Uusia näkökulmia Pohjan sotaan 1700-1721

Norjassa vietettiin vuonna 2018 Pohjan sodan merkkipäivää, sillä juuri tuolloin tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun vihollismaa Ruotsin soturikuningas Kaarle XII kaatui Frederikstenin linnoituksen piirityksessä päähän osuneesta musketinkuulasta. Merkkivuoden kunniaksi Norjan sotamuseo Forsvarsmuseet julkaisi paksun esseekokoelman Pohjan sodasta nimellä Perspektiver på Den store nordiske krig 1700–1721. Kokoelmateos on siitä mielenkiintoinen ja arvokas, että se avaa norjalaisia ja tanskalaisia näkökulmia Pohjan sotaan, jota varsinkin meillä Suomessa on hallinnut Ruotsin ja Venäjän välinen, täällä Suomessa myös isovihana tunnettu konflikti. On kuitenkin hyvä muistaa, että vasta vuonna 1721 päättyneellä suursodalla oli idän lisäksi myös länsirintama, missä ruotsalaiset sotivat tanskalaisia, norjalaisia sekä heidän liittolaisiaan vastaan. Länsirintaman vihollisiin lukeutui myös Venäjä, jonka joukot ehtivät valmistautua Skoonea ja Etelä-Ruotsia vastaan suunnattuun hyökkäykseen yhdessä Tanskan kanssa.[1]

Norjan kenties tunnetuin sotahistorioitsija Øystein Rian aloittaa esseekokoelman asettamalla Pohjan sodan sen skandinaavisiin viitekehyksiin. Pohjan sota oli vain yksi niistä lukuisista sodista, jotka Tanska kävi Pohjois-Euroopassa vuosien 1537 ja 1818 välillä. Tanskassa ja Norjassa sotaa ei välttämättä edes tunnisteta Pohjan sotana, sillä siihen on perinteisesti viitattu nimellä Elleveårskrigen eli yksitoistavuotinen sota. Tämä johtuu siitä, että Tanskan kannalta sota alkoi toden teolla vasta vuonna 1709, jolloin Ruotsi näytti sotilaallisesti heikentyneeltä Pultavan katastrofaalisen taistelukenttätappion jälkeen. Ruotsin ja Tanskan välinen sota myös päättyi jo vuonna 1720 Frederiksborgin rauhaan, toisin sanoen siis vuotta ennen Ruotsin ja Venäjän sodan päättänyttä Uudenkaupungin rauhaa. Rian avaa omassa artikkelissaan sodan tanskalais-norjalaisia instituutioita ja sodan demografisia vaikutuksia. Tanskan ensimmäinen sotaretki Ruotsin hallitsemaan Skooneen oli sotilaallinen fiasko pitkälti sen takia, että Italiassa turistina seikkaillut Tanskan kuningas Fredrik IV oli laiminlyönyt sotavalmistelut. Sotavoimien käyttöön tarkoitettu vilja mätäni huonosti hoidettuihin makasiineihin, minkä lisäksi talousvaikeudet vaikeuttivat palkkojen maksua upseereille, jotka puolestaan ryhtyivät laiminlyömään tehtäviään tai keräämään taloudellista kompensaatiota palveluksestaan omin luvin ja kyseenalaisin keinoin. Sodan demografisiin vaikutuksiin palataan kokoelman muissakin esseissä, mutta Rian joka tapauksessa muistuttaa sodan olleen aivan tavattoman raskas Norjan väestölle. Esimerkiksi Carl Gustaf Armfeltin katastrofaalisen Trondheimin sotaretken yhteydessä Jämtlandin tuntureille jäätyneet karoliinit menettivät ehkä niinkin monta kuin 4 000 miestä, mutta samanaikaisesti Trondheimin läänissä riehuneet kulkutaudit eli lavantauti ja punatauti surmasivat jopa 6 000 norjalaista, joista kolmannes oli sotilaita ja loput kaksi kolmasosaa siviilejä.[2]

Gunnar Åselius analysoi Kaarle XII:n Venäjän sotaretken epäonnistumisen strategisia, operatiivisia ja taktisia taustoja. Åselius muistuttaa lukijoita ruotsalaisen sotahistorian kahdesta koulukunnasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka näkivät sotaretken epäonnistumisen eri valossa. Vanhemman, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneen koulukunnan mukaan Kaarle XII oli taktisesti taitava mutta strategina ja poliitikkona liian impulsiivinen ja varomaton päätöksentekijä, mistä syystä sotaretken epäonnistuminen oli hänen omalla vastuullaan. Nuorempi, 1900-luvun vaihteessa esille puskenut koulukunta, näki kuninkaan paljon myönteisemmässä valossa kaukokatseisena poliitikkona, joka ymmärsi idän ja lännen sivilisaatioiden välisen yhteenoton väistämättömyyden. Åselius poikkeaa kummastakin traditiosta toteamalla, että Kaarle XII hyökkäsi Venäjälle olosuhteiden pakosta: sotaa ei ollut mahdollista käydä Itämeren rannikolla, saati sitten oman valtakunnan maaperällä. Åselius myös asettaa operaatiotaidon sotatieteellisen käsitteen 1700-luvun alun raameihin. Käytännössä mitään modernia operaatiotaitoa ei tuolloin ollut edes olemassa, sillä armeijan huolto määräsi sen reitin ja päämäärän. Kaarle XII päätyi Pultavaan, koska se oli aikakauden alkeellisen logistiikan eli sotajoukon omien muonanhankintaretkien kannalta kaikkein otollisin tukikohta. Tästä syystä tsaari Pietarikaan ei ollut siellä sattumalta. Se, että Kaarle XII päätti ryhtyä kohtalokkaaseen taisteluun, johtui sekin pakottavista olosuhteista: kun huoltokolonnaa tai joukkojenvahvistuksia ei kuulunut, taistelu oli ainoa vaihtoehto omiin juoksuhautoihin nääntymiselle. Taktinen tappio ei sekään johtunut Kaarle XII:n tai hänen kenraaliensa, erityisesti usein syytetyn Adam Lewenhauptin, epäpätevyydestä. Pakkovärvätty venäläinen armeija oli vuoteen 1709 mennessä ehtinyt hitsautua yhteistyökykyiseksi ja taistelutahtoiseksi ammattijoukoksi, minkä lisäksi venäläisillä oli Pultavassa aivan murskaava ylivoima kenttätykistössä. Lopuksi Åselius jakaa tunnustusta venäläisten ratsuväelle, joka koostui pitkälti rakuunoista. Nämä kykenivät tarvittavaan taktiseen joustavuuteen tilanteessa, jossa venäläisten piti vaihdella puolustuksen ja hyökkäyksen välillä, puolustaen yhdessä vaiheessa linnoitettuja asemia ja hyökätessä toisessa ruotsalaisten armeijan sivustoja vastaan.[3]

Michael Bregnsbro siirtää tutkimuksellisen katseen Kaarle XII:stä hänen tanskalaiseen kollegaansa Fredrik IV:hen. Bregnsbro joutuu toteamaan, ettei Tanskan kuningas ollut kummoinenkaan taituri strategian tai taktiikan saralla. Sotaakäyvän valtakunnan hallitsijana Fredrik IV oli pikkutarkka mikromanageri, jolla oli tapana takertua vähämerkityksisiin asioihin, kuten vaikkapa tanskalaisten sotilaiden uniformujen yhdenmukaisuuteen. Kun tsaari Pietari saapui vuonna 1716 Tanskaan 50 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa tarkoituksenaan tukea tanskalaisia näiden suunnitellussa hyökkäyksessä Etelä-Ruotsiin, hän joutui asioimaan monarkin kanssa, joka vaikutti empivän, jahkailevan ja tuhertavan sotavalmistelujen kanssa ilman minkäänlaista tehokkuutta, päämäärää tai järjestelmällisyyttä. Pian tsaari kyllästyi Fredrik IV:n venkoiluun ja poistu armeijoineen takaisin Venäjälle. Bregnsbro on sitä mieltä, että tämä lopputulos oli se, mitä Fredrik IV oli tavoitellutkin. Tanskan kuningas ei halunnut kukistaa kokonaan Ruotsia, sillä se olisi tehnyt Tanskasta entistä voimakkaamman Venäjän rajanaapurin. Bregnsbro muistuttaa myös hyvin tärkeästä seikasta eli siitä, että Fredrik IV:lle Pohjan sota ei ollut ainoastaan skandinaavinen vaan myös mannermainen sota. Schleswig-Holstein herttuana ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaana Fredrik IV:llä oli alueellisia tavoitteita pohjoisessa ja läntisessä Saksassa. Hän halusi riistää Ruotsilta Bremen-Verdenin ja Stralsundin satamakaupungit sekä irrottaa kilpaileva Holstein-Gottorpin sukuhaara Ruotsin kiertoradalta. Fredrik IV onnistui näissä tavoitteissaan vain rajoitetusti. Tanskalaiset valtasivat sodan aikana sekä Bremen-Verdenin että Stralsundin, mutta joutuivat myymään edellisen jo sodan aikana Hannoverin vaaliruhtinas Georgille (josta tuli pian tämän jälkeen Englannin kuningas Yrjö I) ja palauttamaan Ruotsille jälkimmäisen osana Frederiksborgin rauhaa. Holstein-Gottorp kylläkin irtaantui Ruotsin liittolaisuudesta, mutta päätyi pian Venäjän dynastiseksi kumppaniksi. Vaikka sota oli Tanskalle inhimillisesti ja taloudellisesti raskas koettelemus, Bregnsbro antaa kuninkaalle tunnustusta tehokkaasta taloudenpidosta, jonka ansiosta Tanska kykeni rahoittamaan sotaa pitkälti omista resursseistaan. Tanskalaiset alamaiset eivät ehkä kuitenkaan ilahtuneet sodankäynnin rahoituksesta, joka perustui ulkomailta hankittujen lainojen sijasta raskaaseen kotimaiseen verotaakkaan.[4]

Ole Henrik Gjeruldsen avaa Tanska-Norjan ja Ruotsin sotajoukkojen kokoamista värväyksen ja asevelvollisuuden kautta. Ruotsalaisen ruotuväkijärjestelmän synty ja muotoutuminen lienee suomalaisille sotahistorian harrastajille tuttu aihepiiri, mutta Tanskan ja Norjan osalta Gjeruldsenin essee tarjoaa mahdollisuuden uuden ymmärryksen lisäämiseen. Vuoden 1628 sotajärjestys (krigsordinans) oli keskeinen merkkipaalu vakinaisen armeijan synnylle Tanskassa ja Norjassa. Tuolloin aiemmat tanskalaiset palkka-armeijat ja norjalainen nostoväki saivat rinnalleen asevelvollisuuden kautta kootut joukot, joiden lukumäärä ja suhteellinen osuus asevoimista kasvoivat 1600-luvun loppua lähestyttäessä. Toisen Pohjan sodan (1655–1660) aikana pelkästään Norjassa pystyttiin kokoamaan 11 000 miehen suuruinen armeija, joka koostui pääosin asevelvollisista (utskrevne) talonpoikaissotilaista. Tanskalais-norjalaisen asevelvollisuuden ytimenä oli ruotsalaista ruotua vastaava taloyksikkö (legd), joka oli osoitettu velvolliseksi tuottamaan sotilaan kruunun palvelukseen. Vuoden 1666 asetus määräsi, että jokaisen taloyksikön tuli koostua kahdesta talosta, jotka yhdessä varustaisivat sotilaan. Tämän sotilaan tuli myös olla talokuntien syntyperäinen jäsen, joten tanskalainen järjestelmä ei jättänyt tilaa samanlaiselle palkatuilla sijaissotilailla kikkailuun, kuin mitä Ruotsissa harjoitettiin. Vasta jos kriteerit täyttävää nuorukaista ei pihapiiristä löytynyt, taloyksikön tuli etsiä ja palkata sellainen muualta. Vastaavasti taloyksikön tuli myös hankkia sijainen kaatuneelle, haavoittuneelle tai muuten palveluskyvyttömälle sotilaalle. Kun sotilas ei ollut sotapalveluksessa, taloyksikön tuli vastata hänen elatuksestaan palkattuna renkinä. Myös sotakentillä ollessaan sotilaan palkan tuli löytyä taloyksikön eikä kruunun rahakukkarosta. Vuonna 1671 asetusta uudistettiin siten, että jos sotilasta ei löytynyt asevelvollisiksi osoitetuista taloyksiköistä, sellainen piti hakea pitäjän mistä tahansa muusta talosta. Käytännössä tämä vuoden 1671 asetus tönäisi Tanskan yleisen asevelvollisuuden tielle, Gjeruldsen argumentoi uskottavasti.[5]

