Reiter) tunnusomaisia aseita. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aattona Euroopan sotatieteilijöiden parissa kuitenkin käytiin yhä kiivasta väittelyä siitä, kumpi oli ratsuväelle parhaiten sopivin ase, ratsupeitsi vai pistooli. Italialainen Giorgio Basta propagoi ratsupeitsen puolesta aseena, joka palauttaisi ”turmeltuneelle” ratsuväelle sen fyysisen iskukyvyn, kun taas preussilainen Johan Jacobi Wallhausen piti pistoolia kaikin tavoin optimaalisimpana ratsuväen aseena. Käytännössä kolmikymmenvuotinen sota ratkaisi kiistan Wallhausenin eduksi, sillä ratsupeitsi korvautui täysin erilaisilla ratsuväen käyttöön sopivilla ampuma-aseilla – pistooleilla, rataslukkoarkebuuseilla ja kevyillä piilukkomusketeilla. Ratsupeitsi ei kuitenkaan kadonnut pysyvästi vaan koki päinvastoin uuden tulemisen 1700-luvun puolivälissä, jolloin Euroopan armeijat aseistivat sillä erityisiä ratsujoukkoja, kuten lansieereja ja ulaaneja.

 

Myöhäiskeskiajalla peitsestä oli tullut myös jalkaväen tärkein puolustautumisväline ratsuväkeä vastaan. 1600-luvun alussa kirjoitetut sotatieteelliset tutkielmat ja opaskirjat pitivät aivan itsestäänselvyytenä, että jalkaväen muodostelman tuli sisällyttää vähintään kolmasosan verran peitsimiehiä sen suojelemiseksi vihollisen ratsuväeltä. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Ruotsin armeija jopa lisäsi peitsimiesten suhteellista määrää niin, että heidän osuutensa lähenteli jo puolta jalkaväen taistelumuodostelman voimasta. Skottilainen sotatieteilijä ja kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner kuitenkin muisteli peitsen käytössä tapahtunutta muutosta sodan aikana. Sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf oli kukistanut keisarillisen armeijan Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631, Turner muisteli, Ruotsin armeija päätyi tekemään pitkiä ja vaivalloisia marsseja vallatessaan yhä uusia alueita Saksasta. Tällöin ruotsalaiset peitsimiehet alkoivat kuitenkin kyllästyä viisi metriä pitkän ja 3–6 kiloa painavan lipputangon kanniskeluun ja alkoivat vaivihkaa hylätä aseitaan ja korvata ne helpommin kannettavalla musketilla. Pian käytäntö alkoi levitä muihinkin armeijoihin. Kun Tanskan kruununprinssi Christian suunnitteli 600 miehen vahvuisen prikaatin muodostamista Lollandin saarella helmikuussa 1644, oli hänen alkuperäisenä aikomuksenaan, että kolmasosa prikaatista koostuisi peitsimiehistä. Pian prinssi kuitenkin muutti mielensä ja antoi määräyksen, että kaikki prikaatin sotilaat tuli varustaa musketeilla.

 

Peitsen korvautuminen musketeilla jätti jalkaväen kuitenkin verrattain suojattomaksi ratsuväen nopeita hyökkäyksiä vastaan. Musketöörien ainoiksi lähitaisteluaseiksi jäivät tikarit ja miekat, joista ei kuitenkaan ollut paljoakaan apua päälle karauttavaa ratsusotilasta vastaan. Yksi vaihtoehto oli myös käyttää musketinperää nuijana, mutta James Turnerin mukaan musketöörit improvisoivat musketistaan tätäkin tehokkaamman lähitaisteluaseen kiinnittämällä siihen yhden jalan eli n. 30 cm pitkän terän, jonka kahva oli upotettavissa musketin piippuun. Käytännössä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat siis keksivät pistimen, joka 1600-luvun lopulle tultaessa oli korvannut peitsen lähes jokaisessa Euroopan armeijassa (merkittävänä poikkeuksena Ruotsin karoliiniarmeija).

 

