Suomalaiset Kustaa II Aadolfin sotaretkellä 1630-1632

 

Sotalaitos Suomessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana

 

Suomessa vallitsi kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) aikana sama sotalaitos kuin muuallakin Ruotsin varsinaisessa valtakunnassa, mutta kuitenkin pienin paikallisin sävyeroin. Merkittävin ero liittyi ratsuväen varustamiseen. Vaikka 1600-luvun Ruotsissa oli käytössä asevelvollisuuteen perustunut ruotulaitos, ratsuväki koottiin joko aateliston ratsupalvelulla (rusttjänst), värväyksellä tai talonpoikien vapaaehtoisella palveluksella. Suomessa tärkein tapa tuottaa ratsusotilaita oli viimeksi mainittu eli vapaaehtoinen palvelus, jossa tarpeeksi varakkaat maatilat varustivat kruunun palvelukseen ratsusotilaan erilaisia verohelpotuksia vastaan. Tällainen mahdollisuus tarjoutui ainoastaan itsenäisille talonpojille tai kruunun vuokralaisille; kartanotalouden piiriin kuuluneet rälssitalonpojat eivät palvelleet ratsusotilaina. Koska Suomessa oli rälssitalonpoikia suhteellisesti vähemmän kuin muualla valtakunnassa, suomalaisten osuus ratsuväestä oli väestönlukumäärään suhteutettuna poikkeuksellisen suurta.[1]

 

Jalkaväen varustamisen suhteen Suomi ei poikennut muusta Ruotsista. Kotimainen sotalaitos perustui ruotuväkeen, joka käytännössä tarkoitti talonpoikien asevelvollisuutta. Ruotulaitoksessa perintötilat ja kruunun tilat järjestettiin kymmenen talokunnan ruoduksi, joista jokaisesta otettiin asepalvelukseen yksi mies. Aluksi asevelvollisuus ei koskettanut rälssitalonpoikia, mutta kolmikymmenvuotisen sodan aikana myös heitä otettiin sotaväkeen suhteella yksi mies per kaksikymmentä rälssitaloa. Väenoton olosuhteiden vaihdellessa näitä suhteita ei aina noudatettu tarkasti, ja ajoittain kruunun tiloilta saatettiin ottaa yksi sotilas viittätoista talokuntaa kohti.[2] Koska ruotulaitos kallistui vahvasti perintö- ja kruunutilojen miesväen varaan, myös ruotuväessä suomalaisten sotilaiden osuus valtakunnan sotavoimasta oli suhteettoman suurta. Väenotto tapahtui viranomaisvalvonnassa ja paikallisyhteisön intressejä huomioon ottaen. Ennen väenottotilaisuutta pitäjän kirkkoherra laati manttaaliluettelon kaikista 15–60-vuotiaista miehistä. Itse kutsuntatilaisuuden toimitti lautakunta virallisen väenottokomissaarin johdolla. Sotilaiden valinta toteutettiin tiettyjen kohtuullisuusperiaatteiden puitteissa ja konsultaatiossa ruotua edustavan ruotumestarin kanssa.[3] Historioitsija Robert I. Frost on esittänyt, että asevelvollisuus eli utskrivning jopa täytti hyödyllistä sosiaalista funktiota maalaisyhteisöissä, jotka pääsivät sen avulla eroon taloudellisesti epäitsenäisistä ja potentiaaliseksi taakaksi muodostuvista nuorukaisista.[4]

 

Kolikon toinen puoli oli kuitenkin se, että väenottojen yhteydessä esiintyi runsaasti sotilaskarkuruutta. Erään laskelman mukaan sotilaskarkurien osuus palvelukseen kutsuttujen ruotumiesten kokonaislukumäärästä oli lähes neljännes vuosien 1629 ja 1648 välillä.[5] Karkuruus ei ollut kuitenkaan yksin ruotujakolaitoksen ominaispiirre, sillä karkureita valui jatkuvasti pois myös Euroopan värvätyistä armeijoista. Esimerkiksi Ranskan sotaministeri François Sublet de Noyers joutui vuonna 1640 ohjeistamaan leirimarsalkka (maréchal de camp) La Ferté-Imbaultia, että Lothringenin rintamalle tarkoitetut kymmenen sadan miehen vahvuista jalkaväen komppaniaa oli järjestettävä uudelleen neljäksi viidenkymmenen miehen komppaniaksi sotilaskarkuruuden ja passe-volantien eli haamusotilaiden aiheuttaman miespulan vuoksi.[6] Suomalaisten sotilaskarkuruudelle oli tyypillistä se, että se tapahtui väenottojen alla. Kun suomalaiset ruotumiehet oli laivattu Euroopan taistelunäyttämöille, heidän sotilaskarkuruutensa oli värvättyihin sotilaisiin verrattuna lähes olematonta.

 

Suomalaisia palveli sotaväessä myös värvättyinä eli palkkasotilaina. Sotilaita värvättiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana joko komissiolla, sopimuksella tai pakolla.[7] Pakkovärvääminen oli eurooppalaisissa maavoimissa verrattain harvinaista 1600-luvun alkupuoliskolla, ja siihen turvauduttiin kenties eniten sisällissodan repimässä Britanniassa, missä sekä kuningas Kaarle I:n puolesta sotineet rojalistit että heitä vastustaneet parlamentaristit harjoittivat sitä systemaattisesti vuosina 1643–1644.[8] Kolmikymmenvuotisen sodan osapuolista pakkovärväykseen turvautui lähinnä Espanja, joka ryhtyi järjestämään Kastiliassa pakkovärvättävien arpajaisia 1630-luvulla. Pakkovärväys ei kuitenkaan muuttanut miksikään Kastilian akuuttia miespulaa, ja pian armeijan riveihin päädyttiin pakkovärväämään ikäloppuja, vankeja, irtolaisia ja jopa raajarikkoja. Harvat näistä sotilaista päätyivät koskaan Flanderin, Ranskan tai Italian rintamille.[9] Ruotsin armeijassa pakkovärväämiselle ei ollut juurikaan tarvetta yleisen asevelvollisuuden takia.

 

Sopimuksen avulla ns. yleiseltä sotilasurakoitsijalta ostettiin tai vuokrattiin kokonainen sotajoukko joko valmiina tai lyhyellä varoitusajalla. Sotilasurakoitsija käytti omaa pääomaansa rykmentin värväämiseen, aseistamiseen ja ylläpitoon, mistä urakan antaja (kruunu) myöhemmin kompensoi häntä tavalla tai toisella. Tällaiset rykmenttien ytimenä oli kokeneiden sotilaiden kaaderi, jota rykmentin omistanut sotilasurakoitsija täydensi värväämällä uusia sotilaita mistä tahansa heitä helpoiten löytyi.[10] Sopimusrykmenttien miehistö saattoi olla lopulta hyvinkin kirjavaa ja kansainvälistä. Erääseen Baijerin herttua Maximilianin palvelukseen vuonna 1644 värvätyn jalkaväkirykmentin miehistöön kuului 534 saksalaista, 217 italialaista, 54 puolalaista, 51 sloveenia, 26 kreikkalaista, 24 burgundilaista, 24 lothringenilaista, 18 dalmatialaista, 15 ranskalaista, 14 böömiläistä, 14 turkkilaista, 11 espanjalaista, viisi unkarilaista, kaksi skottia, kaksi kroaattia, yksi sisilialainen ja yksi irlantilainen.[11] Ruotsalaiset sopimusrykmentit oli tyypillisesti värvätty Saksassa tai Brittein saarilla. Kaikkein tarkoituksenmukaisimpia sopimussotilaita löytyi Skotlannista, missä Ylämaiden klaanijärjestelmä piti aseissa ja taisteluvalmiina kokonaisia ”välittömiä rykmenttejä” (instant regiments).[12]

 

Eniten ruotsalaiset suosivat värväystä komissiolla. Tässä järjestelyssä kruunu päätti, kenelle myönnettiin ”patentti” joukkojen värväämisestä, millä alueella, missä kokoluokassa ja mitä tarkoitusta varten. Tyypillisesti värväyskomissio myönnettiin kapteeneille, jotka värväsivät sen valtuuttamana komppanian kokoisen yksikön.[13] Komission saanut kapteeni värväsi tarvittavat määrät miehiä, maksoi heille mahdollista värväysrahaa ja huolehti komppanian siirtämisestä ennalta sovittuun paikkaan virallista katselmusta ja kruunun komissaarien toimittamaa tarkastusta varten. Tässä yhteydessä kapteeni maksoi komppanian sotilaille heidän ensimmäisen palkkansa kruunun puolesta. Käytännössä tämä toteutui niin, että kruunu oli komission yhteydessä maksanut kapteenille summan rahaa, josta tämä sitten maksoi sotilaille palkat ja vähensi mahdolliset aseistuksen ja varustamisen kulut. Komissiossa kapteeni ei siis itse omistanut komppaniaa yleisen sotilasurakoitsijan tavoin, vaan pelkästään aliurakoi sen värväämisen kruunun toimeksiannosta.[14]

 

Ruotsin kruunu värväsi komissiolla sotilaita tyypillisesti Baltiassa ja Saksassa. Kustaa II Aadolfin armeijoiden koon paisuessa vuosien 1630 ja 1632 välillä myös sotilaiden palkkasaatavat kasautuivat. Kuninkaan kuoleman jälkeen vuonna 1633 Axel Oxenstiernan holhoojahallitus teki radikaalin ratkaisun ja siirsi komissiolla värvätyt palkkasotilaat yleisen sotilasurakoinnin piiriin. Tuolloin sotilasurakoitsijaeverstit ottivat itse vastatakseen rykmenttiensä sotilaille sekä omille aliurakoitsijoilleen kertyneistä palkkasaatavista vastineeksi kruunun sitoutumisesta sotilasurakoitsijoiden kompensaatioon joko rahalla tai Saksasta valloitetuilla läänityksillä. Jälkimmäinen lupaus oli paitsi rahamaksua realistisempi myös sitä monin tavoin houkuttelevampi, sillä läänityksen mukana sotilasurakoitsija sai itselleen paitsi korkean aseman Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säätyhierarkiassa, niin myös läänitykseen liittyvät vero-, vuokra- ja tullitulot.[15] Tämä järjestely ei juuri vaikuttanut suomalaisiin jalkaväen sotilaisiin, jotka palvelivat pääosin varuskuntajoukkoina ja siten materiaalisesti kenttäjoukkoja turvatummassa asemassa (myös ruotumiehille maksettiin palkkaa).

 

Suomalaisia oli paljon aseissa Kustaa II Aadolfin Saksan-sotaretken aikana, mutta kaikki heistä eivät suinkaan palvelleet kruunua Saksan sotakentillä. Kesällä 1630 Pommerissa oli alle 3 000 suomalaista, kun samaan aikaan Tukholman valtaneuvosto päätti jättää kotivaltakunnan puolustukseksi vähintään 7 000 suomalaista. Vuosien 1630–1632 sotaretken aikana suomalaisia sotilaita onkin löytynyt todennäköisemmin Ruotsin, Suomen, Inkerin ja Liivinmaan varuskunnista kuin Saksassa taistelleista kenttäarmeijoista.[16] Kaiken kaikkiaan suomalaisia sotilaita laskettiin kesällä 1630 olleen käytettävissä lähes 14 000 miestä. Vuoden 1630 jalkaväen katselmuksiin osallistuivat seuraavien everstien rykmentit: Reinhold Metstake (Porin lääni), Antoni Jörgenreich (Raaseporin lääni), Ernst Creutz (Uusimaa), Henrik Bürtz (Hämeen lääni), Klas Hastfer (Savo), Jakob Skotte ja Hans Wrangel (Viipurin lääni).[17] Jalkaväen kokonaisvahvuus olisi siten ollut 59 komppaniaa. Suomalaisen ratsuväen 24 komppaniaa oli jaettu Gustaf Hornin, Åke Tottin ja Otto Yxkullin eskadrooniin.[18]

 

Ruotsissa oli kokeiltu 1620-luvulla järjestelyä, jossa hallinnolliset maakuntarykmentit toimivat täydennysyksiköinä sotanäyttämön kenttärykmenteille. Järjestelmästä oli luovuttu vuoteen 1630 mennessä, mutta rykmentit säilyttivät yhä alueellisen luonteensa. Esimerkiksi Ernst Creutzin jalkaväenrykmentin miesvoima koottiin kokonaisuudessaan Uudeltamaalta (josta käytettiin myös Porvoon läänin nimikettä).[19] Maakuntarykmentit tekivät kuitenkin voimakkaan paluun vuoden 1634 hallintomuodossa, jonka yhteydessä Suomeen muodostettiin Turun, Porin, Hämeen, Uudenmaan, Viipurin, Savon ja Pohjanmaan jalkaväenrykmentit sekä Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan sekä Viipurin ja Savonlinnan ratsurykmentit.[20] Kolmikymmenvuotisen sodan aikana perustettujen rykmenttien perinne elää yhä Porin ja Uudenmaan prikaateissa.

 

Suomalainen jalkaväki Saksassa 1630–1632

 

Suomesta lähti Saksan sotanäyttämölle aluksi vain kaksi jalkaväenrykmenttiä eli Porin ja Savon rykmentit.[21] Aivan ensimmäisessä maihinnousuaallossa heinäkuussa 1630 ei ollut mukana suomalaisia, mutta pian Kustaa II Aadolfin rantautumisen jälkeen Saksaan saapuivat Suomesta Reinhold Metstaken ja Klas Hastferin jalkaväenrykmentit (yhteensä 1 930 miestä) sekä Reinhold Wunschin ja Torsten Stålhandsken seitsemän ratsukomppaniaa (yhteensä 896 miestä).[22] Huhtikuussa 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaisesti loput suomalaiset jalkaväenrykmentit olisi sijoitettu kotivaltakunnan rajojen sisälle: Creutzin ja Bürtzin rykmentit Narvaan, Jörgenreich Riikaan, Wrangel Liivinmaalle ja Skotte Inkeriin. Lisäksi Viroon haluttiin sijoittaa Sääksmäen pitäjän ruotumiehistä koottu jalkaväen eskadroona, jota komensi eversti Grass. Kotimaan puolustukseksi laskettiin jätetyn 1 060 ratsusotilasta, joka oli noin kolmannes suomalaisten ratsusotilaiden kokonaismäärästä.[23] Todellisuudessa näitä siirtoja ei toteutettu suunnitelman mukaisesti, sillä esimerkiksi Creutzin ja Skotten rykmentit olivat yhä Suomessa kuninkaan kuolinpäivänä 6. marraskuuta 1632.[24]

 

Hastferin savolaiset ottivat asiakirjojen mukaan osaa Wolgastin piiritykseen heinä-elokuussa 1630, kun taas Metstaken porilaiset vaikuttavat aluksi jääneen Stettiniin varuskuntajoukoksi.[25] Ruotsalaiset valtasivat Wolgastin rynnäköllä lyhyen piirityksen jälkeen. Kaupungin piiritykseen liittyi myös keisarillisten yritys rikkoa piiritys kolmen Anklamista lähetetyn rykmentin voimin, mutta yritys epäonnistui keisarillisten hävittyä taistelun Wolgastia piirittäneitä ruotsalaisrykmenttejä vastaan. Tuolloin myös Hastferin savolaisrykmentti lienee saanut tulikasteensa.[26] Metstaken porilaisrykmentin tarina ei juurikaan etene Saksaan saapumisen jälkeen. Rykmentti siirrettiin talvimajoitukseen Stralsundiin, missä se pysyi varuskuntajoukkona koko Kustaa II Aadolfin sotaretken ajan. Suomalaisten olosuhteet Stralsundissa eivät olleet helpot. Kenraalit Åke Tott ja Johan Banér valittivat kuninkaalle marraskuussa 1630, että Stralsundin varuskuntajoukot heikkenivät päivittäin ja että ”kummankin suomalaisrykmentin” yhteisvahvuus ei enää ylittänyt kahdeksaasataa.[27] Syynä miestappioihin vaikuttaisi olleen Pommerissa tuolloin riehunut rutto, josta kirjoitti omissa muistelmissaan myös skottilainen palkkasoturi Robert Monro.[28]

 

Maaliskuussa 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaan Hastferin ja Metstaken rykmentit olivat kummatkin vielä tuolloin Stralsundissa ja kummankin vahvuus olisi ollut pyöreät 600 miestä.[29] Metstaken porilainen rykmentti ei enää poistunutkaan Stralsundista ennen kuin vasta vuonna 1635, jolloin rykmentti laivattiin takaisin Suomeen 500 miehen vahvuisena.[30] Porilaisten ainoaksi ylös kirjatuksi taistelutoimeksi jäi sarja epämääräisiä katutappeluita Stralsundiin sijoitettujen skottilaisten palkkasotureiden kanssa. Amiraali Erik Ryningin mukaan nujakan seurauksena Stralsundissa oli järjestetty sotaoikeuden istunto ja jaettu rangaistuksia.[31] Metstaken rykmentti kärsi pitkään huonosta huollosta, mikä suomalaisen sotakomissaari Erik Andersonin (Eerikki Antinpoika) arvion mukaan aiheutti rykmentille miestappioita. Anderson löysi rykmentistä lukuisia väärinkäytöksiä, kuten palkkalistoilla olevia haamusotilaita sekä rykmentin rahavarojen väärinkäyttöä.[32] Taudit, aliravitsemus ja mahdollinen sotilaskarkuruus selittänevät rykmentin miesvahvuuden merkittävän alenemisen vuosien 1630 ja 1635 välillä.

 

Kesällä 1631 Pommeriin saapui myös Pohjan rykmentti, jonka miehistöä kuvattiin itäpohjanmaalaisiksi eikä suomalaisiksi. Rykmentti ilmaantui Stettinin varuskunnan rulliin eversti Alexander von Essenin itäpohjanmaalaisena rykmenttinä elokuussa 1631.[33] Syyskuun rullissa rykmentti oli kuitenkin siirtynyt eversti Hans Kyhlen komentoon. Tuolloin osa rykmentin sotilaista oli jo ehditty merkitä sairaiksi Stralsundissa ja Greifswaldissa.[34] Stralsundissa olevat itäpohjanmaalaiset oli organisoitu everstiluutnantti Anders Utterin eskadroonaksi, ja heistä oli olemassa ainoastaan sairastuneiden rulla.[35] Syynä sairastumisiin vaikuttaisi olleen pula juomavedestä joukkojenkuljetusaluksissa, mistä syystä monet sotilaat olivat epätoivoissaan juoneet merivettä matkan aikana.[36] Marras–joulukuussa 1631 Kyhlen rykmentti oli siirtynyt Stettinin rullista Greifswaldiin.[37] Kamarikollegion vahvuusarvioissa itäpohjanmaalaisen rykmentin kahdeksan komppanian yhteisvahvuudeksi oli suunniteltu 1 200 miestä. Saksaan oli tarkoitus laivata vuoden 1631 aikana myös 900 värvättyä itäpohjanmaalaista.[38] Syyskuussa 1631 Stralsundiin oli merkitty saapuneiksi Kyhlen kahdeksan komppaniaa ja 1 200 miestä, mutta mistään värvätyistä itäpohjanmaalaisista ei löydy vahvuusluettelossa mainintaa.[39] Myös Kyhlen 1 200 miestä vaikuttaa liioitellulta luvulta, ja siihen on saatettu sisällyttää joukkoja, jotka eivät poistuneet Suomesta.

 

Hans Kyhlen rykmentin tarkoituksena ei ollut jäädä Stralsundiin varuskuntajoukoksi, sillä 31. syyskuuta laaditun vahvuusluettelon mukaan rykmentti aiottiin siirtää kenttätehtäviin kenraali Åke Tottin alaisuudessa.[40] Koska rykmentti ei vahvuusluetteloiden perusteella osallistunut Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan vuoden 1632 alussa suuntautuneeseen sotaretkeen, sen voi olettaa pysyneen tuolloin Mecklenburgissa.[41] Siellä ruotsalaisilla oli vuoden 1631 aikana vaivoinaan keisarillisten yhä hallussaan pitämät Rostockin ja Wismarin kaupungit, joiden saartamiseen jouduttiin sitomaan useita joukko-osastoja.[42] Kyhlen rykmentti otti osaa ainakin jälkimmäisen kaupungin saartoon, sillä heinäkuussa 1632 laadittu vahvuusluettelo paljastaa Kyhlen 800 miehen vahvuisen rykmentin asettuneen varuskunnaksi Wismariin ja sen ympäristöön (Wismar oli vihdoin antautunut ruotsalaisille tammikuussa 1632).[43] Keväällä 1633 Kyhlen rykmentti oli yhdessä Salzburgin ja Leslien rykmenttien kanssa levittäytynyt Wismariin, Bützowiin, Warnemündeen ja Walfischin pikkusaarelle.[44] Vuoden 1635 joukkojenjaottelun mukaan neljä komppaniaa ja 852 miestä oli tarkoitus siirtää kotimaahan, ja Saksaan olisi jäänyt Kyhlen rykmentistä vain alle puolet eli 400 miestä neljässä komppaniassa.[45] Huhtikuussa 1636 viisi Kyhlen rykmentin komppaniaa oli päätynyt Liivinmaalle Riian varuskuntajoukoksi.[46] Wismariin, Warnemündeen sekä Poelin ja Walfischin saarille oli jäänyt noin 500 miestä, joista jälleen käytettiin Essenin rykmentin nimitystä.[47]

 

Hastferin savolainen rykmentti ei jäänyt Itämeren rannalle varuskuntatehtäviin. Kesällä 1631 kahdeksan komppaniaa ”Hastfehrin suomalaisia” lähetettiin Mecklenburgista Saksin vaaliruhtinaskuntaan liittyäkseen siellä osaksi kuninkaan johtamaa kenttäarmeijaa. Savolaiset ruotumiehet löysivät tiensä kuninkaan luokse, sillä Breitenfeldin taistelupäivänä 7. syyskuuta 1631 ruotsalaisten kenttäarmeijan taisteluvahvuudesta löytyvät kaikki Hastferin kahdeksan komppaniaa, joiden kokonaisvahvuudeksi oli merkitty 380 miestä.[48] Koska ruotsalaisten jalkaväki oli keskitetty aikakauden taistelutavan mukaisesti rintaman keskustaan, myös Hastferin savolaiset ovat taistelleet siellä keskustan komentajan, kenraali Maximilian Teuffelin alaisuudessa. Heidän asemansa vaarallisuudesta kertoo jotain se, että Teuffel itse kaatui taistelussa yrittäessään ottaa yhteyttä armeijan oikealla sivustalla taistelleeseen kuninkaaseen.[49] Kun Hastferin rykmentin vahvuus laskettiin seuraavan kerran Erfurtissa 23. syyskuuta, savolaisten vahvuus oli laskenut 320 mieheen. Hastferin rykmentti toisin sanoen menetti Breitenfeldin taistelussa kaatuneina ja haavoittuneina 60 miestä.[50]

 

