Unelma Uudesta maailmasta

Vuonna 1613 julkaistussa painokuvassa on kaiverrettuna taistelu, joka tapahtuu vesistön rannalla, metsän reunan ja rantaan vedettyjen kanoottien välillä. Kuvan oikeassa ja vasemmassa reunassa on vastakkain kaksi intiaanijoukkoa, jotka ampuvat kiivaasti toisiaan jousipyssyillä. Keskellä kuvaa, ja toisiaan vastaan taistelevien intiaanien välissä, seisoo haarniskaan sonnustautunut mies keskellä oikeanpuoleisen joukon jousista singahtavaa nuolisadetta. Kuva on liian pieni paljastaakseen miehen kasvoista mitään muita yksityiskohtia kuin poskia peittävän parran. Miehen haarniska on aikakauden ratsusotilaille tyypillinen cuirasse eli rintahaarniska, jonka alalevyt suojasivat myös sen kantajan reisiä. Päässään miehellä on 1600-luvun alun ranskalaisten ratsusotilaiden suosima casque bourgignon eli puoliumpinainen kypärä, jonka huippua koristaa komea sulkatöyhtö. Käsissään mies pitelee lyhytpiippuista lunttumuskettia eli arkebuusia, jonka hän laukaisee oikeanpuolisia intiaaneja päin. Miehen ryhti on suora ja jopa uhmakas, eikä hän näytä lainkaan hätkähtävän häntä päin lentelevistä nuolista.

Kuten amerikkalainen historioitsija David Hackett Fischer toteaa kirjassaan Champlain’s Dream, tämä on ainoa olemassa oleva aikalaiskuva Fischerin kirjoittaman henkilöhistoriikin protagonistista, Samuel de Champlainista. Valveutunut suomalaislukija saattaa liittää Champlainin nimen Pohjois-Amerikan paikannimistöön, sillä hänen mukaansa on nimetty Lake Champlainin järvi Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tällaisia nimiä on perinteisesti annettu kunnianosoituksina tutkimusmatkailijoille, mitä myös Champlain oli. Hän oli kuitenkin myös enemmän, kuin Pohjois-Amerikan jokien ja järvien tutkimusmatkailija, sillä häntä voidaan hyvällä syyllä pitää Ranskan Pohjois-Amerikan siirtokunnan (Nouvelle France) todellisena perustajana. Champlain ei ollut suinkaan ensimmäinen henkilö, joka iski Ranskan kuninkaiden liljankukkalipun nykyisen Kanadan maaperään. Se ansio kuului bretagnelaiselle Jacques Cartierille, joka purjehti St Lawrence -joen suulle jo vuonna 1534. Cartier kuitenkin vain vaati St Lawrencen rantoja Ranskan kuninkaille; Champlainin saavutus oli kuitenkin juurruttaa ranskalaisten läsnäolo nykyisen Kanadan alueelle, sillä juuri hän perusti Quebecin siirtokunnan, josta kasvoi sittemmin Kanadan maantieteellisesti suurin ja väkiluvultaan toiseksi suurin territorio. Champlain ei ollut sen vähempää kuin ranskalaisen Kanadan perustaja.

Fischerin kirjoittama Champlainin elämäkerta lähentelee jo hagiografiaa, niin sympatisoiva ja ihaileva käsitys Fischerillä on kirjansa keskushenkilöstä. Fischer pystyy kuitenkin tarjoamaan perusteluita Champlainin pohjattomalle ihailulleen. Fischer argumentoi vakuuttavasti, että Champlainin menestys tutkimusmatkailijana ja siirtokuntahankkeen vetäjänä perustui pitkälti hänen taustaansa Saintongen rannikkoseudun paljasjalkaisena poikana. Nämä saintongeais’t olivat omapäistä, työteliästä, yritteliästä, käytännöllistä, elämäniloista ja hyväntuulista joukkoa, joilla oli kyky tulla toimeen ihmisten kuin ihmisten kanssa. Saintongeais’n elämänasenne kiteytyi heidän perinteisissä sanonnoissaan: 

Hyvällä luonteella saavuttaa enemmän, pahalla ei mitään.

Hyvä kosketus ei ole koskaan pahaksi.

Lopettaaksesi hyvin, aloita hyvin.

Parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain huonosti.

Fischer esittää yhteyden tämän Champlainin taustan ja hänen myöhemmän menestyksensä välillä. Champlain kieltämättä onnistui tulemaan pääsääntöisesti hyvin toimeen hyvin kirjavien viiteryhmien kanssa: merimiesten, siirtokuntalaisten, retkikuntien rahoittajien, suuraateliston, papiston, virkamiesten, valtiomiesten ja etenkin Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Fischer antaa syystä aivan erityistä painoarvoa Champlainin hyville suhteille viimeiseksi mainitun ryhmän kanssa. Champlainin lähtökohta ranskalaisten uudisasukkaiden ja Amerikan alkuperäisväestön kanssa oli harmoninen yhteiselo humanismin ja katolisen universalismin hengessä. Siinä, missä espanjalaiset orjuuttivat intiaaneja ja englantilaiset ajoivat heitä väkivalloin pois valloittamiltaan mailta, ranskalaiset pyrkivät Champlainin johdolla elämään heidän kanssaan rinnakkain ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Muutamia yksittäisiä väkivallantekoja lukuun ottamatta tämä yhteiselo sujui sangen hyvin mikmakien ja muiden alkonkvinintiaanien kanssa. Tämä rinnakkainelon politiikka ei kuitenkaan yltänyt alkonkvinien perivihollisiin irokeeseihin.