Hans Christian Bjerg on tutkinut tanskalaisten ja norjalaisten laivamiesten palvelusolosuhteita käyttäen pääasiallisena lähteenään matruusi Daniel Trosnerin päiväkirjaa vuosilta 1710–1714. Artikkelinsa alussa Bjerg avaa Tanskan sotalaivaston organisaatiota ja hallintoinstituutioita. Laivaston johto koostui amiraliteettikollegiosta ja komissariaatista. Amiraliteetti vastasi operatiivisesta toiminnasta, upseerien nimityksistä ja henkilöstön sekä materiaalin jakamisesta laivoille. Komissariaatti oli logistinen instituutio, joka vastasi resurssien hankkimisesta ja kokoamisesta, mukaan lukien myös laivojen rakentamisesta tai ostamisesta. Sodan aikana amiraliteettia johti valtaneuvos Jens Juel, ja hänen lähimpänä alaisenaan laivaston sotatoimia johti amiraali Ulrik Gyldenløve, kuningas Fredrik IV:n velipuoli. Miehistö koostui joko vuosipalkkaisista eli vakinaisista tai sitten kuukausipalkkaisista eli osa-aikaisista merimiehistä. Tämä jako noudatteli armeijan vastaavaa jakoa vakinaisiin värvättyihin sotilaisiin ja sotaa varten mobilisoituihin ruotumiehiin. Merisodankäynnin ammattimaistuminen 1600-luvun puolivälistä lähtien näkyi Tanskan laivastossa siten, että laivoille ilmaantui merenkulkua ja sodankäyntiä opetelleita kadetteja (søofficersuddannelsen). Vuonna 1701 Kööpenhaminaan perustettiin Gyldenløven aloitteesta merisotakoulu, joka kuuluu maailman vanhimpiin. Uniformuista ei vielä tuolloin ollut olemassa mitään yleistä ohjesääntöä, ja upseerien ja kadettien ulkoasu vaihteli alukselta alukselle. Koska laivaston saaminen taistelukykyiseksi vaati 17 000 miehen vahvuisen miehistön, Tanskassa vallitsi myös laivastoa koskenut asevelvollisuus. Huomattava osa niin sanotuista kirjatuista (indrullering) merimiehistä tuli Norjasta. Vaikka asevelvollisuus laivamiehenä oli raskas taakka, sillä oli myös etunsa: laivaston rulliin kirjatuilla miehillä oli oikeus elättää itsensä kalastajina ja luotseina, mitkä elinkeinot eivät olleet mikään itsestäänselvyys erilaisten privilegioiden määrittelemissä sääty-yhteiskunnissa. Laivaston sotilaskuria varten olivat olemassa erityiset laivaston sota-artiklat, jotka kuningas Fredrik IV oli uusinut viimeksi vuonna 1700. Miehistön sotilaalliset velvollisuudet vaihtelivat sen mukaan, olivatko he kansimiehiä vai tykkimiehiä. Nämä merisodankäynnin kontekstit avautuvat myös Trosnerin päiväkirjassa, joka kuvaa hänen neljää palvelusvuottaan Pohjan sodan aikana 1710–1714. Tuolloin Trosner palveli jopa kuudella eri aluksella, ja hän ehti ottaa osaa Køgebugtin, Rügenin ja Stralsundin meritaisteluihin. Bjerg kiittää Trosnerin päiväkirjaa sen yksityiskohtien rikkaudesta, joka avaa ikkunan aikakauden alustyyppeihin, lippukäytäntöihin, laivojen aseistukseen ja merisodankäynnin taktiikkaan.[6]

Karoliinien armeijan aseistus on aiheena Aron Erstorpin artikkelissa. Karoliiniarmeija oli verrattain tuore organisaatio, joka syntynyt 1680-luvulla Kaarle XI:n toteuttaman reduktion ja ruotujakolaitoksen seurauksena. Armeijan taistelumuodostelmina toimivat pataljoonat, joiden miehistöstä kolmasosa oli vielä Pohjan sodan puhjetessa peitsimiehiä ja loput musketöörejä. Jälkimmäisistä noin kymmenosa oli krenatöörejä, joilla oli muskettien lisäksi aseinaan käsikranaatteja. Hallinnollinen perusyksikkö oli yhä rykmentti, joka 1700-luvun alussa koostui kahdesta pataljoonasta. Karoliiniarmeijan taktiikka oli hyökkäävää. Tämän vaati jalka- ja ratsuväen yhteistoimintaa, joka toteutettiin parhaiten asettamalla jalkaväkipataljoonien väliin ratsuväen yksiköitä. Hyökkäävä taktiikka edellytti myös tiukkaa tulikuria. Magnus Stenbockin vuonna 1710 laatiman ohjesäännön mukaisesti jalkaväen tuli avata muskettituli niin läheltä vihollista, että siitä saatettiin siirtyä suoraan pistinrynnäkköön. Jalkaväen musketit uudistettiin sodan puhjetessa vuonna 1700 niin, että kaikilla sotilailla oli käytössään verrattain standardisoitu piilukkomusketti. Malleja oli viisi kappaletta (m1696–m1716), ja niissä oli kaikissa sama 20mm kaliiberi. Uutta teknologiaa edustivat pistimet, jotka yleistyivät karoliiniarmeijan käytössä vasta Pohjan sodan aikana. Sodan puhjetessa vain neljällä jalkaväenrykmentillä oli kaikissa musketeissaan pistimet. Pistinten ohella karoliinit turvautuivat yhä peitseen tai piikkiin, joka oli aseena jo kovaa vauhtia katoamassa muualla Euroopassa. Peitsen merkitys oli aseena enemmän psykologinen kuin taktinen, sillä kohti sojottava keihäsmuuri sai vihollisessa aikaiseksi pelkoa tai jopa silkkaa pakokauhua. Kaikilla jalkaväen sotilailla oli ”sivuaseenaan” miekka. Yleisin miekkatyyppi oli ”komissiomiekka” mallia 1685. Valtaosa miekoista valmistettiin Ruotsissa, mutta niitä tuotettiin jonkin verran myös Saksasta. Ratsuväki, joka oli järjestetty pataljoonien sijasta noin 250 miehen vahvuisiin eskadroonin, oli varustettu miekoilla, pistooleilla ja karbiineilla. Nämä viimeksi mainitut aseet olivat lyhyitä musketteja, joista osa oli sodan alkuvuosina varustettu vielä vanhahtavalla rataslukolla. Sodan lopulla lähes kaikki karbiinit toimivat jo piilukolla. Karbiinien kaliiberi oli aluksi 19mm, mutta Kaarle XII määräsi vuonna 1715, että karbiinien kaliiberin piti olla sama 20mm kuin musketeissa. Pistooleja oli lähinnä kahta eri mallia, joilla kummallakin oli 16mm kaliiberi. Rakuunoiden käyttämä musketti muistutti ratsuväen karbiinia, mutta karbiineista poiketen ne oli varustettu pistimillä. Upseereilla oli tyypillisesti samat aseet kuin miehistöllä eli musketit ja miekat, mutta jalkaväen upseereilla saattoi olla näiden lisäksi myös lyhyitä peitsiä eli partisaaneja tai kirveenterällä varustettuja hilpareita. Armeijan eliittiyksikölle eli kuninkaan henkivartiokaartina toimineille drabanteille tilattiin sodan aikana Danzigista korkealaatuiset miekat, mutta nämä aseet vaikuttavat kadonneen jonnekin sodan melskeisiin. Mahdollisesti miekat oli varastoitu Tönningin linnoitukseen Holstein-Gottorpissa, jolloin ne olisivat linnoituksen menetyksen myötä päätyneet tanskalaisten, saksilaisten ja venäläisten sotasaaliiksi.[7]

Germund Fjeld on puolestaan käsitellyt omassa lyhyessä artikkelissaan tanskalaisten ja norjalaisten joukkojen aseistusta. Tanskan jalkaväen perusase oli pistimellä varustettu piilukkomusketti. Sodan alussa pistimet olivat usein piipun varteen kiinnitettyjä veitsipistimiä, mutta sodan lopulla sokalla kiinnitetyt piikkipistimet alkoivat olla niitä yleisempiä. Koska Tanskan oma asetuotanto ei ollut kummoistakaan, suurin osa aseista ostettiin joko Alankomaista tai Saksasta. Ainoa merkittävä ero karoliiniarmeijaan oli se, että tanskalaiset olivat jo käytännössä hylänneet peitset ennen Pohjan sodan puhkeamista. Vain satunnaisilla nostomiehillä oli enää aseenaan keihäs. Tanskalaisilla ja norjalaisilla sotilailla oli karoliinien tapaan sivuaseenaan miekka. Nostoväen talonpojilla oli usein lähitaisteluaseena miekan sijasta kirves.[8]

Dan H. Andersen palaa artikkelissaan jälleen Tanskan laivaston pariin. Andersen aloittaa artikkelinsa lainaamalla Pietari Suurta. Tuskastunut tsaari oli valittanut saksilaiselle diplomaatille, että tanskalaiset kohtelivat laivastoaan ”kuin vanha sulho nuorta vaimoaan. Hän hyväilee neitoa, suutelee häntä, muttei mene yhtään pidemmälle.” Eräät muutkin tsaarin aikalaiset jakoivat nyreytensä tanskalaisten merisodankäyntiä kohtaan. Saksin lähettiläs Ernst Manteuffel totesi ivallisesti tanskalaisesta amiraali Peter Rabenista, että tämä vihasi ruotsalaisia niin paljon, ettei viitsinyt lainkaan lähestyä heitä. Myös ruotsalaisten amiraali Axel Lewenhaupt suhtautui halveksivasti tanskalaisiin ja norjalaisiin laivamiehiin, jotka hänen mielestään eivät olleet suutareita, räätäleitä ja pahaisia talonpoikia kummempia merisotilaita. Tanskalainen ja norjalainen historiankirjoitus on joutunut nielemään käsityksen saamattomasta laivastosta, mutta historioitsijat ovat osoittaneet syyttävällä sormellaan merimiesten sijasta ”Kööpenhaminan herroja”, jotka eivät ymmärtäneet laivastonsa päälle. Andersen rehabilitoi Tanskan laivastoa näistä vanhoista ennakkoluuloista ja tuomioista. Tanskan laivaston päätehtävä Pohjan sodassa ei suinkaan ollut Ruotsin sotalaivaston haastaminen vaan kuljetusyhteyksien turvaaminen Tanskan ja Norjan välillä. Laivaston tuli myös kuljettaa hyökkäysarmeija Skooneen ja tarvittaessa varmistaa sen turvallinen vetäytyminen kotimaahan. Vastaavasti laivaston hyökkäävä rooli toteutui tehokkaimmin ruotsalaisten meriyhteyksien uhkaamisessa ja heidän rannikkotukikohtiensa saartamisessa Saksan rannikolla. Andersen suuntaa vastuun laivaston operatiivisesta toiminnasta (tai sen puutteesta) kuningas Fredrik IV:lle, joka hallitsi laivastoa yksinvaltiaan ottein. Kuningas ei luottanut aateliston hallitsemaan amiraliteettiin ja komissariaattiin, ja vartioi tästä syystä mustasukkaisesti päätäntävaltaansa laivaston sotilaallisesta käytöstä. Laivamiehistön laadusta on puolestaan syntynyt vääristynyt kuva, kun sitä on verrattu aikaisemman Skoonen sodan tilanteeseen. Tuolloin (1675–1679) Tanskan laivasto kunnostautui erinomaisesti, mutta se johtui osittain siitä, että suuri osa laivamiehistöstä oli palkattu Alankomaista, aikakauden merisodankäynnin edelläkävijävaltiosta. Vastaavasti Andersen toteaa, että ruotsalaiset merisotilaat eivät enää olleet Pohjan sodan aikana yhtä kokemattomia kuin reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin. Ruotsin sotalaivastoa johtivat Pohjan sodassa ammattimaiset amiraalit eivätkä kenraalit tai muut amatöörit. Andersen on lopuksi sitä mieltä, että Fredrik IV:n varovainen meristrategia oli viisas ratkaisu: Pietari Suuri luonnollisesti yllytti tanskalaisia käymään Ruotsin merivoimia vastaan, sillä Venäjältä itseltään puuttui tehokas Itämeren–laivasto aivan sodan loppuvuosiin saakka. Aggressiivinen tanskalainen laivastostrategia olisi kuluttanut sekä Tanskan että Ruotsin merivoimia ja vahvistanut siten Venäjän omaa merimahtia.[9]