Breitenfeldin voitokkaan taistelun jälkeen Hastferin savolaiset kulkivat armeijan pääjoukon mukana Frankfurt am Mainiin ja Mainziin. Osa savolaisista jäi matkan varrelle Königshofeniin, minne sijoitettiin vuonna 1632 laaditun vahvuusluettelon mukaan kaksi suomalaista varuskuntakomppaniaa (yhteensä noin sata miestä).[51] Loput Hastferin savolaisista seurasivat kuningasta tämän Baijerin-sotaretkelle keväällä 1632. Aikalaislähteen mukaan suomalaisia osallistui Lechvirran ylityksen yhteydessä (juliaanisen kalenterin mukaan) 4–5. huhtikuuta 1632 käytyyn taisteluun, jonka aikana suomalaiset pioneerit rakensivat vihollisen kiivaan tulen alla linnoitetun sillanpääaseman keisarillisten puolustamalle joen itärannalle.[52] Lechvirran ylitykseen osallistui 300 suomalaista, joita kannustivat uhkarohkeaan joen ylitykseen kuninkaan lupaamat kymmenen taaleria per mies.[53] Ruotsin puolustusvoimien oman virallisen sotahistorian mukaan savolaisten muodostelma ei enää täyttänyt rykmentin määritelmää, vaan oli tuossa vaiheessa kutistunut eskadroonaksi.[54] Yhdeksän päivää taistelun jälkeen rykmentin vahvuudeksi laskettiin Augsburgissa 64 upseeria ja aliupseeria sekä 270 rivisotilasta. Koska Hastferin rykmentti oli jo tuolloin joutunut jättämään osan miehistään Königshofenin varuskunnaksi, rykmentti näyttää saaneen lisävahvistuksia paikan päällä värvätyistä saksalaisista.[55]

 

Kesäkuun alussa tehdyn vahvuuslaskennan mukaan Hasftferin rykmentissä olisikin ollut vain 175 suomalaista neljässä komppaniassa, vaikka koko rykmentin kokonaisvahvuudeksi ilmoitettiin kahdeksan komppaniaa.[56] Kesällä 1632 laaditun ehdotuksen mukaisesti Hastferin oli tarkoitus komentaa 12 komppanian eli 500 miehen vahvuista rykmenttiä, johon ei enää olisi sisällytetty neljää suomalaiskomppaniaa.[57] Heinäkuussa 1632 laaditut rullat vahvistavat Hastferin rykmentin kansallisuuden muutoksen. Esimerkiksi Hastferin rykmentissä palvelleiden kapteeni Georg Zieglerin ja kapteeni Hans Georg von Bergin musketöörikomppanioiden miehistöjen nimet ovat kaikki saksalaisia.[58] Piiritetyn Nürnbergin avuksi tarkoitetun sotajoukon vahvuusluettelo paljastaa suomalaisen jalkaväen lukumääräksi 208 tervettä ja 26 sairastunutta sotilasta, kun taas Hastfer johti suomalaisista erillään 578 ”uutta” sotilasta. Tämä jälkimmäinen joukko on todennäköisesti koostunut kokonaan värvätyistä saksalaisista.[59] Nuo 208 taistelukykyistä suomalaista marssitettiin 8. syyskuuta Nürnbergiin, kun taas Hastferin 668 miehen vahvuisen rykmentin ilmoitettiin olevan tuolloin jo valmiiksi Nürnbergissä.[60] Ilmeisesti Hastferin värväystoiminta olikin keskittynyt juuri tuohon keisarilliseen vapaakaupunkiin, jolla oli monista muista Saksan kaupungeista poiketen omat asevoimansa.[61]

 

Lokakuun alussa kuninkaan mukana Svaabiassa oli 222 suomalaista, jotka eivät vaikuttaneet kärsineen juurikaan tappioita Nürnbergin piirityksen aikana. Hastferin 550 värvättyä saksalaista oli jätetty samaan aikaan Nürnbergin varuskuntajoukoksi. Hänen alaisuudessaan oli myös Königshofenin varuskunta, jonka miesvahvuus oli kasvanut sadasta suomalaisesta kahdeksisadaksi sotilaaksi, joiden kansallisuuta ei erikseen mainittu.[62] Klas Hastferin rykmentin alkuperäiset savolaiset seurasivat Kustaa II Aadolfia Lützenin taisteluun, johon heitä osallistui vahvuusluettelon mukaan 204 miestä.[63] Vaikka Lützenin taistelu 6. marraskuuta 1632 ei ollut pelkästään kolmikymmenvuotisen sodan vaan jopa koko Saksan siihenastisen historian verisin, savolaiset vaikuttavat selvinneen siitä erittäin lievillä tappioilla. Taistelun jälkeen kuninkaansa menettänyt ruotsalaisarmeija vetäytyi länteen ja Erfurtiin, missä suomalaisten vahvuudeksi ilmoitettiin pyöreät 200 miestä. Samassa vahvuusluettelossa ilmoitettiin Königshofenin varuskunnan koostuvan 250 suomalaisesta, mikä tuskin on todenmukainen kirjaustapa, sillä ainakin osa varuskunnan miesvahvuudesta lienee koostunut muista kuin suomalaisista.[64] Heinäkuussa 1632 Königshofenissa tiedetään olleen 173 miestä ”Carl Hårdin väkeä”, jotka ovat olleet joko ruotsalaisia tai värvättyjä saksalaisia.[65]

 

Savolaisten seuraava asemapaikka vaikuttaa olleen Augsburgin kaupunki, jonka varuskuntaan lukeutui vuonna 1634 neljäsataa suomalaista. Tämä joukko lienee koostunut Erfurtista ja Königshofenista siirretyistä varuskuntajoukoista.[66] Pian Nördlingenissä syyskuussa 1634 ruotsalaisista saavuttamansa voiton jälkeen keisarilliset ryhtyivät saartamaan Augsburgia. Piiritetty kaupunki kärsi hirvittävästä nälänhädästä, joka tappoi aikalaislähteen mukaan lähes kaksisataa asukasta viikossa. Aikalaispamfletin kauhukertomuksen mukaan eräs nälästä hulluksi tullut kaupunkilaisnainen oli jopa murhannut ja syönyt omat lapsensa.[67] Näin hirvittävissä olosuhteissa Augsburgin ruotsalaisvaruskunnalle ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antautuminen. Antautumisneuvottelut aloitettiin helmikuun puolivälissä, ja niiden pohjalta laadittiin virallinen antautumissopimus 1. maaliskuuta 1635. Aikakauden sotilastapojen mukaan kunniakkaasti antautunut varuskunta sai poistua kaupungista aseineen ja tarvikkeineen sekä palavat musketinluntut sotilaiden hampaiden väliin uhmakkaasti purtuina. Vain tykit ja niiden ammukset tuli jättää kaupunkiin.[68] Keisarillisten sotilaiden saattamana Augsburgin varuskunnan sotilaat siirtyivät Erfurtiin, joka oli yhä ruotsalaisten hallussa (ja pysyi heidän käsissään aivan sodan loppuun asti).[69] Augsburgiin jäi 1 400 ruotsalaista, jotka olivat liian sairaita tai nälästä heikkoja matkatakseen Erfurtiin. Kaupungista poistui aikalaislähteen mukaan 1 200 tervettä sotilasta, jotka kuuluivat ”vanhaan siniseen sekä suomalaiseen rykmenttiin.”[70] Tämä jälkimmäinen rykmentti viittaa epäilemättä niihin savolaisiin, jotka muodostivat Klas Hastferin rykmentin alkuperäisen miehistön. Kustaa II Aadolfin sotaretkestä henkiin jääneiden savolaisten kohtalona oli ilmeisesti jäädä loppusodan ajan Erfurtin varuskuntajoukoksi ja muuntautua ajan myötä osaksi kaupungin asukaskuntaa.

 

Kustaa II Aadolfin Saksan-sotaretkelle melkein ehti mukaan vielä neljäs suomalainen jalkaväenrykmentti. Kuninkaan kuolinpäivänä 6. marraskuuta 1632 valtaneuvosto kirjoitti Kustaa II Aadolfille kirjeen, jossa se ilmoitti lähettävänsä Uudenmaan rykmentin Suomesta Wismariin eversti Hans Bergin komennossa.[71] Valtaneuvoston suunnitelmissa kahdeksan komppanian eli arviolta tuhannen miehen vahvuinen rykmentti oli tarkoitus sijoittaa Staden, Buxtehuden ja Halberstadtin alueelle Ala-Saksin valtakunnanpiirissä.[72] Vuonna 1636 Bergin uusmaalainen rykmentti oli Tukholman kamarikollegion tietojen mukaan Stadessa 800 miehen vahvuisena varuskuntana.[73] Hans Bergin rykmentti oli tarkoitus siirtää 700 miehen vahvuisena takaisin kotimaahan vuoden 1636 aikana, mutta vielä seuraavana vuonna löydämme kolme Bergin komppaniaa (200 miestä) osana kenraaliluutnantti James Kingin kenttäarmeijaa Mindenissä.[74] Vuonna 1638 Kingin alaisuudessa palvellut Uudenmaan rykmentti oli jälleen paisunut kahdeksaan komppaniaan ja 518 mieheen. Myös Bergin uusmaalaista rykmenttiä saatettiin Hastferin savolaisten tapaan täydentää saksalaisilla värvätyillä.[75] Vuonna 1640 rykmentin miesvahvuus oli Osnabrückissä enää 424 miestä, ja se kutistettiin tuolloin virallisesti jalkaväen eskadroonaksi.[76] Kun Westfalenin sopimukseen johtaneet rauhanneuvottelut aloitettiin Osnabrückissä vuoden 1643 alussa, ruotsalaisen varuskunnan oli poistuttava kaupungista, josta oli tuolloin tullut neuvottelujen edellytysten mukaisesti neutraalia ja demilitarisoitua maaperää. Osnabrückin evakuoinnin seurauksena suurin osa varuskuntajoukoista päätyi läheiseen Mindeniin.[77]  On mahdollista, että uusmaalaisten ruotumiesten rippeet joutuivat Mindenistä käsin ottamaan vielä osaa Tanskaa vastaan käytyyn, niin sanottuun Torstenssonin sotaan (1643–1645) Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan alueella.

 

Hakkapeliittojen sotaretket 1630–1632

 

Heinäkuussa 1630 Suomessa kerättiin katselmuksiin 24 ratsuväen komppaniaa: yhdeksän komppaniaa Karjalasta, kahdeksan Uudeltamaalta, kuusi Satakunnasta ja yksi Pohjanmaalta. Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta kootut kahdeksan komppaniaa lähetettiin kesällä ja syksyllä Pommeriin, missä ne järjestettiin kahdeksi Torsten Stålhandsken ja Reinhold Wunschin johtamaksi eskadroonaksi.[78] Toukokuussa 1631 Pommeriin saapui vielä Hans Eckholtin viisi ratsuväen komppaniaa, joiden miehistö oli ilmeisesti koottu Satakunnan pitäjistä.[79] Kuninkaan johtamassa maihinnousun ensimmäisessä aallossa Usedomin saarelle heinäkuussa 1630 oli mukana 20 komppaniaa götanmaalaista ja smoolantilaista ratsuväkeä sekä 48 smoolantilaisen ja taalainmaalaisen ratsastavan tarkka-ampujan mysteerinen komppania kapteeni Niels Krakin komennossa (he olivat ilmeisesti kuninkaan henkilökohtaisia henkivartijoita). Pian ruotsalaisten rantauduttua Saksaan heidän vahvistuksekseen saapuivat Suomesta Stålhandsken ja Wunschin ratsusotilaat, joiden yhteisvahvuus oli 896 miestä.[80]

 

Kun Kustaa II Aadolf kulki syyskuussa 1630 omilla tarkastusmatkoillaan Pommerissa, hänen seurueeseensa lukeutui 487 suomalaista ratsusotilasta, jotka todennäköisesti kuuluivat Stålhandsken eskadroonaan.[81] Tuolloin suomalaiset ratsusotilaat eli hakkapeliitat ilmeisesti pelastivat kuninkaan hengen. Aikalaiskronikoitsija Friedrich Spanheimin mukaan Kustaa II Aadolf eksyi varomattomuuttaan liian lähelle Garzin keisarillista linnoitusta, josta purkautui äkisti ulos usean sadan italialaisen ratsusotilaan hyökkäysosasto tarkoituksenaan katkaista ruotsalaisten sotaretki jo alkuunsa kaappaamalla vangiksi heidän kuninkaansa. Spanheimin kertomuksessa suomalaiset hakkapeliitat ratsastavat kuninkaansa avuksi ja pelastavat tämän viime hetkellä vihollisen kynsistä.[82] Spanheimin kuvailema tapaus jäisi helposti propagandistisen anekdootin tasolle, ellei sille löytyisi lisätukea yllättävältä taholta. Ranskan kansalliskirjastossa säilytetään asiakirjaa, joka on laadittu ilmeisesti kuningas Ludvig XIII:lle tai Ranskan tuolloiselle pääministerille, kardinaali Richelieulle. Asiakirja on kommentoitu lista ruotsalaisten valloituksista Saksassa, ja Garzin kohdalla siihen on kirjoitettu seuraavaa: ”Ruotsin kuningas jäi tiedusteluretkellään vangiksi tämän linnoituksen edustalla, mutta hänet pelastettiin suomalaisten toimesta.”[83] Hakkapeliittojen uroteko on mitä ilmeisimmin ollut totta eikä vain Spanheimin keksimää propagandaa.

 

Hakkapeliittojen sodankäynti jäi Pommerissa ja Mecklenburgissa lähinnä kahakoinnin tasolle. Stralsundissa lokakuussa 1630 laaditun tiedotteen mukaan eräs suomalainen luutnantti ja tämän viisitoista ratsusotilasta tekivät yllätysiskun Schwen-nimiseen kylään keisarillisten miehittämän Rostockin ulkopuolella. Suomalaiset saivat saalikseen seitsemän hevosta ja yhden sotavangin kärsimättä itse lainkaan miestappioita. Raportti kuvaili matalan intensiteetin ”pientä sotaa”, jossa vastapuolten ratsupartiot väijyivät toisiaan ja vihollisen huoltosaattueita sekä varastivat tilaisuuden tarjoutuessa karjaa ja hevosia.[84]

 

Pommerissa talvella 1630–1631 riehunut rutto verotti suomalaista ratsuväkeä. Marraskuussa 1630 Wunschin eskadroonaan vahvuus Stettinissä oli 250 tervettä ja 100 sairastunutta sotilasta.[85] Kun eskadroona liittyi kuninkaan itsensä johtamaan kenttäarmeijaan maaliskuussa 1631, miehistön kokonaisvahvuus oli tippunut kolmeensataan. Moni puuttuneista viidestäkymmenestä hakkapeliitasta oli arvatenkin menehtynyt talven aikana ruttoon. Kuninkaan kenttäarmeijan ryhtyessä valtaamaan Frankfurt an der Oderia huhtikuussa Stålhandsken ja Wunschin eskadroonat oli yhdistetty yhdeksi 700 miehen vahvuiseksi ratsurykmentiksi, jota komensi ylempiarvoisena upseerina Stålhandske.[86] Tässä vaiheessa sotaretkeä Kustaa II Aadolf käytti muonanhankintaoperaatioihin ja väkivaltaiseen tiedusteluun ensisijaisesti saksalaista ratsuväkeä, sillä hän halusi pitää suomalaiset ja smoolantilaiset ratsusotilaat omana suojajoukkonaan.[87]

 

Lähtiessään Potsdamista 10. toukokuuta Stålhandsken rykmentin vahvuus oli edelleen 700 miestä, mutta leiriydyttyään Werbenin liepeille 20. heinäkuuta rykmentti oli kasvanut 800 mieheen.[88] On epäselvää, mistä nämä vahvistukset ilmaantuivat. Ainoa ero toukokuun ja heinäkuun vahvuusluetteloiden välillä on se, että Potsdamista lähteneet 300 itägötanmaalaista ratsusotilasta olivat kadonneet Werbenissä. Vaikuttaakin siltä, että itägötanmaalaisten eskadroona hajotettiin väliaikaisesti, ja sen miehistöllä vahvistettiin Stålhandsken, Hallen ja liivinmaalaisten ratsurykmenttejä. Myös Courvillen, Damnitzin ja Dönhoffin rykmenteistä oli ilmeisesti siirretty sotilaita toisiin yksiköihin, sillä ratsuväen kokonaisvahvuus ei kasvanut enemmällä kuin neljällä miehellä (6 049 toukokuussa ja 6 053 heinäkuussa).[89]

 

Heinäkuussa 1631 hakkapeliitat kävivät ensimmäiset suuret taistelunsa Werbenin sotilasleirin läheisyydessä. Robert Monro kertoi muistelmissaan, kuinka Johann Tserklaes von Tillyn johtama keisarillinen armeija ilmaantui yllättäen leirin ulkopuolelle heinäkuun 22. päivä ja alkoi pommittamaan ruotsalaisia kenttätykistöllään. Heti seuraavana päivänä Kustaa II Aadolf lähti vastaiskuun taisteluosastolla, jonka vahvuus oli 1 000 musketööriä ja 800 hakkapeliittaa (”Hagapells”). Tällä osastolla oli tukenaan lisäksi Monron itsensä johtama 500 musketöörin vahvuinen etuasemajoukko. Monron kuvauksen mukaan kuninkaan ja Wolf von Baudissinin johtamat ratsusotilaat iskivät kenttätykistön tukemana neljäntuhannen keisarillisen kyrassieerin eli raskaasti haarniskoidun ratsusotilaan muodostelmaa vastaan ja löivät sen hajalle aiheuttaen samalla viholliselle raskaita tappioita.[90] Wolgastissa majailleen valtaneuvos Johan Sparren mukaan kuningas ja Baudissin tekivät uuden vastaiskun 28. päivä. Tuolloin hyökkäysjoukko koostui 400 musketööristä sekä 400 smoolantilaisesta ja 400 suomalaisesta ratsusotilaasta. Hyökkäyksen kohteena oli 1 500 vihollisen musketööriä ja 500 kyrassieeria. Baudissinin johtamat ratsusotilaat löivät hajalle kuusi komppaniaa keisarillista ratsuväkeä, jotka perääntyivät epäjärjestyksessä omien musketööriensä muodostelmaan ja saivat siten aikaiseksi kaoottisen paon Tillyn omaan leiriin. ”Jos Hänen Majesteetillaan olisi ollut mukanaan 3 tai 4 rykmenttiä, hän olisi kyennyt seuraamaan vihollista tämän leiriin ja ajamaan hänet kokonaan pakosalle.”[91] Sparre jatkoi: ”Meidän suomalaisemme ja ruotsalaisemme ovat kunnostautuneet tässä taistelussa erinomaisesti, ja ylistettäköön Jumalaa, että he eivät ole kärsineet mitään erityisempää vahinkoa kuin sen, että everstiluutnantti Charbergia ammuttiin molemman käsivarren lävitse.”[92]

 

Stålhandsken hakkapeliittojen seuraava taistelu käytiin Breitenfeldissä 7. syyskuuta 1631. Kustaa II Aadolfin kenttäarmeija oli saanut elokuun aikana vahvistuksia Pommerista, ja ratsuväen lukumäärä oli aiempaa merkittävästi suurempi eli 7,700. Stålhandsken rykmentti oli kuitenkin kutistunut sadalla miehellä. Osa miehistön menetyksestä johtui arvatenkin siitä, että itägötanmaalainen eskadroona palasi vahvuuteen 150 miehen vahvuisena, mutta osa miehistön supistumisesta lienee kuitenkin syytä lukea Werbenin taistelussa kärsityiksi tappioiksi. Sparren valoisa kuvaus suomalaisten olemattomista tappioista liittyi heinäkuun 28. päivän hyökkäykseen, eikä hän lainkaan kuvaillut keisarillisia kyrassieereja vastaan aiemmin tehdyn hyökkäyksen seurauksia.[93]

 

Hakkapeliittojen suorituksista Breitenfeldin taistelussa on olemassa muutamia aikalaiskuvauksia, joita kaikkia värittää propagandistinen ote. Venetsialainen Gualdo Priorato hehkutti suomalaisia kaikkein eniten ja kuvaili suomalaisten ratsusotilaiden pelottomuutta sekä heidän hyökkäystensä pysäyttämätöntä raivokkuutta.[94] Diplomaatti Johan Adler Salvius puolestaan kuvaili ylpeänä, kuinka vaatimattomilta Ruotsin armeijan talonpoikaissotilaat näyttivät verrattuina kiiltävähaarniskaisiin ja töyhtökypäräisiin keisarillisiin ja kuinka pieniltä ruotsalaisten ja suomalaisten hevoset näyttivät suurten saksalaisten ratsujen rinnalla.[95] Myös Robert Monro listasi erääksi voittoon vaikuttaneeksi tekijäksi kuninkaan ratsuväen, jolla oli riittävästi kylmäpäisyyttä säästellä pistoolitultaan aivan lähietäisyydelle sekä päättäväisyyttä saattaa rynnäkkö loppuun kylmin asein.[96]

 

Kuninkaan kenttäkanslia suoritti arvion kenttäarmeijan vahvuudesta syyskuun 23. päivä Erfurtissa. Ratsuväen kokonaisvahvuudeksi laskettiin tuolloin 7 500 miestä eli vain 200 ratsusotilasta vähemmän kuin Breitenfeldin taistelun aattona. Nämä puuttuvat 200 miestä eivät kuitenkaan ole kokonaiskuva taistelun aiheuttamista menetyksistä, sillä voiton jälkeen monet keisarillisista sotilaista siirtyivät Ruotsin värien alle. Itse asiassa Kustaa II Aadolfin kenttäarmeija oli kokonaisvahvuudeltaan suurempi taistelun jälkeen kuin sitä ennen.[97] Stålhandsken hakkapeliittojen lukumäärä ei silti kasvanut vaan päinvastoin pieneni sadalla miehellä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että keisarillisia loikkareita ei otettu suomalaisten rykmenttiin ja että sadan miehen poistuma heijastaa taistelussa kärsittyjä tappioita, joita ei enää voi kuvailla lieviksi.[98] Syksyn aikana Stålhandsken hakkapeliitat kulkivat kuninkaan mukana Frankfurt am Mainiin ja lopulta Mainziin, minne he jäivät talvimajoitukseen. Hakkapeliittojen lukumäärä säilyi kuutenasatana koko syksyn ja talven ajan.[99]

 

Keväällä 1632 Stålhandsken rykmentti halkaistiin takaisin kahdeksi eskadroonaksi. Ensimmäinen eskadroona pysyi Mainzissa Stålhandsken itsensä komennossa, ja sen vahvuudeksi ilmoitettiin kesäkuussa 288 miestä.[100] Stålhandsken eskadroona osallistui kevään aikana taistelutoimiin Ala-Pfalzissa ja Elsassissa, missä hakkapeliittojen vastustajina olivat noita alueita miehittäneet espanjalaiset. Huhtikuussa 1632 Stålhandsken hakkapeliitat ja reininkreivi Otto Ludwigin saksalaiset ratsusotilaat löivät taistelussa Don Lucas Cagron 1 400 miehen vahvuisen ratsurykmentin ja aiheuttivat viholliselle 300 kaatuneen tappiot.[101] Keisarillisen hovihistorioitsija Franz Khevenhüllerin mukaan suomalaisten ratsusotilaiden vahvuus oli viisi komppaniaa, mikä luku vastaa noin puolta Stålhandsken ja Wunschin yhdistetyn rykmentin vahvuudesta.[102] Hakkapeliitat kohtasivat tiedusteluretkillään muitakin keisarin puolella sotineita vihollisia, kuten Lothringenin (nykyisen Lorrainen) herttua Charles IV:n värväämiä ratsusotilaita. Erään englantilaisen pamfletin propagandistisen kertomuksen mukaan kolmetoista suomalaista törmäsi tiedusteluretkellään marraskuussa 1631 Würzburgin liepeillä kuuteenkymmeneen lothringeniläiseen kyrassieeriin tai ratsastavaan arkebusieeriin. Alivoimastaan huolimatta hakkapeliitat eivät perääntyneet, vaan päinvastoin hyökkäsivät vihollista päin, surmasivat heistä 44 ja ottivat loput 16 henkiin jäänyttä vangiksi.[103]

 