Champlain olisi mieluiten nähnyt pysyvän rauhantilan alkonkvinien ja irokeesien välillä. Olosuhteiden pakosta hänen oli kuitenkin valittava puolensa ja liityttävä alkonkvinien rinnalle irokeeseja vastaan. Vuosina 1613–1615 Champlain teki ranskalaisineen retkiä ”Huroniaan” eli irokeesien hallitsemaan sisämaahan. Ranskalaiset päätyivät väkivaltaisiin yhteenottoihin irokeesien kanssa Champlainjärven rannalla sekä Onondagassa, missä ranskalaiset ja heidän intiaaniliittolaisensa yrittivät vallata irokeesien linnoitetun kylän. Champlainin mielestä hyökkäys epäonnistui, sillä linnoitus pysyi sen puolustajien käsissä, mutta hänen intiaaniliittolaistensa näkökulmasta se oli onnistunut kostoisku, joka myöhemmin johti useamman vuoden rauhantilaan irokeesien, alkonkvinien ja ranskalaisten välillä.

Quebecin rinnalla Fischer kuljettaa kirjassaan Champlainin tutkimusmatkailijan toista keskeistä näyttämöä, Ranskan epästabiilia sisäpolitiikkaa. Merenkulkijan ja tutkimusmatkailijan uransa alkuvaiheessa Champlain oli sitoutunut vahvasti kuningas Henrik IV:n suosioon. Champlainin ja kuninkaan välitön suhde on herättänyt historioitsijoiden parissa epäilyjä siitä, että Champlain olisi ollut Henri IV:n avioton lapsi. Fischer ei pysty osoittamaan tämän epäilyn tueksi mitään konkreettisia todisteita, muttei toisaalta myöskään hylkää teoriaa suoralta kädeltä. Se ainakin on selvää, että kuninkaan kuoltua salamurhaajan kädestä vuonna 1610 Champlainin ja kuningashuoneen välit mutkistuivat. Leskikuningatar Maria de’ Medicillä ja hänen hovilakeijoillaan ei ollut mitään kiinnostusta Uuden Ranskan siirtokuntaa kohtaan, ja Champlain oli pian vaarassa ajautua täydelliseen poliittiseen paitsioon. Neuvokas saintongeais löysi oivan keinon päästä pois tästä umpikujasta: hän nai vaikutusvaltaisen kamariherra Nicolas Boullé’n tyttären Hélènen. Järkiavioliitto useita valtionvirkoja hallinnoineen aristokraatin tyttären kanssa yhdisti Champlainin pariisilaisiin sijoittajiin, jotka tulivat omaksumaan keskeisen roolin Quebecin siirtokuntahankkeen rahoittajina. Champlain säilytti myös hyvät välit siirtokunnan muodolliseen hallitsijaan eli Uuden Ranskan varakuninkaaseen. Condén herttua Henrin jälkeen Uuden Ranskan varakuninkaaksi tuli Montmorencyn herttua Henri II, joka oli enemmän kiinnostunut roolistaan Languedocin provinssin käskynhaltijana kuin Uuden Ranskan varakuninkaana. Vuonna 1625 varakuninkaaksi nimitettiin Ventadourin herttua Henri de Lévis, joka antoi Champlainille vielä aiempaa suuremmat valtuudet toimia siirtokunnan paikallisena käskynhaltijana.

Tämä osa Fischerin kirjasta, jossa kuvataan Champlainin tiivistä ja ajoittain riitaisaa yhteistyötä erilaisten sijoittajaryhmittymien ja vaikutusvaltaisten aristokraattien kuten Condén herttua Henrin kanssa, johdatti ajatukseni pohjoismaisten yliopistojen orastavaan yhteishankkeeseen uuden ajan valtionmuodostuksen uudelleentarkastelusta. Tämä hanke, jota Suomen päässä johtaa Itä-Suomen yliopiston professori Kimmo Katajala, pyrkii miettimään sitä, missä määrin 1600-luvun valtionmuodostus tapahtui yhteiskunnan alemmista tai välillisistä kerroksista käsin, eikä ollut siten pelkästään monarkkien ja keskushallintojen ylhäältä alas tuputettu rakenne. Tästä syystä tutkimushanke kulkee englanninkielisellä työnimellä State-Formation from Below. Champlainin ura todistaa siitä, mikä suuri merkitys rahoittajakauppiaiden ja aristokraattien kaltaisilla yhteiskunnan välikerroksilla oli ranskalaisessa valtionmuodostuksessa Atlantin valtameren toisella puolella. Myös Champlain itse oli oma-aloitteisena toimijana ja siirtokuntahankkeen väsymättömänä edistäjänä oiva esimerkki tästä alemman tai ainakin keskitason valtionmuodostuksesta 1600-luvun maailmassa. Mikäli Uuden Ranskan siirtokunnan rakentaminen, juurruttaminen ja laajentaminen olisi ollut kiinni vain Henrik IV:stä, Maria de’ Medicistä, Ludvig XIII:sta tai kardinaali Richelieustä, Ranskan sillanpääasema Uudessa maailmassa olisi rajoittunut vain muutamaan pahaiseen kauppa-asemaan St Lawrencejoen suulla tai Labradorin niemimaan rannikolla.