Musketin kasvanut taktinen rooli jalkaväen peitsen kustannuksella edellytti sen soveltamista muihinkin tilanteisiin kuin vain muodostelmasta ampumiseen taistelukentällä. Kolmikymmenvuotisen sodan eräs keskeinen innovaatio olikin lunttulukkomusketteja kevyempien piilukkomuskettien käytön laajentaminen. ”Piilukkomusketti” oli oikeastaan yleisnimike kaikenlaisille musketeille, joiden laukaisumekanismi perustui johonkin muuhun kuin palavaan lunttuun. Tyypillisiä yleisnimikkeitä tällaisille aseille olivat saksan Feuerröhr, englannin Fire-Lock ja ranskan fusil. Alavariaatioista käytettiin vaihtelevasti nimityksiä arkebuusi, kulveriini tai karbiini. Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin piilukkomusketti oli ns. sieppolukkomusketti (saks. Schnaphahn, ruots. snapphane, eng. snaphance), joka käytti ruudin sytyttämiseen piikiven kipinöitä tai rikkikiisunpalaa. Tämä toimintamekanismi oli yhä epäluotettava kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mistä syystä sotilaat suosivat taisteluaseenaan toimintavarmempaa lunttulukkoa. Kustaa Aadolfin tiedetään haaveilleen koko Ruotsin armeijan varustamisesta sieppolukkomusketeilla, mutta aseen tekniset rajoitteet eivät mahdollistaneet tämän uudistuksen toteuttamista vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Vuonna 1618 Kalmarin komendantti Herman Wrangel valittelikin kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnaan toimitetut 500 uutta sieppolukkomuskettia eivät toimineet kunnolla. ”Luoja varjelkoon, jotta emme joutuisi sotaan, sillä pärjäisimme huonosti sellaisilla aseilla”, Wrangel alleviivasi kirjeessään sieppolukkomuskettien ongelmallisuutta.

 

Piilukkomusketeilla oli sytytysmekanisminsa lisäksi kaksi muutakin yleistä ominaisuutta, jotka erottivat niitä lunttulukkomusketeista. Ensimmäinen ja universaali ominaisuus oli niiden lunttulukkoja pienempi kaliiberi. Siinä, missä lunttulukkojen kaliiberi oli 20 mm, piilukkojen kaliiberi oli 15–12 mm. Tämä teki piilukkomusketeista helpommin hallittavia ja siten lunttulukkoja tarkempia, mikä ominaisuus ei tosin ollut kovin tärkeä konventionaalisessa taistelutilanteessa, jossa musketöörit laukaisivat aseensa päin suuria muodostelmia eivätkä yksittäisiä maaleja.

 

Piilukkomusketin osumatarkkuutta paransi myös toinen siihen sovellettu ominaisuus, piipun rihlaus. Musketinpiipun rihlaaminen ei ollut mikään uusi innovaatio kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, sillä varhaisimmat piippujen rihlaamiset on ajoitettu 1520-luvun Saksaan. Piippujen rihlaaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo suoritus aikakaudella, jolloin aseiden valmistus oli standardoimatonta käsityötä. Koska esiteollisella aikakaudella aseiden piiput valmistettiin valamalla (eikä poraamalla reikä metallitangon lävitse kuten nykyään), rihlaus piti tehdä muskettiin erikseen. Sotatieteilijä Louis de Gaya avasi 1670-luvulla kirjoittamassaan tutkielmassa tätä prosessia. Rihlaaminen toteutettiin pakottamalla kierreporan kaltainen työkalu piipun lävitse, jolloin sen ulokkeet leikkasivat piipun sisäpintaan rihlaukset. Tällöin nousi esille kuitenkin kaksi haastetta. Ensinnäkään mitä tahansa piippua ei voinut rihlata, sillä piipun tuli olla tarpeeksi paksu, jotta rihlauksen leikkaaminen ei rikkonut ja tärvellyt sitä. Toinen ongelma, jota Gaya ei tekstissään avannut, liittyi työkaluihin. Koska muskettien piippuja ei valmistettu pysyvien standardien mukaan, mikä tahansa rihlaustyökalu ei sopinut mihin tahansa piippuun. Käytännössä musketteja rihlanneen asesepän on täytynyt ensin valmistaa itse omat työkalunsa, mikä ei sekään ole ollut helppo tehtävä. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana rihlattuja musketteja on kuitenkin ilmaantunut kiertoon sen verran runsaasti, että aikakauden armeijat alkoivat muodostaa erityisiä tarkka-ampujien yksiköitä. Koska tällaiset tarkka-ampujat tai ”jääkärit” vaanivat erityisesti arvokkaita maaleja, kuten vastustajan komentajia, tarkka-ampujayksiköt muodostuivat usein korkea-arvoisten sotapäälliköiden henkivartiojoukoiksi. Kustaa Aadolfilla tiedetään olleen suojanaan juuri tällainen ”metsästäjien” (djurskytter) erikoisjoukko Saksan sotaretkellään 1630–1632.