Toinen hakkapeliittojen eskadroona kulki kuninkaan mukana tämän sotaretkellä etelään ja Baijerin herttuakuntaan. Vahvuusluettelo mukaan Lechvirran ylitykseen 4–5. huhtikuuta 1632 osallistui neljä komppaniallista suomalaista ratsuväkeä.[104] Matthias Merianin Lechvirran ylityksestä laatiman kuparipiirroksen mukaan suomalainen ratsuväki ylitti virran jollain yläjuoksun kahlaamolla ja hyökkäsi sitä kautta keisarillisten eteläiseen sivustaan.[105] Augsburgissa 14. huhtikuuta laaditussa vahvuusluettelossa neljän suomalaisen ratsukomppanian vahvuudeksi ilmoitettiin 355 miestä, mistä voi päätellä hakkapeliittojen kärsineen hyvin vähäisiä tappioita Lechvirran taistelussa.[106] Huhtikuun vahvuusluettelo antoi kuninkaan kenttäarmeijan ratsuväen kokonaisvahvuudeksi 13 402 miestä, mutta kesäkuun alussa tämä vahvuus oli lähes puolittunut 7 638 mieheen. Myös suomalaisia oli kuninkaan mukana tuolloin vain 250 hakkapeliittaa. Komppanioiden lukumäärä oli yhä samat neljä, mutta miehistö oli vähentynyt yli sadalla. Osa menetyksistä lienee selitettävissä Ingolstadtin epäonnistuneessa valtausyrityksessä kärsityillä miestappioilla, mutta on myös todennäköistä, että hakkapeliittoja siirrettiin kenttäarmeijasta varuskuntatehtäviin, sillä ruotsalaiset joutuivat käyttämään yhä enemmän sotilaallisia resursseja rauhoittaakseen Baijerissa ja Svaabiassa riehuneita talonpoikaiskapinoita.[107]

 

Kesäkuun lopulla Mainzissa laadittiin vahvuusluettelo, jossa Stålhandsken 288 hakkapeliittaa osoitettiin liittymään kuninkaan kenttäarmeijaan Nürnbergissä.[108] Heinäkuun lopulla laaditun vahvuusluettelon mukaan Baijerissa ja Svaabiassa oli Henrik Nödingin alaisuudessa 260 suomalaista ratsusotilasta. Kyse oli Reinhold Wunschin aiemmin johtamasta eskadroonasta, jonka komento oli siirtynyt Nödingille helmikuussa 1632.[109] Eskadroonan kerrotaan menettäneen kaatuneina ja kuolleina 54 miestä vuonna 1630, 58 vuonna 1631 ja 14 vuonna 1632. Kadonneita oli kolme, sairastuneita 14, seitsemän oli lähetetty takaisin kotimaahan ja kahdeltakymmeneltä puuttui hevonen. Yhtä ainoaa eskadroonan sotilasta ei ollut tiettävästi otettu vangiksi.[110] Stålhandsken eskadroona joutui sotatoimiin jo marssillaan kohti Nürnbergiä. Kitzingenin liepeillä hakkapeliitat törmäsivät sadan vankkurin pituiseen huoltokolonnaan, joka oli kuljettamassa muonaa Albrecht von Wallensteinin johtamalle keisarilliselle armeijalle. Kolonna pakeni hakkapeliittoja Uffenheimin kaupunkiin, mutta suomalaiset pääsivät keisarillisten kintereille kaupungin porteista sisälle ja ottivat saaliikseen sekä kaupungin että sinne paenneet vankkurit. Englantilaisen aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan suomalaiset palkitsivat itsensä voitosta ahmimalla vankkureiden lastina ollutta valkoista leipää.[111] Kansleri Axel Oxenstiernan lähettämän tiedonannon mukaan hakkapeliitat surmasivat operaatiossa yli 300 vihollista.[112]

 

Saapuessaan elokuussa Nürnbergiin Stålhandsken eskadroonan vahvuudeksi annettiin 300 miestä.[113] Stålhandsken hakkapeliittojen tiedetään ottaneen osaa 24. elokuuta käytyyn Alte Vesten taisteluun, missä hakkapeliitat löivät hajalle vihollisen parhaimpiin kuuluneen Cronbergin ratsurykmentin.[114] Kaiken kaikkiaan taistelu ei ollut ruotsalaisten kannalta voittoisa, sillä Wallensteinin johtamat keisarilliset puolustivat tuloksekkaasti Alte Vesten kukkulan rinteille rakennettua leiriään ja aiheuttivat ruotsalaisille raskaat tappiot. Taistelun jälkeen Stålhandsken eskadroonan miesvahvuus oli aiempaa pienempi eli 280, mutta Nödingin eskadroona oli silmiinpistävästi säilyttänyt 260 miehen vahvuutensa.[115] Joko Nödingin eskadroona selvisi verisestä taistelusta vailla tappioita tai se ei osallistunut siihen lainkaan tai sitten eskadroonan vahvuus oli ilmoitettu väärin. Hakkapeliittojen todellisesta vahvuudesta Kustaa II Aadolfin kenttäarmeijassa on hankala ottaa selvää syksyllä 1632 annettujen laskelmien ja arvioiden perusteella. Kun kuninkaan kenttäarmeija poistui Nürnbergistä ja saapui Windsheimiin 16. syyskuuta, siihen lukeutui 360 suomalaista ratsusotilasta.[116] Lokakuun alussa kenttäkanslia kuitenkin arvioi kuninkaan kenttäarmeijassa olevan 450 hakkapeliittaa.[117] Lützenin taisteluun 6. marraskuuta osallistui lopulta 500 suomalaista ratsusotilasta.[118]

 

Epäyhteismitallinen ja ristiriitainen todistusaineisto viittaa siihen, että Stålhandsken hakkapeliitat eivät näytelleet varsinaisessa päätaistelussa suurtakaan roolia. Aikalaistodistaja George Fleetwoodin mukaan Stålhandsken suomalainen ratsuväki koostui kahdesta eskadroonasta, mikä väittämä on yhdenmukainen ruotsalaisten vahvuusluetteloiden kanssa, jotka antavat Stålhandsken ratsuväen kokonaisvahvuudeksi 500 miestä.[119] Taistelu alkoi Stålhandsken ratsuväen ja sitä tukevien musketöörikomppanioiden hyökkäyksellä Johann Isolanon johtamia kroatialaisia ratsusotilaita vastaan.[120] Lützenin taistelukenttä rajautui ruotsalaisten oikealla sivustalla Floβgrabejokeen, jonka ylitse kroaatit pakotettiin perääntymään. Hakkapeliitat seurasivat perääntyviä kroaatteja joen toiselle puolelle ja käytännössä poistuivat pitkäksi aikaa koko taistelusta.[121] Stålhandsken hakkapeliitat mahdollisesti palasivat taisteluun vähän ennen Kustaa II Aadolfin kaatumista, mutta tästä asiasta ei ole olemassa mitään yksiselitteistä selkeyttä. Keisarillisten puolella sotineen Sydnam Poyntzin kuvauksen mukaan keisarillista lisäjoukkoa komentanut Gottfried von Pappenheim löi hakkapeliittojen muodostelmat ensin hajalle, mutta joutui sitten jälleen suomalaisten selustahyökkäyksen kohteeksi.[122] Kuninkaan kuoltua Stålhandske joka tapauksessa jakoi armeijan ylipäällikkyyden Bernhard von Sachsen-Weimarin ja Dodo von Kniphausenin kanssa. William Wattsin kertomuksen mukaan Stålhandsken hakkapeliitat löysivät taistelun jälkeen kuninkaan ruumiin ja nostivat sen ammusvankkureiden kyytiin.[123]

 

Suomalaisen ratsuväen tappioista Lützenissä on vaikea tehdä tarkkaa laskelmaa, mutta seuraavana vuonna laaditun vahvuusluettelon mukaan Stålhandskella olisi ollut komennossaan kahdeksan ratsuväenkomppaniaa eli 600 miestä.[124] Vuoden 1633 Stålhandske siirtyi hakkapeliittoineen Saksin vaaliruhtinaskunnasta Ala-Saksin valtakunnanpiiriin, missä hän tuki Braunschweig-Lüneburgin herttua Georgia ja Dodo Von Kniphausenin ruotsalaisjoukkoja Hamelnin ja Oldendorpin taisteluissa. Jälkimmäisessä taistelussa Stålhandske itse haavoittui käsivarteen. Heinäkuussa 1633 Stålhandske johti hakkapeliittansa aina Alankomaihin asti, missä ruotsalaiset tukivat Alankomaiden tasavallan valtiohoitaja Fredrik Henrikiä tämän sotatoimissa espanjalaisia vastaan. Seuraavan vuoden ajan Stålhandsken hakkapeliitat suorittivat taistelutoimia Hessenin maakreivikunnassa, Ala-Saksin valtakunnanpiirissä ja Sleesiassa.[125] Stålhandske ylennettiin vuonna 1634 kenraalimajuriksi, mikä tarkoitti sitä, että hän komensi hakkapeliittojen lisäksi muitakin taistelujoukkoja. Kun sairauden riuduttama Stålhandske kuoli vuonna 1644, Ruotsin kenttäarmeijaan tuolloin kuuluneesta, 500 miehen vahvuisesta suomalaisesta ratsuväestä käytettiin yhä nimitystä ”Stålhandske Finnar.”[126]

 

Vuonna 1631 Saksaan saapui Suomesta vielä kolmas ratsuväen eskadroona, jota johti Hans Eckholt. Kesällä 1631 laaditun vahvuusluettelon mukaan kenraali Åke Tottin alaisuudessa Mecklenburgin rintamalla oli viisi komppaniaa ”Eckholtzin suomalaisia ratsusotilaita.”[127] Breitenfeldin taistelun aikaan syyskuussa Eckholtin suomalaisten vahvuudeksi annettiin 500 miestä.[128] Syksyn ja talven aikana Eckholtin hakkapeliitat ottivat osaa Rostockin ja Wismarin saarto-operaatioihin.[129] Hakkapeliitat liitettiin osaksi Mecklenburgin herttua Adolf Friedrichin komentamaa armeijaa, jonka ratsuväkeen kuului suomalaisten lisäksi 500 alasaksilaista ja 655 hesseniläisen sotilasurakoitsija Jacques Mercerin (alias Klein-Jakobin) värväämää ratsusotilasta.[130] Helmikuussa 1632 Eckholtin hakkapeliittojen vahvuudeksi annettiin tarkat 516 miestä.[131] Kevättalvella Eckholtin eskadroona siirtyi Mecklenburgista länteen Bremen-Verdenin hiippakunnan alueelle, missä Tottin johtamat ruotsalaiset pyrkivät torjumaan Pappenheimin armeijan hyökkäyksiä keisarillisten tukikohdista Mindenissä, Stadessa, Paderbornissa, Osnabrückissä ja Wolfenbüttelissa.[132]

 

Huhtikuussa 1632 Tottin joukot ryhmittyivät Buxtehudeen, joka vaikutti olevan Pappenheimin hyökkäyksen kohde. Tuolloin suoritettu vahvuuslaskenta paljasti Eckholtin suomalaisten lukumääräksi 520 miestä.[133] Tuolloin Eckholtin eskadroona kävi voitokkaan taistelun Pappenheimin ratsuväkeä vastaan. Huhtikuun lopulla Pappenheim kirjoitti Baijerin herttua Maximilianille kirjeen, jossa hän vannoi kostoa suomalaisille ja lappalaisille, ”jotka on noiduttu haavoittumattomiksi samaan tapaan kuin Ensin yläpuolisten maiden talonpojat.”[134] Kesällä Pappenheim luopui sotatoimistaan Bremen-Verdenin alueella ja vetäytyi etelään. Sen jälkeen Pappenheim suuntasi Hessen-Kasselin maakreivikunnan kautta länteen ja Alankomaihin, missä hänen tarkoituksenaan oli avustaa espanjalaisia hyökkäämällä Maastrichtia piirittäviä alankomaalaisia vastaan.[135]

 

Bremen-Verdeniin sijoitetun ruotsalaisarmeijan ylipäällikkyys oli sillä välin siirtynyt Åke Tottilta saksalaiselle Wolf von Baudissinille. Tämä ryhtyi elokuussa hyökkäykseen Paderbornia vastaan, joka oli eräs kreivi Gronsfeldtin keisarillinen armeijan tukikohdista. Paderbornin piiritys ei kuitenkaan edennyt ruotsalaisten kannalta lainkaan edullisesti, ja kun Baudissin sai tiedon Gronfeldtin lähestymisestä, hän luopui kokonaan Paderbornin piirittämisestä ja lähti etenemään kohti Höxterin kaupunkia idässä. Elokuun 26. päivä Baudissinin johtama ruotsalais-hesseniläinen armeija kohtasi Gronsfeldtin keisarillisen armeijan Brakelin pikkukaupungin liepeillä. Taistelu alkoi Baudissinin kannalta huonosti, kun keisarilliset torjuivat Jacques Mercierin hesseniläisen ratsuväen hyökkäyksen ja ajoivat nämä takaisin. Tuolloin Eckholtin neljä suomalaislipustoa kuitenkin liittyivät omalla rynnäköllään taisteluun ja käänsivät sen kulun ruotsalaisten voitoksi.[136]

 

Eckholtin eskadroonan miesvahvuus oli taistelun alla ehtinyt supistua, sillä heinäkuun vahvuusluettelossa eskadroonan 506 miehestä 150 oli listattu sairaiksi tai ”pois lähetetyiksi.”[137] Syyskuussa eskadroonan vahvuus oli 490 miestä, mistä voi päätellä Eckholtin hakkapeliittojen kärsineen vain lieviä tappiota Brakelin taistelussa.[138] Päivää ennen Lützenin kohtalokasta taistelua laaditussa luettelossa Eckholtin ratsuväen vahvuus oli kuitenkin tippunut jo 430 mieheen.[139] Miesmenetykset selittynevät sillä, että Pappenheim oli ilmaantunut 19. syyskuuta Höxterin ulkopuolelle 12 000 miehen vahvuisen armeijansa kanssa. Ruotsalaisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä ripeästi vihollisen tieltä, missä operaatiossa Eckholtin hakkapeliitat suojasivat muuta armeijaa taistelevana viivytysjoukkona. Pappenheimin suunnattua lokakuussa kohti Saksin vaaliruhtinaskuntaa Eckholtin hakkapeliitat osallistuivat sarjaan nopeita hyökkäyksiä Kölnin kirkollisen vaaliruhtinaskunnan itäpuolella. Nämä toistuneet taistelutoimet selittänevät vahvuusluettelosta havaittavat 60 miehen tappiot.[140]

 

Tammikuussa 1633 Eckholtin ratsusotilaat kävivät Rhöndorfin ja Honnefin luona Kölnin vaaliruhtinaskunnassa keisarillisia ja espanjalaisia joukkoja vastaan rajun taistelun, jossa suomalaiset menettivät kaatuneina 24 ja haavoittuneina 12 miestä.[141] Helmikuussa 1633 hakkapeliitat päätyivät Andernachiin lähelle Frankfurt am Mainia. Tässä vaiheessa Wolf von Baudissin siirtyi kokonaan pois Ruotsin palveluksesta, ja hänen joukkojensa komento siirtyi Birkenfeldin pfalzkreivi Christianille. Maaliskuun 14. päivä pfalzkreivi antoi sytyttää Andernachin tuleen ja lähti vetäytymään pois etenevien keisarillisten ja espanjalaisten tieltä. Jälleen kerran Eckholtin hakkapeliitat saivat suojata muun armeijan vetäytymistä, ja heidän tappionsa nousivat jo 36 kaatuneeseen.[142] Pfalzkreivin alaisuudessa suomalaisen ratsuväen lukumäärä oli laskenut jo 344 mieheen, mikä oli noin kolme neljäsosaa Eckholtin eskadroonan alkuperäisestä vahvuudesta sen saapuessa Saksaan kesällä 1631.[143]

 

Toukokuussa 1633 Hans Eckholt palasi takaisin Suomeen ja eskadroonan komento siirtyi porvoolaiselle Arvid Wittenbergille. Hänen johdollaan Eckholtin alkuperäisen eskadroonan hakkapeliitat ottivat elokuussa 1634 osaa Nördlingenin epäonniseen taisteluun, missä hakkapeliitat kärsivät raskaita tappioita.[144] Wittenberg joutui taistelussa itse keisarillisten vangiksi, ja hänen eskadroonansa rippeet siirtyivät Erik Slangin komentoon. Seuraavan vuoden aikana Slangin hakkapeliitat osallistuivat sotatoimiin Alankomaissa ja etenivät aina Luxemburgin ruhtinaskuntaan asti.[145] Vuonna 1636 Slangin jäljellä olevat komppaniat palvelivat osana Johan Banérin kenttäarmeijaa, mutta samana vuonna tehdyn rykmenttien ja eskadroonien uudelleen järjestelyn seurauksena kaikki suomalaiset ratsujoukot, sekä Saksassa yhä olevat että sinne kotimaasta saapuvat, asetettiin Stålhandsken alaisuuteen. Käytännössä kaikki Kustaa II Aadolfin sotaretkelle osallistuneet hakkapeliittayksiköt tuolloin lakkautettiin tai sulautettiin osaksi uusia muodostelmia.[146]

 

Suomalainen sotataito kolmikymmenvuotisessa sodassa?

 

Suomalaisessa historiankirjoituksessa kuin myös kansallisromanttisessa kaunokirjallisuudessa Kustaa II Aadolfin suomalaiset sotilaat on haluttu nähdä omana erityispiirteisenä sotajoukkonaan, jota on erottanut muusta sotaväestä omanlainen ulkoasu ja omanlaatuinen sotataito. Missä määrin nämä perinteiset uskomukset pitävät paikkansa, vai ovatko ne pelkkiä kansallisromanttisen toiveajattelun maalaamia myyttejä?

 

Suomalaisen jalkaväen taistelutavasta ei ole olemassa juuri mitään lähdemateriaalia koko kolmikymmenvuotisen sodan ajalta. Historioitsijalle ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin olettaa suomalaisten rykmenttien taistelleen muille Ruotsin armeijan joukko-osastoille ominaisella tavalla. Ruotsin armeijalla olikin sille ominainen taistelutapa, jonka uudistajana Kustaa II Aadolf tunnettiin omana aikanaan. Alankomaiden valtionhoitaja ruhtinas Maurits oli jo 1500-luvun lopulla kehittänyt aiempaa ohuempia taistelumuodostelmia, jotka lisäsivät musketöörien ampuma-alaa ja mahdollistivat tehokkaat yhteislaukaukset. Jälkimmäinen ampumatapa onnistui ns. vastamarssilla, jossa musketöörit kääntyivät aseet laukaistuaan ympäri ja marssivat oman aiempaa väljemmän muodostelmansa lävitse, jolloin taaempana odottavat musketöörit saattoivat puolestaan astua etulinjaan laukaisemaan aseensa. Innovaatiolla oli myös haittapuolensa, sillä vastamarssien mahdollistamiseksi alankomaalaisten pataljoonien tuli olla taistelukentällä verrattain hajanaisissa muodostelmissa, mikä altisti ne vihollisen ratsuväen hyökkäyksille.[147]

 

Kustaa II Aadolf muokkasi alankomaalaista taistelutapaa enemmän joustavammaksi ja hyökkäävämmäksi. Alankomaalaiset taisteluyhtymät olivat koostuneet useamman pataljoonan monoliittisesta yhdistelmästä; Kustaa II Aadolf puolestaan kokosi pataljoonaa hieman pienemmistä eskadroonista prikaateja, jotka olivat kooltaan samaa luokkaa kuin alankomaalaiset pataljoonayhtymät mutta niitä joustavampia. Ruotsalaisen mallin taktinen joustavuus toteutui jalkaväen, tykistön ja ratsuväen yhdistämisessä samaan taisteluyhtymään. Prikaatien väliin jätettiin ratsuväkeä varten avoimia kulkuväyliä, kun taas ratsuväen joukkoon asetettiin musketöörikomppanioita. Ruotsalaisten kenttäarmeijoissa oli myös enemmän tykistöä kuin aikakauden muissa sotajoukoissa. Historioitsija Michael Robertsin mukaan Kustaa II Aadolf myös suosi peitsiä jalkaväkensä aseena, eikä pelkästään puolustuksessa vaan myös hyökkäävänä aseena.[148] Siinä, missä Breitenfeldin voitto oli osittain jalkaväen peitsien tarjoaman suojan ansiota, ruotsalaisten raskaat tappiot Lützenissä johtuivat Robertsin mielestä peitsien suhteellisesta vähyydestä.[149] Aikalaistodistaja James Turner kertoikin sotatieteellisessä tutkielmassaan, että ruotsalaiset sotilaat olivat alkaneet hyljeksiä Breitenfeldin voiton jälkeen peitsiä, joita oli raskasta ja vaivalloista raahata mukana armeijan pitkillä marsseilla halki Saksan.[150]

 

Kustaa II Aadolfin suomalaisista sotilaista ovat peitsiä käytelleet tositoimissa korkeintaan Klas Hastferin rykmentin suomalaiset, jotka osallistuivat Breitenfeldin ja Lützenin taisteluihin. Muilla suomalaisilla, ja mahdollisesti jopa valtaosalla Hastferin savolaisista, on ollut henkilökohtaisena aseenaan lunttulukkomusketti. Vaikka 4.5 kg painanut lunttulukkomusketti ei sekään ollut keveä ase kanniskella ympäri Saksaa, oli se silti ollut helpompi taakka kuin 5–6 kiloinen ja 7.5 metriä pitkä jalkaväen peitsi. Kenttätaistelussa musketti lepäsi tukihaarukalla, mikä helpotti aseen pitelemisen rasitusta ja paransi osumatarkkuutta. Musketin teoreettinen kantomatka oli 200 metriä, mutta käytännössä ne laukaistiin korkeintaan sadan metrin etäisyydeltä. Musketti ei myöskään tarjonnut suunnatonta tulivoimaa, sillä musketöörit kantoivat mukanaan ruutia ja kuulia vain kahtatoista laukausta varten.[151]

 

Musketin etuna oli se, että se oli käyttökelpoinen ase kaikissa kolmikymmenvuotiselle sodalle tyypillisissä taistelutilanteissa: suurtaisteluissa, piirityksissä ja pienissä kahakoissa. Suomalaisen jalkaväen oleellisin taistelutaito on siten ollut musketin käytteleminen taistelutoimissa, jotka ovat tyypillisesti liittyneet ampumiseen piirityskaivannoista tai muista kiinteistä asemista sekä pienempien taisteluyksiköiden kahakointiin usein rikkonaisessa maastossa. Musketti oli aseena myös voimakasvaikutteinen. Sen 20 mm kaliiberin kuula raastoi osuessaan lihaa ja pirstoi luuta. Osumat raajoihin johtivat tyypillisesti amputaatioon, kun taas osumat vartaloon ja päähän olivat usein kuolettavia.[152] Heikolla ruutilatauksella tai pitkältä etäisyydeltä laukaistu kuula menetti kuitenkin kineettistä energiaansa, minkä seurauksena sen osuma jäi lieväksi. Kustaa II Aadolf oli itse saanut osuman puolalaisesta musketinkuulasta Dirschaun taistelussa vuonna 1626. Kuula oli uponnut vain jonkin matkaa ihon alle jäänyt sinne pysyvästi, mistä kivuliaasta vammasta johtuen kuningas ei enää voinut käyttää painavaa metallihaarniskaa.[153] Heikkotehoinen kuula ei välttämättä läpäissyt haarniskaa lainkaan, mutta sen osuma saattoi silti vaikuttaa kovan iskun tavoin. Keisarillinen ylipäällikkö Tilly sai tiettävästi Breitenfeldin taistelussa niin kovia mustelmia haarniskaansa moukaroineista musketinkuulista, että välskärin oli taistelun jälkeen leikattava irti mustunutta lihaa kuolion välttämiseksi.[154]