Vuonna 1624 Ranskan poliittiseen hierarkiaan ilmaantui uusi auktoriteetti, pääministerin virkaa toimittanut Armand-Jean du Plessis alias kardinaali Richelieu. Hänen pääministerikautensa alussa Caënin kauppakomppanialle myönnettiin yksinoikeus kaikkeen turkiskauppaan Uudessa Ranskassa. Tämä aiheutti ongelmia Champlainille, sillä turkiskauppiaat kiristivät ronskeilla otteillaan siirtokuntalaisten ja intiaanien välejä. Kauppiaita, joista monet olivat kotoisin Espanjan Alankomaista ja muualta Ranskan ulkopuolelta, ei kiinnostanut Champlainiin siirtokuntahanke vaan ainoastaan turkisten kaupasta saatu tuotto. Uuteen Ranskaan lähetystyötä tekemään lähetetyt jesuiitat eivät hekään voineet sietää Caënin kauppiaita, joista monet olivat protestantteja. Jesuiitoilla oli Champlainia suorempi yhteys kardinaali Richelieuhen, ja heidän valituksensa saivat kardinaalin vihdoin järjestämään siirtokuntahankkeen aivan uudelle pohjalle. Richelieu riisti Caënin kauppakomppanialta sen aiemman turkismonopolin ja perusti sen sijaan uuden monopolikomppanian nimeltä Compagnie de la Nouvelle France. Siitä käytettiin myös nimitystä Compagnie des Cent-Associés johtuen siitä, että komppanialla oli sata osakasta. Uuden Ranskan siirtokunnasta tehtiin käytännössä komppanian läänitys. Ylin päätäntävalta Uuden Ranskan asioissa oli siten komppanian johtajan eli Richeliuen sekä kahdestatoista jäsenestä koostuneen johtokunnan käsissä. Champlain oli sekä komppanian osakas että sen paikallinen agentti Uudessa Ranskassa, siis eräänlainen toimitusjohtaja.

Uusi Ranska ei ollut turvassa Euroopan sodilta. Vuonna 1625 Ranskan ja Englannin välillä puhkesi sota. Vuonna 1628 Englannin kuningas Kaarle I:n palveluksessa olleet skotit tekivät laivoineen ryöstöretken Uuteen Ranskaan. Ryöstöretken yhteydessä englantilais-skottilainen laivue kävi St Lawrencejoella taistelun Ranskasta saapunutta huoltosaattuetta vastaan ja voitti ranskalaiset. Ranskasta lähetettyjen tarvikkeiden menetys oli suuri takaisku Champlainille ja koko Quebecin siirtokunnalle, joka vietti kylmän talven 1628–1629 nälänhädän partaalla. Keväällä 1629 englantilaiset ja skotit palasivat, ja tällä kertaa he ryöstämisen sijasta valtasivat Uuden Ranskan siirtokunnan. Valtauksen ongelmana oli se, että valtaus tapahtui kolme kuukautta sen jälkeen, kun Ranska ja Englanti olivat jo solmineet rauhan. Champlain ei tyytynyt vain esittämään protesteja valtaajille tai kirjoittelemaan Ranskaan kardinaali Richelieulle, vaan matkasi itse Englantiin, missä hän esitti valituksiaan Kaarle I:n virkamiehille. Laittoman valtaamisen ohella Champlainia hiersi henkilökohtaisella tasolla se, että englantilaiset olivat ryhtyneet nimeämään uudestaan Uuden Ranskan paikannimiä. Kartantekijänä uraa luonut Champlain piti tällaista uudelleennimeämistä kartografian ammattietiikan räikeänä rikkomisena.

Champlain vietti vuodet 1629–1632 Ranskassa. Uuden Ranskan valtausta käsiteltiin verkkaisesti edistyvissä neuvotteluissa, jotka kulminoituivat Saint-Germain-en-Layesin sopimukseen vuonna 1632. Tuolloin Englanti suostui palauttamaan valtaamansa Quebecin takaisin Ranskalle. Champlain toimi taustavaikuttajana näissä neuvotteluissa, minkä lisäksi hän käytti Ranskassa viettämänsä ajan kirjoittamalla ja julkaisemalla muistelmateoksensa Voyages de la Nouvelle France. Tämä kirja on yhäkin tärkein primäärilähde koskien Champlainin uraa Uuden Ranskan päällikkönä.

Champlain palasi Uuden Ranskan kuvernööriksi vuonna 1633. Kardinaali Richelieu oli aluksi tahtonut nimittää virkaan oman serkkunsa Isaac de Razillyn, mutta tämän kieltäydyttyä kunniasta tehtävä siirtyi takaisin Champlainille. Päästyään takaisin Uuteen Ranskaan Champlain ryhtyi toteuttamaan unelmaansa uudesta maailmasta, joka ei perustunut väkivaltaiselle valloitukselle vaan rauhalle ja yhteistyölle uudisasukkaiden ja alkonkvinien välillä. Champlain ymmärsi, että siirtokuntaa oli tulevaisuudessa suojeltava irokeeseilta ja englantilaisilta, minkä tarkoituksen edistämiseksi hän esitti kardinaali Richelieulle siirtolaisista ja paikallisista intiaaneista koostuneen miliisijoukon perustamista Quebeciin. Kardinaali, jonka ajatukset olivat vuonna 1633 Eurooppaa koetelleessa suursodassa, ei koskaan vastannut Champlainin ehdotuksiin.