Leif Törnquist osoittaa artikkelissaan, että Frederikstenin linnakkeen piirityksellä oli muutakin sotahistoriallista merkitystä kuin vain toimia näyttämönä Kaarle XII:n kaatumiselle. Artikkelinsa alussa Törnquist käy lävitse varhaismodernille aikakaudelle tyypillisen tykistölinnoitteen erityispiirteet. Näihin lukeutuivat tykistölinnoitteen eli bastionin sakaramainen muoto, linnakkeeseen liitetyt ulkonevat sakarat eli raveliinit sekä linnakkeen ulkopuoliset linnoitetut asemat eli redutit. Linnakkeiden kukistaminen ei onnistunut ilman mittavaa tykistöä, joka moukaroi linnoitteita joko suorasuuntauksella tai sitten ballistisesta räjähtävillä tai palavilla ammuksilla. 1600-luvun puolivälistä lähtien linnoitteiden rakennustaito noudatteli pitkälti alankomaalaisen Menno van Coehroonin ja ranskalaisen Sébastien Vaubanin oppeja. Törnquist argumentoi, että jälkimmäisen suurin perintö ei kuitenkaan ollut linnoitus- kuin piiritystaidon kehittämisessä. Vauban loi tekniikan tykistölinnoituksen systemaattisesta ja varovaisesta piirittämisestä eteenpäin hivutettavien piirityskaivantojen avulla. Taitavasti suunniteltuihin piirityskaivantoihin saattoi asettaa rynnäköivän jalkaväen lisäksi tykistöä ja jopa ratsuväkeäkin lopullisen hyökkäyksen tueksi. Törnquist käsittelee artikkelissaan Frederikstenin linnoituksen monipolvista rakennushistoriaa. Vaikka linnoituksen alankomaalainen suunnittelija Willem Coucheron otti oppeja aikakauden länsieurooppalaisista linnoitustyyleistä, Frederiksten ei silti edusta varsinaisesti Vaubanin tai Coehroonin oppeja. Linnoitusta rakennettiin pala palalta ja muunneltiin matkan varrelta paikallisiin maasto-olosuhteisiin paremmin sopivaksi. Törnquist näkeekin enemmän Vaubanin vaikutusta ruotsalaisten piirityksissä vuosina 1716 ja 1718. Varsinkin jälkimmäinen piiritys noudatteli Vaubanin oppeja systemaattisesta piirityskaivantojen hivuttamisesta ja tykistön asettamisesta eteen työnnettyihin kaivantoihin tulivaikutuksen maksimoimiseksi. Kaarle XII:n äkillinen kaatuminen katkaisi piirityksen, joka näytti muuten etenevän Vaubanin tuloksekkaiden metodien mukaisesti.[10]

Frode Lindgjerdet kirjoittaa hybridisodankäynnistä Norjan rintamalla 1718–1719. Aihepiiri on henkilökohtaisesti kiinnostava, sillä tein oman väitöskirjani samasta aihepiiristä, tosin liittyen aiempaan Torstenssonin sotaan Ruotsin ja Tanskan välillä 1643–1645. Lindgjerdet tarkoittaa hybridisodankäynnillä tässä yhteydessä sellaista sotaa, jota kävivät vakinaisten sotilaiden ja aseistettujen talonpoikien sekajoukot. Lindgjerdet alleviivaa vakinaisen armeijan roolia hybridisodankäynnin tavoitteiden asettamisessa, mikä erottaa hybridisodankäynnin vähemmän järjestäytyneestä kansannoususta tai sissisodasta. Norjalaisen hybridisodankäynnin mahdollisti yleinen velvoite maanpuolustuksesta nostoväen voimin (mandhusing) sekä aseiden levinneisyys norjalaisen talonpoikaiston pariin. Lindgjerdet löytää norjalaiselle hybridisodankäynnille myös kolme merkittävää paikallisjohtajaa, Niels Muusin, Thomas Collinin ja Johan Lobesin, jotka olivat kaikki pappeja. Hybridisodankäynnin terävimmän keihäänkärjen muodostivat norjalaiset hiihtojoukot, jotka kykenivät tehokkaasti saartamaan ja ahdistamaan Armfeltin pääasiassa suomalaisia joukkoja. Käänteisesti hybridijoukot olivat vähemmän hyödyllisiä avoimissa taisteluissa, joita ne pyrkivätkin välttämään.[11]

Kööpenhaminan kansallisarkistosta (Rigsarkivet) löytyy kokoelma tanskalaisten ruotsalaisilta kaappaamaa kirjeenvaihtoa Pohjan sodan ajalta (Oppsnappede svenske breve fra det store Nordiske krigs tid). Myös aiemman Torstenssonin sodan (1643–1645) ajalta on olemassa vastaavanlainen kaapattujen ruotsalaiskirjeiden kokoelma, jota itse käytin lähteenä omassa väitöskirjassani. Peter Ullgren on käyttänyt kokoelmaa lähdemateriaalinaan selvittäessään ruotsalaisten sotilaiden käsitystä kuninkaastaan Kaarle XII:stä sekä aikakauden sotilaan ihanteesta. Artikkelin hyödyllisenä pohjustuksena on se tieto, että Pohjan sodan aikana upseereiden ja alempien sotilaiden henkilökohtainen kirjeenvaihto kulki periaatteessa kenttäkanslian ja sen suorittaman sensuurin kautta. Kantava periaate oli se, että kaikki sotilaallisesti tärkeä kirjeenvaihto tuli kirjoittaa salauksella (chiffer). Muussa tapauksessa kirjeet oli sensuroitava eli käytännössä estettävä. Upseerit kuitenkin kehittivät itselleen yksityisiä postikanavia ja kuriireja, jolloin arkaluontoista tietoakin sisältäneet kirjeet saattoivat ohittaa kenttäkanslian sensuurin ja päätyä jonkin onnettoman sattuman kautta vihollisen käsiin. Ullgren tekee tässä yhteydessä myös lähdekriittisesti tärkeän huomion eli sen, että kirjeet saatettiin kirjoittaa jo sillä oletuksella, että ne saattaisivat joutua ”väärien silmien” lukemiksi. Osa upseerien kirjeistä oli varsin kriittisiä Kaarle XII:tä kohtaan, mistä syystä niiden kirjoittajat pyrkivät löytämään kirjeille kulkureittejä, joiden kautta ne eivät joutuisi kenttäkanslian ja sen sensuurin ruodittaviksi. Monia upseereita huoletti kuninkaan välinpitämättömyys ruotsalaisten tappioista ja jopa omasta hengestään. Sodankäynnin tasolla norjalaisten talonpoikien harjoittama sissisota huoletti ruotsalaisia upseereita aivan erityisesti. Kenraaliadjutantti Thure Bielke pelkäsi, että Norjan sotaretki päättyisi uuteen Pultavaan. Miehistön kirjeissä Kaarle XII esiintyi lähes poikkeuksetta ikonisena maan isänä, jota ei kritisoitu sotapäällikkönä. Kiinnostavaa kyllä, Armfeltin sotaretki Trondheimiin vuonna 1718 ei kirvoittanut siihen osallistuneista upseereista kritiikkiä kuningasta tai itse sotaa kohtaan. Nälän, vilun, kulkutautien ja vihollisen ahdistaman armeijan upseerit pikemmin asettivat kaiken toivonsa kuninkaaseen, jonka johtaman sotaretken etelän Frederiksteniä vastaan toivottiin helpottavan pohjoisen tuntureille jämähtäneen Armfeltin armeijan olosuhteita. Näitä oman armeijansa vaikeita olosuhteita upseerit eivät kirjeissään avanneet tai kritisoineet, mahdollisesti salatakseen ne viholliselta, kotirintamalta tai kenttäkanslian sensuurilta.[12]

James Ronald Archer kirjoittaa sodan norjalaiselle siviiliväestölle aiheuttamista vahingoista. Tarkastelualueena ovat Frederikstenin lähistöllä sijainneet Bergin ja Idden pitäjät, joissa asui sodan aikana noin 2 500 henkeä. Lähteinään Archer käyttää kahta tanskalaisten komissioiden raporttia vuosilta 1716 ja 1718. Archerin tutkimuksesta nouseva yleiskuva ei ole miellyttävä. Norjalaisia talonpoikia rasittivat sekä omat että vihollisen sotilaat; tanskalaiset sotilaat veivät ensin heinät ja sitten karoliinit tyhjensivät vilja-aitat. Myös kotieläimet vietiin tai teurastettiin, minkä lisäksi ruotsalaiset vielä kiristivät talonpojilta rahallisia kontribuutioita eli sotaveroja, kuten aikakauden sodankäynnin tapoihin kuului. Noin kolmasosan maatiloista merkittiin komission raportissa ”menettäneen kaiken.” Archer kuvaa Norjassa käytyä sotaa ”totaaliseksi sodaksi”, jonka aiheuttamia tuhoja ja vahinkoja ei voi mitata ainoastaan lukumääräisesti, sillä tuhoilla ja menetyksillä oli maata viljeleville perheille myös henkilökohtaisempi, kvalitatiivinen ulottuvuus. Kysymykseen siitä, kuinka mittavia sodan aiheuttamat tuhot tarkastelun kohteissa olleissa pitäjissä olivat, Archer vastaa yksiselitteisesti: ”Enormt.”[13]

Sodan hävitykset synnyttivät pakolaisuutta, mitä ilmiötä on tutkinut Suomen kohdalta Johanna Aminoff-Winberg omassa artikkelissaan. Ruotsin valtakunnassa sota aiheutti niin sanottua sisäistä pakolaisuutta, jossa asukkaat pakenivat yhdestä valtakunnan osasta toiseen, tyypillisesti siis idästä länteen. Ensimmäinen pakolaisaalto suuntautui Baltian provinsseista Suomen rannikolle vuosina 1792–1703, seuraava Karjalankannakselta länteen Viipurin kukistuttua vuonna 1710. Seuraavien vuosien venäläismiehitys ajoi pakolaisia kaikkialta Suomesta Pohjanmaan rannikolle, mistä pakolaiset toivoivat pääsevänsä vesiteitse Pohjanlahden ylitse Ruotsiin. Ne, joilla ei varaa maksaa laiva- tai venematkasta, yrittivät päästä jalan länteen kiertämällä Pohjanlahden pohjoispäädyn ympäri. Pakolaisuutta synnytti erityisesti jo hysteriaksi muuttunut pelko venäläisten suorittamista väkivaltaisuuksista, mikä pelko ei ollut täysin aiheeton. Myös kuningas Kaarle XII itse kannusti suomalaisia pakenemaan siitä periaatteesta, että kruunun alamaisten ei tullut jäädä vihollisen vallan alle. Kaarle XII ei voinut Turkista käsin tehdä itse mitään pakolaisten auttamiseksi, mikä vastuu jäi Tukholman valtaneuvoston kannettavaksi. Valtaneuvosto ei edennyt mitenkään ripeästi, mutta vuonna 1712 se saattoi raportoida kuninkaalle perustaneensa erityisen komission pakolaisten auttamiseksi. Säätyläisiä avustettiin rahalla, köyhät pakolaiset majoitettiin pääsääntöisesti vaivaistaloihin. Suurten ihmisjoukkojen ilmaantuminen Tukholmaan ja muihin Ruotsin kaupunkeihin aiheutti omanlaisiaan haasteita sääty-yhteiskunnassa, jossa kaupankäyntiä, käsityötä ja muita elinkeinoja suojeltiin kilpailulta erilaisten privilegioiden kautta. Pakolaisapuun tarkoitetut rahat kerättiin kirkkoihin ja jaettiin sen organisaation kautta. Aminoff-Winbergin arvion mukaan Suomesta lähti pakolaisiksi jopa 30 000 ihmistä eli kymmenesosa koko maan väestöstä. Osa pakolaisista oli pieniä sotaorpoja, joiden auttaminen oli delegoitu paikallisten pitäjien instituutioille. Orvot yritettiin lähtökohtaisesti toimittaa olemassa oleville lähisukulaisilleen, muussa tapauksessa lapset päätyivät orpokotiin, jollainen löytyi Tukholmasta. Vaikka maa oli yhä venäläisten miehittämä, monet pakolaiset halusivat palata takaisin Suomeen joko koti-ikävästä tai taloudellisista syistä. Tästä seurasi ristiriitoja kuninkaan ohjeiden kanssa. Raati sovitteli ristiriitaa sallimalla rajoitettua kauppaliikennettä Ruotsin ja Suomen välillä vielä sodan aikana. Kun rauha vihdoin solmittiin 1721, viranomaiset pyrkivät nopeuttamaan pakolaisten paluuta takaisin Suomeen rahoittamalla heidän matkojaan.[14]