 

Merisodankäynnin saralla kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuin innovaatio oli uudenlainen sota-alustyyppi, fregatti. Tämä alustyyppi kehitettiin 1620-luvulla Espanja Alankomaiden telakoilla Oostendessä ja Dunkerquessa ja yhtä nimenomaista tehtävää varteen: alankomaalaisten kalastus- ja kauppalaivastojen häiritsemiseen kaapparitoiminnalla. Tätä tarkoitusta varten fregatin runko oli poikkeuksellisen pitkä sen leveyteen nähden. Tämä vähensi fregatin kulkua jarruttavaa veden vastusta, nopeutti aluksen kulkua ja lisäksi madalsi sen profiilia, mikä teki fregatista vaikeammin havaittavan silloin, kun sen purjeet olivat alhaalla. Muotonsa vuoksi fregatille ei jäänyt kannen alle kaksistakaan ruumaa, vaan kaikki tila oli uhrattu aluksen taisteluvoiman ylläpitämiseksi. Useiden tykkikansien sijasta fregatin tykit sijaitsivat pitkänä jonona yläkannella, missä ne oli helpoin suunnata maaleja kohti. Flanderilainen fregatti oli taitavan miehistön käsissä pelottava asejärjestelmä, mikä seikka havaittiin pian Espanjan Alankomaiden ulkopuolella. Alankomaiden tasavalta kopioi sen jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana, ja pian sodan jälkeen myös Englanti otti alustyypin käyttöönsä. Fregatti oli tehokkain ja suosituin sota-alustyyppi koko purjelaivojen aikakauden ajan, mutta höyrykoneiden ja panssarointien myötä se katosi laivastohistoriasta 1800-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen alustyyppi palasi kuitenkin takaisin yleiseen laivastokäyttöön, mutta nyt reinkarnaationa, jonka tutkat ja ohjusaseistukset ohjaavat sen käyttöä sukellusveneiden metsästykseen ja ilmatorjuntaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan laajamittaisin rakenteellinen sotilaallinen innovaatio oli kokonaan uudenlainen aselaji, rakuunat. Tämän aselajin edeltäjinä olivat ratsuväkeen sisällytetyt arkebusieerit, joiden aseistuksena oli nimensä mukaisesti rataslukolla varustettu kevyt musketti (ransk. arquebuse). Arkebusieerit kuitenkin käyttelivät asettaan ratsailta, minkä lisäksi he muistuttivat haarniskoineen ja kypärineen tavanomaista raskasta ratsuväkeä. Rakuuna ei kuitenkaan ole ratsumies vaan jalkaväen sotilas, joka liikkuu ratsain mutta taistelee jalan. Ensimmäinen rakuunakomppanioiden muodostaja kolmikymmenvuotisen sodan aikana vaikuttaa olleen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, jonka armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz jätti jälkeensä kuvauksen rakuunoiden synnystä. Poyntz kertoi, kuinka Mansfeldin armeija saapui Sleesiaan vuonna 1626. ”Jätimme sinne kanuunamme, ja siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz kirjoitti viitatessaan ensimmäistä kertaa rakuunoihin omana aselajinaan. Koska kaikille musketööreille ei riittänyt hevosia, Mansfeld määräsi heistä kolmetuhatta hevosten vetämien vankkurien kyytiin. Käytäntö levisi nopeasti, ja sodan lopulla kaikilla osapuolten armeijoilla oli vahvuudessaan lukuisia rakuunakomppanioita. Ruotsalaisissa vahvuusluetteloissa, kuten Westfalenin ja Thüringenin rykmenteistä marraskuussa 1641 laaditulla listalla, rakuunat oli kirjattu omaksi ratsuväestä (Cavalleri) ja jalkaväestä (Infanteri) erilliseksi aselajikseen (Dragoner).

 

Poikkeuksena osana Espanjan Flanderin laivasto-ohjelmaa suunnitellut fregatit, useimmat kolmikymmenvuotisen sodan sotilaallisista innovaatioista syntyivät sodankäynnin alatasolla sattuman tai olosuhteiden ja pakon sanelemina. Ratsupeitsi poistui käytöstä optimaaliseen ratsuväen taktiikkaan liitettyjen teoreettisten olettamusten takia, mutta kun sodankäynnin realiteetit eivät enää tukeneet olettamuksia, peitsi palasi takaisin ratsuväen aseeksi 1700-luvun puolivälissä. Jalkaväen peitsi ei menettänyt taktista vaikutustaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mutta sodan strateginen ulottuvuus, jossa armeijat joutuivat alati marssimaan pitkiä matkoja, ei suosinut aseen palveluskäyttöä sodankäynnin ruohonjuuritasolla. Orgaanisesti ilmaantunut pistin ei siten korvannut peistä vaan tuli ainoastaan täyttämään improvisoituna hätäratkaisuna peitsen poistumisen synnyttämää taktista tyhjiötä. Piilukoilla varustetut, pienikaliiberiset ja mahdollisesti rihlatut musketit eivät nekään edustaneet sotilaallista tuotekehitystä, vaan ne ainoastaan levisivät metsästyksestä ja linnustuksesta sodankäynnin erikoistilanteisiin. Ajan myötä 1600-luvun lopulla piilukoilla ja pistimillä varustetut musketit vakiintuivat universaaleiksi palvelusaseiksi, mutta silloinkin vain optimaalisuuden kautta yhdistäessään yhteen aseeseen kaksi eri sotilasteknistä ratkaisua, kiväärin ja pitkävartisen pistoaseen. Rakuunat olivat sotilaallinen innovaatio, joka vain odotti keksimistään. Strategisilta ulottuvuuksiltaan ja liikkuvuudeltaan ennen näkemättömän laajamittainen sota käytännössä edellytti, että armeijoiden oli jossain vaiheessa pakko siirtää jalkaväkeään joko hevosten selkään tai niiden vetämiksi. Siinä, missä modernit sotatieteen ajatuspajat näkevät sotilaallisen innovoinnin suunnitelmallisena, tavoitteellisena ja ennakoitavana ohjelmana, kolmikymmenvuotisen sodan innovaatiot kuuluvat sotahistorian pitkälle linjalle ominaisen sattuman, pakon ja sähläyksen piiriin.