Fischerin mukaan Champlainilla oli avainrooli Quebecin siirtokunnan asuttamisessa ja väestöpolitiikassa. Compagnie des Cent-Associés julisti perustamiskirjassaan, että siirtokunta tuli asuttaa ”katolisilla ranskalaisilla.” Syy tähän politiikkaan oli selvä, sillä katolisia ranskalaisia oli helpompi ohjata ja säädellä kuin kirjavampaa asujaimistoa. Champlain oli kuitenkin valmis päästämään siirtokuntaan muitakin kuin vain ranskalaisia, minkä lisäksi hän ei nähnyt mitään estettä siirtolaisten ja alkuasukkaiden sekoittumiselle. Tämän sekoittumisen myötä Uuteen Ranskaan syntyi kokonaan uusi kansanryhmä, métis tai mestitsit. Nykyään näillä métiseillä arvioidaan olevan Kanadassa 750 000 jälkeläistä. Väestönkasvun kannustamiseksi Champlain myös juurrutti Quebeciin läänitysjärjestelmän, jossa feodaalisille maanomistajille myönnettiin säännöllisen kokoisia ja muotoisia maatiloja etukäteen pohditun kaavoitusmallin mukaisesti. Vastineeksi läänityksistä feodaaliset maanomistajat sitoutuivat asuttamaan niitä tuomalla omalla kustannukseltaan ranskalaisia siirtolaisia niiden viljelijöiksi. Quebeciin syntyi siten hierarkkinen yhteiskuntajärjestys, joka perustui patronus–klienttisuhteiden verkostoihin. Champlain myös virvoitti henkiin läheisen Acadian siirtokunnan, jonka johtajaksi tuli Isaac de Razilly. Champlainin kuollessa vuonna 1635 Uuteen maailmaan oli siten syntynyt kolme ranskankielistä kansanryhmää: quebecläiset, acadialaiset ja mestitsit. Champlainilla oli ollut keskeinen rooli tässä kehityksessä. ”Tässä erityisessä mielessä häntä voi todellakin kutsua ranskalaisen Kanadan isäksi”, Fischer kirjoittaa.

David Hackett Fischerin loppupäätelmä on se, että Uuden Ranskan siirtokunta olisi voinut hyvinkin jäädä keskoseksi ilman Champlainin johtajuutta. Champlainin unelmaa Uudesta maailmasta ohjasi humanismi, kaukokatseisuus ja realismin taju. Champlain uskoi, että kaikkia ihmisiä tuli kohdella humaanisti ja luottamusta herättävällä tavalla. Menestyvää siirtokuntahanketta ei yksinkertaisesti voinut johtaa pelolla ja väkivallalla. Tämän esimerkin näyttämisessä ja toteuttamisessa oli Champlainin suuri historiallinen perintö, Fischer päättää kirjansa.

Champlain’s Dream on monella tapaa välttämätöntä luettavaa 1600-luvun historiasta kiinnostuneille.

David Hackett Fischer. 2008. Champlain’s Dream. New York: Simon & Schuster.

Oldenburgien valtakunta 1603-1645

Otin viime viikolla osaa kaksipäiväiseen symposiumiin, jossa pohdittiin pohjoiseurooppalaista valtionmuodostusta ajanjaksolla 1600–1800. Huomasin keskustelun liikkuvan pitkälti varhaismodernin Ruotsin ympärillä, kun taas viittaukset sen skandinaaviseen naapuriin, Oldenburgien kuningashuoneen hallitsemaan Tanska-Norjan kuningaskuntaan, jäivät vähäisemmiksi. Tämä oli hiukan yllättävää, sillä symposiumi järjestettiin juuri Norjassa. Palattuani kotiin jäin miettimään Oldenburgien Tanskan sijoittumista tanskalaisen valtionmuodostuksen kronologiaan. Vakaiden instituutioiden, hyvinvointivaltion ja vapaan kansalaisyhteiskunnan kannalta Tanska on elänyt huippuvuosiaan 2000-luvun alussa, vaikkakin aivan viime vuosien aikana sinne on ilmaantunut muutamia vähemmän liberaaleja käytäntöjä. Tavallaan Oldenburgien valtakunnan valtionmuodostus kuitenkin saavutti huippunsa vuosien 1603 ja 1645 välillä, jolloin kuningashuone hallitsi suorasti tai epäsuorasti suurempaa maantieteellistä aluetta ja suurilukuisempaa väestöä kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Minkälainen oli tuo valtakunta, jota kuningas Kristian IV hallitsi suoraan itse tai omien jälkeläistensä kautta?