 

Kolmikymmenvuotisessa sodassa oli myös sellaisia musketöörejä, jotka erikoistuivat tarkka-ampujiksi. Keisarillinen armeija värväsi tarkka-ampujiksi erityisesti baijerilaisia ja tirolilaisia riistanvalvojia ja metsästäjiä, joita nimitettiin ammattitaustansa vuoksi joko ”jääkäreiksi” (Jägern) tai ”eräampujiksi” (Wildschuβen). Näitä varhaisia jääkäreitä erotti muista keisarillisen armeijan sotilaista heidän vihreä vaatetuksensa, joka on toiminut varhaisen maastopuvun tavoin.[155] Tavallisista musketööreistä poiketen tarkka-ampujilla on ollut aseenaan rihlattu piilukkomusketti. Näiden aseiden kaliiberi oli lunttulukkomusketteja pienempi eli 15 mm tai vähemmän, ja ne tunnettiin yleisesti sieppolukkoina (Schnappschloss) niiden laukaisumekanismin vuoksi.[156] Myös ruotsalaisilla oli oma tarkka-ampujien erikoisosastonsa, joka seurasi Kustaa II Aadolfia hänen henkilökohtaisena henkivartionaan. Tähän joukkoon, jonka alkuperäinen vahvuus oli 48 miestä vuonna 1630, ei kuitenkaan kuulunut suomalaisia.[157] Kuninkaan maaliskuussa 1630 antaman määräyksen mukaan näihin ”metsästäjäampujiin” (djurskytter) tuli värvätä metsästäjiä ja metsänvartijoita erityisesti Södermanlandista, Götanmaalta ja Smoolannista.[158]

 

Eräs suomalaisille tyypillinen sotataito ovat ilmeisesti olleet linnoitus- ja pioneerityöt. Ruotsin armeijassa kaikkien sotilaiden oletettiin osallistuvan kenttälinnoitusten ja piirityskaivantojen tekemiseen.[159] Mallia saattoi näyttää jopa Kustaa II Aadolf, jonka tiedetään käärineen hihansa ja tarttuneen aika ajoin itsekin lapioon.[160] Aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan tällainen työ sopi hyvin Kustaa II Aadolfin kotimaisille sotilaille. Watts kuvaili kaikkia ruotsalaisia luontaisina puuseppinä, kun taas suomalaiset olivat hänen mukaansa ”tavanomaista, yksinkertaista ja raatavaa väkeä, jotka ovat tottuneempia lapioon kuin miekkaan.”[161] Lechvirran ylityksen yhteydessä Watts myös kuvaili ruotsalaisia Kustaa II Aadolfin puuseppinä ja suomalaisia ”hänen pioneereinaan.”[162] Suomalaisten eli Hastferin savolaisten toiminta Lechvirran taistelussa täyttääkin omintakeisen sotataidon tunnusmerkkejä. Ruotsalaiset ja suomalaiset pioneerit ymmärsivät, kuinka ja mistä materiaaleista ponttonisilta tuli rakentaa, ja tämän tehtävän täyttämiseksi he osasivat hakea läheisistä kylistä tarvittavaa puutavaraa ja muuta rakennusmateriaalia.[163] Ponttonisillan rakentaminen edellytti myös joen ylittämistä veneillä sekä sillanpääaseman rakentamista joen vastarannalle vihollisen jatkuvan tulen alla. Suomalaisten toimintaa Lechvirralla voi hyvin kuvata pioneerisodankäynnin ilmentymänä ja suoranaisena erikoisoperaationa. Pioneeritoiminta kehittyi 1600-luvulla aivan omaksi sotataidon alalajikseen, mistä todistaa vaikkapa erilaisiin linnoitus- ja rakennustekniikoihin sekä räjäytystöihin keskittynyt Allain Manesson Mallet’n sotilasmanuaali Les travaux de Mars (1671), joka jo nimensä puolesta ymmärsi sodankäynnin pitkälti työnteoksi.[164]

 

Suomalaisen sotataidon erityispiirteenä on usein pidetty talvisodankäyntiä. Olaus Magnus kertoi vuonna 1555 ilmestyneessä Pohjolan kansojen historiassaan, kuinka lappalaiset metsästivät ja käyttelivät aseita suksilla liikkuen.[165] Samana vuonna, kun Olaus Magnuksen historiikki ilmestyi Roomassa, suomalaiset löivät Joutselässä maahan tunkeutuneen venäläisen sotajoukon talvisodankäynnin tekniikoilla. Koska syvä lumi vaikeutti ratsuväen käyttöä, suomalainen jalkaväki liikkui hiihtäen. Myös tykistö oli asetettu lavetteina toimiviin rekiin. Näillä taisteluteknisillä ratkaisuilla sekä mahdollisella mottitaktiikan soveltamisella pääosin suomalaisista koostunut, 560 miehen vahvuinen osasto voitti vouti Jöns Månssonin johtamana useamman tuhannen miehen vahvuisen venäläissotajoukon.[166] Käsitys suomalaisten talvisotataidosta eli vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikanakin. Vuonna 1644, jolloin Ruotsi kävi sotaa keisarillisten lisäksi Tanskaa vastaan, Tukholman valtaneuvosto suunnitteli kokoavansa Dalissa ja Taalainmaalla asuvia ns. metsäsuomalaisia omaksi taisteluosastokseen. Näiden joukkojen erityisenä tehtävänä olisi ollut vartioida vuoristosolia norjalaisten mahdollisen maahanhyökkäyksen varalta.[167] Suomalaisten aseistuksena tuli olla musketit.[168] Vuoden 1645 alussa Bergslagenin kaivosalueen maaherra Carl Bonde halusi muodostaa metsäsuomalaisista erityisiä hiihtojoukkoja, mutta lumen vähyyden vuoksi suomalaisten operointi suksilla ei lopulta onnistunut.[169]

 

Kustaa II Aadolfin sotaretkeltä 1630–1632 ei ole havaittavissa viitteitä ruotsalaisten harjoittamasta talvisodankäynnistä tai talvisotataidon soveltamisesta vallitseviin olosuhteisiin. Periaatteessa talvisodankäynti Saksassa ei olisi ollut mikään mahdottomuus 1600-luvulla, jolloin koko maapallo kärsi niin sanotusta pienestä jääkaudesta. Tämä ilmiö, joka johtui joko auringon aktiivisuuden laantumisesta tai tulivuoriperäisestä pölystä ilmakehässä, alensi keskilämpötilaa ja pitkitti talvisia olosuhteita.[170] Kustaa II Aadolfin sotaretkeä ympäröivät siten ilmastoilmiöt, jotka ovat epätyypillisiä oman ilmastonmuutoksen aikakaudellemme. Esimerkiksi joulukuussa 1631 Prahan lävitse virrannut Vltava oli jäässä, mistä syystä kaupunkia miehittäneiden saksilaisten komendantti kreivi Solms määräsi Prahan porvarit rikkomaan jääpeitettä, jotteivat kaupunkia uhanneet keisarilliset pääsisi etenemään kaupungin sisälle jäätynyttä jokea pitkin.[171] Helmikuussa 1632 syvä lumipeite puolestaan hidasti Wallensteinin johtamien keisarillisten etenemistä Böömissä ja käytännössä esti muuten menestyksekkään sotaretken ulottamisen Saksin vaaliruhtinaskunnan maaperälle.[172]

 

Tammikuussa 1631 maan jäätyminen ja lumipeite helpottivat Robert Monron mukaan ruotsalaisten etenemistä Pommerista kohti etelää ja mahdollistivat erityisesti raskaan tykistön kuljettamisen sotajoukon mukana.[173] Toisaalta, kun äkillinen lumimyrsky yllätti Mainzia kohti edenneet ruotsalaiset joulukuussa 1631, Kustaa II Aadolf harkitsi hyökkäysoperaation keskeyttämistä ja jopa tykistönsä hylkäämistä Oppenheimin ja Mainzin välisille, lumen peittämille kukkuloille.[174] Maaliskuussa 1632 Elben ja Weserin välisillä suomailla oli niin paljon lunta, etteivät Baudissinin johtamat ruotsalaiset kyenneet leiriytymään ulkosalle, vaan heidän oli etsittävä itselleen majoitusta kaupungeista ja kylistä.[175] Monron mukaan Kustaa II Aadolfin talvisotataito olikin lopulta sen tosiasian sisäistämistä, että talvisissa olosuhteissa ei maksanut käydä sotaa. Kumpanakin talvena 1630–1631 ja 1631–1632 Kustaa II Aadolf antoi vastustajansa Tillyn marssittaa armeijoitaan näännyksiin kylmässä säässä ja lumisilla teillä samalla kun ”hän itse pysyi sotilaineen paikoillaan lämpimän kamiinan äärellä.”[176]

 

Vahvimmat käsitykset suomalaisesta sotataidosta kolmikymmenvuotisen sodan aikana liittyvät suomalaiseen ratsuväkeen eli hakkapeliittoihin. Jo pelkkä hakkapeliittojen nimi sisältää sotataidollisen olettamuksen. Turussa vuonna 1700 hyväksytyn Daniel Jusleniuksen kansatieteellisen väitöskirjan mukaan termi ”Haccapelorum” juontaa sanana juurensa suomalaisten ratsusotilaiden taisteluhuudosta ”hacka pääl”, jota nämä käyttivät rynnäköidessään vihollista vastaan kylmin asein.[177] Jusleniuksen väite ei ollut tuulesta temmattu, sillä jo aikalaiskronikoitsija William Wattsin mukaan sana ”Hackapells” viittasi suomalaisten sotahuutoon. ”Se merkitsee maahan hakkaamista, sillä he eivät perusta armosta, eivät sitä antaakseen tai ottaakseen sitä vastaan.”[178] Päälle hakkaamisesta on siten syntynyt myöhempään sotahistoriaan käsitys siitä, että suomalaisten ratsusotilaiden erityispiirre oli aggressiivinen ratsurynnäkkö kylmin asein. Sotahistorioitsija Joose Hannula nosti suomalaisen ratsuväentaktiikan erityispiirteiksi suomalaisen ”sisun” sekä keisarillisia heikomman varustuksen, mikä käytännössä pakotti hakkapeliitat kompensoimaan tulivoimansa epäluotettavuutta (tällä Hannula viittasi suomalaisten pistoolien huonoon laatuun) miekoilla suoritetuilla hyökkäyksillä.[179]

 

Aikalaiskuva hakkapeliittojen taistelutavasta ei kuitenkaan ollut aivan näin yksioikoinen. Hakkapeliittojen hyökkäys oli osa ruotsalaista taktiikkaa, jossa ratsuväen rynnäkköä leimasi enemmän eri aselajien välinen yhteistyö kuin aggressiivisuus. Siitä lähtien, kun Ranskan kuningas Frans I voitti jalkaväkeä, ratsujoukkoja ja kenttätykistöä sisällyttäneellä armeijallaan lähes yksinomaan jalkaväestä koostuneen sveitsiläisarmeijan Marignanossa vuonna 1515, eurooppalaisen sotataidon kehitys oli kulkenut kohti aselajien tiiviimpää yhteistyötä taistelukentällä.[180] Kustaa II Aadolfin taistelutavassa tämä näkyi siten, että ratsuväen hyökkäys suoritettiin jalkaväen eli tarkemmin sanottuna musketöörien tukemana. Robert Monro kuvasi muistelmissaan ruotsalaisen ratsuväen taistelutapaa Breitenfeldin taistelussa. Ruotsalainen ratsuväki hyökkäsi keisarillista ratsuväkeä vastaan sellaisella maltillisella vauhdilla, että jalan liikkuneet musketöörit pysyivät sen perässä. Ennen ratsuväen yhteentörmäystä ruotsalaisten musketöörit ampuivat vihollisen sekaan yhteislaukauksen. Tämän jälkeen ruotsalaiset ratsusotilaat avasivat tulen pistooleillaan aivan lähietäisyydeltä ja siirtyivät välittömästi jatkamaan taistelua miekoilla. Kylmin asein taistelu antoi ruotsalaisten musketööreille aikaa ladata muskettinsa uudestaan ja ampua uusi yhteislaukaus vihollista päin.[181]

 

Päälle hakkaaminen oli siis vain yksi taktinen askel monivaiheisessa taistelussa, joka oli osa Ruotsin värien alla taistelevien sotilaiden yhteistä taistelutapaa. Suomalaisen ratsuväen eriyttäminen muista kansallisuuksista taisteluhuutonsa perusteella viittaa siihen, että hakkapeliitat suorittivat tämän yhden taisteluvaiheen poikkeuksellisen äänekkäästi – kenties kannustaakseen itseään tai pelotellakseen vihollista tai sekä että. Lisäksi on muistettava, että tällaisessa taktiikassa ruotsalaisella ratsuväellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa vihollista päin hyökkäämistä, sillä perääntyminen edes väliaikaisesti olisi saattanut ratsuväkeä tukeneet musketöörit suureen vaaraan.

 

Lopuksi on syytä pohtia suomalaisten väitetysti hurjaa ja julmaa mainetta kolmikymmenvuotisessa sodassa. William Watts mainitsi hakkapeliittojen luonnehdinnassaan, etteivät suomalaiset odottaneet armoa eivätkä myöskään antaneet sitä.[182] James Turner puolestaan kertoi omissa muistelmissaan, että vallatessaan Hamelnin vuonna 1633 hakkapeliitat eivät ottaneet lainkaan vankeja vaan surmasivat niille sijoilleen jopa satoja keisarillisia sotilaita.[183] Nämä eivät ole mairittelevia anekdootteja, mutta ne eivät toisaalta myöskään kerro mistään aikakauden sotakentille epätyypillisestä toiminnasta. Tillyn keisarilliset surmasivat maaliskuussa 1631 Neubrandenburgia miehittäneen ruotsalaisvaruskunnan lähes viimeiseen mieheen, mikä teko oli rangaistus Tillyn makuun liian pitkittyneestä vastarinnasta. Ruotsalaiset puolestaan kostivat tämän teon surmaamalla antautumista yrittäneitä keisarillisia Frankfurt and der Oderin valtauksen yhteydessä kuukautta myöhemmin.[184]

 

Kolmikymmenvuotinen sota oli täynnä tällaisia synkkiä anekdootteja, eikä niitä voinut kaikkia selittää kostonhimolla tai edes uskonnollisella fanaattisuudella. Joulukuussa 1643 Tanskaan yllätyshyökkäyksen tehneet ruotsalaiset valtasivat äkkirynnäköllä Christianprisin kenttälinnoitteen. Tämän jälkeen ruotsalaiset surmasivat ylipäällikkönsä Lennart Torstenssonin käskystä kaikki skanssin varuskunnan sotilaat lukuun ottamatta heidän komentajaansa.[185] Christianprisiä puolustaneet tanskalaiset olivat samoja luterilaisia kuin ruotsalaiset itsekin, minkä lisäksi he olivat antautuneet sangen helposti. Torstenssonin teko siis rikkoi aikakauden vakiintuneita normeja, eikä sitä voi selittää sen enempää uskonnollisella hurmoksella kuin kostonhimollakaan. Koska skanssin puolustajat olivat kaikki puolisotilaallista nostoväkeä, Torstenssonin julmuus saattaa selittyä laskelmoidulla terrorilla, jonka tarkoituksena oli pelotella tanskalaisia talonpoikia nousemasta ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan. Tätä selitystä tosin vaikeuttaa se, että aikakauden normien mukaisesti puolisotilaalliset miliisit ja muut toistuvaa asepalvelusta suorittaneet nostomiehet lukeutuivat laillisiin taistelijoihin eivätkä mihinkään kapinallisiin sisseihin.[186] Mutta jos komentaja katsoi antautuvien vihollisten surmaamisen jostain syystä tarkoituksenmukaiseksi, hänen näkemyksensä toteutettiin eettisistä tai moraalisista ristiriidoista välittämättä. Näin saattoi käydä myös Hamelnissa, missä keisarillisten sotilaiden surmaaminen olisi palvellut jotain sodanjohdon omaa tavoitetta eikä niinkään mitään suomalaisten luontaista verenhimoa.

 

Jälkijättöinen käsitys siitä, että suomalaisilla olisi ollut kolmikymmenvuotisen sodan aikana erityisen julma tai pelottava maine, on sekin vinoutunut. Aikalaislähteitä systemaattisesti tutkinut Jussi T. Lappalainen tuli siihen lopputulokseen, että suomalaisiin viitattiin vain harvoin ja silloinkin asiallisesti ja neutraalisti. Samalla systemaattisella tutkimuksella Lappalainen on päätynyt kyseenalaistamaan sen kansallisromanttisen uskomuksen, että suomalaisia olisi pidetty lähtökohtaisesti aikakauden taistelukenttien erityisenä sotilaseliittinä.[187] Näistä reunaehdoista huolimatta on syytä muistaa, että Kustaa II Aadolfin sotaretki Saksaan vuosien 1630 ja 1632 välillä nosti suomalaiset kansakuntana eurooppalaiseen julkisuuteen aivan ennennäkemättömällä tavalla. Aikalaisia kiehtoivat suomalaisten eriskummallinen ulkoasu, käsittämätön kieli sekä keisarillisen propagandan levittämä myytti suomalaisista noitina ja velhoina.[188] Hakkapeliittojen ja muiden Saksassa sotineiden suomalaisten maine, vaikkakin satunnaista ja rajattua, voidaan siten nähdä osana samaa jatkumoa, jossa Suomen ja suomalaisten tuntemus Euroopassa ja sen ulkopuolellakin on kytkeytynyt toisaalta sotahistoriaan ja toisaalta myös Pohjolan vähän tunnetun reuna-alueen eksotiikkaan ja mystiikkaan. 

 

 

LÄHTEET

 

Arkistot

 

Bibliothèque nationale de France (BnF)

Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664)

Riksarkivet (SRA)

                           Krigsarkivet

                                                      Rullor 1620–1723

                           Rigsregistraturet

 

Aikalaislähteet

 

Fleetwood, George & Egerton, Philip de Malpas Grey, toim. (1848). Letter from George Fleetwood to his Father giving an Account of the Battle of Lützen and the Death of Gustavus Adolphus. Lontoo: Camden Society.

 

Franci, Jacobi. (1635). Relationis Historicae Semestralis Continuatio Jacobi Franci historische Sachen und aller denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa in hoch und nieder Teutschland auch in Frankreich Engelland Italien Hispanien Indien Schweden Hungarn Böhmen Polen Preussen Siebenbürgen Wallachien Moldaw Türcken etc. vor und hierzwischen nechtsverschienener Franckfurter Fastenmessz, biβ auff Herbstmesse dieses 1635 Jahrs begeben und zugetragen. Frankfurt am Main: Sigismund Latomi.

 

Gärtner, Carl Wilhelm. (1731). Westphälische Friedens-Cantzley, Darinnen die von Anno 1643. biβ Anno 1648. Bey denen Münster- und Osnabrückischen Friedens-Tractaten Geführte geheime Correspondence, ertheilte Instructiones, erstattete Relationes, und andere besondere Nachrichten enthalten. i. Leipzig: Friedrich Lanckischens Erben.

 

Juslenius, Daniel. (1700). Aboa vetus et nova. Turku: Jo. Wallius.

 

Khevenhüller, Franz. (1726). Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann.

 

Mallet, Allain Manesson. (1671). Les travaux de Mars ou la fortification nouvelle tant reguliere, qu’ irreguliere. Pariisi: Allain Manesson Mallet, Jean Henault & Claude Barbin.

 

Mankell, Julius, toim. (1854). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. i. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Mankell, Julius, toim. (1860). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. ii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

 

Monro, Robert. (1637). Monro His Expedition with the Worthy Scots Regiment (Called Mac-Keyes Regiment). ii. Lontoo: William Jones.

 

Olaus Magnus. (2010). Historia om de nordiska folken. Tukholma: Gidlunds Förlag.

 

Poyntz, Sydnam & Goodrick, A. T. S. toim. (1908). The Relation of Sydnam Poyntz 1624–1636. Camden Third Series. xiv. Lontoo: Royal Historical Society.

 

Priorato, Gualdo. (1648). An History of the Late Warres And other State affaires of the best part of Christendom, Beginning with the King of Swethlands entrance into Germany, and continuing to the yeare 1640. Written in Italian by the Count Galliazzo Gualdo Priorato: And in English by the Right Honourable Henry Earle of Monmouth. Lontoo: W. Wilson.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1905). Carl Bonde och Louis de Geer m. fl. bref angående bergverk, handel och finanser. ii: 11. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag.

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1926). Brev 1632. i:7. Tukholma: P. A Norstedt & Söner.

 

Röckl. S. (1889). Quellenbeiträge zur Geschichte der kriegerischen Thätigkeit Pappenheims von der Schlacht bei Breitenfeld bis zur Schlacht bei Lützen. München: Akademische Buchdruckerei von F. Straub.

 

Spanheim, Friedrich. (1634). Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort.

 

Svenska riksrådets protokoll. (1905). 1643, 1644. x. Tukholma: P. A Norstedt & Söner.

 

Theatri Europaei. (1679). ii. Frankfurt am Main: Matthai Merian, Caspar Merian & Christoph Wusten.

 

Theatrum Europaeum. (1651). v. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian.

 

The Continuation of Our Forraine Intelligence since the 22. to the present moneth. (1631). i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicolas Bourne.

 

Turner, James. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

 

Turner, James. (1829). Memoir of His Own Life and Times. Edinburgh: The Bannatyne Club.

 

Watts, William. (1632a). The Swedish Intelligencer. i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholar Bourne.

 

Watts, William. (1632b). The Swedish Intelligencer. ii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Watts, William. (1633a). The Swedish Intelligencer. iii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Watts, William. (1633b). The Swedish Intelligencer. iv. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne.

 

Kirjallisuus

 

Ahnlund, Nils. (1963). Gustav Adolf den store. Tukholma: Bokförlaget Aldus.

 

Brzezinski, Richard & Hook, Richard. (1993). The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. ii. Lontoo: Osprey.

 

Bäckström, Olli. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Bäckström, Olli. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

 

Bäckström, Olli. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

 

Degroot, Dagomar. (2019). The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Delbrück, Hans. (1990). History of the Art of War: The Dawn of Modern Warfare. iv. Lincoln: University of Nebraska Press.

Firth, C. H. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier During the Civil Wars, the Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books.

 

Frost, Robert I. (2000). The Northern Wars 1558–1721. Lontoo: Longmans.

 

Generalstaben. (1936). Sveriges krig, 1611–1632: Från Breitenfeld till Lech. v. Tukholma: Krigshistoriska avdelning.

 

Gezelius, Georg. (1780). Försök til et Biographiskt Lexicon Öfver Namnkunnige och Lärde Män. iii. Tukholma: Swederus.

 

Guthrie, William P. (2003). The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Peace of Westphalia. Westport: Greenwood Press.

 

Hannula, Joose Olavi. (2016). Hakkapeliter och karoliner: Svenska och finska soldater i strid under 300 år. Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag.

 

Heilmann, J. (1868). Kriegsgeschichte von Bayern, Franken, Pfalz und Schwaben von 1506 bis 1651: Kriegsgeschichte von 1634–1651 und Kriegswesen von 1598–1651. ii: 2. München: J. G. Gotta’schen Buchhandlung.

 

Jägerhorn, Sebastian. (2018). Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Tukholma: Medströms Bokförlag.

 

Korhonen, Arvi. (1953). Eerikki Antinpoika. Helsinki: Werner Söderström.