 

 

 

Lähteitä

 

Giorgio Basta, Le gouvernement de la cavallerie légère (Rouen: Jean Berthelin, 1616).

 

Olli Bäckström, Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota (Helsinki: Gaudeamus, 2020).

 

Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018).

 

Louis de Gaya, A Treatise of the Arms and Engines of War (Lontoo: Robert Harford, 1678).

 

Jeffrey A. Isaacson, Christopher Layne ja John Arquilla, Predicting Military Innovation (Santa Monica: RAND, 1999).

 

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet (Tukholma: C. M. Thimgren, 1865).

 

E. Marquard ja J. O. Bro-Jørgensen, toim., Prins Christian (V.)s breve: Kancelliebreve I uddrag 1643–1647 med et tillæg af prinsens egenhændige breve 1627–1647, ii (Kööpenhamina: G. E. C. Gad, 1956).

 

Sydnam Poyntz, A. T. S. Goodrick, toim., The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636 (Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV, 1908).

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler, ii: 9 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

 

R. A. Stradling, The Armada of Flanders: Spanish Maritime Policy and European War, 1568–1668 (Cambridge: Cambridge University Press, 1992).

 

James Turner, Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671 (London: Richard Chiswell, 1683).

 

Johan Jacobi Wallhausen, Kriegskunst zu Pferdt (Frankfurt am Main: Pauli Jacobi, 1616).

lauantai 13. elokuuta 2022

Adwa - surkea sotaretki

 

Vuonna 1896 käytyä Adwan taistelua ei modernissa sotahistoriassa juuri muistella, vaikka kyse oli niin Afrikan kuin Euroopankin historian kannalta käänteentekevästä ja ratkaisevasta tapahtumasta. Tuossa taistelussahan Italian Eritrean siirtomaa-armeija tuhoutui lähes täysin kohdattuaan Etiopian keisarilliset joukot, joiden ei kaikkien aikalais- tai kenties myöhempienkään olettamusten mukaisesti olisi pitänyt pystyä lyömään sotajoukkoa, joka koostui modernisti koulutetuista ja aseistetuista [valkoisista] eurooppalaisista. Näin kuitenkin kävi, ja Adwa pysäytti Italian hankkeen tehdä Etiopiasta oma siirtomaansa – hanke, jonka lopulta toteutti fasistidiktaattori Benito Mussolini neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja vain lyhytaikaisesti ennen Italian Abessinian armeijan romahtamista vuonna 1941.

 

Raymond Jonasin kirja on siis tervetullut ja tarpeellinen lisäys Euroopan ja Afrikan sotahistoriaan. Jonas ei sorru siihen syntiin, että perkaisi ainoastaan itse Adwan taistelua maaliskuussa 1896, vaan hän avaa myös sodan taustoja ja seurauksia unohtamatta myöskään sellaisia uudelle sotahistorialle luonteenomaisia näkökulmia kuten mentaliteetteja ja identiteettejä. Jonasin kirja on lopulta kuvaus italialaisten ja etiopialaisten kohtaamisesta sekä sodassa että sen ulkopuolella – diplomatiassa, kaupankäynnissä, ennakkoluuloissa ja intiimeissä suhteissa. Kirjan päähenkilö on Etiopian karismaattinen keisari Menelik, joka aloitti poliittisen uransa Shoan kuninkaana ja joka nousi Etiopian valtaistuimelle vasta keisari Yohanneksen kaaduttua taistelussa Sudanin mahdilaisia (ääri-islamisteja) vastaan vuonna 1899. Menelikin poliittinen kumppani oli hänen oromovähemmistöön kuulunut vaimonsa Taytu, jonka laajan sukuverkoston kautta Menelik kykeni laajentamaan vaikutusvaltaansa Tigrayn provinssiin, joka oli perinteisesti ollut Etiopian keisarivallan ulottumattomissa.