Tanskan varsinainen kuningaskunta, joka oli yhä jatkumoa keskiaikaisesta Kalmarin unionista, sisällytti 1600–45 Jyllannin niemimaan, Tanskan saaret, nykyisen Etelä-Ruotsin (Skoonen, Blekingen, Hallandin ja Bohuslänin), Gotlannin, Saarenmaan, Norjan (sisällyttäen myös nykyisin Ruotsiin kuuluvan Jämtlandin ja Härjedalenin), Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Kristian IV esitti omistavansa myös koko pohjoiskalotin aivan Kuolan niemimaata myöten, mutta tällä vaateella ei ollut mitään käytännön pohjaa jo siitäkin syystä, että Lappi oli tuolloin pitkälti tuntematonta aluetta.

Kristian IV hallitsi näitä alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Norja, todettakoon, ei ollut alisteinen Tanskan kruunulle vaan osa saman kruunun käsitettä. Kuten historioitsija Knud Jespersen on todennut, ”kruunu” ei Tanskassa tarkoittanut ainoastaan kuningasta itseään vaan sitä valtiollista kokonaisuutta, jonka muodostivat kuningas ja häntä ympäröivä keskusvalta. Käytännössä tämä keskusvalta oli aateliston käsissä, ja kuninkaan rinnalla Tanskan merkittävin hallinnollinen instituutio oli aristokratian dominoima valtaneuvosto (rigsråd). Norjassa kuningasta edusti valtionhoitaja (stadholder), joka toteutti toimeenpanovaltaa kuninkaalta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Norjalla oli myös omat valtiopäivänsä (rigsdag). Valtiopäivät koostuivat sekä Tanskassa että Norjassa aatelistosta, papistosta ja kaupunkien porvaristosta. Norjassa aateliston merkitys säätynä oli silti hyvin vähäinen, sillä vuoden 1650 paikkeilla Norjassa oli vain 200 aatelista. Suurin yksittäinen maanomistaja Norjassa oli kruunu, ja monet norjalaisista talonpojista olivat veroja maksavia ja vapaita talonpoikia. Tanskassa puolestaan vallitsi laajalti kartanotalous, jossa talonpojat oli alistettu aatelisten maanomistajien juridiseen päätäntävaltaan. Kartanotalonpojat olivat kaikkein lukuisimpia nykyisen Etelä-Ruotsin alueella sekä Tanskan saarilla (Sjælland, Fyn ja Lolland), mutta Jyllannin niemimaalla useimmat talonpojat olivat kruununtalonpoikia. Tanskan ja Norjan paikallishallinto koostui lääneistä (len), joita hallitsivat kuninkaan edustajina maaherrat (lensmænd). Tanskassa oli olemassa myös aateliston kollektiivinen instituutio paikallishallinnon tasolla. Nämä maakomissaarit (landkommissær) nämä vastasivat aateliston puolesta asevoimien rahoittamisesta (tyypillisesti erilaisista tullimaksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista saaduin varoin), mutta samalla ne toimivat myös neuvottelevana väliportaana kruunun ja paikallisten eliittien välillä. Aateliston keskeisin sotilaallinen velvollisuus oli ratsupalvelus, mistä syystä Tanskan aatelilla oli vapautus kaikista veroista.

Islannissa toimeenpanovalta oli kuninkaan käsissä, mutta käytännössä hän hallitsi saarta paikallisten eliittien kautta. Tässä Oldenburgeja oli auttanut reformaatio, jonka seurauksena katolisen kirkon huomattava maaomaisuus Islannissa oli siirtynyt kuninkaalle. Fredrik II oli läänittänyt tätä omaisuutta paikallisille mahtimiehille, joista oli maaomaisuuden uudelleenjaon seurauksena tullut kruunun kiitollisia palvelijoita. Kruunu delegoi näille paikallisille eliiteille oikeuden periä lainrikkeistä määrättyjä sakkoja, mistä oikeudesta tuli Islannin eliiteille merkittävä tulonlähde. Tanskan kuninkaat olivat myös säilyttäneet Islannissa sen paikallisen parlamentaarisen instituution eli Althingin, joka harjoitti Islannissa lainsäädäntövaltaa yhdessä kuninkaan kanssa. Färsaaret kuuluivat hallinnollisesti Norjaan, mutta ne säilyttivät kuitenkin oman paikallisen lakikokoelmansa. Gotlantia kuningas hallitsi maaherrojen ja Saarenmaata kuvernööriensä kautta. Grönlannissa ei ollut minkäänlaista hallintoa. Saari oli siirtynyt Tanskan vaikutuspiiriin vasta vuosina 1605–1607, jolloin Kristian IV oli lähettänyt sinne useita retkikuntia. 