 

Lappalainen, Jussi T. (2001). Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Malkki, Janne. (2007). Joutselkä 1555. Manninen, Ohto, toim. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Helsinki: Tammi: 41–44.

 

Mankell, Julius. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet av femtonhundratalet. ii. Tukholma: C. M. Thimgren.

 

Murdoch, Steve & Grosjean, Alexia. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto.

 

Nimwegen, Olaf van. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Lontoo: Boydell Press.

Parker, Geoffrey. (2004). The Army of Flanders and the Spanish Road 1567–1659. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Parrott, David. (2001). Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Parrott, David. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

 

Pleiss, Detlev. (2017). Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Turku: Åbo Akademi.

 

Redlich, Fritz. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force. i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag.

 

Roberts, Michael. (1958). Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. ii. Lontoo: Longmans.

 

Santavuori, Martti, Savolainen, Aapo & Kilkki, Pertti. (1967). Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet. Tiede ja ase 25: 275–359.

 

Schürger, André. (2015). The Archaeology of the Battle of Lützen: An Examination of 17^th Century Military Material Culture. Glasgow: University of Glasgow PhD Thesis.

 

Schön, J. (1858). Geschichte der Handfeuerwaffen: Eine Darstellung des Entwickelungsgangens der Handfeuerwaffen von ihrem Entstehen bis auf die Neuzeit. Dresden: Rudolf Kuntze.

 

Villstrand, Nils Erik. (2000). Adaptation or Protestation? Local Community Facing the Conscription of Infantry for the Swedish Armed Forces, 1620–1679. Jespersen, Leon, toim. A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia. Odense: Odense University Press: 249–314.

 

Villstrand, Nils Erik. (2012). Valtakunnanosa: Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland.

 

Wedgwood, C. V. (1938). The Thirty Years War. Lontoo: Jonathan Cape.

 

---

[1] Nils Erik Villstrand. (2012). Valtakunnanosa: Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland, 206.

[2] Jussi T. Lappalainen. (2001). Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 26–27.

[3] Mt., 26–27.

[4] Robert I. Frost. (2000). The Northern Wars 1558–1721. Lontoo: Longmans, 207.

[5] Nils Erik Villstrand. (2000). Adaptation or Protestation? Local Community Facing the Conscription of Infantry for the Swedish Armed Forces, 1620–1679. Leon Jespersen, toim. A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia. Odense: Odense University Press, 294.

[6] David Parrott. (2001). Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642. Cambridge: Cambridge University Press, 176.

[7] Geoffrey Parker. (2004). The Army of Flanders and the Spanish Road 1567–1659. Cambridge: Cambridge University Press, 29.

[8] C. H. Firth. (1992). Cromwell’s Army: A History of the English Soldier During the Civil Wars, the Commonwealth and the Protectorate. Lontoo: Greenhill Books, 21.

[9] Parker 2004, 38–39.

[10] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 157–160.

[11] Fritz Redlich. (1964). The German Military Enterpriser and His Work Force. i. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag, 456.

[12] Steve Murdoch & Alexia Grosjean. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto, 14.

[13] Parker 2004, 29.

[14] Mt., 29–32.

[15] Parrott 2012, 128–130.

[16] Julius Mankell. (1865). Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet av femtonhundratalet. ii. Tukholma: C. M. Thimgren, 97–98.

[17] SRA SE/KrA/0022/1630/21/Rullor 1620–1723/Finske 1630 Åhrs Munster Ruller.

[18] Mankell 1865, 100–101.

[19] Michael Roberts. (1958). Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. ii. Lontoo: Longmans, 222.

[20] Lappalainen 2000, 80–81.

[21] Martti Santavuori, Aapo Savolainen & Pertti Kilkki. (1967). Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet. Tiede ja ase 25, 286.

[22] Mankell 1865, 109.

[23] Mt., 101, 103–104.

[24] Julius Mankell, toim. (1860). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. ii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 640, 6. marraskuuta 1632, valtaneuvoston kirje Kustaa II Aadolfille.

[25] Mankell 1865, 110–111.

[26] William Watts. (1632a). The Swedish Intelligencer. i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholar Bourne, 57.

[27] Mankell 1860, 126, 23. marraskuuta 1630, Åke Tottin ja Johan Banérin kirje Kustaa II Aadolfille.

[28] Robert Monro. (1637). Monro His Expedition with the Worthy Scots Regiment (Called Mac-Keyes Regiment). ii. Lontoo: William Jones, 12. 

[29] Mankell 1865, 118.

[30] Mt., 222, 226.

[31] Mankell 1860, 184, 1. maaliskuuta 1631, Erik Ryningin kirje Kustaa II Aadolfille.

[32] Arvi Korhonen. (1953). Eerikki Antinpoika. Helsinki: Werner Söderström, 275–277.

[33] SRA SE/KrA/0022/1631/25/Rullor 1620–1723/fol. 84–92/Augusti månads pommerska rullor.

[34] SRA SE/KrA/0022/1631/26/Rullor 1620–1723/fol. 90–109/September–oktober månaders pommerska rullor.

[35] SRA SE/KrA/0022/1631/26/Rullor 1620–1723/fol. 158/September–oktober månaders pommerska rullor.

[36] Korhonen 1953, 288.

[37] SRA SE/KrA/0022/1631/27/Rullor 1620–1723/fol. 109–110/November och december månaders pommerska rullor.

[38] Mankell 1865, 105.

[39] Mt., 121.

[40] Mt., 123.

[41] Mt., 133.

[42] Julius Mankell, toim. (1854). Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. i. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 476, 16. heinäkuuta 1631, Kustaa II Aadolfin kirje Åke Tottille.

[43] Mankell 1865, 146.

[44] Mt., 149.

[45] Mt., 209.

[46] Mt., 232.

[47] Mt., 235.

[48] Mt., 119–120.

[49] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 182.

[50] Mankell 1865, 122.

[51] Mt., 140.

[52] William Watts. (1632b). The Swedish Intelligencer. ii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 143.

[53] Theatri Europaei. (1679). ii. Frankfurt am Main: Matthai Merian, Caspar Merian & Christoph Wusten,  578.

[54] Generalstaben. (1936). Sveriges krig, 1611–1632: Från Breitenfeld till Lech. v. Tukholma: Krigshistoriska avdelning, 517.

[55] Mankell 1865, 136.

[56] Mt., 139.

[57] Mt., 140.

[58] SRA SE/KrA/0022/1632/29/Rullor 1620–1723/fol. 11–15/Rullor på fälthärens infanteri juli 1632

[59] Mankell 1865, 151.

[60] Mt., 152.

[61] J. Heilmann. (1868). Kriegsgeschichte von Bayern, Franken, Pfalz und Schwaben von 1506 bis 1651: Kriegsgeschichte von 1634–1651 und Kriegswesen von 1598–1651. ii. München: J. G. Gotta’schen Buchhandlung, 871–873.

[62] Mankell 1865, 154–155.

[63] Mt., 164.

[64] Mt., 169.

[65] Mt., 146.

[66] Mt., 203.

[67] Jacobi Franci. (1635). Relationis Historicae Semestralis Continuatio Jacobi Franci historische Sachen und aller denckwürdigen Geschichten so sich hin und wider in Europa in hoch und nieder Teutschland auch in Frankreich Engelland Italien Hispanien Indien Schweden Hungarn Böhmen Polen Preussen Siebenbürgen Wallachien Moldaw Türcken etc. vor und hierzwischen nechtsverschienener Franckfurter Fastenmessz, biβ auff Herbstmesse dieses 1635 Jahrs begeben und zugetragen. Frankfurt am Main: Sigismund Latomi, 4. 

[68] Mt., 5.

[69] Mt., 5.

[70] Mt., 7.

[71] Mankell 1860, 640, 6. marraskuuta 1630, valtaneuvoston kirje Kustaa II Aadolfille.

[72] Mankell 1865, 169.

[73] Mt., 222.

[74] Mt., 226, 242.

[75] Mt., 246.

[76] Detlev Pleiss. (2017). Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Turku: Åbo Akademi, 71–72.

[77] Carl Wilhelm Gärtner. (1731). Westphälische Friedens-Cantzley, Darinnen die von Anno 1643. biβ Anno 1648. Bey denen Münster- und Osnabrückischen Friedens-Tractaten Geführte geheime Correspondence, ertheilte Instructiones, erstattete Relationes, und andere besondere Nachrichten enthalten. i. Leipzig: Friedrich Lanckischens Erben, 376.

[78] Mankell 1865, 101.

[79] Sebastian Jägerhorn. (2018). Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Tukholma: Medströms Bokförlag, 88.

[80] Mankell 1865, 109.

[81] Mt., 112.

[82] Friedrich Spanheim. (1634). Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort, 14.

[83] BnF Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664), fol. 2, Noms de Provinces, Duches, Flauves, Les Principaules, et Villes, d’Allemagne Prises du Soldat Suedois et Confoontes avec La Carte. L’ordre est Le Succes du Roy de Suede en Allemagne.

[84] Mankell 1854, 711–712, 24. lokakuuta 1630, Skärmystlingar vid Rosctock och Stettin.  Hertig Frans Karl av Mecklenburg tillfångatages.

[85] Mankell 1865, 115.

[86] Mt., 118.

[87] Mankell 1854, 733, huhtikuussa 1631, Om Landsbergs eröfring.

[88] Mankell 1865, 119.

[89] Mt., 119.

[90] Monro 1637, 55.

[91] Mankell 1860, 298, 11. elokuuta 1631, Johan Sparren kirje pfalzkreivi Johann Casimirille.

[92] Mt., 299.

[93] Mankell 1865, 121.

[94] Gualdo Priorato. (1648). An History of the Late Warres And other State affaires of the best part of Christendom, Beginning with the King of Swethlands entrance into Germany, and continuing to the yeare 1640. Written in Italian by the Count Galliazzo Gualdo Priorato: And in English by the Right Honourable Henry Earle of Monmouth. Lontoo: W. Wilson, 48.

[95] Mankell 1860, 308, 24. lokakuuta 1631, Johan Adler Salviuksen kirje Tukholman valtaneuvostolle.

[96] Monro 1637, 69.

[97] Mankell 1865, 120–123.

[98] Mt., 123.

[99] Mt., 124, 127.

[100] Mt., 143.

[101] William Watts. (1633b). The Swedish Intelligencer. iv. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 5–6.

[102] Franz Khevenhüller. (1726). Annales Ferdinandei. Leipzig: M. G. Weidmann, 111.

[103] The Continuation of Our Forraine Intelligence since the 22. to the present moneth. (1631). i. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicolas Bourne, 13.

[104] Mankell 1865, 135.

[105] Theatri 1679, 578–579.

[106] Mankell 1865, 136.

[107] Bäckström 2020, 275, 339–341; Mankell 1865, 139.

[108] Mankell 1865, 143.

[109] Richard Brzezinski & Richard Hook. (1993). The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. ii. Lontoo: Osprey, 7.

[110] J. Mankell. (1861). Arkiv till svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. iii. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner, 105.

[111] William Watts. (1633a). The Swedish Intelligencer. iii. Lontoo: Nathaniel Butter & Nicholas Bourne, 29.

[112] Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1926). Brev 1632. i:7. Tukholma: P. A Norstedt & Söner, 501, 21. heinäkuuta 1632, Axel Oxenstiernan kirje Kustaa II Aadolfille.

[113] Mankell 1865, 150.

[114] Khevenhüller 1726, 172.

[115] Mankell 1865, 151.

[116] Mt., 153.

[117] Mt., 154.

[118] Mt., 164.

[119] George Fleetwood & Philip de Malpas Grey Egerton, toim. (1848). Letter from George Fleetwood to his Father giving an Account of the Battle of Lützen and the Death of Gustavus Adolphus. Lontoo: Camden Society, 7.

[120] André Schürger. (2015). The Archaeology of the Battle of Lützen: An Examination of 17^th Century Military Material Culture. Glasgow: University of Glasgow PhD Thesis, 263–266.

[121] Mt., 275, 288

[122] Sydnam Poyntz & A. T. S. Goodrick, toim. (1908). The Relation of Sydnam Poyntz 1624–1636. Camden Third Series. xiv. Lontoo: Royal Historical Society, 72.

[123] Watts 1633a, 141.

[124] Mankell 1865, 170.

[125] Georg Gezelius. (1780). Försök til et Biographiskt Lexicon Öfver Namnkunnige och Lärde Män. iii. Tukholma: Swederus, 231.

[126] Mankell 1865, 276.

[127] Mt., 120.

[128] Mt., 121.

[129] Jägerhorn 2018, 98–99.

[130] Mankell 1865, 128.

[131] Mt., 132.

[132] Bäckström 2020, 283–289.

[133] Mankell 1865, 134.

[134] S. Röckl. (1889). Quellenbeiträge zur Geschichte der kriegerischen Thätigkeit Pappenheims von der Schlacht bei Breitenfeld bis zur Schlacht bei Lützen. München: Akademische Buchdruckerei von F. Straub, 46, 29. huhtikuuta 1632, Pappenheimin kirje herttua Maximilianille. Ensin yläpuolisten maiden talonpojilla Pappenheim viittasi Ylä-Itävallan talonpoikaiskapinallisiin, joita vastaan hän soti vuonna 1626.

[135] Bäckström 2020, 290–291.

[136] Watts 1633b, 148.

[137] Mankell 1865, 144.

[138] Mt., 156.

[139] Mankell 1861, 117.

[140] Jägerhorn 2018, 112–113.

[141] Mt., 119.

[142] Mt., 121.

[143] Mankell 1865, 181.

[144] Jägerhorn 2018, 122, 127.

[145] Mt., 127.

[146] Mankell 1865, 234, 236.

[147] Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Lontoo: Boydell Press, 105–106.

[148] Roberts 1958, 250–251.

[149] Mt., 259.

[150] James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell, 177.

[151] William P. Guthrie. (2003). The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Peace of Westphalia. Westport: Greenwood Press, 9–10.

[152] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 204.

[153] Nils Ahnlund. (1963). Gustav Adolf den store. Tukholma: Bokförlaget Aldus, 96–97.

[154] Watts 1632a, 127.

[155] Heilmann 1868, 709.

[156] J. Schön. (1858). Geschichte der Handfeuerwaffen: Eine Darstellung des Entwickelungsgangens der Handfeuerwaffen von ihrem Entstehen bis auf die Neuzeit. Dresden: Rudolf Kuntze, 66–69.

[157] Mankell 1865, 109.

[158] SRA Riksregistraturet/B167/fol. 100/6. maaliskuuta 1630.

[159] Roberts 1958, 241.

[160] C. V. Wedgwood. (1938). The Thirty Years War. Lontoo: Jonathan Cape, 260–261.

[161] Watts 1632b, 142.

[162] Mt., 142, 143.

[163] Mt., 142.

[164] Allain Manesson Mallet. (1671). Les travaux de Mars ou la fortification nouvelle tant reguliere, qu’ irreguliere. Pariisi: Allain Manesson Mallet, Jean Henault & Claude Barbin.

[165] Olaus Magnus. (2010). Historia om de nordiska folken. Tukholma: Gidlunds Förlag, 193.

[166] Janne Malkki. (2007). Joutselkä 1555. Ohto Manninen, toim. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Helsinki: Tammi, 41–44.

[167] Svenska riksrådets protokoll. (1905). 1643, 1644. x. Tukholma: P. A Norstedt & Söner, 433, 8. tammikuuta 1644.

[168] SRA Rigsregistraturet/B222/fol. 83/23. tammikuuta 1644.

[169] Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling. (1905). Carl Bonde och Louis de Geer m. fl. bref angående bergverk, handel och finanser. ii: 11. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 120, 10. helmikuuta 1645, Carl Bonden kirje Axel Oxenstiernalle.

[170] Dagomar Degroot. (2019). The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720. Cambridge: Cambridge University Press, 31–41.

[171] Watts 1632b, 210.

[172] Mt., 214.

[173] Monro 1637, 14.

[174] Watts 1632b, 47.

[175] Watts 1633b, 130.

[176] Monro 1637, 82–83.

[177] Daniel Juslenius. (1700). Aboa vetus et nova. Turku: Jo. Wallius, 66.

[178] Watts 1633b, 148.

[179] Joose Olavi Hannula. (2016). Hakkapeliter och karoliner: Svenska och finska soldater i strid under 300 år. Tukholma: Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag, 19–24.

[180] Hans Delbrück. (1990). History of the Art of War: The Dawn of Modern Warfare. iv. Lincoln: University of Nebraska Press, 84–86.

[181] Monro 1637, 65.

[182] Watts 1633b, 148.

[183] James Turner. (1829). Memoir of His Own Life and Times. Edinburgh: The Bannatyne Club, 5–6.

[184] Bäckström 2020, 128–129, 134–135.

[185] Theatrum Europaeum. (1651). v. Frankfurt am Main: Matthaeus Merian, 215.

[186] Olli Bäckström. (2018). Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 76–77.

[187] Lappalainen 2000, 77.

[188] Spanheim 1634, 86.

Isorauhojen aika 1700-1721

 

Tänä syksynä tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta Pohjan sodan päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta, jossa Ruotsi ja Venäjä sopivat sodan lopettamisesta. Vaikka rauhaa muistellaan Suomessa täysin aiheellisesti 1700-luvun alun merkkipaaluna, on silti syytä muistaa, että Uudenkaupungin rauha oli vain viimeinen kokonaisesta joukosta rauhansopimuksia, joilla eurooppalaiset valtakunnat määrittelivät keskinäisiä suhteitaan ja valta-alueitaan Espanjan perimyssodan (1700–1713) ja Pohjan sodan (1700–1721) jälkimainingeissa.

 

Kuten tunnettua, Pohjan sota sai alkunsa vuonna 1699 solmitusta Preobraženskojen sopimuksesta, jossa liivinmaalaisen aatelismies Johann Patkul rakensi työläällä sodanvälityksellään Puola-Liettuan, Saksin vaaliruhtinaskunnan, Venäjän ja Tanskan yhteisen liittokunnan Ruotsia vastaan. Toisena sotatoimenaan Kööpenhaminan pommittamisen jälkeen  Kaarle XII:n johtama Ruotsi löi tsaari Pietari I:n venäläisarmeijan Narvan taistelussa vuonna 1700 ja siirsi sen jälkeen sotanäyttämön Ruotsin hallitseman Liivinmaan eteläpuolelle Puola-Liettuan kuningaskuntaan. Puola-Liettuaa hallitsi tuolloin lähes yksinvaltiaan ottein Saksin vaaliruhtinas Augustus II, jonka kannatus Puola-Liettuan suurilukuisen aateliston eli szlachtan parissa ei ollut täysin universaalia. Kaarle XII löysi Puola-Liettuasta liittolaisekseen Stanisław Leszczyńskin johtaman puolueen, joka vastusti Augustus II:n kuninkuutta ja näki Venäjän oman valtakuntansa ensisijaisena vihollisena Ruotsin sijasta. Puola-Liettuaa miehittäneen Ruotsin tuella Stanisław Leszczyński valittiin Puola-Liettuan uudeksi kuninkaaksi vuonna 1704. Osa Puola-Liettuan aatelisista piti Leszczyńskin valintaa perustuslaillisten traditioiden vastaisena ja siten laittomana. Tämä Sandomierzin konfederaationa tunnettuna puolue kannatti Augustus II:n restauraatiota, minkä seurauksena konfederaatio, Augustus II ja tsaari Pietari I solmivat uuden Ruotsia vastaan suunnatun liittokunnan ns. Narvan sopimuksessa elokuussa 1704. Sotilaallisesti ylivertainen karoliiniarmeija löi konfederaation ja Augustuksen yhteisen sotajoukon Varsovan ulkopuolella heinäkuussa 1705, minkä jälkeen Leszczyński kruunattiin virallisesti Puola-Liettuan uudeksi kuninkaaksi.

 

Kruunun hintana oli kuitenkin Ruotsin kanssa solmittu Varsovan rauhansopimus (1705), jossa kaikki Ruotsia vastaan suunnatut aiemmat sopimukset mitätöitiin, Puola-Liettuan tulevat sopimukset alistettiin Kaarle XII:n hyväksynnälle ja karoliiniarmeijalle myönnettiin vapaus miehittää Puola-Liettuan kaupunkeja ja linnoituksia sekä värvätä esteettä uusia sotilaita Puola-Liettuan rajojen sisällä. Sopimuksen taloudellisessa ulottuvuudessa ruotsalaisille kauppiaille myönnettiin verovapauksia ja asumisoikeuksia Puola-Liettuassa, minkä lisäksi kuningaskunnan kaikki ulkomaankauppa ohjattiin kulkemaan Ruotsin hallitseman Riian kaupungin kautta. Sopimuksesta tehtiin lisäksi osa Puola-Liettuan vaalikuninkuuden pacta conventaa, mikä tarkoitti sitä, että Puola-Liettuan valtaistuimelle ei voinut nousta hyväksymättä Varsovan sopimusta ja sen ankaria ehtoja. Augustus II yritti vielä uudestaan hyökätä Puola-Liettuaan, mutta hänen saksilainen armeijansa lyötiin Fraustadtin taistelussa helmikuussa 1706. Hävityn taistelun seurauksena Augustus II joutui solmimaan Ruotsin kanssa Altranstädtin rauhansopimuksen (1706), jossa Augustus II hyväksyi Leszczyńskin kuninkuuden ja luopui kaikista omista vaateistaan Puola-Liettuan kruunuun. Altranstädtin ensisijaisiin kärsijöihin lukeutui myös Johann Patkul, joka pidätettiin Saksissa ja toimitettiin kostonhimoisten ruotsalaisten käsiin. Patkulin raajat rikottiin teilipyörässä, minkä jälkeen hänet mestattiin sotkuisesti useilla huonoilla kirveeniskuilla.  

 

Pohjan sodan kulku kääntyi Ruotsia vastaan Pultavassa vuonna 1709 kärsityn katastrofaalisen taistelutappion seurauksena. Voitokas tsaari Pietari I ryhtyi heti Pultavan jälkeen rakentamaan uutta liittokuntaa Ruotsia vastaan. Heinäkuussa 1709 solmitussa Dresdenin sopimuksessa Saksin vaaliruhtinas Augustus II ja Tanskan kuningas Fredrik IV olivat jo löytäneet toisensa, ja Thornin (Torúnin) sopimuksessa lokakuussa 1709 myös Pietari I ja Augustus II sementoivat oman liittolaisuutensa. Samassa kuussa Pietari I ja Fredrik IV solmivat Ruotsia vastaan suunnatun liiton Kööpenhaminan sopimuksella, ja heinäkuussa 1710 Pietari I solmi liiton myös Hannoverin vaaliruhtinas Georgin kanssa.