 

Keisariksi noustuaan Menelik joutui etsimään jonkinlaisen vuorovaikutuskäytännön Eritrean eli Italian siirtomaaprovinssin kanssa (Eritrean nimi on italialainen väännös kreikan kielen sanasta erythros, ”punainen”, ja viittaa siten Punainenmereen). Paikkailtavaa riitti, sillä Italiassa tunnettiin suurta katkeruutta ja vihaa Etiopiaa kohtaan sen takia, että keisari Yohanneksen sotapäällikkö Alula oli vuonna 1887 tuhonnut pienen italialaisen sotaretkikunnan Dogalin taistelussa. Shoan kuninkaana Menelikin suhde keisari Yohannekseen oli etäinen, eikä hän ollut osallistunut Dogalin taisteluun. Tästä huolimatta italialaiset suhteutuivat Menelikiin epäluuloisesti ja pitivät tätä, ilmeisen aiheellisesti, opportunistisena juonittelijana. Menelikin oma huomio oli 1890-luvun alussa kohdistunut pitkälti eteläiseen Welaytan kuningaskuntaan, jonka hän valloitti vuonna 1894 brutaalin valloitussodan avulla. Menelik oli kuitenkin sen verran tietoinen kansainvälisen politiikan realiteeteista, että noustuaan keisarin valtaistuimelle hän lähetti ensi töikseen Italiaan luottomiehensä Ras Makonnenin johtaman diplomaattisen lähetystön. Kultivoitunut ja Italiaan myötämielisesti suhtautunut Ras Makonnen teki isäntiinsä suuren vaikutuksen, ja lähetystön seurauksena Etiopia ja Italia ratifioivat aiemman Wichalen sopimuksen. Tämä traaginen sopimus lopulta johti Adwan verilöylyyn. Pintapuolisesti sopimus oli ongelmaton: Etiopia kielsi orjakaupan alueellaan ja myönsi Italialle suosituimmuusasemaan Etiopian ulkomaankaupassa. Italia puolestaan myönsi Etiopialle mittavan lainan, jonka vakuutena olivat Hararin satamakaupungin tullitulot. Sopimuksen vaarallinen osa oli kuitenkin sen lisäpöytäkirja, jossa Etiopia luovutti Italialle vallan edustaa sitä kansainvälisissä asioissa. Tämä lisäys käytännössä teki Etiopiasta Italian protektoraatin, minkä lisäksi siinä myönnettiin Italialle omistusoikeus edellisenä kesänä tekemiinsä maavalloituksiin Asmaran ja Marebjoen välimaastossa. Koska sopimus oli kirjoitettu amharaksi ja italiaksi, sen sanamuotojen määrittelyt jättivät tulkinnanvaraa kummallekin osapuolelle.

 

Raymond Jonas kuvaa hyvin Italian tuolloista poliittista ilmastoa, jossa siirtomaavalta Afrikassa oli sekä kansallinen idée fixe että poliittisia jakolinjoja syventävä kuuma peruna. Kongon esimerkki vaikutti viestittävän, että jos Belgian kaltainen kääpiövaltio kykeni silpomaan itselleen Afrikasta valtaisan siirtomaan, toki myös Italia, historiallinen suurvalta, kykenisi vastaavaan suoritukseen Etiopiassa. Kolonialismikokeilu lähti liikkeelle Eritreasta, josta tuli pian ammottava rahareikä, sillä sinne muuttaneita, lopulta sangen harvoja italialaisia siirtolaisia tuli auttaa rahallisesti alkuun sekä tukea vielä pitkään sen jälkeenkin. Italian julkinen mielipide pysyi skeptisenä siirtomaahanketta kohtaan: miksi käyttää resursseja Afrikan siirtokuntien kehittämiseen, kun iso osa Italiasta itsestään oli taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti retuperällä? Pääministeri Francesco Crispi kuitenkin yllytti armeijan kenraaleita ottamaan Afrikkaa haltuun sotilasretkikuntien avulla, mikä käytännössä lopulta teki siirtomaahankkeesta sotilaallisen operaation. Crispin luottomies Eritreassa oli Oreste Baratieri, Italian siirtomaa-armeijan komentaja, jonka voitot edesmenneen keisari Yohanneksen poikaa Mangashaa vastaan Adwassa ja Coatitissa vuonna 1895 kannustivat niin Crispiä kuin Baratieriakin etenemään syvemmälle Etiopiaan – ja siten pakottamaan Menelikin hyväksymään Italian tulkinnan Wichalen sopimuksesta. Menelik teki sen, mitä häneltä saattoi keisarina odottaa: hän ei suostunut hyväksymään Etiopian statusta Italian protektoraattina, vaan vastasi maahantunkeutumiseen määräämällä Etiopian joukkojen liikekannallepanon.