Kristian IV hallitsi edellä mainittuja alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Näiden lisäksi Kristian IV ja hänen poikansa Fredrik ja Ulrik hallitsivat ruhtinaskuntia Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Siellä he hallitsivat keisarillisina ruhtinaina ja olivat siten Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin vasalleja. Oldenburgien keisarillisista läänityksistä tärkein oli suvun alkukoti, Holsteinin herttuakunta Pohjois-Saksassa. Holstein oli tarkalleen ottaen kaksi erillistä herttuakuntaa. Kristian IV:n sukuhaara hallitsi Schleswig-Holsteinia, kun taas Oldenburgien toinen sukuhaara piti valtaa Holstein-Gottorpissa. Kristian IV:n valtakaudella Holstein-Gottorpin herttuana oli Friedrich III, kuninkaan oma sisarenpoika. Kahden herttuakunnan väliset rajat eivät olleet selkeäpiirteiset, sillä herttuat hallitsivat myös pieniä sirpaleläänityksiä toistensa alueilta. Sukulaisten välillä ei ollut juurikaan rakkautta. Herttuoiden keskinäinen valtasuhde on auttamattoman epäsymmetrinen, sillä Kristian IV oli keskisuuren eurooppalaisen valtakunnan kuningas, kun taas Friedrich III oli vain keskikastin keisarillinen ruhtinas. Lisäksi herttuoilla oli kiistaa Schauenburgin kreivikunnan perintöoikeudesta, joka Friedrich III:n mielestä kuului hänelle muinaisen Holstein-Schaunbeg-Pinnebergin aatelissuvun suorana jälkeläisenä. Tästä huolimatta Friedrich sai vain kolmanneksen kreivikunnasta, kun loput kaksi kolmasosaa menivät Kristian IV:lle. Holstein-Gottorp ja Schleswig-Holstein eivät silti olleet avoimen vihamielisissä väleissä, ja herttuakuntien välillä vallitsi yhä vuonna 1533 solmittu puolustusliitto, joka vielä uusittiin vuonna 1637.

Kristian IV hallitsi Holsteinin läänityksiään herttuana eikä kuninkaana. Holsteinissa Kristianin ei tarvinnut sovitella tavoitteitaan paikallisen valtaneuvostoaristokratian kanssa, eikä Tanskan sääty-yhteiskunta myöskään ulottunut sinne. Holsteinilla oli silti omat hallinnolliset instituutionsa, edustukselliset traditionsa ja säätynsä. Holsteinilla oli omat maapäivänsä (Landtag), jotka toimivat foorumina paikallisten säätyjen edunajamiselle. Holsteinissa oli vain kaksi poliittista säätyä: papiston ja aateliston yhteinen sääty (Prelaten und Ritterschaft) sekä herttuakunnan suurimpien kaupunkien sääty (Kiel, Flensburg, Rendsburg, Itzehoe, Schleswig ja Haderslev). Paikallishallinnon tasolla Holstein oli jaettu voutikuntiin (Ämter). Nämä voutikunnat olivat jäänteitä keskiajalta, jolloin herttuakunta koostui paikallisten feodaaliruhtinaiden hallitsemien voutikuntien ryppäistä. Kristian IV käytti näitä samaisia voutikuntia 1600-luvulla lähinnä oman veronkantonsa toteuttamiseksi.

Holsteinin lisäksi Oldenburgien tanskalainen kuningashuone hallitsi vuosien 1603 ja 1645 välillä kahta muutakin keisarillista ruhtinaskuntaa. Kristian IV oli harjoittanut vuosisadan alussa alkaen niin sanottua ”hiippakuntapolitiikkaa”, jossa hän yritti asemoida omia jälkeläisiään katoliselta kirkolta maallistettujen hiippakuntien hallinnoijiksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Vuonna 1603 Kristian IV painosti Schwerinin hiippakunnan tuomiokapitulin valitsemaan veljensä Ulrikin Schwerinin hiippakunnan uudeksi maalliseksi hallinnoijaksi. Schwerinin hiippakunta oli perinteisesti ollut Mecklenburgin herttuakunnan vaikutuksen alla, mutta Ulrik vahvisti hiippakunnan poliittista itsenäisyyttä Mecklenburgista ja ohjasi sitä siten hienovaraisesti kohti Tanskan kuningashuoneen kiertorataa. Schwerinin säätyjen asemaa ajoi hiippakunnan tuomiokapituli, jonka hyväksynnästä jokaisen piispan valinta riippui. Ulrikin oma hallinto oli laiha ja koostui vain pienestä ryhmästä valtaneuvoksia ja sihteereitä. Ulrikin kuoltua vuonna 1624 hiippakunnan hallinta siirtyi Kristian IV:n nuorimmalle pojalle Ulrikille. Tämä nuorempi Ulrik ehti hallita hiippakuntaa vain neljä vuotta, sillä vuonna 1628 Albrecht von Wallensteinin komentama keisarillinen armeija miehitti Schwerinin.

Kristian IV yritti liittää Oldenburgien valtakuntaan myös Osnabrückin, Paderbornin ja Bremen-Verdenin hiippakunnat. Nämä kaikki hiippakunnat sijaitsivat Alankomaiden naapurustossa, mistä syystä Kristianin oli odotettava alankomaalaisten siunausta omalle hiippakuntapolitiikalleen. Vuonna 1621 Alankomaiden ja Espanjan välinen välirauha umpeutui, eikä protestanttisen Kristian IV:n valtapyrkimysten jarruttaminen enää ollut hyödyllistä alankomaalaisten kannalta. Alankomaiden tasavalta näytti vihreää valoa Kristianille, joka masinoi heti keskimmäisen poikansa Fredrikin Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan hallinnoijaksi. Vuonna 1623 Kristian IV onnistui suostuttelemaan protestanttisen palkkasoturipäällikkö ja sotilasurakoitsija Christian von Braunschweigin hyväksymään Fredrikin koadjutoriksi eli kanssahallitsijakseen Paderbornin hiippakunnassa. Fredrikin asema koadjutorina jäi lyhyeksi, sillä Kölnin katolisen ruhtinaspiispan joukot miehittivät Paderbornin vuonna 1627. Oldenburgit eivät koskaan ennättäneet saada jalansijaa Osnabrückin hiippakunnasta, sillä tuomiokapituli valitsi vuonna 1623 sen uudeksi piispaksi katolisen Eitel Friedrich von Hohenzollernin.