Jan Lindegren kirjoittaa Kaarle XII:n Norjan–sotaretken logistisista haasteista, jotka kiteytyivät kahteen asiaan eli leipään ja rahaan. Lindegren pohjustaa artikkeliaan keskustelulla eurooppalaisesta ”sodan ympäristöstä” (war-scape), joka tarkoittaa sotanäyttämön kykyä elättää armeijoita. Läntisen Euroopan suosituin sotaympäristö oli Flanderi, jonka viljantuotanto kykeni ruokkimaan kymmenkertaisen sotajoukon vaikkapa Saksaan rinnastettuna. Mitä alhaisempi viljantuotanto ja kyky ruokkia armeijoita, sitä enemmän sotajoukot joutuivat hajaantumaan yrittäessään kontrolloida laajempaa pinta-alaa ruoan löytämiseksi ja hankkimiseksi. Alhaisen viljantuotannon Norja oli tässä mielessä haasteellisin mahdollinen ympäristö karoliinien sotajoukoille. Näiden logististen haasteiden ylittämiseksi karoliiniarmeijan oli tuotava mahdollisen paljon tarvikkeitaan mukanaan Ruotsista. 1680-luvulla toteutettu ruotujakolaitos oli tarkoitettu rauhanaikaisen asevoiman ylläpitämiseen, eikä sen avulla pystytty löytämään ylimääräisiä resursseja varikkojen ja makasiinien varustamiseen. Tästä syystä kruunu turvautui epätavanomaiseen verotukseen ja lainoihin. Paroni Georg von Görtzin johtama komissio rahoitti näitä lainoja obligaatioilla ja erityisillä rahakkeilla eli plattareilla. Näillä instrumenteilla kruunu kasvatti velanmaksukykyään yli 20 miljoonalla taalerilla vuosien 1716 ja 1718 välillä. Talousteorioiden olettamusten vastaisesti tämä kierrossa olleen rahamäärän dramaattinen kasvattaminen ei kiihdyttänyt inflaatiota, mutta kruunun suorittamat sotatarvikkeiden hankinnat joka tapauksessa nostivat tiettyjen tarpeiden hintoja paikallisesti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti. Armeijan tarvitsemien tarvikkeiden kuljetus oli pitkälti talonpoikien ja heidän suorittamansa kyytipalveluksen varassa. Vuoden 1718 sotaretken tarvikekuljetukset pyrittiin suorittamaan talvella, sillä silloin jäätyneet tiet kantoivat rekiä paremmin kuin mutaiset ja kelirikkoiset tiet vankkureita. Koska leipäviljaa ei ollut odotettavissa Norjasta, reet kuljettivat makeaa venäläistyyppistä näkkärileipää, jota saattoi tarvittaessa varastoida makasiineihin. Kaarle XII panosti massiivisesti näihin logistisiin operaatioihin, sillä hänen strategisen ajattelunsa taustalla oli halu suojella oman armeijansa miesvahvuutta enemmän kuin aiheuttaa menetyksiä viholliselle. Logistiikka oli kuitenkin suunniteltu vain etenemistä eikä perääntymistä varteen. Kun Kaarle XII kuoli ja hänen seuraajansa Fredrik määräsi armeijan vetäytymään Norjasta, nälkä ja taudit tappoivat Norjaan marssineesta 60,000 miehen vahvuisesta karoliiniarmeijasta noin kolmanneksen.[15]

Kaarle XII:n kuolema Frederikstenin piirityskaivannoissa synnytti vallanperimyskysymyksen, jota on avannut omassa artikkelissaan Bo Hammarlund. Perimyksestä kilpailivat käytännössä toisella puolella kuninkaan sisar Ulrika Eleonora sekä hänen miehensä Hessen-Kasselin maakreivi Fredrik ja toisella Holstein-Gottorpin herttua Karl Friedrich, kuninkaan edesmenneen sisaren Hedvig Sofian poika. Näiden saksalaisten ruhtinaskuntien asema ja luonne heijastuivat suoraan perimyskiistaan. Hessen-Kassel oli täysin suvereeni ruhtinaskunta osana Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, kun taas Holstein-Gottorpilla oli vaikea ja monimutkainen suhde naapurina olleeseen Tanskan kuningaskuntaan. Perimykseen liittyi ristiriita laillisuusperiaatteen ja reaalipolitiikan välillä. Periaatteessa Ulrika Eleonora oli Kaarle XII:n lähin legitiimi perillinen, mutta lain mukaan hän oli menettänyt tämän perimysoikeutensa mentyään naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan eli maakreivi Fredrikin kanssa. Saman logiikan mukaan myös Karl Friedrich oli menettänyt perimysoikeutensa, mikä johti laillisuusperiaatteen umpikujaan. Käytännössä perimyskiista siis ratkaistiin poliittisten realiteettien mittapuulla. Ulrika Eleonora oli Ruotsissa tunnettu ja pidetty hahmo, ja hänen miehensä oli arvostettu sotapäällikkö. Karl Friedrich puolestaan oli vähemmän tunnettu hahmo Ruotsissa, ja ruhtinaana hän oli enemmän perinteinen aristokraatti kuin dynaaminen sotapäällikkö. Lisäksi Karl Friedrich assosioitui holsteinilaiseen maanmieheensä paroni Görtziin, joka joutui pian kuninkaan kuoleman jälkeen syytteeseen taloudellisista väärinkäytöksistä ja tuomittiin kuolemaan. Vuonna 1719 Ulrika Eleonora onnistui masinoimaan itsensä hallitsevaksi kuningattareksi, mutta vain ja ainoastaan säätyjen siunauksella. Kruunauksen ehtona Ulrika Eleonora suostui uuteen hallitusmuotoon, joka rajoitti merkittävästi monarkin valtaa ja alisti päätöksentekoa valtiopäivien kollektiiviselle harkinnalle. Hammarlund kuvaa tapahtumaa verettömäksi vallankumoukseksi. Seuraavana vuonna Fredrik nousi puolisonsa kanssahallitsijaksi, mutta jälleen säätyjen suostumuksella ja niiden asettamilla ehdoilla. Karl Friedrichillä oli Ruotsissa silti kannattajansa, jotka pyrkivät tuomaan hänet vallan keskiöön – erityisesti asioissa, jotka liittyivät Ruotsin uudelleen määriteltäviin suhteisiin Venäjän kanssa. Kuningas Fredrik kuitenkin puolusti tarmokkaasti tonttiaan hyökkäämällä määrätietoisesti Holsteinin herttuan tukijoita vastaan. Hammarlund toteaa, että perimyskiista Hessen-Kasselin ja Holstein-Gottorpin ruhtinashuoneiden välillä johti laajempaan kamppailuun kahden sisäpoliittisen leirin välillä. Kuninkaan ratkaisevin voitto olivat vuoden 1726–1727 valtiopäivät, joilla Fredrik onnistui voittamaan säätyjen tuen aivan erilaiselle ulkopolitiikalle, mitä herttua Karl Friedrich tavoitteli. Säätyjen tuella oli kuitenkin hintansa, eli kuninkaan oman vallan merkittävä rajoittaminen. Kiista Kaarle XII:n perimyksestä johdatti siten omalta osaltaan Ruotsia kohtia ns. vapauden aikaa, jota määritti kuninkaanvallan sijasta valtiopäivien sisäinen politikointi hattujen ja myssyjen puolueiden välillä.[16]

Yksinvaltius ei ilmiönä rajoittunut ainoastaan 1700-luvun alun Ruotsiin. Thomas Lyngby onkin pohtinut Fredrik IV:n luonnetta Tanskan yksinvaltiaana. Lyngby muistuttaa, että Fredrik IV oli ensimmäinen Tanskan kuningas, joka syntyi yksinvaltiaaksi (yksinvaltius eli absolutismi oli toteutettu vasta vuonna 1660 Fredrik IV:n isoisän Fredrik III:n toimesta). Fredrikia valmisteltiin tulevaan rooliinsa lähettämällä hänet nuorena peregrinaatiolle eli Euroopan kierrokselle, jonka aikana kruununprinssi Fredrik vieraili Italiassa ja Ranskassa. Jälkimmäisessä maassa Fredrik tutustui Aurinkokuningas Ludvig XIV:n hoviin ja otti siellä jopa osaa tärkeisiin seremoniallisiin tehtäviin, kuten Aurinkokuninkaan pukemiseen aamulla. Kun Fredrik nousi valtaistuimelle isänsä Kristian V:n kuoleman jälkeen vuonna 1694, hänet voideltiin kuninkaaksi, kuten oli juhlallinen tapa läntisen Euroopan monarkioissa. Hallitsijana Fredrik IV piti myöhemmin kiinni seremoniallisen vallankäytön mekanismeista; Kööpenhaminan kuninkaanlinnasta tuli hänen Versaillesinsa, jossa yksinvaltias kuningas hallitsi keskellä mikrokosmosta.  Siellä aateliston hierarkkinen arvoasema mitattiin sen jäsenten läheisyydellä monarkin persoonaan. Yksinvaltiuden legitimiteetti lepäsi vuoden 1665 Kongelovenissa eli Fredrik III:n ajamassa perustuslaissa, joka muodollisti kuninkaan yksinvaltiuden. Fredrik IV:n omalla valtakaudella yksinvaltiutta perusteltiin lisäksi eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena, jossa kansa luovutti päätäntävallan Jumalan osoittamalle monarkille.[17]

Lars Ericson Wolke tarkastelee Kaarle XII:n kuninkuutta. Ericson Wolke vertaa Kaarle XII:tä aikaisempaan soturikuninkaaseen eli Kustaa Aadolfiin, jolla oli apunaan valtakunnan ohjaamisessa luotettu kansleri Axel Oxenstierna. Kaarle XII:llä ei tällaista kuninkaan oikeaa kättä ollut, vaan hän johti Ruotsia puhtaasti yksinvaltiaana. Kuninkaan ollessa maanpaossa Turkissa valtaneuvosto vältteli tekemästä isoja päätöksiä ilman kuninkaan siunausta – minkä saamiseen toiselta puolelta Eurooppaa saattoi kulua kuukausia. Vaikka valtaneuvostossa esiintyi halua solmia rauha ainakin joidenkin Ruotsin vihollisten kanssa, ulkopolitiikan johtaminen pysyi Kaarle XII:llä, joka toteutti sitä aggressiiviseen tapaansa. Ericson Wolke toteaa Kaarle XII:n sotapäällikkönä usein ohittaneen tärkeän merisodankäynnin, mutta myöntää useita eri meriuhkia vastaan käydyn kamppailun olleen jo rakenteellisestikin vähäresurssiselle Ruotsille ylivoimaista. Artikkelinsa lopulla Ericson Wolke käy vielä lävitse Kaarle XII:n historiografiaa ja muuttuneita tulkintoja kuninkaasta poliitikkona ja sotapäällikkönä.[18]

Kirjan viimeisen artikkelin on kirjoittanut brittiläinen sotahistorioitsija Jeremy Black, joka pohtii Pohjan sodan laajempaa kontekstia. Siinä sota esiintyy osana Euroopan ”strategista kulttuuria.” Vaikka Pohjan sota on perinteisesti nähty tyypillisenä valtioiden välisenä sotana, Black kyseenalaistaa valtion käsitettä aikakauden kontekstissa. Eräät sodan osapuolet, kuten Ukrainan kapinalliset kasakat, eivät täyttäneet mitään valtiollista kriteeriä. Black huomauttaa lisäksi, että Ruotsin pitkittynyt ja tulokseton sodankäynti Puola-Liettuassa johtui osittain tuon valtakunnan epäkeskittyneestä luonteesta ja sen hallitsevan aateliseliitin epärajatusta määrittelystä. Sotaa pitkitti myös taisteluiden tuloksettomuus: edes Pultavan murskatappio ei saanut Kaarle XII:tä luopumaan sodasta, joka jatkui vielä pitkälti toistakymmentä vuotta Pultavan jälkeen. Black näkee taisteluita ja sotilasteknologiaa tärkeämpänä elementtinä aikakauden diplomatian ja ulkopolitiikan, joka mahdollisti erilaisten liittokuntien harjoittaman koalitiosodankäynnin.[19]

Norjan sotamuseon toimittama Perspektiver på Den store nordiske krig on oleellinen ja ohittamaton referenssiteos Pohjan sodan kaikille tutkijoille.

---

[1] Knut Arstad, toim., Perspektiver på Den store nordiske krig 1700–1721 (Oslo: Forsvarsmuseet, 2018).

[2] Øystein Rian, ’Den store nordiske krig i et historisk perspektiv’. 11–35.

[3] Gunnar Åselius, ’Carl XII:s nederlag i Ryssland: strategi, operationer, taktik’. 37–64.

[4] Michael Bregsnbro, ’Frederik 4. som krigsleder i det danske imperium’. 65–88.

[5] Ole Henrik Gjeruldsen, ’Rekruttering og utskrivning i Danmark-Norge og Sverige under Den store nordiske krig’. 89–112.

[6] Hans Christian Bjerg, ’Matros Daniel Trosner og tjenesten i den dansk-norske flåde 1700–1720’. 113–130.

[7] Aron Erstorp, ’Karolinsk personlig beväpning under Stora nordiska kriget’. 131–144.

[8] Fagsjef Gjermund Fjeld, ’Hånd- og blankvåpen benyttet av den dansk-norske hær under den Store nordiske krig, 1700–1721’. 145–149.

[9] Dan H. Andersen, ’Som en gammel mand med en ung kone? Den dansk-norske flåde i Store Nordiske Krig, 1709–1720’. 151–167.