 

Vuodesta 1713 tuli eräs eurooppalaisen diplomatian virstapylväistä. Tuolloin Pietari I toi Ruotsia vastaan suunnattuun liittokuntaan mukaan Brandenburgin vaaliruhtinas Friedrich III:n, joka oli vuonna 1701 ylentänyt itsensä myös Preussin ensimmäiseksi kuninkaaksi. Historiankirjoissa Pietari I:n ja Friedrich III:n välinen Schwedtin sopimus (lokakuussa 1713) on ymmärrettävästi jäänyt Espanjan perimyssodan (1700–1713) päättäneen Utrechtin rauhan varjoon. Utrechtin rauha ei ollut yksi ainoa dokumentti, vaan kokonainen sarja sopimuksia, joita solmittiin vuosina 1713–1715. Osapuolina näissä sopimuksissa olivat Ranska, Iso-Britannia, Alankomaat, Espanjan, Portugali, Savoiji, Preussi ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Sopimuksen keskeinen kohta oli se, joka vahvisti Filip Bourbonin nousun Espanjan valtaistuimelle. Sopimuksen ehtojen mukaisesti uusi kuningas Filip V luopui samalla kaikista omista ja jälkeläistensä oikeuksista Ranskan kruunuun. Espanjan uuden vallanperimyksen myötä Habsburgien muinaista valtakuntaa pilkottiin osiin. Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunta, Sardinia ja suurin osa Milanon herttuakunnasta siirtyivät Habsburgien itävaltalaiselle sukuhaaralle eli keisari Kaarle VI:lle. Savoijin herttuakunta sai Sisilian ja osan Milanon herttuakunnasta, ja Iso-Britannia kaappasi itselleen Gibraltarin. Etelä-Amerikassa Espanja menetti nykyisen Uruguayn alueen Portugalille. Pohjois-Amerikassa Ranska menetti Nova Scotian Iso-Britannialle ja joutui tunnustamaan irokeesien voimakkaan heimokonfederaation (niin sanotun kuuden kansakunnan) kuulumisen brittien valtapiiriin. Utrechtin yllä lepää myös musta varjo. Sopimus vahvisti transatlanttista orjakauppaa, kun Ranska luopui Afrikan ja Espanjan hallitseman Amerikan välisen orjakaupan monopolista (Asiento de Negros) ja siirsi sen Iso-Britannialle, joka säilytti orjakaupan monopolin vuoteen 1750 asti. Tuona ajanjaksona Iso-Britannia sai kuljettaa vuodessa 4 800 orjaa Espanjan alusmaihin Amerikoissa. Neljäsosa Asienton tuotoista ohjattiin Iso-Britannian monarkille, joka oli vuodesta 1714 asti Hannoverin vaaliruhtinas Georg (Iso-Britannian kuningas Yrjö I).  

 

Vuonna 1713 solmittiin toinen merkittävä eurooppalainen rauhansopimus, joka ei liittynyt lainkaan Espanjan perimyssotaan ja Pohjan sotaankin vain välillisesti. Lyötyään ruotsalaiset Pultavassa tsaari Pietari I ryhtyi ajamaan takaa Kaarle XII:tä, joka oli päätynyt Benderin kaupunkiin Moldavian voivodikunnassa. Ongelmana oli vain se, että Moldavia kuului osmanien sulttaanikunnan eikä Venäjän valtapiiriin. Sotaretki päättyi venäläisten kannalta lähestulkoon sotilaalliseen katastrofiin, kun turkkilaiset ja heidän tataariliittolaisensa pullottivat Pietarin johtaman venäläisarmeijan Stănileștiin aivan Prutjoen rannalle. Siellä piiritetty Pietari I joutui suostumaan heinäkuussa 1711 solmittuun rauhaan, jossa Venäjä sitoutui palauttamaan Azovin linnakkeen osmaneille ja lupautumaan olemaan sekaantumatta Puola-Liettuan sisäisiin asioihin. Osmanien kiusallisena vieraana ollut Kaarle XII vastusti väliaikaisrauhaa ja yllytti Krimin tataarikaani Devlet II Girayn säestämänä sulttaania jatkamaan sotaa. Sulttaani Ahmed II oli kuitenkin kyllästynyt sotaan ja päätti pitää kiinni Prutjoella solmitusta rauhasta Venäjän kanssa. Sopimus vahvistettiin Adrianapolissa vuonna 1713, jolloin osmanit olivat vihdoin onnistuneet karkottamaan Kaarle XII:n valtakunnastaan.

 

Kuten tunnettua, Pultavan tappion jälkeen Ruotsi joutui perääntymään Liivinmaan, Suomen ja Saksan rintamilla. Myös yritys katkaista Tanskan hallitsema Norja kahtia Trondheimin kohdalta epäonnistui niin sanotussa Jämtlandin sotaretkessä 1716–1718. Lokakuussa 1718 Kaarle XII itse kaatui norjalaisen Fredrikstenin linnoituksen piirityksessä. Kuninkaan kuolema kannusti Tukholman valtaneuvostoa ja uutta hallitsijaa, Kaarle XII:n sisarta Ulrika Eleonoraa löytämään sodan lopettamiseksi diplomaattisia ratkaisuja. Heinäkuussa 1720 Ruotsi ja Tanska solmivat Frederiksborgin linnassa rauhansopimuksen, jossa Ruotsi luopui aiemmasta liittolaisuudestaan Holstein-Gottorpin herttuakunnan kanssa sekä verovapaasta kauppamerenkulustaan Öresundin salmen kautta. Ruotsi sitoutui myös maksamaan Tanskalle 600 000 taalerin suuruiset sotakorvaukset. Vaikka Frederiksborgin rauha selvästi suosi Tanskan kuningas Fredrik IV:tä, oli se hänelle silti laiha lohtu yksitoista vuotta kestäneen sodan aiheuttamista tuhoista. Inhimillisen kärsimyksen ohella sota romahdutti Tanskan talouden, minkä seurauksena Tanska oli joutunut myymään Ruotsilta vuonna 1712 valloittamansa Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan liittolaiselleen Hannoverin vaaliruhtinas Georgille. Lisäksi Tanska sitoutui rauhansopimuksessa palauttamaan Ruotsille aiemmin valtaamansa Stralsundin kaupungin sekä miehittämänsä osat Pommerista.

 

Ruotsi oli solminut oman erillisrauhansa Hannoverin kanssa jo marraskuussa 1719, jolloin Ruotsi luopui kaikista omista vaateistaan Bremen-Verdeniin. Tähän Tukholman rauhansopimukseen liittyi tammikuussa 1720 mukaan myös Preussi, jolle Ruotsi joutui luovuttamaan suuren osan hallitsemastaan Pommerista, mukaan lukien Stettinin, Dammin ja Golinowin kaupungit sekä Wollinin ja Usedomin saaret. Kustaa II Aadolfin rantautuminen viimeksi mainitulle saarelle heinäkuussa 1630 oli pystyttänyt sen Ruotsin eurooppalaisen suurvalta-aseman, joka Tukholman kahdessa rauhansopimuksessa pitkälti saateltiin hautaansa.

 

Jäljelle jäi enää rauhan virallistaminen Venäjän kanssa. Syyskuussa 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan suurin merkitys ei ollut Frederiksborgin ja Tukholman rauhojen rinnalla enää siinä, mitä Ruotsi menetti (Viron ja osan itämaastaan), vaan siinä, mitä Venäjä saavutti. Uudenkaupungin rauha kumosi aiemman Stolbovan rauhan (1617), joka oli käytännössä sulkenut Venäjältä pääsyn Itämerelle. Nyt koko nykyisen Viron alueen valloittanut Venäjä palasi Itämeren näyttämölle entistä väkevämpänä, johtajanaan uudistususkoinen tsaari Pietari I ja uutena pääkaupunkinaan Itämeren rannalle rakennettu, tsaarin itsensä nimeä kantava pääkaupunki. Kaikista näistä vihollisten sanelurauhojen tylyistä ehdoista uuden kuningas Frederik I:n johtama Ruotsi saattoi kuitenkin löytää yhden laihan lohdun: Stralsundin ja sitä ympäröivien Pommerin alueiden säilyttäminen Ruotsin hallussa takasi Frederikille edustuksen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiopäivillä ja tarjosi Ruotsille siten sellaisen paikan Euroopan diplomaattisen konsertin orkesterissa, jota edes tsaari Pietarilla ei ollut.

Intersektionaalista sotahistoriaa

 

Tänä vuonna ilmestynyt Tampereen yliopiston historiantutkijoiden yhteisteos Varhaismodernin aikakauden historia: Lähestymistapoja yksilöihin ja rakenteisiin (Gaudeamus) avaa nimensä mukaisesti tärkeitä tutkimusnäkökulmia varhaismodernin aikakauden (1500–1800) suomalaiseen tutkimukseen. Kirjoittajat käsittelevät laajoja teemoja, kuten vastavuoroisuutta, vammaisuutta, liikkuvuutta, uskonnon kokemusta, kansalaisuutta ja yrittäjyyttä. Koska teos ei systemaattisesti avaa näitä teemoja sotahistorian kontekstissa (vaikka sitä sivuaakin), rohkenen tässä kirjoituksessa pohtia joitakin teoksen näkökulmia ja niiden merkitystä juuri varhaismodernin aikakauden sotahistorialle.

 

Ulla Koskinen määrittelee omassa kirjoituksessaan vastavuoroisuuden vaihdoksi, jossa yksi palvelus korvataan vastapalveluksella. Käytäntö on yleisesti nähty erääksi varhaismodernia yhteiskuntaa koossa pitäneeksi voimaksi. Myös aikakauden sotahistoria tukee tätä tulkintaa. Eräs varhaismodernin aikakauden sotahistorian omintakeisimpia ilmiöitä oli sotilasurakointi, jonka toimintaa on ollut vaikea selittää pelkän taloudellisen voiton logiikalla. Monissa Euroopan maissa sotilasurakoitsijoina toimineet kapteenit ja everstit upottivat joukkojen värväämiseen, varustamiseen ja ylläpitoon suuria summia omaa rahaa ja suurella henkilökohtaisella riskillä. Toimeksiantajilta eli varhaismodernin aikakauden alkeellisilta valtiovalloilta saatu kompensaatio oli usein ennakoimatonta, tipottaista, viivästynyttä, puutteellista tai kaikkia näitä samaan aikaan. Miksi sotilasurakointiin silti ryhdyttiin? Sotilasurakointia tutkinut David Parrott on painottanut omassa vastauksessaan urakoitsijaupseerien sotilaskunniaa ja säätyidentiteettiä, joiden vuorovaikutusta toimeksiantajana toimineen valtiovallan kanssa leimasi vastavuoroisuus. Tyypillisesti aatelissäätyisiltä urakoitsijaupseereilta odotettiin taloudellista sitoutumista sotavoimien ylläpitoon ikään kuin kunnia-asiana. Vastavuoroisesti kruunulta oli odotettavissa yhteiskunnallista tunnustusta, joka saattoi materialisoitua läänityksiksi, verolähteiksi tai valtionviroiksi, joita jälkimmäisiä pystyi Bourbonien Ranskassa myymään tai perimään paulettena tunnetun veron maksamista vastaan. Tästä vastavuoroisuudesta johtuen upseerinvakansseihin pyrkijöistä ei ollut koskaan pulaa, vaikka vakanssin mukana kulki velvoite oman pääoman käytöstä joukkoyksikön kokoamiseksi ja ylläpitämiseksi.

 

Pohdittaessa sitä, ketkä valikoituivat upseereiksi ja sotilasurakoitsijoiksi ja kykenivät näillä urillaan vielä meritoitumaan, on käännyttävä kirjoittajien usein esille nostaman intersektionaalisen näkökulman puoleen. Intersektionaalinen näkökulma tarkoittaa pohjimmiltaan ihmisten sosiaalisten identiteettien ja tilanteisuuden huomioon ottamista. Tällöin historiallista analyysia rikastutetaan ajatuksella, että maailma tai yhteiskunta eivät ole samanlaisia kaikille. Varhaismodernissa sotilasurakoinnissa ja sotilaallisessa hierarkiassa etenemisessä tämä tarkoittaa sitä, ettei sotilasurakoita tai upseerinvakansseja myönnetty kenelle tahansa ja että kaikki eivät edenneet komentoketjussa yhtä nopeasti ja yhtä pitkälle.

 

Esimerkiksi Ruotsia kolmikymmenvuotisessa sodassa palvellut upseerikunta koostui erilaisten ominaisuuksien kirjosta. Meritoitumiseen ja etenemiseen vaikuttivat paitsi ilmiselvä sukupuoli (kaikki sotilaat olivat miehiä), myös säätytausta, uskonto, kieli, kansallisuus, koulutustaso, varallisuus, ikä ja terveys. Jos katsoo Ruotsin saksalaisen kenttäarmeijan ylipäälliköitä kuningas Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen (Gustaf Horn, Johan Banér, Lennart Torstensson ja Carl Gustaf Wrangel), voi havaita heidän kaikkien olleen luterilaisia, ruotsinkielisiä ja ammattitaitoisia kotimaisen aatelin ylimmän kerroksen jäseniä. Kaikki heistä nousivat komentoketjun huipulle keski-ikäisinä, heistä nuorimpana 33-vuotias Wrangel. Vammaisuus eli vaikea kihti ei estänyt Torstenssonin nousua Banérin seuraajaksi, mutta terveydentilan heikkeneminen lopulta pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä ja siirtymään syrjään nuoremman ja terveemmän Wrangelin tieltä. Alempaan kenraalikuntaan kuului tästä kaavasta poikenneita yksilöitä. Kansallisuuksien kirjosta löytyy saksalaisia (Dodo von Kniphausen, Wilhelm ja Bernhard von Sachsen-Weimar, reininkreivi Otto Ludwig, Hans Königsmarck, pfalzkreivi Karl Gustav), skotteja (James Hamilton, Alexander Leslie, Patrick Ruthven, James King) ja muita (böömiläinen Matthias von Thurn). Tähän kenraalikuntaan mahtui niin kunnostautuneita sotapäälliköitä (Bernhard von Sachsen-Weimar ja Hans Königsmarck) kuin sotataidollisesti vähälahjaisiakin (Kniphausen ja Thurn).   

 

Intersektionaalisuuden näkökulma on vahvasti mukana myös Riikka Miettisen artikkelissa disabiliteetista ja vammaisuudesta. Myös tämä aihepiiri tulee lähelle sotahistoriaa, sillä monet varhaismodernin Euroopan katukuvassa näkyneet rammat olivat vammautuneet juuri sodissa. Tällöin on syytä pohtia asuinpaikan, säätyaseman ja varallisuuden merkitystä sotainvalidien intersektioissa. Aikakauden eurooppalaisessa kuvataiteessa näkyy jalattomia tai kädettömiä rampoja kerjäämässä almuja henkensä pitimiksi. Tämä oli monen kolmikymmenvuotisessa sodassa haavoittuneen rivimiehen kohtalo. Vamman laatu määritteli invalidin mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa ja elinkeinoelämässä. Jalaton veteraani saattoi tehdä käsillään töitä, mutta oli liikuntakyvytön; yksikätinen sotainvalidi saattoi nousta hevosen selkään ja jopa ratsastaa, muttei voinut tehdä mitään manuaalista työtä. Kasvojen silpoutuminen vaikeutti sosiaalista vuorovaikutusta ja kommunikaatiota. Eräs yleinen sotavamma lienee ollut kuulovaurio, sillä tiiviissä muodostelmissa sotilaat laukoivat muskettejaan toistensa korvien juurella. Näiden vammojen ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tutkimisessa on vielä paljon työsarkaa.

 

Eniten sotainvalidien kokemusmaailmaan on vaikuttanut säätyasema. Rampautunut rivisotilas on ollut onnekas, jos on kyennyt työllistymään käsityöläisenä tai paimenena. Haavoittuneella aatelisella on toisaalta ollut jäljellä paljon enemmän vaihtoehtoja. Ruotsalainen eversti Axel Lillie menetti Mainzin piirityksessä toisen jalkansa vuonna 1631. Neljä vuotta myöhemmin hän jo vastasi ruotsalaisten joukkojensiirrosta Danzigin ja Pommerin välillä ja sai vielä komentoonsa Länsi-Götanmaan ratsurykmentin, vaikkei edes kyennyt itse pääsemään satulaan, saati sitten ratsastamaan. Vuonna 1648 Lillie nousi Tukholman valtaneuvostoon, minkä jälkeen seurasi joukko virkanimityksiä ja arvonimiä: Kiteen vapaaherra (1651), Lillienborgin kreivi, Karjalan laamanni ja Pommerin kenraalikuvernööri (1652), marski (1657) ja lopulta Liivinmaan kenraalikuvernööri (1661). Jalan jättäminen Saksan taistelukentälle ei haitannut yhteiskunnallista meritoitumista, vaan saattoi päinvastoin jopa toimia näkyvänä kunniamerkkinä kruunun hyväksi tehdystä palveluksesta.

 

Synnynnäisten vammojen, kuten aisti- ja kehitysvammojen, vaikutusta sotapalvelukseen ei ole myöskään tutkittu tyhjentävästi. Ruotsalaisissa ruotoluetteloissa löytyy mainintoja rammoista, sokeista ja ”höyrypäistä.” Tällöin astutaan tutkimusalueelle, jolloin vammaisuudesta tulee jotain sellaista, joka on aikakauden sotalaitoksen määrittelemää ja rakentamaa. Voi olettaa, että sokealle ruotumiehelle ei ollut mitään käyttöä Ruotsin kenttäarmeijoissa, mutta entä höyrypäille? Sotilaita piti saada kokoon väenotoissa vaadittu määrä, jolloin vammaisuudesta on tullut väenottokomission rakentamaa todellisuutta. Epäilemättä rykmentteihin on päätynyt sellaisia ruotumiehiä, joiden ymmärrettäisiin nykyään olevan vaikkapa autismin spektrillä. Keski- ja Länsi-Euroopassa sotajoukkoja koottiin värväyksellä, jolloin värvääjien ja sotilasurakoitsijoiden verkkoihin on tilannekohtaisesti tarttunut hyvin kirjavaakin ainesta. Kun saksalainen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld värväsi uutta armeijaa Englannin maaperällä vuonna 1625, hänen käyttöönsä osoitettiin vaivaistalojen ja vankiloiden asukkeja. Nykymaailmassa monet näistä ihmisistä varmaankin kuuluisivat sosiaalipalveluiden ja terveydenhuollon eivätkä niinkään vankeinhoidon asiakaskuntaan. Ranskassa sotapalvelukseen syystä tai toisesta kykenemättömät kelpasivat passe-volanteiksi eli täyttämään rykmenttien rivejä katselmuksien ajaksi. Siellä eräs vammaisuuden kokemus on siis ollut joutua mukaan pelinappulaksi sotilasurakoinnin härskeimpiin väärinkäytöksiin. Tällöin herää kysymys vammaisten omasta toimijuudesta: oliko tämä heille itselleen keino hankkia ylimääräistä rahaa, vai hyötyikö järjestelystä joku muu heidän sijastaan? Tähän kysymykseen ei voisi vastata muulla kuin perusteellisella lähdetutkimuksella sekä intersektionaalisen metodin systemaattisella soveltamisella.

 

Maija Ojala-Fullwood tarkastelee kirjoituksessaan liikkuvuuden näkökulmaa, Tiina Miettinen perhettä ja Raisa Maria Toivo uskonnon kokemuksen merkitystä yhteiskuntahistoriassa. Kirjoitusten näkökulmat voisi varhaismodernin sotahistorian kontekstissa yhdistää pohdinnaksi sotilaiden ja siviilien kokemuksista sodankäynnin arjesta Eurooppaa ristiin rastiin matkanneiden armeijoiden mukana. Näistä aihepiireistä on jo olemassa korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta. Lorraine White on tutkinut espanjalaisten sotilaiden fyysistä ja psyykkistä kokemusta taistelusta 1500- ja 1600-luvuilla. Hänen uskottavan tulkintansa mukaan sotilaiden palvelus oli epämiellyttävää siinä määrin, että tietämys sotapalveluksen kurjuudesta vaikeutti värväystoimintaa. Uskonnollisen kokemusmaailman kontekstissa eräs Whiten kiinnostava tutkimustulos oli se, kuinka merkittävä moraalinen ja psykologinen rooli kenttäpapeilla oli Espanjan armeijassa. Tämä johtui siitä, että kuoleminen ilman viimeistä voitelua oli aito pelko katolisille sotilaille, ja siksi sielunpaimenten läsnäolo synnytti turvallisuuden tunnetta. Andreas Bähr on puolestaan tutkinut pelon ja ahdistuksen kokemuksia varhaismodernissa sodankäynnissä. Bähr muistuttaa lukijoitaan samassa hengessä kuin Varhaismodernin yhteiskunnan historian kirjoittajat, että modernia psykologista ymmärrystä pelosta ja ahdistuksesta sisäisinä tunnetiloina ei tule sellaisenaan siirtää varhaismoderneille sotakentille, joilla nämä tunteet ymmärrettiin jumalallista alkuperää olevina vitsauksina.

 

Liikkuvuuden ja perheen näkökulmat tulevat kiinnostavasti esille pohdittaessa naisia ja varhaismodernia sodankäyntiä. Tiina Miettisen havainto siitä, että talonpoikien patriarkaalisesti johtamat suuret kotitaloudet nähtiin valtakunnan voimavarana, kytkeytyy tutkimukseen näiden kotitalouksien toiminnasta silloin, kun osa – tai kaikki – kotitalouden miesväestä oli palvelemassa kruunua ulkomaisilla sotakentillä. Mary Elizabeth Ailes on osoittanut, kuinka talonpoikaisnaiset kehittivät ja toteuttivat eri strategioita lieventääkseen sotaväenoton vaikutusta kotitalouksien arkeen. Varakkaimmissa taloissa palkattiin naisten aloitteesta sijaissotilaita asevelvollisuuden täyttämiseksi tai varustettiin ratsusotilaita veroprivilegioiden saamiseksi, vähemmän varakkaissa naiset haalivat miespuolisia sukulaisia sijaissotilaiksi tai valmensivat omaa jälkikasvuaan samaa roolia varten.

 

Liikkuvuuden teema varhaismodernissa yhteiskunnassa on lomittunut sekin sodankäyntiin ja sukupuoleen. Manner-Euroopassa monet naiset seurasivat aviomiehiään sotaretkille, ja armeijoiden mukana kulki kirjava joukko myös muita naisia, jotka harjoittivat prostituutiota tai työskentelivät pyykkäreinä, kokkeina, sairaanhoitajina, keittäjättärinä, muonittajina, kauppiaina tai ryöstösaaliin välittäjinä. Peter H. Wilsonin havaintojen mukaan näitä naisten moninaisia sodankäynnin rooleja määriteltiin, rajattiin ja artikuloitiin aina vain tarkemmin 1600- ja 1700-luvuilla. Määrittelemällä sukupuolirooleja armeijoiden sisällä, aikakauden valtiovallat pyrkivät rationalisoimaan sodankäyntiä rajaamalla sen epätoivottuja ilmiöitä ja painamalla alas armeijoiden ylläpitoon liittyviä kustannuksia. Maija Ojala-Fullwoodin huomio intersektionaalisuuden oleellisesta merkityksestä varhaismodernissa liikkuvuudessa pätee sekin sodankäynnin ja naisten kontekstiin. Kokemus sodasta ja armeijaelämästä on ollut naisille erilainen riippuen heidän toimenkuvastaan, ammattitaidostaan, verkostoitumisestaan, aviostatuksestaan, varallisuudestaan, kansallisuudestaan, uskonnostaan, kielitaidostaan, iästään, terveydestään, äitiydestään ja säätyasemastaan. Sotajoukon kuormaston (saks. Tross) mukana kulkenut nainen oli kaikkea muuta kuin vain monoliittinen ja geneerinen sukupuolensa edustaja. Zoltán Péter Bagi on puolestaan identifioinut ns. pitkän turkkilaissodan (1593–1606) ajalta erikoisen sotilaallisen liikkuvuuden välimuodon, kun palvelusaikojen ja värväysrahan väliin pudonneet, Habsburgien palveluksessa olleet sotilaat vaelsivat perheineen ristiin rastiin Unkaria ruuan, suojan ja rahan toivossa. Vaikka sotilaat edustivat moninaisten etnisten, kielellisten, sosiaalisten ja uskonnollisten taustamääritteiden intersektiota, heitä kaikkia yhdistivät ympäristön armottomat olosuhteet ja aikakauden sodankäynnin mukanaan tuoma taloudellinen kurjuus.