Bremen-Verdenin arkkihiippakunta oli monin tavoin merkittävä ja kiinnostava lisäys Oldenburgien valtakuntaan, vaikkakin perinteinen tanskalainen historiografia on usein ohittanut sen koko olemassaolon. Prinssi Frederik ehti olla arkkihiippakunnan ruhtinaspiispana kahteen eri otteeseen, vuosina 1623–1629 sekä 1634–1644. Weserin suistomaalla sijainnut arkkihiippakunta kattoi verrattain suuren pinta-alan ja sisälsi useitakin kaupunkeja, kuten Bremenin, Bremervörden, Buxtehuden, Verdenin, Staden ja Rotenburgin. Arkkihiippakuntaa hallittiin Verdenin piispanpalatsista käsin, mutta sillä oli myös omat maapäivänsä, jonka poliittiset säädyt (Stiftstände) koostuivat tuomiokapitulista, papeista ja apoteista, aatelisista sekä Bremenin, Staden ja Buxtehuden kaupungeista. Tuomiokapituli ei teknisesti ottaen ollut sääty, ja se usein toimikin vastapainona muille säädyille. Arkkihiippakunnan sisäpolitiikkaa oli perinteisesti värittänyt jatkuva valtataistelu, jossa ruhtinaspiispa oli pyrkinyt rajoittamaan tai jopa häivyttämään säätyjen vaikutusvaltaa, jossa säädyt olivat puolustaneet kiihkeästi privilegioitaan ja jossa tuomiokapituli oli liikkunut näiden kahden vastakkaisen leirin välillä ajaen omia etujaan.

Perinteinen historiografia jaksaa painottaa, että toisin kuin naapurimaa Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa talonpojat eivät muodostaneet omaa poliittista säätyään eikä heillä siten ollut oikeutta osallistua valtiopäiville. Oldenburgien hallitsema Bremen-Verdenin arkkihiippakunta kuitenkin asettaa reunaehdon tälle truismille. Arkkihiippakunnan itäosassa, Weserin ja Elben välillä, sijaitsi Alten Landin rämemaa. Tälle tulvatasangolle oli muodostunut keskiajalla paikallisten talonpoikaistasavaltojen perinne. Näitä talonpoikien poliittisia yhteisöjä oli Fredrikin valtakaudella kolme: Wursten, Kehdingen ja Hadeln. Wursten oli ollut vielä keskiajalla sangen itsenäinen yhteisö, jolla oli oma perustuslaki ja valituista konsuleista koostunut itsehallinto. Bremen-Verdenin ruhtinaspiispat olivat 1500-luvun alussa kuitenkin alistaneet Wurstenin valtaansa palkkasoturijoukkojen avulla, eikä Wurstenin autonomiasta ollut enää paljoakaan jäljellä ruhtinaspiispa Fredrikin valtakaudella. Kehdingen oli vielä hiukan itsepäisempi tapaus. Kehdingenin talonpojat olivat yhä tiukasti sitä mieltä, että heillä oli yhä oikeus edustukseen arkkihiippakunnan maapäivillä omana säätynään, vaikkakin ruhtinaspiispat olivat virallisesti kieltäneet tämän privilegion voimassaolon jo 1590-luvulla.

Kaikkein itsenäisin talonpoikaisyhteisö oli Hadeln. Tämä alue ei varsinaisesti kuulunut Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan, sillä sen nimellinen valtias oli Sachsen-Lauenburgin herttua. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Hadeln joutui kuitenkin toistuvasti tanskalaisten sotilasmiehityksen alle, mistä syystä ruhtinaspiispa Fredrik katsoi alueen kuuluvan omaan etupiiriinsä. Hadeln oli keskiajalla muodostanut oman talonpoikaisen tasavaltansa, jolla oli omat maapäivänsä ja omat säätynsä (Hadler Stände). Jokainen uusi Sachsen-Lauenburgin herttua oli perinteisesti vahvistanut nämä Hadelnin privilegiot Warningsackerin käräjillä. Vuosina 1407–1481 Hadeln oli ehtinyt olla Hampurin hansakaupungin läänitys, mutta talonpoikien kapina oli vuonna 1456 ajanut hampurilaiset ylivaltiaat pois. Hadelnin ja Hampurin välit pysyivät vihamielisinä 1600-luvulle asti, mistä syystä Hadeln suhtautui myötämielisesti Hampurin arkkiviholliseen Tanskaan ja sen paikalliseen vallanpitäjään Bremen-Verdenissä. Kun ruotsalaiset hyökkäsivät Bremen-Verdeniin vuonna 1644, Hadelnin talonpojat asettautuivat Fredrikin puolella ja ryhtyivät kiivaaseen sissisotaan ruotsalaisia ja heidän hampurilaisia liittolaisiaan vastaan. 