 

Raymond Jonas kuvaa ansiokkaasti vastakkaisten armeijoiden epäsymmetriaa. Italian siirtomaa-armeija koostui aluksi pitkälti ns. askareista eli paikallisista eritrealaisista värvätyistä, joille oli annettu italialainen sotilaskoulutus ja moderni aseistus. Askarit kykenivät etenemään sotilashierarkiassa aliupseerin tasolle, mutta kaikki upseerit askaripataljoonissa olivat italialaisia. Tämä oli vakava heikkous, sillä ilman italialaisia kukaan ei komentanut yksiköitä ja niistä tuli pahimmassa tapauksessa täysin taistelukyvyttömiä raskaiden upseerimenetysten jälkeen. Tästä huolimatta askarit olivat puhdasoppisia ammattisotilaita, joille sotiminen oli elinikäinen ja periytyväkin ammatti. Askarit asuivatkin perheineen omissa sotilaskylissään, niin sanotuissa tukuleissa. Käytännössä askarit olivat Italian Afrikan armeijan eliittiä, sillä eurooppalaisen sotilaskoulutuksensa lisäksi he kestivät Etiopian ankaria olosuhteita italialaisia paremmin ja kykenivät liikkumaan marsseilla näitä verrattomasti ripeämmin. Italialaiset sotilaat olivat aluksi vähemmistö Baratierin armeijassa, mutta sotilasoperaation edetessä pääministeri Crispi laivasi yhä enemmän sotilaita Etiopiaan, kunnes italialaiset muodostivat enemmistön Baratierin operatiivisista prikaateista. Sotilaiden lisääminen kuitenkin kasvatti suunnattomasti sodan kitkaa, kun kenttäarmeija piti huoltaa modernin logistiikan periaatteiden mukaisesti eli rannikoilta prikaateihin johtavien huoltolinjojen avulla. Käytännössä nämä huoltolinjat koostuivat loputtoman pitkistä miesten ja muulien jonoista, jotka kuljettivat aseita, ammuksia, vettä ja ruokaa vuoristoisia kinttupolkuja pitkin (aikalaisvertaus Etiopiasta Afrikan Sveitsinä ei ollut perusteeton, sillä koko Etiopia sijaitsee toista kilometriä merenpinnan yläpuolella). Ei kestänyt aikaakaan, kun järjestelmä osittain romahti johtaen erityisesti juomaveden ja ruuan puutteeseen Baratierin armeijassa.

 

Menelikin sotajoukko operoi eri tavalla. Oikeastaan etiopialaisarmeija oli kuin jäänne kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudelta. Etiopialaisilla ei ollut logistiikkaa, vaan armeija elätti itsensä keräämällä tribuutteja läpikulkemiltaan alueilta. Monissa tapauksissa armeijan huolto muistutti ryöstelyä, eritotenkin kun ratsuväki liikkui tyypillisesti erillään pääjoukosta omilla muonanhankintaoperaatioillaan. Armeijan mukana kulki Menelikin koko hovi sekä usein sotilaiden vaimoja ja lapsia. Etiopiassa ei ollut palkka-armeijaa, vaan maanpuolustus oli velvollisuus, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miehet. Siviileineen kaikkineen Menelikin armeijassa on täytynyt olla pitkälti toistasataatuhatta henkeä. Aiemmin etiopialaisten aseistus oli koostunut keihäistä, kilvistä, miekoista ja musketeista, mutta Menelikin sotilailla oli lähitaisteluaseiden ohella kolmantena pääaseenaan takaa ladattava, moderni lukkokivääri. Näitä aseita olivat toimittaneet etiopialaisille sekä italialaiset itse että kaikenkarvaiset asekauppiaat, joita Afrikan sarven sodat olivat houkutelleet paikalle 1890-luvun aikana. Eräs näistä onnenonkijoista oli tunnetusti ranskalainen runoilija Arthur Rimbaud, joka ei lopulta kuitenkaan saavuttanut taloudellista menestystä hämärillä hankkeillaan.


 Taistelutavoiltaan armeijat eivät poikenneet paljoa toisistaan. Koska italialaiset olivat lukumäärältään lähtökohtaisesti alakynnessä, he pyrkivät käymään taisteluista suojaisista asemista kivääritulen ja kenttätykistön voimin. Etiopialaiset puolestaan pyrkivät hyökkäämään avoimemmassa maastossa, jossa he saattaisivat iskunsa voimalla ”kääntää” koko vihollisrintaman. Italialaiset olivat taitavampia käyttelemään kenttätykkejä, mutta etiopialaisten uudet Hotchkiss-tykit olivat teknisesti ylivertaisia italialaisten tykistöön verrattuna. Myös etiopialaiset osasivat käydä tehokasta positionalista sotaa, kuten he osoittivat vallatessaan italialaisilta Meleken linnoituksen piirityksen ja sitä seuranneen rynnäkön avulla helmikuussa 1896.