[10] Leif Törnquist, ’Angreppen på Frederiksten 1716 och 1718’. 169–184.

[11] Frode Lindgjerdet, ’The Armfeldt Campaign in Mid-Norway 1718–1719 as a Case of Hybrid Warfare’. 185–204.

[12] Peter Ullgren, ’”som jag icke törs slict pennan förtro” En jämförande studie av uppsnappade svenska officersbrev från krigen i Norge 1716 och 1718’. 205–234.

[13] James Ronald Archer, ’Spolert og ruinert. Skadene for sivilbefolkningen i Frederikshalds omegn under Den store nordiske krig’. 235–281.

[14] Johanna Aminoff-Winberg, ’Flyktiningar under Stora nordiska kriget’. 283–306.

[15] Jan Lindegren, ’From Ystad to Frederikshald.  Charles XII and the Great Northern War 1716–1718’. 307–336.

[16] Bo Hammarlund, ’Succensionsfrågan och furstehusen’. 337–376.

[17] Thomas Lyngby, ’Frederik IV som enevældig konge’. 377–396.

[18] Lars Ericson Wolke, ’Carl XII – mannen och arvet’. 397–423.

[19] Jeremy Black, ’The International System and Global Military Developments at the Time of the Great Northern War’. 425–432.

Musta kaarti

Varhaismodernin aikakauden skandinaavinen sotahistoria alkoi marskimaalla, joka ei edes ole Skandinaviaa. Tämän marskimaan nimi on Dithmarschen, ja se sijaitsee Jyllannin niemimaan läntisessä kainalossa rajautuen Elben suistoon. Alue, joka on tänä päivänä kanaalien halkomaa ja tuuliturbiinien täplittämää vehreää laidun- ja viljelysmaata, oli tuolloin keskiajan ja varhaismodernin aikakauden taitteessa vaikeakulkuista ja sumujen verhoamaa rämeikköä, joka muuttui idässä ensin kanervikoksi ja sitten tiheäksi metsäksi. Marskimaa ei ollut autiomaa, vaikkakin se oli harvaan asuttua seutua. Dithmarschenia asuttivat vapaat talonpojat, jotka hahmottivat marskimaansa autonomiseksi tasavallaksi osana laajempaa saksalais-roomalaista keisarikuntaa.

Huhtikuussa 1499 Oldenburgin laajentumishaluinen kreivi Johann XIV ryhtyi valloittamaan niitä itsenäisten talonpoikien hallitsemia tasavaltoja, jotka sijaitsivat Elben ja Weserin välisillä marskimailla. Nämä Hadelnin, Alten Landin, Kehdingenin ja Wurstenin talonpoikaistasavallat muodostivat Oldenburgin kreivin silmissä valtatyhjiön, jota alueen nimellinen ylivaltias, Bremen-Verdenin arkkipiispa, ei ollut onnistunut sitomaan osaksi keisarikunnan säätyhierarkiaa. Vaikka Johann XIV onnistui aluksi miehittämään Stadlandin ja Budjadingenin alueet, hänen voittokulkunsa sai äkkipysäyksen sen jälkeen, kun Bremen-Verdenin arkkipiispa Johann Rode muodosti laajan puolustusliiton Oldenburgia vastaa. Tähän liittokuntaan kuuluivat Hampurin, Staden, Bremenin ja Buxtehuden kaupungit sekä marskimaiden talonpoikaistasavallat – mukaan lukien Dithmarschen.

Oldenburgin vaatimaton sotamenestys kuitenkin kannusti toisia opportunistisia ruhtinaita. Sachsen-Lauenburgin herttuat Johann V ja Magnus olivat jo vuonna 1498 solmineet Braunschweig-Lünenburg-Wolfenbüttelin herttua Heinrich IV:n kanssa liiton, joka tähtäsi marskimaiden valloittamiseen ja niiden pilkkomiseen ruhtinashuoneiden kesken. Hankkiakseen itselleen sotilaallisen etulyöntiaseman herttuat olivat vuokranneet keisarikunnan palkkasoturimarkkinoilta palvelukseensa yksityisarmeijan, joka tunnettiin mustana kaartina.  

Musta kaarti oli saksalaisten palkkasoturien eli Landsknechtien itsenäinen muodostelma, jota johti Kölnistä kotoisin ollut ritari nimeltä Thomas Slentz. Mustan kaartin vahvuus oli noin 4–6 000 miestä. Landsknecht–sotilaat olivat ilmaantuneet Eurooppaan 1480-luvulla, jolloin keisari Maximilian I päätti muodostaa oman saksalaisen vastavoimansa pelätyille sveitsiläisille palkkasotilaille. Sveitsiläiseen tapaan myös Landsknechtit taistelivat suurissa jalkaväen falangimuodostelmissa, joiden pääasiallisen aseena oli pitkä peitsi tai piikki. Näistä muodostelmista käytettiin nimitystä Gewalthaufen, ja ne oli tyypillisesti järjestetty 40–60 miehen syvyisiksi. Kaikki muodostelman sotilaat eivät aseistautuneet peitsillä, vaan osa käytteli hurjaa kahden käden lyömämiekkaa nimeltä Zweihänder. Landsknechtien erikoisuus oli lisäksi se, että he asettivat muodostelmiinsa aivan uudenlaisia sotilaita eli hakapyssyampujia. Landsknechtien muodostelmilla oli siten iskuvoiman lisäksi tulivoimaa.

Musta kaarti oli muiden Landsknecht–muodostelmien tapaan hallinnollisesti ja kurinpidollisesti itseohjautuva. Thomas Slentz ja hänen lähimmät alaisensa, everstit ja kapteenit, vastasivat itse uusien sotilaiden värväämisestä. Värväys tapahtui siten, että Thomas Slentzin kaltainen sotilasurakoitsija teki työnantajan (tässä tapauksessa Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoiden) kanssa sopimuksen, joka määritteli värvättävien sotilaiden lukumäärän ja heidän sotilaspalveluksensa velvollisuudet ja rajat. Tämän jälkeen Landsknecht–päällikön alaiset värväsivät sotilaat lupaavilta alueilta, tuohon aikaan usein Lounais-Saksasta. Värvättävät sotilaat tulivat hyvin monenlaisista taustoista, mutta käsitys heistä jonkinlaisina sääty-yhteiskunnan hylkiöinä ja roskasakkina on 1800-luvun kansallisromanttisen historiankirjoituksen myytti.

Musta kaarti muodosti hallinnollisesti rykmentin, joka oli jaettu komppanioihin. Jokaista komppaniaa komensi kapteeni (Führer) alaisinaan kaksi vääpeliä (Waibeln) ja yksi muonamestari (Fourrier). Landsknecht–muodostelmat poikkesivat moderneista armeijoista siten, että ne olivat hallinnollisesti autonomisia. Tämä näkyi muun muassa siinä, että sotilaat valitsivat itse komppanioittensa päälliköt ja näiden alaiset. Komppaniat oli puolestaan jaettu kuuteentoista ruotuun (Rotten), joilla kaikilla oli oma päällysmiehensä. Tämä Rottenmeister toimi ruodun huoltajana ja managerina, eli hän etsi tovereilleen majoitusta, ruokaa ja aseita. Tarvittaessa hän myös sovitteli ruodun sisäisiä ristiriitoja. Kyse oli siis merkittävästä luottamustehtävästä. Myös vakavissa rikkeissä Landsknechtit hoitivat sotaoikeutta itseohjautuvasti. Jos rykmentin päällikkö nosti syytteen jotain sotilasta vastaan, sotilaan toverit päättivät syyllisyydestä kollektiivisesti. Mahdolliset rangaistukset, mukaan lukien kuolemantuomio, pantiin täytäntöön yhteisesti.

Landsknechteillä oli hyvin voimakas ammatti-identiteetti, jota he alleviivasivat räikeällä pukeutumisella. Nykyihmisen silmissä he olisivatkin saattaneet kirjavine housuineen, töyhtöhattuineen ja liioitellun suurine kalukukkaroineen helposti näyttää enemmän sirkuspelleiltä kuin ammattisotilailta. Tämä itsenäinen henki teki Landsknechteistä työnantajistaan riippumattomia sotilaita, missä mielessä he täyttivät palkkasoturin määritelmän sanan jokaisessa merkityksessä. Tästä omapäisyydestään huolimatta he olivat äärimmäisen lojaaleja tehtävilleen, ja he vaalivat hartaasti kollektiivista sotilaskunniaansa. Kurinalaisuutensa, taistelutekniikkansa ja korkean taistelumoraalinsa ansiosta Landsknechtit vastasivat lukumäärältään helposti useampaa vähemmän kokenutta ja karaistunutta vastustajaa. Vuosina 1496 ja 1498, jolloin musta kaarti oli ollut Friisinmaan keisarillisen kuvernööri Albrecht III:n palveluksessa, he olivat kahdesti kukistaneet itseään kymmenkertaisesti suuremman kapinallisten talonpoikien joukon. Aikalaiskronikoitsijan mukaan friisinmaalaiset talonpojat olivat tehneet sen virheen, että he olivat rynnänneet avomuodostelmassa Landsknechtien tiivistä muodostelmaa vastaan, ”kuin lammaslauma ilman paimenta.” Tällä tavoin ei mustaa kaartia voinut voittaa.

Näiden näyttöjen ansiosta Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuat tavoittelivat mustaa kaartia palvelukseensa arkkipiispa Johann Rodea ja marskimaiden talonpoikia vastaan. Musta kaarti aloitti hyökkäyksensä hävittämällä suuret osat Bremen-Verdenin hiippakunnasta ja Lüneburg-Cellen ruhtinaskunnasta. Hyökkäys Wurstenin talonpoikaistasavaltaa vastaan kuitenkin epäonnistui, sillä marskimaiden talonpojat löivät mustan kaartin Weddewardenin taistelussa 26. joulukuuta 1499. Weddewardenin taistelu osoitti sen, että myös Landsknechtien sotamenestykselle oli rajansa ainakin silloin, kun he kohtasivat päättäväisiä ja motivoituneita vastustajia. Vetäydyttyään Weddewardenista musta kaarti miehitti Hadelnin marskimaan ja ryhtyi systemaattisesti hävittämään sen harvaa asutusta.

Johann Roden ja marskimaiden sota Sachsen-Lauenburgin ja Braunschweigin herttuoita vastaan ei vielä täyttänyt mitään vakavan konfliktin määritelmiä, sillä sitä käytiin keisarikunnassa yhä laillisesti tunnustetun sukuvihan puitteissa. Kyse oli siis yksittäisten ruhtinaiden välienselvittelystä eikä avoimesta sodasta. Tämä asiantila kuitenkin muuttui, kun sotaan liittyi vuonna 1500 mukaan uusi osapuoli, Tanskan kuningas Juhana. Kun Braunschweigin Heinrich IV oli solminut erillisrauhan Johann Roden kanssa, Sachsen-Lauenburgin herttuoilla oli rahallisia vaikeuksia pitää mustaa kaartia vain omilla palkkalistoillaan. Jostain oli löydettävä uusi maksaja Braunschweigin tilalle. Kuningas Juhanalla ei ollut riitaa Johann Roden tai Weserin ja Elben välisten marskimaiden asukkaiden kanssa, mutta Dithmarschenin marskimaa näyttäytyi hänelle samalla tavoin valtatyhjiönä kuin Bremen-Verdenin talonpoikaistasavallat Oldenburgin kreiville vuotta aiemmin. Juhana palkkasi mustan kaartin ja takasi sen sotilaille turvallisen kauttakulun Lüneburg-Cellen lävitse Holsteiniin. Siellä musta kaarti yhdisti voimansa joukkojen kanssa, jotka Juhana oli haalinut kokoon Tanskasta ja Kalmarin unionin alueelta – tarkoittaen tuolloin myös Ruotsia. Yhdistyneen armeijan vahvuus oli aikakauden mittapuulla kunnioitettava: 4 000 mustan kaartin Landsknechtiä sekä 8 000 Juhanan palveluksessa ollutta ritaria, nihtiä ja nostoväen talonpoikaa.

Juhanan sotajoukko tunkeutui Dithmarschenin marskimaalle 11. helmikuuta 1500. Ajankohta ei ollut sattumanvarainen, sillä sotilasoperaatio vetistä suomaata vastaan oli kaikkein järkevintä toteuttaa sydäntalvella, jolloin joet ja lammikot olivat jäässä ja saattoivat kantaa sotajoukkojen painon. Dithmarschenin talonpojat kykenivät mobilisoimaan hyökkääjää vastaan puolta vähäisemmän joukon eli noin 6 000 aseistettua talonpoikaa. Taistelun lähtökohta ei kuitenkaan ollut aivan niin epätasasuhtainen, kuin olisi saattanut kuvitella. Dithmarschenin miehet tunsivat marskimaansa läpikotaisin, ja he osasivat käyttää ympäristönsä erikoispiirteitä vihollista vastaan. Talonpojat avasivat joitakin sulkuluukkuja ja ohjasivat sulaa vettä valitsemilleen lähestymisreiteille. Tällöin he kykenivät pakottamaan Juhanan joukot lähestymään niitä kohtia, joihin talonpojat olivat rakentaneet tykeillä ja hakapyssyillä varustettuja kenttälinnoitteita. Taistelupaikaksi muodostui siten Hemmingstedtin kylän ympäristö, jonka liepeille talonpojat olivat rakentaneet kenttälinnoitteensa ja ampuma-asemansa.