 

Kaarle Wirta päättää kirjan tärkeällä puheenvuorolla varhaismodernista yrittäjyydestä erityisesti Alankomaiden ja Skandinavian kontekstissa. Varhaismodernista sotilasurakoinnista ja sodankäynnin siteistä rahoitusmarkkinoihin on jo olemassa runsaasti kirjallisuutta, minkä lisäksi aiheesta tehdään parhaillaan monikansallista tutkimusprojektia Euroopan unionin rahoituksella (The European Fiscal-Military System 1530–1870). Wirta kuitenkin avaa tätä ilmiötä päinvastaisesta näkökulmasta eli nostaa esille varhaismodernin aikakauden yrittäjät sodankäynnin ja väkivallan harjoittajina. Tämä aihepiiri on esimerkki lomittuneesta tutkimuksesta, jossa varhaismoderniin yrittäjyyteen yhdistetään näkökulmia sodankäynnistä, verkostoitumisesta, valtionmuodostuksesta, instituutioiden toimintalogiikasta, yksilöiden toimijuudesta sekä globaalista kaupankäynnistä, jota varjostivat varhaismodernilla aikakaudella kolonialistinen riisto ja transatlanttinen orjakauppa. Jos tutkimuksen keskiössä on globaalia kauppaa harjoittanut yhteiskunta, kuten vaikkapa Alankomaiden tasavalta, näkökulmiin lomittuvat mukaan vielä ympäristö ja ilmasto, joka jälkimmäinen oli merkittävän muutoksen kourissa 1600-luvulla. Wirran pohdinta johtaakin luontevasti Dagomar Degrootin tutkimukseen siitä, kuinka alankomaalaiset sopeutuivat ”pienenä jääkautena” tunnettuun ilmastokriisiin ja jopa käänsivät sen globaalin kaupan ja sodankäynnin alueilla omaksi edukseen. Tällöin erilaisten ulkoisten vaikutusvoimien intersektiossa ei enää ole pelkkä ihmisyksilö vaan kokonainen sodankäyntiä harjoittanut varhaismodernin aikakauden yhteiskunta.

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Mary Elizabeth Ailes, Courage and Grief: Women and Sweden’s Thirty Years’ War (Lincoln: University of Nebraska Press, 2018)

Zoltán Péter Bagi, ‘The Life of Soldiers during the Long Turkish War (1593–1606)’. Hungarian Historical Review, Vol. 4, No. 2 (2015).

Andreas Bähr, ‘Remembering Fear: The Fear of Violence and the Violence of Fear in Seventeenth-Century War Memories’. Erika Kuijpers, Judith Pollmann, Johannes Müller & Jasper van der Steen, toim., Memory before Modernity: Practices of Memory in Early Modern Europe (Leiden: Brill, 2013).

Dagomar Degroot, The Frigid Golden Age: Climate Change, the Little Ice Age, and the Dutch Republic, 1560–1720 (Cambridge: Cambridge University Press, 2018).

David Parrott, Richelieu’s Army: War, Government and Society in France, 1624–1642 (Cambridge: Cambridge University Press, 2001).

David Parrott, The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe (Cambridge: Cambridge University Press, 2012).

Raisa Maria Toivo & Riikka Miettinen, toim., Varhaismodernin yhteiskunnan historia: Lähestymistapoja yksilöihin ja rakenteisiin (Helsinki: Gaudeamus, 2021).

Lorraine White, ‘The Experience of Spain’s Early Modern Soldiers: Combat, Welfare and Violence’. War in History, Vol. 9, No. 1 (January 2002).

Peter H. Wilson, ’Wars, States, and Gender in Early Modern European Warfare, 1600s–1780s’. Karen Hageman, Stefan Dudink & Sonya O. Rose, toim., The Oxford Handbook of Gender, War and the Western World since 1600 (Oxford: Oxford University Press, 2020).  

Kuningattaren sisar ja marskin vaimo

 

Useimmat suomalaiset tuntevat tai ovat vähintäänkin ohimennen joskus nähneet Albert Edelfeltin maalauksen Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista (1878), jossa nuijasodan (1596–1597) todellinen voittaja herttua Kaarle viimein kohtaa vaarallisimman vastustajansa, laillisen kuningas Sigismundin suomalaisen luottomiehen marski Klaus Flemingin. Maalausta tarkastellessa huomio ei ehkä kohdistu niinkään haarniskoituun Kaarle-herttuaan kuin häntä vastassa uhmakkaasti seisovaan surupukuiseen naiseen. Tämä nainen oli Ebba Stenbock, edesmenneen kuningas Kustaa Vaasan vaimon Margareta Stenbockin sisar ja marski Klaus Flemingin vaimo.

 

Ebba Stenbockin kaltaiset historian miestoimijoiden puolisot, sisaret, äidit ja tyttäret ovat perinteisesti jääneet nuijasodan tapaisten epookkien sivuhahmoiksi. Osittain miesvaltainen sodan ja politiikan historia on unohtanut heidän olemassaolonsa, osittain heidät on aivan tarkoituksellisesti kirjoitettu pois historiasta. Siksi on virkistävää ja historiallista näköalaa avartavaa, että historioitsija Anu Lahtinen on kirjoittanut Ebba Stenbockista tietokirjan Ebba: Kuningattaren sisar (Atena, 2021).

 

Lahtinen osoittaa tutkimuksellaan, kuinka merkittävää roolia 1500-luvun aatelisnaisten elämän rakenne näytteli aikakauden historiassa. Varhaismodernin aikakauden suosituimpia tutkimusmetodeja on nykyään prosopografia, jolla hahmotetaan kuvaa artikuloimattomista mutta omassa ajassaan aktiivisesti vaikuttaneista sukulaisuuteen ja patronus–klienttisuhteisiin perustuneista verkostoista. Lahtinen osoittaa aatelisnaisten keskeisen roolin tällaisten verkostojen luomisessa sekä niiden käyttämisessä. Niinpä esimerkiksi kuva nuijasodasta tarkentuu Ebba Stenbockin kautta, kun ymmärtää hänen kytkeneen miehensä Klaus Flemingin omaan vaikutusvaltaiseen sukuunsa, johon lukeutui myös kirjan alaotsikossa esiintyvä leskikuningatar Margareta. Tämä verkosto käytännössä mahdollisti sen, että Ahvenanmaalla sijainnut ja strategisesti avainasemassa ollut Kastelholman linna pysyi nuijasodan aikana Klaus Flemingin puoluelaisten käsissä. Samaan aikaan Ebban veljet Erik ja Karl komensivat Älvsborgin ja Kalmarin linnoja kolmannen veljen Arvidin toimiessa Itä-Götanmaan käskynhaltijana. Avioliittonsa myötä Klaus Fleming saattoi laskea myös nämä linnat ja alueet kuningas Sigismundin kannattajien puolelle.

 

Erilaiset aikalaiskuvaukset suojelun- ja suosionpyynnöistä kertovat Ebban omasta toimijuudesta aatelisena matroonana. Ebban ”esirukousten” kerrottiin erityisesti pelastaneen talonpoikia marskin sotilaiden mielivallalta. Käytännössä Ebba olisi rakentanut tällaisilla interventioilla omaa klienttien verkostoaan varhaismodernissa yhteiskunnassa, joka pitkälti perustui kiitollisuudenosoituksiin ja vastapalveluksiin. Vuonna 1597 Ebba jo astui Klaus Flemingin saappaisiin toimiessaan Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja sen puolustuksen johtohahmona.

 

Verkostojen ohella myös avioliitoilla oli 1500-luvun aatelisyhteiskunnassa merkitystä. Eräs tärkeä instrumentti aatelissukujen säilymisen kannalta oli ns. huomenlahja, joka oli aatelisen aviomiehen vaimolleen osoittama läänitys. Ebba Stenbock sai Klaus Flemingiltä huomenlahjana joukon tiloja Lounais-Suomessa, ja näistä tunnetaan nimeltä ainakin Kauselan tilat Kaarinan pitäjässä. Huomenlahja oli vaimon omaa maaomaisuutta: se toimi hänen omana tulonlähteenään ja eläkkeenään, ja hän sai myydä, vaihtaa tai lahjoittaa sitä oman mielensä mukaan. Nuijasodan kaltaisessa valtakunnan sisäisessä kriisissä huomenlahjan olisi myös kuulunut jäädä rangaistuksena toteutettujen takavarikointien ulkopuolelle, vaikkakaan Ebba Stenbockin tapauksessa näin ei käynyt. Valtaan noussut herttua Kaarle takavarikoi ja uudelleen läänitti Ebba Stenbockin tilat muun Klaus Flemingin maaomaisuuden mukana. Ebba Stenbockin tilat päätyivät Klaus Flemingin holhokille Anna Flemingille ja hänen kiipijämäiselle aviomiehelleen Hieronymus von Birckholtzille. Ebba sai tyttärineen kiistellä huomenlahjan palauttamisesta vielä Kaarlen seuraajan Kustaa II Aadolfin valtakaudella. Ebba Stenbockin maaomaisuuden palautus oli lopulta osoitus ruotsalaisen aristokratian sisäisestä solidaarisuudesta ja säätytietoisuudesta, kun päätös tehtiin Ebban perheen eduksi saksalaistaustaista Birckholtzin sukua vastaan.

 

1500-luvun aatelisnaisen elämäkerran kirjoittamista hankaloittaa lähdemateriaalin niukkuus, mistä syystä harvoja lähteitä on syväluettava ja niiden ympärille on rakennettava kontekstia muista aikalaislähteistä sekä yleisestä tutkimuskirjallisuudesta. Anu Lahtinen selviytyy näistä haasteista ansiokkaasti, eikä kirjasta synny missään vaiheessa väkinäisen pakkotulkitsemisen vaikutelmaa. Kirjansa lopussa Lahtinen avaa vielä Ebba Stenbockin kuvaa historiankirjoituksessa sekä pohtii ongelmallista käsitettä siitä, että poliittisena ja yhteiskunnallisena toimijana esiintynyt 1500-luvun aatelisnainen olisi ollut erityisen ”vahva” sukupuolensa edustaja. Lahtinen esittää, että tässä vaikutelmassa on kyse miessydämisen naisen tyyppitarinasta ja muistuttaa, että 1500-luvun naiset päätyivät aikalaislähteisiin usein erilaisten hankaluuksien ja poikkeustilojen johdosta. Ebban oma toimijuus alustalaisten ”esirukoilijana”, Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja Klaus Flemingin liittolaisten yhdistäjänä perustui varmaan enemmänkin olosuhteiden luomaan välttämättömyyteen kuin hänen oman luonteensa ”vahvuuteen.” Sirpaleisista ja epäyhteismitallisista aikalaislähteistä syntyy rosoinen kuva 1500-luvun lopun myllerrysten kuljettamasta aatelisnaisesta, jota tulee tarkastella hänen oman aikakautensa lähtökohdista käsin.

 

Sikäli kun nuijasodasta tai Klaus Flemingistä vielä kirjoitetaan uusia historiikkeja, tämän ohittamattoman kirjan voi lähtökohtaisesti olettaa kuuluvan niiden lähdeluetteloon.

Pariisin verinen viikko suomalaisissa sanomalehdissä

 

Tällä viikolla on tullut kuluneeksi tasan 150 vuotta Pariisin kommuunin tukahduttamisesta niin sanotun ”verisen viikon” (le semaine sanglante) aikana. Kommuunin veriseen tappioon päättynyt tapahtumasarja alkoi sunnuntaina 21. toukokuuta vuonna 1871, jolloin Versaillesin hallituksen sotilaat hyökkäsivät Pariisin kommuunia ja sitä puolustaneita kansalliskaartin asejoukkoja vastaan, ja päättyi viikkoa myöhemmin 28. päivä, jolloin sotilaat valtasivat kommunardien viimeiset katusulut Bellevillen kaupunginosassa. Kommuunin kapinan laajempi konteksti oli Preussia vastaan hävitty sota, jonka seurauksena Louis Napoleonin toinen keisarikunta oli kaatunut. Syntynyttä valtatyhjiötä oli rynnännyt täyttämään kaksi kilpailevaa tasavaltalaista hallitusta, erilaisten sosialististen liikkeiden yhteenliittymästä syntynyt Pariisin kommuuni sekä Versaillesin väliaikaishallitus, joka Pariisin kommuunin kukistumisen jälkeen julistautui Ranskan kolmanneksi tasavallaksi. Tämä pitkäikäinen tasavalta kaatui vasta vajaat seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin uuden saksalaisten maahanhyökkäyksen seurauksena. Verisen viikon katutaisteluissa ja niitä seuranneissa Versaillesin hallituksen toteuttamissa summittaisissa joukkoteloituksissa menehtyi n. 10 000-20 000 henkeä.

 

Pariisin tapahtumat eivät jääneet tuntemattomiksi suomalaisille sanomalehtien lukijoille, sillä uutisia ”verisen viikon” tapahtumista saapui Suomen suuriruhtinaskuntaan lennättimen nopeudella. Lehtien sivuille uutiset ilmaantuivat tyypillisesti kahden päivän viiveellä. Yhden ikkunan suomalaiseen uutisointiin Pariisin kommuunin kohtalonhetkistä tarjoavat sunnuntaina 28.5.1871 ilmestyneet kolme sanomalehteä eli Helsingfors Dagblad, Hufvudstadsbladet sekä Pietarin Sanomat.

 

Helsingissä ilmestynyt Helsingfors Dagblad uhrasi Pariisista saapuneille uutisille suurimman osan etusivustaan. Pariisista oli saapunut 26. toukokuuta joukko lyhyitä sähkeitä. Kapinalliset oli ahdettu Bellevillen ja Buttes-Chaumontin kaupunginosiin. Fort Ivryn linnake oli räjäytetty ”federalistien” eli kapinallisten kommunardien toimesta ilmaan. Seuraavat rakennukset olivat tuhoutuneet: Tuileries’n palatsi, finanssiministeriö, Hôtel-de-Ville, Seinen prefektuuri, Mont-de-piétén pankki, Cour des comptesin hallinto-oikeus sekä poliisin päämaja. Kommunardit käyttivät aseinaan ”petrolipommeja”, jotka olivat sytyttäneet kaupungissa lukuisia tulipaloja. Kommuunin kaatuneiden puolustajien joukossa oli kansalliskaartin komentaja Jarosław Dobrowski – ääritasavaltalainen puolalainen aatelismies, joka oli ollut yksi Venäjää vastaan suuntautuneen kapinan johtajia vuonna 1863.

 

Ruotsalaisilta ja englantilaisilta sanomalehdiltä oli lainattu kuvauksia Versaillesin hallituksen sotilaiden rynnäköistä Pariisiin keskustan kaupunginosiin ja kommunardien yrityksistä puolustaa asemiaan. Englantilaisen The Timesin mukaan kommunardit suunnittelivat puolustavansa joka ainoaa korttelia ja olivat sitä varten rakentaneet katukivistä muurien kaltaisia barrikadeja, joissa oli portaita, tasanteita ja tykkien ampuma-aukkoja. Kommuunin taistelumoraalia pidettiin yllä ankaralla kurilla: kommunardien asettamat kenttäoikeudet jakoivat kuolemantuomioita vakoilusta, sabotaasista ja karkuruudesta, joskus sangen heppoisin perustein. Eräs nuorukainen oli teloitettu vain siksi, että häneltä oli löydetty ”rahaa ja kompromettoiva kirje.” Teloitettuihin lukeutui puolalainen kreivi Ladislaus Zamoyski, jota syytettiin rue Rappilla sijainneen patruunatehtaan räjäyttämisestä. Käytännössä Zamoyski oli tuomittu joukkomurhasta, sillä räjähdyksen väitettiin vaatineen 600 pariisilaisen hengen – heidän joukossaan 200 naista ja lasta. Kommunardien radikaaleimmassa siivessä oli visioitu ”tyranninmurhaajien” kuolemanpartioita, jotka olisivat etsineet ja surmanneet Ranskaa aiemmin hallinneiden kuninkaallisten ja keisarillisten dynastioiden jäseniä. Eräs kommunardien omaan uutislehteen kirjoittanut pariisilainen oli tarjonnut 200 000 frangia sille, joka olisi toimittanut Versaillesin väliaikaishallitusta johtaneen Adolphe Thiersin elävänä kommuunin kynsiin.

 

Saksalainen Augsburger Allgemeine Zeitungen oli Helsingfors Dagbladin mukaan raportoinut edellä mainitun Thiersin ja italialaisen tasavaltalaisideologi/miljonääri Enrico Cernuschin kohtaamisesta Versaillesin palatsissa. AAZ:n mukaan Thiers antoi audienssin Aurinkokuningas Ludvig XIV:n tapaan suuressa marmorisalissa, jota täyttivät hallituksen johtajan tapaamista odottavien ihmisten jonot. Thiers marssi saliin pikaisesti tusinan kenraalin saattelemana ja puhui Cernuschin kanssa vain lyhyesti. Cernuschi oli ehdottanut kommunardien vankinaan pitämän Pariisin arkkipiispan vaihtamista Lyonissa pidätettyyn sosialistipoliitikko Louis Blanquihin; Thiers oli kuitenkin kieltäytynyt tästä kaupasta [kommunardit teloittivat vangitsemansa arkkipiispa Georges Darboyn toukokuun 24. päivä]. Kun Thiers oli joka tapauksessa vakuuttanut Cernuschille tasavaltalaisuuttaan, jälkimmäinen esitti varauksensa yhteisestä aatteellisesta pohjasta: tasavalta, jota johti presidentti käytössään 300 000 miehen vahvuinen vakituinen armeija sekä lukemattomien virkamiesten kokoinen byrokratia, oli Cernuschin mielestä enemmänkin monarkia. ”Aivan niin, mutta siinähän on juuri se ratkaisemista odottava ongelma”, Thiers oli vastannut kiertelevästi. 

 

Kotimaan uutisissa kerrottiin salakuljetuksen yleistymisestä kuluneen vuoden aikana. Kylmän talven aikana Suomenlahdelle oli muodostunut paksu jääpeite, joka oli mahdollistanut kokonaisten salakuljettajien karavaanien kulun Suomesta Viroon. Suomalaiset salakuljettajat veivät Viroon suolaa, jota venäläiset tulliviranomaiset onnistuivat takavarikoimaan suuret määrät, kun virkavaltaa pelästyneet salakuljettajat olivat hylänneet laittoman tuotteensa jäälle paetessaan takaisin lahden pohjoispuolelle. Myös salakuljettajien rekiä ja hevosia oli jäänyt viranomaisten saaliiksi.   

 

Saksasta saapui lopullinen laskelma Ranskaa vastaan käydyn sodan miestappioista. Upseereita oli kaatunut 1 165, haavoittunut 3 795 ja kadonnut 30. Aliupseerien ja miehistön tappiot olivat 18 131 kaatunutta, 87 742 haavoittunutta ja 6 165 kadonnutta.

 

Tukholmasta kantautui mullistava uutinen: Gotlannin Visbystä kotoisin olleesta Betty Pettersonista tuli ensimmäinen nainen Ruotsissa, joka oli virallisesti hyväksytty yliopiston opiskelijaksi. Uutinen kannusti Helsingfors Dagbladia listaamaan myös muitakin tuoreita saavutuksia ”naisten oikeuksien” saralla: preussilainen diakonissa oli läpäissyt apteekkarin tutkinnon ja englantilainen daami Angela Burdett-Coutts oli nimitetty paronittareksi. ”Eteenpäin kuljetaan, paitsi Suomessa, missä mennään taaksepäin”, Helsingfors Dagblad totesi hiukan turhautuneena [Suomi oli toisaalta ensimmäinen maa koko Euroopassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vuonna 1906].  

 

Hufvudstadsbladetin sunnuntailiite priorisoi ulkomaanuutisia muualta kuin Ranskasta. Saksan valtiopäivillä oli päätetty Ranskalta valloitettujen Elsassin ja Lothringenin liittämisestä uuteen Saksan keisarikuntaan, mikä tarkoitti valtiopäiväedustuksen laajentamista myös näihin provinsseihin. Uusi edustuksellinen järjestely tulisi voimaan vuonna 1873. Päätös ei ollut valtiopäivillä yksimielinen, sillä Schleswigin edustaja protestoi pakkoliitosta, joka käytännössä rikkoi Elsassin ja Lothringenin asukkaiden itsemääräämisoikeutta. Tanskasta vasta äskettäin irrotettuja schleswigläisiä ilmeisesti hiersi sellainen käytäntö, jossa kokonaisia valtakunnanosia ja niiden asukkaita kohdeltiin pelkkinä valtapoliittisina pelinappuloina, joita voitiin siirrellä ja vaihtaa kruununpäiden päähänpistojen mukaan. Valtiopäivien puolalainen edustaja puolestaan kieltäytyi äänestämästä lainkaan, ellei hänen Preussissa asuville maanmiehilleen tunnustettaisi samaa kansallista asemaa kuin keisarin saksalaisille alamaisille.

 

Yhdysvalloissa valmistauduttiin tuleviin presidentinvaaleihin. Istuvaa presidentti Ulysses Grantia pidettiin jo varmana republikaanien kandidaattina, mistä syystä demokraatit olisivat alkaneet silmäillä toista kuuluisaa unionin kenraalia eli William Shermania omaksi vastaehdokkaakseen [Sherman ei lopulta asettunut ehdolle, ja Grant voitti vuoden 1872 vaaleissa demokraattien ja liberaalien republikaanien vaaliliittoa edustaneen Horace Greeleyn].

 

Keisarikunnan pääkaupungissa ilmestynyt Pietarin Sanomat lupasi kertoa Pariisin hävityksistä tarkemmin jossain toisessa numerossa. ”Warsin hirwittäwästi kuwaillaan Pariisin nykyistä näköä. Kapinan pääjohdattajien kohtalosta ei wielä ole oikein warmoja tietoja. Kuten wiime numerossa mainittiin, ammuttiin useat paikalla, kun wangiksi joutuiwat.” Vangittujen kapinallisten lukumäärä oli tuoreimman tiedon mukaan 27 000, ja luvun arveltiin ylittävän pian 30 000 rajan. Huhujen mukaan kaikki vangit aiottaisiin pakkosiirtää Tyynellämerellä  sijainneelle Uuden Kaledonian saarelle.  

 

Pietarin Sanomat käytti lähes koko toisen sivunsa Adolphe Thiersin suitsuttamiseen lahjakkaana ja hyveellisenä valtiomiehenä. ”Pian wuosisadan ajan on hänen äänensä kuultu, hänen waikutuksensa tunnettu siinä, missä Franskan tärkeimmät waltioasiat owat olleet kysymyksessä, ja usein on juuri kowimmassa pulassa saatu turwata hänen neroonsa, hänen tasapuolisuuteensa, hänen isänmaan-rakkauteensa ja alttiiksi-antoonsa.” Lehti muistutti Thiersin olevan ansioitunut historioitsija, jonka teokset olivat käsitelleet Ranskan vallankumousta ja Napoleon Bonaparten aikakautta. National–lehden päätoimittajana Thiers oli profiloitunut kansanvallan kannattajana ja Bourbonien restauraatiomonarkian kriitikkona. Juuri Thiersin kynästä oli tullut tuo muodikas sivallus ”kuningas wallitsee, mutta ei hallitse.” Lehti muisti Thiersin olleen keskeinen vaikuttaja ns. heinäkuun vallankumouksessa vuonna 1830, jolloin Thiers henkilökohtaisesti esitti Orléans'n herttualle vallankumouksellisten puolesta pyynnön ryhtyä Ranskan uudeksi kuninkaaksi syrjäytetyn Charles X de Bourbonin tilalle. Pietarin Sanomat ei ilmeisesti nähnyt mitään ristiriitaa Thiersin oletetun kansanvaltaisuuden ja tämän Orléansin monarkialle osoittaman varauksettoman tuen välillä. ”1830 wuoden wallankumouksen perästä alkoi, näet, Thiers suoranaisen waikutuksensa waltiomiehenä, ollen monin erin ministerinä ja wihdoin ministerikunnan esimiehenä. Tilan ahtaus käskee meidät jättää seuraavaan numeroon jatko-kertomuksen näistä Thiers’in myöhemmistä waltio-toimista ja elämänwaiheista”, Pietarin Sanomat päätti Adolphe Thiersin hagiografiansa.  