 

Itse Adwan taistelu on Raymond Jonasin kirjassa eräänlainen antikliimaksi. Käytännössä italialaiset hävisivät taistelun, ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Baratierin suunnitelmana oli tuhota etiopialaiset näiden leirissä Adwan ylängöllä. Tarkoitusta varten italialaiset operoivat kolmella prikaatilla, joita johtivat Baratieri itse sekä kenraalit Matteo Albertone ja Vittorio Dabormeda. Yhteistoiminnan sijasta prikaatien pakka hajosi erilleen, kun Albertone hyökkäsi omin voimin, vaikka hänen olisi pitänyt vain edetä ja odottaa muita, kun taas Dabormeda lähti etenemään aivan väärään suuntaan poispäin sekä muista prikaateista että etiopialaisista. Jonasin tulkinnan mukaan Albertone ja Dabormeda osoittivat liiallista itsenäisyyttä, oikeastaan jopa yritystä riistää taistelun hallinta esimieheltään Baratierilta itselleen. Sekoilu johti siten katastrofiin, kun etiopialaiset tuhosivat italialaisten prikaatit yksi kerrallaan aggressiivisilla hyökkäyksillään.

 

Raymond Jonas käyttää suuren osan kirjastaan taistelun jälkipyykin selvittelyyn, mikä on raikas poikkeus perinteisestä ”drum and trumpet” -sotahistoriasta, missä suuret taistelut itse vievät valtaosan kuvauksesta. Italialaisten paniikinomaista ja aseetonta pakoa Adwassa selittää seikka, joka on ollut perinteisesti hyvin arkaluontoinen Italiassa. Sotilaat olivat vakuuttuneita siitä, että etiopialaiset kastroivat sotavankejaan, mutta eivät niitä, jotka olivat heittäneet aseensa menemään. Tämä uskomus oli puoliksi totta, sillä etiopialaiset todellisuudessa kastroivat sotavankeja, mutta kuitenkin välittämättä siitä, oliko heillä ollut aseet vai ei. Kaikkia tuhansia italialaisvankeja ei kastroitu, mutta ilmeisesti satoja kuitenkin. Osa vangeista menehtyi julman teon aikana, osa selvisi hengissä ja palasi lopulta Italiaan. Etiopialaisten julmaa käytäntöä ei motivoinut niinkään kostonhimo tai sadismi kuin traditio, jossa vihollisen kivekset palvelivat voitonmerkkien tehtävää. Menelik paheksui menettelyä ja oli kieltänytkin sen, mutta keisarin kielloista huolimatta traditiota yhä toteutettiin Adwan taistelun yhteydessä. Kaikkein julmin kohtalo odotti kuitenkin askareita, joita Menelik syystä tai toisesta halusi kohdella pahaisina rikollisina. Perinteisen rangaistuksen mukaan sadoilta askareilta amputoitiin oikea kämmen ja oikea sääri. Mahdollisuus selviytyä hengissä tästä julmuudesta oli kastraatiota vähäisempi. Jonasin näkemyksen mukaan Menelik teki tässä menettelyssään vakavan virheen, sillä askareiden julmaa kohtelua ei hevin unohdettu, ja sotarikos herättikin eritrealaisissa kestävää vihaa ja katkeruutta etiopialaisia kohtaan.   

 

Raymond Jonas kuvaa kiinnostavasti italialaisten värikkäitä kohtaloita Menelikin sotavankeina Addis Ababassa. Etiopian nykyinen pääkaupunki oli tuolloin vielä sangen provinsiaalinen ja keskeneräinen hallintokeskus, mutta yli tuhannen italialaisen sotavangin ilmaantuminen kaupunkiin muutti sitä pysyvästi. Menelik näki italialaiset sotavangit poliittisena valuuttana, jota ei ollut syytä tuhlata tai menettää. Niinpä hän ei koonnut vankeja yhteen leiriin tai vankilaan, vaan majoitti heidät kaupungin asukkaiden koteihin. Menettely muistutti jälleen yhtä tapaa, jolla sotaa oli käyty 1600-luvun Euroopassa. Vankien tuli elättää itsensä työllä, josta heille maksettiin palkkaa. Sotavangit ostivat rahoillaan kaikkea muutakin kuin välttämättömiä elintarpeita, jolloin Addis Ababaan syntyi erityisesti italialaisia sotavankeja palvelevia markkinoita. Sotavangit ostivat usein takaisin tavaroita, joita heiltä oli Adawassa ryöstetty, minkä lisäksi heidän muuta kysyntäänsä ilmaantui täyttämään kauppiaita Kreikasta ja Ranskasta asti. Kulttuurillisten tarpeiden tyydyttämiseksi Addis Ababaan perustettiin ensin musiikkiteatteri San Carlino ja sen jälkeen luonnollisesti italialainen baari nimeltään Menelikin Saluuna. Baari herätti keisarin itsensä huomion, ja pian Menelik itse perusti Addis Ababaan oman trattorian, jossa tarjoiltiin etiopialaista ruokaa eurooppalaistyylisessä miljöössä. Sotavankeus etiopialaisten keskellä ja osana heidän arkielämäänsä pakotti niin vangit kuin heidän isäntänsäkin kulttuurillisten muurien ja ennakkoluulojen ylittämiseen. Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että etiopialaiset naiset ottivat italialaisia sotavankeja rakastajikseen ja avopuolisoikseen. Kaikki italialaiset eivät kuitenkaan lämmenneet ympäristölleen, vaan kantoivat ikuista kaunaa Adwassa todistamistaan – tai kokemistaan – julmuuksista.