Hemmingstedtin taistelu käytiin 17. helmikuuta 1500. Kyse ei ollut avoimesta taistelusta, vaan erikoisesta yhdistelmästä linnoitus- ja sissisodankäyntiä. Juhanan armeijan oli pakko lähestyä Hemmingstedtiä yhtä ainoaa polkua pitkin, jonka kummallakin puolella oli sulaa vettä. Juhanan sotilaiden edetessä kohti kylää Dithmarschenin talonpojat hyökkäilivät heidän sivustojaan vastaan loikkaamalla seipäiden avulla vesiesteiden ylitse yhdeltä kuivalta kannakselta toiselle. Vain marskimaiden talonpojilla oli taitoa liikkua näin, Juhanan sotilaat ja mustan kaartin Landsknechtit puolestaan vajosivat veteen ja hukkuivat raskaissa haarniskoissaan, jos he harhautuivat etenemistieltä kosteikoille. Taistelua kesti kolme tuntia, minä aikana kärkijoukkona toiminut musta kaarti ei kyennyt kukistamaan rynnäköillään Hemmingstedtin kenttälinnoitetta. Kapea lähestymiskäytävä esti Landsknechtejä käyttämästä lukumääräistä ylivoimaansa, ja talonpoikien linnoitteistaan käsin käyttelemät ampuma-aseet toimivat tehokkaammin kuin mustan kaartin omat hakapyssyt. Pitkistä peitsistä ei myöskään ollut mitään hyötyä linnoitettuja asemia vastaan. Näiden kolmen tunnin aikana Juhana menetti 4–7 000 miestä eli kolmanneksen tai jopa yli puolet vahvuudestaan. Puolustajien tappiot olivat historioitsija Walter Westphalin arvion mukaan noin 1 200–1 500 miestä.

Hemmingstedt oli varhaismodernin aikakauden (1500–1800) ensimmäinen suuri taistelu Pohjoismaissa. Tappio oli nöyryytys paitsi Tanskan kuningas Juhanalle niin myös koko Kalmarin unionille, jonka keskiaikaista perua olleet sotajoukot paljastuivat auttamattoman epäpäteviksi uudenlaiseen kenttälinnoitteisiin ja tuliaseisiin perustuneen sodankäynnin aikakaudella. Myös musta kaarti löysi Hemmingstedtistä omat taktiset rajansa. Tiiviit ja kurinalaiset Landsknecht–muodostelmat olivat omiaan avoimissa kenttätaisteluissa, mutta niiden käyttäminen rikkonaisessa maastossa linnoittautuneita ja tuliasein varustautuneita puolustajia vastaan oli silkkaa itsemurhaa. Dithmarschenin vapaat talonpojat puolestaan osoittivat, mitä motivoitunut kansanarmeija kykeni saavuttamaan itselleen suotuisissa ympäristöolosuhteissa sekä käyttämällä edukseen uudenlaisen sodankäynnin tarjoamia sotilaallisen voiman moninkertaistajia: linnoitustekniikkaa, tulivoimaa ja sissisodankäyntiä. Hemmingstedt oli siten merkittävä virstanpylväs paitsi varhaismodernin Skandinavian niin myös koko maailman sotahistoriassa.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Gilbert John Millar, ´The Landsknecht: His Recruitment and Organization, With Some Reference to the Reign of Henry VIII’. Military Affairs, Vol. 35, No. 3 (October 1971).

Olaf van Nimwegen, ’The transformation of army organization in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

Johann Wilhelm Petersen, Chronica oder Zeitbuch, der Lande zu Holsten Stormarn Ditmarschen und Wagern Wer dieselben Lender regiert (Lyypekki: Laurentz Albrecht, 1599).

Walter Westphal, Von Bornhöved bis zur Erstürmung der Düppeler Schanzen: Vergessenene Schlachten und Kriege in Schleswig-Holstein (Hampuri: Books on Demand, 2001).

Teknologia ja sotahistoria

Sotahistorian tutkimuksessa, kuin myös sen harrastamisessa, on yksi keskustelun ja kiistan aihe ylitse muiden: teknologian vaikutus sotahistoriaan. Keskustelunaihe on erityisen tyypillinen internetin sotahistoriafoorumeilla ja muilla kommenttipalstoilla. Nojatuolikenraalit vääntävät kättä siitä, olisiko Saksa voittanut toisen maailmansodan, jos MP44 rynnäkkökiväärit olisi lanseerattu Wehrmachtin perusaseeksi jo vuonna 1941, tai siitä, olisiko marjakuusijouset kannattanut ottaa uudelleen käyttöön Amerikan vapaussodassa. Nämä keskustelut ovat enemmän viihteellisiä kuin vakavia, ja niihin liittyy usein vahva kontrafaktuaalinen pohdinta. Sotahistorian harrastelijapiireissä vallitsee joka tapauksessa vahva uskomus siitä, että aseilla ja sotilasteknologialla on ollut kautta historian aivan ratkaiseva rooli sotien kulussa kuin myös niiden lopputuloksessa.

Historiallisten aseiden innokkaille harrastajille vastakkaisen joukon muodostavat ne akateemiset sotahistorian tutkijat, jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti torjuen kaikelle aseiden ja teknologian vaikutukselle sotahistoriassa. Brittiläisen Robert I. Frostin mukaan teknologinen kehitys ei itsessään voi muuntaa sodankäyntiä, ja että kysymys yksittäisten aseiden tai linnoitustekniikoiden sodankäynnillisestä vaikutuksesta on pitkälti yhdentekevä. Varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin perehtynyt suomalaisen sotahistorian arkkiatri Arvi Korhonen puolestaan piti ”koulumestarimaisena” käsityksenä sitä, että ruutiaseet olisivat kyseisellä aikakaudella mullistaneet sodankäyntiä. Korhonen näki aseteknologian muutoksen tasaisena ja verkkaisena kehityksenä, joka enemmän seurasi historian kulkua kuin johti sitä. Myös ammattisotilaiden suusta saattaa kuulla tietynlaista välinpitämättömyyttä aseita ja teknologiaa kohtaan. Sotakorkeakouluissa sotahistorian muutosvoimana ei nähdä niinkään teknologiaa itseään vaan niitä koulutuskäytäntöjä ja doktriineja, jotka seuraavat uudenlaisen aseteknologian käyttöönotosta.

Teknologian vaikutukselle on silti löytynyt myös paljon ymmärtäjiä sotahistorian tutkimuksen saralla. Äskettäin menehtynyt brittiläisen sotahistorian Grand Old Man sir Michael Howard kuljetti teknologisia murroskohtia koko ajan mukana eurooppalaisen sotahistorian yleisesityksessään. Howard muun muassa piti preussilaisen Dreyse kiväärin (ns. neulakiväärin) ilmaantumista 1860-luvulla merkittävänä sotahistoriallisena murroskohtana: nyt jalkaväen sotilas saattoi ensimmäistä kertaa historiassa surmata vihollisen jopa satojen metrien päästä muodostamatta itsestään näkyvää maalia vastustajalle. 1800-luvun lopulla uusien räjähdysaineiden kuten lyddiitin, kordiitin ja meliniitin ilmaantuminen puolestaan kasvatti räjähdysammusten tehoa moninkertaisesti. Howard piti ilma-aseen ja panssarivaunujen innovaatioita niin tähdellisinä, että hän jopa nimitti vuosien 1914 ja 1945 välisen aikakauden ”teknologistien sodiksi.” Vuosikymmen sitten amerikkalainen Max Boot kirjoitti paksun kirjan teknologian ja sodankäynnin vuorovaikutuksesta. Myös Boot pitää teknologian roolia sotahistoriassa keskeisenä, mutta hän näkee sen roolin kuitenkin ristiriitaisena dialektiikkana enemmän kuin deterministisenä kehityksenä kohti tehokkaampaa sodankäyntiä. Käytännössä teknologisen kehityksen sopeuttaminen sodankäyntiin on vaatinut erilaisia uhrauksia taktiikan tasolla: usein teknologiset loikat ovat kasvattaneet sekä vihollisen tappioita että omia. Pahimmillaan teknologiset innovaatiot ja näppärät uudet sotalelut hämärtävät strategista ajattelua ja johtavat sotilaallisiin umpikujiin.

Oma historioitsijan näkemykseni teknologian sotahistoriallisesta merkityksestä on sekoitus skeptisismiä ja varauksellista hyväksyntää. Muutama mullistava teknologinen murroskohta tulee joka tapauksessa eittämättä mieleen. Aivan aluksi jossain vaiheessa joku ihmisapinoiden ryhmään kuulunut esi-isämme keksi ottaa käteensä kiven tai kepin ja käyttää sitä puolustautumiseen villieläimiä ja lajikumppaneita vastaan. Kun homo sapiensien perheet tai heimot alkoivat kivikaudella taistella kuolemaan saakka lajitovereittensa kanssa resursseista tai reviireistä, sodankäynnin voi katsoa syntyneen. Varhaisia merkittäviä teknologisia murroskohtia ovat olleet kaarijousen keksiminen, kivimuurien rakentaminen ja hevosen käyttö sotaratsuna. Tuolloin on alkanut myös sotateknologian dialektiikka, kun näille innovaatioille on ilmaantunut omat vastakeinonsa: kilvet, haarniskat ja muurinmurtajat. Ratsusotilas oli siitä vaikuttava ilmestys, ettei sellaiselle tuntunut vuosituhansien ajan löytyvän mitään yksiselitteisen tehokasta torjuntakeinoa. Myöhäiskeskiajalla ratsusotilaita onnistuttiin pitämään vähän etäällä pitkien peitsien avulla, myöhemmin 1500-luvulta alkaen jonkin verran myös muskettien ja tykistön tulella. Ratsusotilas katoaa kuitenkin lopullisesti sotahistoriasta vasta 1900-luvun ja konetuliaseiden leviämisen myötä.

Oma sotahistorian tutkimusalueeni on ollut 1600-luku, jota määrittää vahvasti teoria sodankäynnin vallankumouksesta (Military Revolution). Tämän teorian mukaan muutokset aseteknologiassa ja taktiikassa ajanjaksolla 1560–1660 johtivat vallankumoukseen sodankäynnin yhteiskunnallisella tasolla. Taktiikan taso ajoi sodankäynnin mittakaavan kasvua, johon varhaismodernit valtiot vastasivat luomalla erilaisia instituutioita ja mekanismeja entistä suurempien resurssien kokoamiseksi sodankäyntiä varten. Tätä prosessia kutsutaan usein myös varhaismoderniksi valtionmuodostukseksi. Ikävä kyllä sodankäynnin vallankumouksen teoria on toistuvasti ymmärretty väärin argumenttina muskettien tai tykistölinnoitteiden vallankumouksellisesta vaikutuksesta varhaismodernin aikakauden sodankäyntiin itseensä, mikä on johtanut jokseenkin hedelmättömään keskusteluun vaikkapa siitä, oliko keskiaikainen marjakuusijousi itse asiassa paljon tehokkaampi ase kuin lunttulukkomusketti (tietyillä tavoilla oli). Itse asiassa varhaismodernia aikakautta leimaa selkeä aseteknologinen stagnaatio aikavälillä 1500–1800, jolloin musketeissa, tykeissä, sotalaivoissa ja tykistölinnoitteissa tapahtui vain vähäistä kehitystä tai muutosta. Samaan aikaan sodankäyntiä mullistivat sen ylätasolla ammattimaisen upseerikunnan muodostuminen, julkisen velan kehittyminen sodankäynnin rahoitusvälineeksi sekä erilaisten sodankäyntiä ohjaavien instituutioiden, kuten amiraliteettien, esikuntien ja puolustusministeriöiden, perustaminen.