 

Lehti julkaisi joukon kirjeitä, jotka eräs saksalainen sotilas oli väitetysti kirjoittanut Ranskan rintamalta veljelleen Pietarissa. Ensimmäisissä kirjeissä sotilas ilmaisi lähinnä huolta veljesten yhteisestä äidistä, joka nyt oli jäänyt yksin kotiin. Viimeisessä kirjeessään syyskuulta 1870 sotilas kuvaa jo Ranskaa vastaan käydyn sodan ankeaa arkea: ”Kaikki tämä woipi wielä maksaa monta ihmishenkeä. On kaihistawaa nähdä kumppaninsa kaatuwan. Erittäin on tuo öillä etuwartiona seisominen jotenkin kamoittawaa. Marssit eiwät myöskään minua iloita, ne ovat useasti kowin rasittawaisia. Waatteeni eiwät ole Hamburgista asti olleet pois ruumiiltani. Täällä on paljon satanut. Yöt ja päiwät olemme paljaan taiwaan kannen alla. Useasti olemme sen näköiset, että tuskin olet tunnettawa.”

 

Etusivulla kerrottiin Pietarissa vuotta aiemmin sattuneen henkirikoksen oikeuskäsittelystä. ”Syytetty oli nuori, kaunis grusialainen, luutnantti Nasarow, joka oli murhannut wirasta eronneen kuvernementti-sihteeri Gorskinin.” Tapahtuman taustalla oli Nasarowin, Gorskinin ja Protopowin veljesten yhteinen kostea illanvietto ulkoravintola Chateu des Fleuresissa, mistä juopunut seurue oli suunnannut jatkoille Hotel de l’Europe -ravintolaan. ”Siellä nousi kiiwas riita, jossa Gorskin ryntäsi Nasarowaa rintaa kohti; tämä silloin pisti wäkipuukon Gorskinin hartioihin.” Nasarow esitti puolustuksekseen, että ystävän surma oli tapahtunut tapaturmaisesti ja ilman aiempaa aietta. ”Hän ei muuten sanonut tietäwänsä koko asiainmenosta mitään ja tunsi sen waan wierasten-miesten todistuksista, joita hän täydellisesti tahtoi uskoa.” Helpottavien asianhaarojen vallitessa oikeus tuomitsi Nasarowin vain neljän kuukauden vankeuteen.

 

Pietarin Sanomien viimeisellä sivulla oli mainosilmoituksia. Konstantin Pawlowitsi Rukin lupasi parantaa kenet tahansa seitsemässä päivässä viinanhimosta käyttämällä ainoastaan epävahingollisia yrttejä. Ruokavalioon ei tarvinnut turvautua. Lappeenrannan remontoitu kylpylaitos oli jälleen avannut ovensa ja tarjosi ”kaikkia wesiparannusten omia kylpyjä, niin kuin lämpimiä, lauhkeita kuin kylmiä.” Kauppias Konstantin Lewinsohn myi alennetuin hinnoin pumpuli-, liina- ja silkkitavaroita, villa-aineita sekä miesten ja naisten alusvaatteita.

 

Pietarista lähti Suomeen junia kello 9:00 aamulla Helsinkiin sekä kello 12:05 Viipuriin. 

Senjin uskokit - Adrianmeren merirosvokansa

 

Varhaismodernin Euroopan eräs omintakeinen ilmiö olivat sotilaskansat, joille sodankäynti tai muu väkivaltainen toiminta oli elämäntapa, elinkeino ja jopa yhteisöllinen perinne. Tällaisiin sotilaskansoihin lukeutuivat vaikkapa Pohjois-Euroopassa Skotlannin ylämaalaiset, joiden sotilaallinen klaanijärjestelmä mahdollisti kokonaisten ”valmiiden rykmenttien” värväyksen, ja idässä Ukrainan arojen kasakat, jotka palvelivat sotilaallisena etujoukkona niin Puola-Liettuan kuningasta kuin Moskovan tsaariakin. Myös Kaakkois-Euroopasta löytyi 1500- ja 1600-luvuilla tällaisia sotilaskansoja. Nämä sotilaskansat vartioivat Habsburgien perintömaiden ja osmanien sulttaanikunnan välistä sotilasrajaa (saks. Militär Gränitz), joka kulki Adrianmeren rannikolta Karpaattien vuorille. Sisämaassa Habsburgien sotilasrajaa vartioivat pääasiassa kroaatit ja unkarilaiset, mutta Karpaattien vuoristoalueilla tähän joukkoon lukeutui aika ajoin myös haidukkeja, jotka olivat multietninen ryhmä erilaisia sissejä, rosvoja ja muita sääty-yhteiskunnan ulkopuolisia sotilaallisia toimijoita. Haidukit olivat kristittyjä, mutta heidän sotilaallinen lojaliteettinsa vaihteli Habsburgien, osmanien, Puola-Liettuan kuninkaan, Valakian voivodin ja Transilvanian ruhtinaan välillä. Turkkilaisten orjuudesta paennut englantilainen Sydnam Poyntz muisteli sotilasrajaa ylittäessään joutuneensa haidukkien ryöstämäksi. ”Siitä huolimatta olin onnekas, sillä selvisin hengissä”, liki alastomaksi ryövätty Poyntz kertoi muistelmissaan.

 

Karpaattien vuoriston haidukeilla oli Adrianmeren rannikolla oma merellinen vastineensa eli uskokit. Tämän kansanryhmän alkiona ilmeisesti toimi joukko balkanilaisia kristittyjä, jotka olivat 1500-luvun alussa paenneet turkkilaisten maahanhyökkäysten tieltä ja asettuneet asumaan Senjin satamakaupunkiin ja sen ympäristöön nykyisen Kroatian rannikolla. Pakolaisuus sulttaanikunnasta ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus uskokeiksi nimetyistä ihmisistä: osa päätyi Senjiin aluetta nimellisesti hallinneiden Habsburgien suorittamien väestönsiirtojen seurauksena, osa oli uusia laidunmaita etsineitä balkanilaisia paimenia ja osa mitä tahansa levotonta väestöä, joka siirtyi yhdestä Euroopan osasta toiseen paremman elinkeinon tai elämän toivossa. Senjin alueen vetovoimaan lienee vaikuttanut se, että satamakaupunki sijaitsi rikkaan Venetsian hallitsemien läänitysten läheisyydessä. Näin eräs venetsialainen virkamies selitti uskokkien taustaa itselleen dogelle vuonna 1596: ”On olemassa kahdenlaisia uskokkeja: osa heistä on Senjin alkuperäisasukkaita, kroaatteja ja morlakkeja (Bosniaan asettuneita kristittyjä valakialaisia) Turkin hallitsemilta alueilta ja osa dalmatialaisia rosvoja, karanneita kaleeriorjia ja Teidän Armollisuuteenne tyytymättömiä alamaisia, joilla on luonteensa puolesta taipumus ryöväämiseen ja murhaamiseen.”

 

Oli miten oli, Senjiin asetuttuaan uskokeista tuli Itävallan Habsburgien muodollisia alamaisia. Toisin kuin Kroatian sisämaasta Karpaateille ulottuva sotilasraja, jota Habsburgit hallinnoivat osana Unkarin tai Böömin kuningaskuntia, Adrianmeren rannikon ”meriraja” (Meer Gränitz) oli osa Sisä-Itävallan arkkiherttuakuntaa. Kun Habsburgien ruhtinaskunnat jaettiin vuonna 1564 keisari Ferdinand I:n kuoleman jälkeen hänen poikiensa Maximilianin, Ferdinandin ja Karlin kesken, Adrianmeren rannikko siirtyi viimeksi mainitun hallintaan osana hänen Sisä-Itävallan arkkiherttuakunnan perintöään. Täten merirajaa ei sotilasrajan tavoin hallinnoitu Wienin sotaneuvostosta (Hofkriegsrat) vaan Grazin herttuahovista käsin. Uskokkien sotilaallinen organisointi Habsburgien palvelukseen voidaan ajoittaa vuoteen 1553, jolloin keisari Ferdinand I asetti koko Adrianmereltä Karpaateille ulottuvan sotilas -ja merirajan eversti Hans Ungnadin komentoon. Jo tuossa vaiheessa oli selvää, että uskokkien merisodankäynti tulisi keskittymään Senjiin, jota suojasi Adrianmeren puolelta rikkonainen ja vaikeasti navigoitava rannikko ja sisämaassa jyrkät kalliovuoret sekä vaikeakulkuiset ylänkömetsät.

 

Niin kauan kuin sotilasraja oli yksinomaan Ferdinand I:n valtapiirissä, sen rahoittaminen oli langennut kaikille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säädyille (käytännössä siis yksittäisille ruhtinaille, ritareille ja keisarillisille vapaakaupungeille), jotka maksoivat tarkoitusta varten erityistä ”turkkilaisapua” (Türkenhilfe). Osa näistä apurahoista päätyi siten myös uskokkien palkkioksi. Habsburgien perintömaiden jakamisen jälkeen vastuu Adrianmeren merirajan rahoittamisesta lankesi Sisä-Itävallan maasäädyille. Vaikka aiemmat apurahat olivat saapuneet keisarillisilta säädyiltä usein sporadisesti, sikäli kun ne saapuivat lainkaan, uusi järjestely oli omalta tavaltaan vielä aiempaa ongelmallisempi. 1500-luvun jälkipuoliskolle tultaessa suuri osa Sisä-Itävallan säädyistä tunnusti protestanttista uskoa, minkä uskonvapauden säilyttäminen ja jopa laajentaminen oli lähtökohtainen ehto Grazin arkkiherttuoille maksetuille sotaveroille ja apurahoille. Merirajaa vartioineiden uskokkien rahoittaminen toisin sanoen ruokki sitä prosessia, joka levensi tunnustuksellista kuilua ja kiihdytti uskonnollista vastakkainasettelua Itävallan Habsburgien ja heidän keskieurooppalaisten säätyalamaistensa välillä.

 

Uskokkien kannalta Habsburgeilta saadun rahoituksen keskeisin ongelma oli se, että se rajautui vain tietylle joukolle ennalta osoitettuja uskokkeja. Tämä järjestely muistutti läheisesti sitä mekanismia, jolla Puola-Liettuan kuningaskunta piti tuolloin palveluksessaan Ukrainan kasakoita. Vain osa Ukrainan kasakoista oli ”rekisteröityjä” eli oikeutettuja vastaanottamaan elatusta Puola-Liettuan kruunulta. Loput kasakat saivat tulla toimeen, miten parhaaksi katsoivat. Se tarkoitti usein oma-aloitteisia ryöstöretkiä läheisiin vihollisvaltakuntiin eli Venäjälle, Krimin kaanikuntaan ja osmanien sulttaanikunnan alueelle. Aivan vastaavalla tavalla myös alati kasvava joukko Habsburgien apurahojen ulottumattomiin jääneitä Senjin uskokkeja heittäytyi ”onnensotureiksi”, mikä tarkoitti merirosvousta omaan laskuun. Tällainen luvaton ja kontrolloimaton merirosvous oli jokseenkin kiusallista Ferdinand I:n seuraajille, hänen pojalleen keisari Maximilian II:lle ja pojanpojalleen Rudolf II:lle, jotka yrittivät pitää yllä edes muodollisen rauhanomaisia suhteita uskokkien harjoittaman merirosvouksen kahden pääkärsijän, osmanien sulttaanikunnan ja Venetsian tasavallan, kanssa. Wienin hovi painosti Sisä-Itävallan arkkiherttuoita suitsimaan uskokkien holtitonta merirosvousta, mikä oli kuitenkin hankalaa sen vuoksi, että Senjin kaltaisessa tiiviissä yhteisössä raja ”palkallisten” uskokkien (ital. stipendiati) ja ”onnensoturien” (ital. venturini) välillä oli hämärtynyt.

 

Aika ajoin Grazin hovi yritti ottaa Senjiä tiukempaan kontrolliin, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi. Vuonna 1578 arkkiherttua Karl lähetti Senjiin saksalaisia Landsknecht–palkkasotureita, mutta uskokkien kurittamisen sijasta palkkasoturit liittyivätkin heidän riveihinsä. Kun Venetsia vuonna 1600 uhkasi aloittaa täysimittaisen sodan Senjiä vastaan, arkkiherttua Karl nimitti kaupunkiin uuden käskynhaltijan, kreivi Joseph de Rabattan, jonka tehtävä oli rangaista laittomaan merirosvoukseen syyllistyneitä uskokkeja ja estää uudet iskut Venetsiaa vastaan. Rabatta tarttui toimeensa innolla ja teloitutti Senjissä lukuisia uskokkeja; Rabattan virkaintoinen terrorikampanja on herättänyt historioitsijoissa epäilyksiä siitä, että hän olisi ollutkin salassa Venetsian eikä arkkiherttua Karlin palveluksessa. Ainakin uskokit itse vaikuttivat ajatelleen näin, sillä jo seuraavana vuonna uskokit nousivat kapinaan ja murhasivat Rabattan. Teko oli luonnollisestikin vakava ja olisi saattanut johtaa avoimeen konfliktiin Senjin ja arkkiherttua Karlin välillä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä heti veriteon jälkeen uskokit lähettivät sanansaattajia Graziin ja Wieniin selittelemään tapahtunutta parhain päin, minkä lisäksi osmanien sulttaanikunnan kanssa käytyyn ”pitkään turkkilaissotaan” (1593–1606) tuolloin uppoutuneilla Habsburgeilla oli muutakin ajateltavaa kuin yhden käskynhaltijan surma levottomalla sotilasrajalla.

 

Vaikka Senjin uskokkien sotilaallisen olemassaolon taustalla oli endeeminen ja institutionalisoitunut sodankäynti kristikunnan yhteistä vihollista eli osmanien sulttaanikuntaa vastaan, heidän todelliseksi arkkivihollisekseen nousi kuitenkin Venetsian tasavalta. Senjin ja Venetsian välinen konflikti eskaloitui asteittain mutta myös vääjäämättömän oloisesti. Jo pian Senjiin asetuttuaan uskokit alkoivat iskeä nopealiikkeisillä rannikkoveneillään eli bracereilla Ragusan (nyk. Dubrovnik) satamakaupungin kauppamerenkulkua vastaan. Iskut olivat sikäli oikeutettuja, että kristitty Ragusa maksoi sulttaanille vuosittaista veroa, mikä teki siitä muodollisesti osan osmanien sulttaanikunnan valtapiiriä. Toisaalta Ragusa oli keskiajalla kuulunut Venetsialle, ja kaupungin kaupalliset ja poliittiset suhteet entiseen emämaahan olivat edelleen läheiset. Eskalaation ratkaisevin askel otettiin vuonna 1573, jolloin Venetsia sopi sulttaanikunnan kanssa suojelevansa Adrianmerellä kaikkea kauppamerenkulkua, myös sellaista, joka kuului osmaneille. Aluksi venetsialaiset yrittivät vaikuttaa uskokkien harjoittamana merirosvoukseen diplomaattisia kanavia pitkin esittämällä valituksia ja vetoomuksia niin Wienin kuin Grazin hoveihin. Keisarit Maximilian II ja Rudolf II suosivat rauhan säilyttämistä Adrianmerellä, mutta arkkiherttua Karl piti uskokkien tukemista ja Senjin merisotilaallisen roolin säilyttämistä ratkaisevana sotilaallisena keinona turkkilaisuhan torjumisessa.

 

Venetsia siirtyi diplomatiaa astetta jyrkempään toimintaan vuonna 1576, jolloin sen sotalaivat alkoivat etäältä saartaa Senjiä. Ajatuksena lienee ollut se, että venetsialaisten sotalaivojen läsnäolo vähintäänkin hillitsisi uskokkien merirosvousta. Vuonna 1596 venetsialaiset käyttivät hyväkseen Habsburgien ja osmanien välille syttynyttä sotaa ja laukaisivat sarjan sotilasoperaatioita uskokkien linnoituksia ja sisämaan kyliä vastaan. Operaatiot olivat julmia, sillä venetsialaisilla oli tapana surmata kaikki antautuneet uskokit. Rabatan surmaa seuranneina vuosina venetsialaiset kuitenkin pehmensivät politiikkaansa ja alkoivat höllentää Senjin merisaartoa. Tähän suunnanmuutokseen vaikuttivat osmanien kanssa vuonna 1604 solmittu sopimus, jossa venetsialaiset vapautettiin vastuusta taata osmanien merenkulun koskemattomuus Adrianmerellä, sekä Zitva-Törökin rauha (1606), joka päätti Habsburgien ja osmanien välisen sodan ja kielsi muodollisesti kaikenlaisten ryöstöretkien tekemisen sotilasrajan ylitse. Uskokit eivät kuitenkaan täysin sitoutuneet rauhaan, vaan alkoivat pian sen solmimisen jälkeen taas palailla vanhoihin tapoihinsa. Heitä kannustivat tähän toisaalta Grazin herttuahovi, joka ummisti silmänsä uskokkien merirosvoukselta keinona välttäytyä maksamasta heille apurahoja, sekä venetsialaiset itse, jotka kaikesta merirosvojen vastaisuudestaan huolimatta kuitenkin salaa ostivat uskokeilta näiden kaappaamaa saalistavaraa.

 

Vuonna 1611 venetsialaiset alkoivat jälleen muuttaa politiikkaansa suuntaa ja ryhtyivät saartamaan koko Habsburgien hallitseman Kroatian rannikkoa. Venetsiaa vaikutti kannustaneen tähän liikkeeseen heidän oma kasvanut kansainvälinen vaikutusvaltansa, kiitos Englannin kuninkaan ja Alankomaiden tasavallan kanssa solmittujen liittolaisuuksien, kuin myös näennäinen heikkous Habsburgien suursuvun sisällä, missä keisari Rudolf II oli käytännössä joutunut veljensä Matiaksen syrjäyttämäksi ja missä Sisä-Itävallan arkkiherttua Karl oli kuollut ja valta siirtynyt hänen pojalleen Ferdinandille. Viimeksi mainittu, jolla ei ollut käytössään juuri mitään sotilaallisia voimia Sisä-Itävallan etujen puolustamiseksi, joutui taipumaan Venetsian painostuksen alla ja sitoutumaan karkottamaan kaikkein levottomimmat uskokit Senjistä. Ferdinandin yritykset uskokkien laittamiseksi ruotuun jäivät kuitenkin aikeiden tasolle, ja vuonna 1613 Habsburgien omat virkamiehet raportoivat uskokkien ryöstävän Adrianmerellä ”yhtä lailla turkkilaisia ja kristittyjä kuin venetsialaisia ja itävaltalaisiakin.” Tuolloin venetsialaiset vastasivat rajusti uskokkien toimintaan valtaamalla heidän varasatamanaan käyttämän Carpolagon ja teloittamalla kaikki vangiksi saadut uskokit. Samoihin aikoihin venetsialaiset kohtasivat ja tuhosivat avomerellä uskokkien venelaivaston. Tämän jälkeen paavin lähettiläs raportoi venetsialaisten esitelleen Pyhän Markuksen torilla seitsemääkymmentä uskokkien irti leikattua päätä. Uskokit vastasivat samalla mitalla vallaten Adrianmerellä erään venetsialaisen sotalaivan ja surmaten sen koko miehistön. Aikalaiskertomuksen mukaan uskokit söivät sen jälkeen uhriensa vereen kastettua leipää, mutta tarina saattaa olla silkkaa uskokkien demonisointiin tähdännyttä kauhufantasiaa.

 

Väkivaltaiset yhteenotot uskokkien kanssa saivat Venetsian julistamaan vuonna 1614 kaikki Itävallan Habsburgien satamat merisaartoon. Sisä-Itävallan ja Venetsian välit tulehtuivat täydellisesti, ja seuraavana vuonna konflikti eskaloitui avoimeksi sodaksi. Kaksi vuotta kestäneessä sodassa ei tapahtunut paljoakaan, sillä sotatoimet keskittyivät verrattain hedelmättömiin piiritysoperaatioihin Istrian niemimaalla (nykyään Kroatian ja Italian rajalla). Koska uskokeilla ei tässä sodassa ollut mitään realistisia mahdollisuuksia uhmata Venetsian merellistä mahtia, heidän roolinsa jäi sangen vähäiseksi. Kesällä 1617 solmitussa Madridin sopimuksessa tuolloinen ”Böömin kuningas” ja tuleva keisari Ferdinand II lupautui poistamaan uskokit Senjistä ja siirtämään merirajan valvonnan vakituisille sotilasviranomaisille. Venetsia sitoutui omasta puolestaan kunnioittamaan Itävallan Habsburgien kauppamerenkulkua sekä heidän aluerajojaan Adrianmeren itärannikolla. Tuleva keisari Ferdinand II oli pian keskellä poliittista kriisiä itsensä ja Böömin säätyjen välillä, mistä syystä hän ei enää aikaillut Venetsian kanssa solmitun rauhansopimuksen ehtojen täyttämisessä. Uskokit pakkosiirrettiin väkipakolla Senjistä Kroatian sisämaahan jo vuoden 1618 aikana. Ainakin yksi uskokkikapteeni nimeltä Andreas Ferletitch jatkoi merirosvoustaan Adrianmerellä vielä vuosien 1621–1623 välillä, mutta sen jälkeen he vaikuttavat jääneen elämään ainoastaan merirosvojen pelkona venetsialaisten mielissä.

 

Viimeinen anekdootti uskokeista löytyy vuodelta 1628, jolloin keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein pyysi keisari Ferdinand II:lta lupaa asuttaa uskokkeja Wismariin ja muihin keisarillisten valtaamiin Itämeren satamiin jonkinlaiseksi kaapparivoimaksi. Tämä suunnitelma varmaankin heijastelee enemmän Wallensteinin korkealentoista mielikuvitusta kuin aikakauden sotilaallis-poliittisia realiteetteja, mutta se tarjoaa silti mahdollisuuden kontrafaktuaaliseen pohdintaan siitä, minkälaiseksi Pohjois-Euroopan historia olisi muotoutunut, jos Tanskan ja Ruotsin kuningaskunnilla olisi vuodesta 1628 eteenpäin ollut vastassaan uskokkien kaltainen merirosvomahti Itämeren etelärannikolla. Olisiko uskokkien sutjakoita bracereita pelätty Skoonessa, Gotlannin rannikolla tai vaikkapa Turun saaristossa? Kuka tietää.

 

 

Kirjallisuus:

 

Catherine Wendy Bracewell, The Uskoks of Senj: Piracy, Banditry, and Holy War in the Sixteenth-Century Adriatic (Ithaca: Cornell University Press, 2015).

Stanko Guldescu, The Croatian-Slavonian Kingdom 1526–1792 (Haag: Mouton, 1970).

Philip Longworth, ‘The Senj Uskoks Reconsidered’. The Slavonic and East European Review, Vol. 57, No. 3 (July 1979).

Gunther E. Rothenberg, ’Venice and the Uskoks of Senj: 1537–1618’. The Journal of Modern History, Vol. 33, No. 2 (June 1961).

Peter H. Wilson, Europe’s Tragedy: A History of the Thirty Years War (Lontoo, Allen Lane, 2009).