 

Kirjansa loppuosassa Raymond Jonas avaa Adwan vaikutusta Etiopiassa ja Italiassa sekä kansainvälisessä julkisessa mielipiteessä. Itsenäisen ”mustan” valtakunnan sotilaallinen voitto ”valkoisista” eurooppalaisista herätti huomiota ns. Afrikan diasporassa eli Amerikan ja Karibian afrikkalaisvähemmistöissä. ”Abessiniasta”, kuten Etiopiaa tuolloin yleisesti nimitettiin, tuli eräänlainen kuviteltu ylpeyden ja identiteetin lähde afrikkalaisen diasporan jälkeläisille Amerikassa ja erityisesti Haitissa, maailman toisessa itsenäisessä afrikkalaistaustaisessa valtiossa. Myöhemmin Jamaikalla syntyi kokonainen uskonnollinen liike, rastafarit, jonka uskonnollisen hartauden keskipisteessä oli Ras Tafari, Menelikin luottomies Ras Makonnenin poika ja Etiopian viimeinen keisari hallitsijanimellään Haile Selassie. Etiopialle itselleen sodan hinta oli raskas, mutta myöntäessään julkisen audienssin kymmenille tai jopa sadoille tuhansille taistelussa kaatuneiden leskille ja orvoille Menelik sementoi keisarin symbolista ja konkreettista valtaa Etiopiassa aivan ennennäkemättömällä tavalla. Raymond Jonas pitääkin juuri Adwan taistelua modernin etiopialaisen kansallisvaltion luomishetkenä. Myös muualla maailmassa ”Abessinia” alettiin nähdä oikeana valtiona, ja Adwan voitosta kirjoitettiin ihailevia artikkeleita länsimaisessa lehdistössä. Jonas kuitenkin muistuttaa, että Menelik oli ehtinyt aloittaa määrätietoisen PR-kampanjan Etiopian asian ajamiseksi jo hyvissä ajoin ennen Adwaa.

 

Italiassa Adwan katastrofi synnytti poliittisen kriisin. Pian taistelun jälkeen Oreste Baratieri asetettiin sotaoikeudessa syytteeseen epäpätevästä sodanjohdosta ja oman komentopaikkansa hylkäämisestä, mutta tuomio oli lopulta vapauttava. Adwa myös rohkaisi kolonialismin vastaista poliittista liikettä, jossa vaadittiin koko Eritrean siirtokunnasta luopumista. Yllättävää kyllä, kolonialismin vastaiseen rintamaan liittyi myös Vatikaani, jota kuitenkin motivoi enemmän katkeruus ja viha Italian maallista valtiota kohtaan kuin mikään ylevä antikolonialistinen periaate. Vatikaani yritti tahallaan nakertaa valtion legitimiteettiä hankkeellaan kaapata sotavankien vapauttamisprosessi itselleen, mutta kaukaa viisas Menelik, joka ymmärsi tarpeen tehdä rauha juuri Italian valtion eikä Vatikaanin kanssa, sopi lopulta vankien vapauttamisesta Italian hallituksen virallisten edustajien kanssa. Sopiessaan vankien vapauttamisesta Italia suostui myös maksamaan Etiopialle korvauksen heidän ylläpitonsa aiheuttamista kustannuksista, minkä eleen Raymond Jonas sangen aiheellisesti tulkitsee sotakorvauksien maksamiseksi. Loppukaneetissaan Jonas toteaa Adwan olleen voitto koko Afrikalle, sillä se kyseenalaisti sen teleologisen olettamuksen, että Afrikan vääjäämättömänä kohtalona oli alistua eurooppalaisten kolonialistiselle laajentumiselle.

 

Raymond Jonasin kirjan kerronta on paikoin rönsyilevää, mutta kenties juuri sen ansiosta hän kykenee nostamaan esille kiinnostavia ja tuoreita näkökulmia Adwan taistelun ympäriltä eikä niinkään itse taistelusta. Jonas osoittaa kirjallaan, että ns. uudella sotahistorialla on paikkansa juuri sen kokonaisvaltaisen otteen ansiosta.


Raymond Jonas, The Battle of Adwa: African Victory in the Age of Empire (Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press, 2011).