1800-luvusta alkavalle modernille aikakaudelle tultaessa on pakko tunnustaa teollisen vallankumouksen sotilaallinen ulottuvuus. Tässä mielessä 1800-luvun merkittävin sotateknologinen innovaatio oli höyrykone, joka muutti aseiden valmistustavan. Konevoima ei pelkästään kasvattanut asetuotannon volyymiä, vaan sen suurin merkitys oli aseiden standardisoinnissa. Tykkien ja kiväärien piippuja ei enää valettu vaihtelevamittaisissa muoteissa, vaan ne valmistettiin poraamalla umpinaisen rautaputken lävitse. Valmistusmekanismin sivutuotteena kaikki piiput oli mahdollista rihlata automaattisesti ja samalla standardilla jo valmistuksen alkuvaiheessa (aiemmin rihlat oli pitänyt erikseen leikata valmiiseen piippuun). Höyrykone toimi myös sodankäynnin kirjaimellisena moottorina, kun se asennettiin sotalaivaan tai vaikka joukkoja ja asetarvikkeita kuljettaneeseen junaan. Preussin nopea menestys 1860-luvun sodissa ei lopulta perustunut niinkään Dreysen neulakivääreihin kuin Saksan rautatieverkon käyttämiseen joukkojen ripeässä siirtelyssä ja keskittämisessä.

1900-luvun alkupuolen kumouksellisin aseteknologinen innovaatio oli lentokone, jonka merkitys korostui toisen maailmansodan strategisissa ilmapommituksissa. Siviiliväestö oli jo aiemminkin joutunut sodankäynnin jalkoihin, vaikkapa pahamaineisessa kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648), mutta strategiset mattopommitukset hyökkäsivät aivan ennen näkemättömällä tavalla ”sodankäynnin kolminaisuuden” oppia vastaan. Sotatieteilijä Carl von Clausewitz oli 1800-luvun alussa hahmotellut ajatuksen sodan kolminaisuudesta, jossa sodankäynti rakentui hallituksen, kansan ja armeijan varaan. Kaupunkien systemaattiset massapommitukset hyökkäsivät opin keskimmäistä tukijalkaa eli kansaa vastaan. Strategisena toiveajatteluna oli, että uuden aseteknologian eli ilmasta käsin kohdistetun massiivisen räjähdysvoiman seurauksena vihollisen siviiliväestö demoralisoituisi ja kääntyisi omaa hallitustaan ja armeijaansa vastaan. Näin ei käynyt edes raunioiksi pommitetuissa Saksassa ja Japanissa, mutta strategian seurauksena siviiliväestön osuus sodankäynnin uhreista kasvoi aivan eksponentiaalisesti edelliseen maailmansotaan verrattuna. Strategisen ilmasodankäynnin kaikkein mullistavin yksittäinen ase oli ydinpommi, joka käänsi täysin ympäri Clausewitzin ajatuksen sodasta politiikan jatkeena. Kylmän sodan aikana kilpailevien supervaltojen politiikka olikin ydinaseiden olemassaolon jatketta eikä päinvastoin. Yksi ainoa asetyyppi teki täysin mahdottomaksi ajatuksen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisestä totaalisesta sodasta.

Teoria sodankäynnin vallankumouksesta herätettiin jälleen henkiin viime vuosisadan lopulla, mutta tuolloin se kantoi nimeä RMA (Revolution in Military Affairs). Termi lanseerattiin vuonna 1990 käydyn Persianlahden sodan aikana, jolloin Yhdysvaltojen johtama liittouma teki muutamassa viikossa selvää jälkeä Saddam Husseinin johtaman Irakin asevoimista, jotka olivat miesmäärältään Lähi-idän voimakkaimmat. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten menestyksen katsottiin johtuvan täysin ylivoimaisesta sotilasteknologiasta, kuten täsmäaseista ja häivepommittajista. Uuden sodankäynnin vallankumouksen kannattajat ovat kuitenkin nähneet teknologian merkityksen hyvin laajassa kontekstissa, jossa Yhdysvallat hankki ja säilytti itselleen sodankäynnin aloitteen tiedon välittämisellä päätöksentekoportaan ja operatiivisten joukkojen välillä. Jos toinen osapuoli kykenee siirtämään langatonta tiedustelutietoa omille joukoilleen lähes reaaliajassa, ja toinen joutuu kyselemään sitä rätisevän kenttäpuhelimen välityksellä pääesikunnasta tai presidentinpalatsista, sodan lopputulos ei ole vaikeasti arvattavissa.

Lopuksi lienee syytä pohtia sotateknologian historiallista omaksumistapaa. Historiallisesti lähes kaikki sotateknologiset innovaatiot ovat tulleet sodankäynnin ulkopuolelta. Ruuti, höyrykone ja ydinvoima kehitettiin sotilaallisten instituutioiden ulkopuolella ja irrallaan sodankäynnin tarpeista, mutta ne omaksuttiin osaksi sodankäyntiä joko ilmeisen pitkällä viiveellä (ruuti) tai hyvin ripeästi (ydinvoima). Monet yksittäiset aseetkin ovat kehittyneet sotakenttien ulkopuolella: esimerkiksi kaarijousi ja rihlattu musketti ovat olleet alun perin metsästykseen käytettyjä välineitä, joista on sittemmin tullut osa sotaa käyvien ryhmien arsenaalia. Tähän historialliseen trendiin on kuitenkin tullut 1900-luvulta lähtien muutos, kun teknologian suunta on alkanut virrata sotilaskäytöstä siviilimaailmaan. Tutkat ja satelliitit kehitettiin alun alkaen sotilaallisia tarkoitusperiä varten, mutta niistä tuli pian oleellinen osa siviiliyhteiskuntien infrastruktuuria. Ehkä omalle ajallemme tärkein sotateknologiasta omaksuttu asia on internet, joka sai alkunsa 1960-luvun lopulla Yhdysvaltain asevoimien sisäisenä viestintäkanavana. Tähän teknologisen omaksumisen käänteiseen trendiin on olemassa selkeä syy: asevoimat eivät historiallisesti olleet harjoittaneet mitään systemaattista tuotekehittelyä tai panostaneet tieteelliseen tutkimukseen, mutta tämä asia muuttui toisen maailmansodan aikana. Nykymaailmassa asevoimat tai niitä lähellä olevat organisaatiot panostavat vahvasti hyvin monenlaiseen tieteelliseen tutkimukseen ja teknologiseen tuotekehittelyyn, minkä lisäksi ne tarkkailevat valppain silmin kaupallisen sektorin teknologisia hankkeita ja potentiaalisia innovaatioita. Kun ”sotilasteollinen kompleksi” osallistuu jo varhaisessa vaiheessa kaupalliseen tuotekehittelyyn ja teknologiseen innovointiin rahoittajan tai infrastruktuurin tarjoajan roolissa, raja sotilas- ja siviiliteknologian välillä hämärtyy entisestään. Tässä vaiheessa tosin siirrytään sotahistoriasta sodan futurologiaan ja kaltaisteni menneiden sotien historioitsijoiden osaamisalueen ulkopuolelle.

Lähteet:

Max Boot, War Made New: Technology, Warfare, and the Course of History 1500 to Today (New York: Gotham Books, 2006).

Warren Chin, ‘Technology, war and the state: past, present and future’. International Affairs, Volume 95, Issue 4 (July 2019), 765–783.

Robert I. Frost, The Northern Wars 1558–1721 (Lontoo: Longmans, 2000).

Michael Howard, War in European History (Oxford: Oxford University Press, 1976).

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia, I (Helsinki: Werner Söderström, 1939).

Neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen klassikko

Joskus helmikuun 2009 lopulla seisoin Aberdeenin yliopistossa vanhan King’s Collegen päärakennuksen tyhjässä porraskäytävässä odottelemassa yleisöluennon alkamista. Luennon oli tarkoitus pitää Andrew Newby, ja luennon aiheena piti olla Suomen suuri nälänhätä 1866–1868. Luentoa ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä Aberdeenin kreivikunnassa oli satanut muutama hiutale lunta, ja koillisen Skotlannin koko normaali arkielämä oli peruttu. Tieto luennon peruuntumisesta oli saavuttanut sähköpostinsa tarkastaneet eli kaikki muut paitsi minut ja erään porraskäytävässä kanssani seisoskelleen vanhemman herrasmiehen. Odoteltuamme kymmenisen minuuttia yli luennon alkamisajan totesimme vihdoin toisillemme, että olimme ilmeisesti saapuneet turhaan paikalle. Small talkin jälkeen vanhempi herra siirtyi kyselemään kiinnostuksestani Suomen historiaan ja oli yllättynyt mutta ilahtunut tunnustettuani olevani suomalainen. Kun kerroin opiskelevani kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevää proseminaarikurssia, vanhempi herrasmies innostui suuresti ja siirryimme jutustelemaan niitä näitä Kustaa Aadolfista ja 1600-luvun sotahistoriasta. Keskustelun aikana minulle selvisi, että keskustelukumppanini ei ollut kukaan sen vähäisempi kuin emeritusprofessori Paul Dukes, varhaismodernin Venäjän sotahistorian johtava asiantuntija läntisessä maailmassa.

Paul Dukesin toimitustyön ansiosta kaltaisellani venäjää taitamattomalla historiantutkijalla on mahdollisuus tutustua kolmikymmenvuotisen sodan neuvostoliittolaiseen historiografiaan eli tarkemmin sanottuna Boris Poršnevin vuosien 1960 ja 1976 välillä ilmestyneisiin kirjoituksiin. Vuonna 1995 Dukesin toimittamat kirjoitukset ilmestyivät Cambridgen yliopiston kustantamana englanninkielisenä kirjana Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635. Kirjasta on sittemmin otettu uusi painos vuonna 2012.

Kuten sanottu, englanninkieliset käännökset Boris Poršnevin kirjoituksista aukaisevat kiinnostavan ikkunan kylmän sodan aikaiseen neuvostoliittolaiseen historiantutkimukseen. Rautaesiripun takana kirjoitettiin paljon korkeatasoista historiaa, ja kaikkea Neuvostoliiton satelliittivaltioiden alueilla tehtyä historiantutkimusta määritti jonkinasteinen sitoutuminen marxilaiseen historiateoriaan. Tätä historiateoriaa voi yleistäen kuvata sellaiseksi näkökulmaksi, joka näkee menneisyyden luokkataistelun ja materiaalisen vastakkainasettelun (dialektiikan) kautta. Kolmikymmenvuotisen sodan osalta tätä itäeurooppalaista ja marxilaista historiantutkimusta edustivat tšekkiläinen Josef Polišenský ja itäsaksalainen Herbert Langer. Boris Poršnev kuitenkin poikkesi näistä kollegoistaan siinä, ettei hänen historiankirjoituksensa ollut ainoastaan marxisti-leninististä vaan myös silmiinpistävän isovenäläistä. Poršnevin vahva venäläismielisyys leimaakin hänen tekstejään jopa kommunismia vahvemmin.

Paul Dukesin toimittama Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635 on jaettu viiteen osaan. Kirja alkaa kuvaamalla ajanjaksoa 1626–1630, jolloin Ruotsi kävi Kustaa Aadolfin johdolla sotaa Puola-Liettuaa vastaan ja päätyi lopulta liittymään osaksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa riehunutta suursotaa. Tässä osassa kirjaa Poršnev kirjoittaa isovenäläisen historioitsijan roolissa, vaikkakin hänen ajattelussaan on äänekkäitä kaikuja kylmän sodan supervaltojen vastakkainasettelusta. Poršnevin mukaan Venäjän todellinen hallitsija, istuvan tsaari Mikaelin isä patriarkka Filaret, hahmotteli reaalipoliittisen todellisuuden suurten koalitioiden kautta. Venäjän arkkivihollinen Puola-Liettua oli osa suurta Habsburgien koalitiota, johon kuuluivat myös Habsburgien keisarihuone sekä Espanjan maailmanvalta. Niiden vastapoolina olivat Euroopan protestanttiset valtakunnat, lähinnä Ruotsi, Alankomaat, Tanska, Transilvania sekä kirjava joukko Saksan ruhtinaita. Poršnevin mukaan Filaret olisi oivaltanut myös Ranskan ja sen todellisen johtajan kardinaali Richelieun vastenmielisyyden Habsburgien suurvaltaa kohtaan, mistä syystä Moskovassa olisi laskettu myös Ranska osaksi Habsburgien vastaista koalitiota. Filaretin voimakkain huomio kohdistui kuitenkin Ruotsiin, jota patriarkka kannusti aktiivisesti mukaan Keski-Euroopassa käytyyn suursotaan. Tämä kannustaminen toteutui siten, että Venäjä ja Ruotsi sopivat järjestelystä, jossa Venäjä myi Ruotsille poikkeuksellisen huokeaan hintaan suuret määrät viljaa. Ruotsi myi sitten tämän viljan uudestaan korkeammalla hinnalla Alankomaiden markkinoilla. Ostohinnan ja myyntivoiton välinen erotus kolahti sitten suoraan Ruotsin sotakassaan. Poršnevin mukaan tämä järjestely olisi tuottanut Ruotsille kahden ja puolen miljoonan taalerin suuruiset voitot vuosien 1630–1633 välillä. Ruotsalainen historiantutkimus on sittemmin kyseenalaistanut voimakkaasti Poršnevin väitteet ja esittänyt sen sijaan, että Ruotsin viljakaupasta saama voitto olisi jäänyt 160 000 taaleriin. Oli miten oli, Poršnevilla oli sikäli oivaltava argumentti, että viljakaupasta saatu tuotto oli riihikuivaa rahaa, joka saatettiin ohjata suoraan Saksassa olleiden armeijoiden rahoittamiseen (sotilaiden palkat oli maksettava käteisellä eikä velkakirjoilla).

Kirjan toinen osa käsittelee Venäjän ja Puola-Liettuan välisen Smolenskin sodan (1632–1634) valmisteluja. Poršnev luo kytköksen Venäjän viljakaupan kautta maksamien apurahojen, ruotsalaisten Saksan–sotaretken ajankohdan ja Smolenskin sodan välille. Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa kesällä 1630, Poršnev argumentoi, koska Venäjän tsaari oli luvannut hänelle avaavansa idässä uuden rintaman Puola-Liettuaa vastaan. Ruotsin ja Puola-Liettuan välisen sodan vuonna 1629 päättänyt Altmarkin rauha, kannattanee muistaa, oli vain väliaikainen, ja sen oli määrä umpeutua vuonna 1635. Lupaus Venäjän ja Puola-Liettuan välisestä sodasta takasi siis Ruotsille turvan Puola-Liettuaa vastaan ja mahdollisti Kustaa Aadolfin täydellisen heittäytymisen mukaan Saksan sotaan. Tämän salaisen liittouman logiikka perustui siihen, ”että kuka tahansa, joka löysi uuden vihollisen omasta selustastaan, oli lähes varmasti tuomittu häviämään.” Poršnev on täysin oikeassa siinä kritiikissään, että Puola-Liettuan uhan vaikutusta Kustaa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan päätöksentekoon ei ole tarpeeksi painotettu perinteisessä kolmikymmenvuotisen sodan historiografiassa. Huoli puolalaisten mahdollisesta yllätyshyökkäyksestä Ruotsin hallitsemaan Liivinmaahan tai Inkeriin esiintyy toistuvasti Tukholman valtaneuvoston protokollissa aivan kolmikymmenvuotisen sodan viimeisiin vuosiin saakka. Poršnev oli vakuuttunut myös siitä, että Kustaa Aadolf aikoi kytkeä Ruotsin osaksi Venäjän ja Puola-Liettuan välistä Smolenskin sotaa. Poršnevin mukaan Kustaa Aadolfin siirtyminen Nürnbergistä itään kohti Saksin ja Sleesian välistä rajaa syksyllä 1632 johtui kuninkaan aikeista hyökätä puolalaisten selustaan näiden kohdatessa venäläisten samanaikaisen hyökkäyksen idästä. Tämä suunnitelma, joka sisältää ikäviä kaikuja Puolan kohtalosta kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä vuonna 1939, ei aivan vakuuta tätä lukijaa. Aikalaislähteiden enemmistö tukee sitä tulkintaa, että Kustaa Aadolf päätyi Lützenin tappotantereella siitä syystä, että hän halusi estää Albrecht von Wallensteinin johtamaa keisarillista armeijaa lyömästä kiilaa Ruotsin ja sen voimakkaimman liittolaisen, Saksin vaaliruhtinaskunnan, välille.

Kolmas osa on suoraa jatkoa edellisestä. Poršnev pohti Ruotsin ja Venäjän välisen liittouman sisäisiä ristiriitoja ja toisaalta myös sen etuja. Puola-Liettuan häviäminen Venäjän kitaan ei ollut pitkällä tähtäimellä Ruotsin etu, sillä se olisi vain korvannut yhden itäisen uhan toisella, jopa entistä voimakkaammalla. Toisaalta voimatasapaino Venäjän ja Puola-Liettuan välillä ei sekään palvellut Ruotsin etuja, sillä sellainen tilanne olisi mahdollistanut puolalaisten aseiden suuntaamisen Ruotsia vastaan. Tästä syystä Kustaa Aadolf halusi lyödä Puola-Liettuan yhteisymmärryksessä tsaari Mikaelin ja patriarkka Filaretin kanssa. Mielenkiintoista tässä osassa on se, että Poršnev huomioi Kustaa Aadolfin neuvotelleen suoraan Kremlin kanssa ja ohittaen siten kokonaan Tukholman valtaneuvoston ja sitä hallinneen aristokratian. Poršnevin mukaan kuningas tiesi aristokratian nurjamielisestä suhtautumisesta venäläisiin; tämän antipatian syynä olisi ollut aristokraattien oma huono omatunto siitä, että nämä olivat aiemmin 1600-luvulla riistäneet Venäjältä ”sen itämerelliset provinssit.” Tämä psykologisointi kylläkin aliarvioi ruotsalaisen aristokratian omahyväisyyttä ja vankkaa luottamusta omaan etuoikeutettuun säätyasemaansa. Joka tapauksessa Moskovassa nähtiin Ruotsin sotilaalliset menestykset kannustavina enteinä siitä, että varmistettuaan edullisen sotilaallisen asemansa Saksassa Ruotsin kuningas oli valmis kääntämään aseensa itään ja kohti puolalaisia. Tästä syystä ruotsalaisten Breitenfeldissä syyskuussa 1631 saavuttamaa suurta taisteluvoittoa juhlistettiin myös Moskovan oman politiikan menestyksenä. Punaisella torilla pidettiin Breitenfeldin kunniaksi sotilasparaati, jota säestivät sadasta tykistä ammutut kunnianlaukaukset. Näiden juhlallisuuksien lisäksi tsaari Mikael käski Moskovan kaikkia kirkkoja pitämään juhlajumalanpalveluksen voiton kunniaksi. Poršnev nostaa toisaalta myös esille Ruotsin ja Venäjän liittouman sisäisiä ristiriitoja, jotka aiheutuivat ensisijaisesti ruotsalaisten sisäisestä kahinoinnista liittyen diplomaattisten edustajien valintaan sekä ulkopuolisten tahojen, kuten Tanskan kuningas Kristian IV:n, yrityksistä lyödä kiilaa Ruotsin ja Venäjän välille. Poršnevin tulkinnan mukaan liittouma kuitenkin selvisi näistä sisäisistä haasteista. Se, mistä Ruotsin ja Venäjän liitto ei lopulta selvinnyt, oli Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin kentällä 6. marraskuuta 1632. Poršnev pohti sitä mahdollisuutta, että kuninkaan kaatuminen ei ollut puhdasta sattumaa. Puolalaiset olivat jo pitkään levittäneet huhuja kuninkaan kuolemasta milloin missäkin yhteydessä, ja Kustaa Aadolfin otollinen kuolema juuri Puola-Liettuaa vastaan suunnatun sotaretken aattona toimi lähes epäilyttävän hyvin heidän edukseen. Tästä pohdinnasta paistaa lävitse Poršnevin marxisti-leninistinen aatemaailma, joka olettaa dialektiikan vaikuttavan kaikessa historiassa: Kustaa Aadolfin ulkomaalaisten vihollisten salaliiton hänen murhaamisekseen oli pakko olla olemassa, koska dialektiikan mukaan jokaisella hallitsijalla täytyi olla omat salaiset vihollisensa. Lisäksi Poršnev rakentaa tässä pohdinnassa olettamuksen (kuninkaan salamurha) toisen olettamuksen (Puola-Liettuaa vastaan suunniteltu sotaretki) päälle.

Neljäs osa on kolmikymmenvuotisen sodan tulkintaa marxismin linssien lävitse. Poršnev näki Saksan lukuisat talonpoikaiskapinat ja kaupunkien levottomuudet merkkeinä siitä, että Saksan sorrettu alaluokka oli valmis vastaanottamaan Kustaa Aadolfin emansipaation voimana ja omana yhteiskunnallisena vapahtajanaan. Poršnev tekee tässä osassa suuren palveluksen kolmikymmenvuotisen sodan historiografialle nostamalla parrasvaloihin erityisesti urbaanin alaluokan ja sen poliittiset intohimot. Voimakkaasti stratifioituneiden kaupunkien sisäiset ristiriidat ja jännitteet onkin unohdettu sodan perinteisessä historiografiassa, joka on tyypillisesti perustunut uskonnolliseen vastakkainasetteluun, liberaaliin suurmieshistoriaan tai sentimentaaliseen kansallismielisyyteen. Poršnevin ajatukset siitä, että Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa olisi muhinut Kustaa Aadolfin johtajuutta odottanut yhteiskunnallinen vallankumous ei tosin vakuuta kriittistä lukijaa, sillä Poršnevin päättely pohjautuu hyvin rajalliseen lähdemateriaaliin ja turhan rohkeaan tulkintaan.

Kirjan viimeinen ja lyhyin osa käsittelee Ruotsin ja Venäjän välisen liiton kuihtumista Kustaa Aadolfin kuoleman seurauksena. Venäjältä oli lokakuussa 1632 lähetetty ”suuri lähetystö” kohti Tukholmaa. Lähetystön tehtävänä oli virallistaa Ruotsin ja Venäjän liitto sekä sinetöidä päätös yhteisestä sodasta Puola-Liettuaa vastaan. Lähetystön matka keskeytyi joulukuun alussa, kun uutinen kuninkaan kuolemasta saavutti lähettiläät näiden ollessa vielä Suomessa. Lähettiläät jäivät odottelemaan uusia ohjeita, jotka he saivat vasta maaliskuussa 1633. Ohjeiden mukaan lähettiläiden tuli keskittää huomionsa vain yhteen asiaan eli vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan ehtojen vahvistamiseen (rauhansopimusta ei ollut vielä ratifioitu). Lähettiläiden tuli saada tulevissa neuvotteluissa Tukholman päättäjiltä vahvistus sille, että Ruotsi sitoutuisi sotimaan Venäjän rinnalla sen tulevissa sodissa Puola-Liettuaa vastaan. Pitkittyneissä ja katkonaisissa neuvotteluissa tämä sitoumus yhteisestä sodankäynnistä vesittyi Ruotsin lupaukseen epäsuorasta avusta, lähinnä palkkasoturien vapaan kauttakulun muodossa. Patriarkka Filaretin kuoleman myötä lokakuussa 1633 Venäjän oma Ruotsin–politiikka joutui jäihin eri klikkien kamppaillessa vallasta Kremlin muurien sisällä. Samanaikaisesti ruotsalaiset osoittautuivat innottomiksi jatkamaan neuvotteluita, sillä Puola-Liettuan uuden kuninkaan Vladislav IV:n luovuttua vaateista Ruotsin kruunuun välittömin uhka Puola-Liettuan taholta vaikutti poistuneen. Viimeisen iskun yhteiselle sotilasliitolle antoi epäonnistunut Smolenskin sota, joka päättyi Venäjän ja Puola-Liettuan solmimaan rauhaan kesällä 1634. Poršnev näki yhteyden Venäjän–liiton epäonnistumisen ja Ruotsin 1634–1635 Saksassa kokemien sotilaallisten vastoinkäymisten välillä. Mikäli joukkoja ei olisi pidetty reservissä Puola-Liettuaa vastaan suunniteltua sotaa varten, Gustaf Hornin ja Johan Banérin armeijoilla olisi ollut tarpeeksi voimavaroja Nördlingenin tappion kaltaisten katastrofien välttämiseksi. Mielenkiintoista kyllä, Poršnev ei lainkaan pohdi sitä vaihtoehtoa, että Ruotsi olisi pitänyt lukuisia rykmenttejä Suomessa ja Liivinmaalla venäläisten itsensä muodostaman uhan varalta.

Boris Poršnevin kansallismielisyys ja kommunismi vaikuttavat helposti ja jopa ymmärrettävästi epämieluisilta ja vaarallisilta näkökulmilta historiantutkimuksen kentällä. Paradoksaalista kyllä, juuri näiden lähestymistapojen seurauksena Poršnevin kirja tarjoaa virkistävän ja rikastuttavan lisän kolmikymmenvuotisen sodan ja sen aikakauden historian tutkimukseen. Perinteinen länsimainen historiografia on liian kevyesti ohittanut Venäjän roolin aikakauden geopoliittisessa rakennelmassa, ikään kuin Venäjä ja sen johtajat olisivat viettäneet koko kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden omassa erillisessä tyhjiössään. Poršnevin marxilaisuus on puolestaan avannut perspektiivin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin pienten ja suurten kaupunkiyhteisöjen ruohonjuuritasolla. Vaikka marxilaisen dialektiikan soveltaminen kolmikymmenvuotiseen sotaan usein hämärtää joitain asioita, se toisaalta myös kirkastaa toisia. Tässä mielessä Poršnevin kirja tarjoaa vahvistuksen sille historiantutkimuksen lentävälle lauseelle, että marxilainen historiateoria on kuin moottorisaha: hyödyllinen työkalu, jota tulee käsitellä varoen.

B. F. Porshnev. (2012). Muscovy and Sweden in the Thirty Years' War 1630–1635. Cambridge: Cambridge University Press. Paul Dukes, ed.