Oldenburgien suuruuden aika päättyi vuonna 1645. Tuolloin Tanska ja Ruotsi solmivat ns. Torstenssonin sodan (1643–1645) päättäneen Brömsebron rauhansopimuksen, jossa Tanska menetti Ruotsille Jämtlandin, Härjedalenin, Hallandin, Gotlannin, Saarenmaan ja Bremen-Verdenin. Tanska ei tämän jälkeen enää laajentunut vaan kutistui alue alueelta seuraavan 300 vuoden aikana. Tanska menetti Schleswig-Holsteinin vuonna 1864 Preussia vastaan käydyn sodan seurauksena, ja yhteys Islantiin katkesi sekin toisen maailmansodan aikana. Personaaliunioni vaihtui Islannin itsenäisyyteen vuonna 1944.

Symposiumissa nousi esille eräänlaisena paholaisen asianajajan väittämänä ajatus siitä, että varhaismodernia valtiota ei oikeastaan voisi nimittää lainkaan valtioksi, sillä valtio on käsitteenä synonyymi modernin kansallisvaltion kanssa. Oldenburgien valtakunta oli kuitenkin valtio, tai paremminkin joukko useita valtioita, sillä laajaa ja rönsyilevää valtakuntaa ei olisi muuten voinut mitenkään hallinnoida Kööpenhaminan poliittisella ylätasolla tai paikallisten traditioiden ja privilegioiden alatasollakaan. Kristian IV ei hallinnut kielellisesti tai etnisesti yhdenmukaista valtakuntaa vaan erilaisten kruununmaiden, läänitysten ja ruhtinaskuntien kokoelmaa, josta voisi historioitsija Harald Gustafssonin lanseeraaman termin mukaisesti käyttää nimitystä konglomeraattivaltio. Oldenburgien suuruudenajan valtakunta on yksi esimerkki siitä, että kaikkein laajimpaan valtiolliseen yhtenäisyyteen on historiallisesti päästy kansallisen ja poliittisen monimuotoisuuden eikä suinkaan yhdenmukaisuuden kautta. Oldenburgien valtakunnan pitkässä historiassa kansallisvaltion käsite näyttelee lähinnä anakronismin roolia.

1604

Maanantaina Englannin parlamentin alahuoneen puhemies John Bercow aiheutti poliittisen sensaation ilmoittamalla yksioikoisesti, ettei pääministeri Theresa May voisi enää tuoda kolmatta kertaa alahuoneen käsiteltäväksi samaa Brexit–paperia. Bercow vetosi päätöksessään vuonna 1844 julkaistuun Thomas Erskine Mayn perustuslailliseen ohjekirjaan, jonka mukaan parlamentille ei voida tuoda uudestaan käsiteltäväksi ehdotusta, joka on sisällöltään yhä sama. Ehdotuksen sanamuodon muuntelu ei toisin sanoen voi olla riittävä peruste paperin uudelleen esittelyyn. Tämä ohje ei ollut Erskine Mayn omaa ajattelua, vaan perustui ennakkopäätökseen niinkin kaukaiselta vuodelta kuin 1604. Yllättävä tulkinta johti kiihkeään kommentointiin sosiaalisessa mediassa norkoilevien historioitsijoiden joukossa, jotka vitsailivat vuoden 1604 äkillisestä trendaamisesta Twitterissä. Mutta mikä, nykyihminen saattaa kysyä, on se laajempi poliittinen ja historiallinen konteksti hashtag #1604:n takana? Mitä Euroopassa tapahtui vuonna 1604? Siis muutakin, kuin että torpattiin parlamentin alahuoneen päätöksellä vuoden 2019 Brexit?

Aloittaaksemme Bercowin ja Erskine Mayn viittaamasta Englannin parlamentin päätöksestä, sen laajempi konteksti oli niin sanottu ”siunattu parlamentti” (Blessed Parliament), jonka Englannin tuore kuningas Jaakko I kutsui koolle tammikuussa 1604. Jaakko I oli kutsunut parlamentin koolle tarkoituksenaan ajaa siellä lävitse lainsäädäntöä, joka olisi virallisesti yhdistänyt hänen kaksi kruunuaan, sillä Jaakko I oli yhä myös Skotlannin kuningas (hän hallitsi Skotlannissa nimellä Jaakko VI). Omien sanojensa mukaan kuningas ei halunnut olla ”kahden vaimon aviomies”. Parlamentin alahuone kuitenkin torjui kuninkaan esityksen sillä perusteella, että se olisi vaikuttanut Englannin muuttamattomana pidettyyn maalakiin (Common Law). Jaakko I:n valtakaudella syntyi siten Iso-Britannia, mutta ei Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Bercowin viittaamaan periaatteen päätöspäivänä 2. huhtikuuta alahuoneessa ei tosin käsitelty näin lennokkaita hallituskysymyksiä vaan paljon maanläheisempiä asioita. Buckinghamin kreivikuntaan valittiin uutta seriffiä, minkä lisäksi alahuone pähkäili kreivikunnan vaalipiirien rajojen siirtelyä (tämä oli tapahtunut maassa riehuneen ruton syyllä tai mahdollisesti tekosyyllä). Näiden asioiden ohella alahuone käsitteli koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat puritaanien tuomitsemista, rangaistusten toimeenpanon tehostamista sekä hillittömien (”frivolous”) kanteiden vähentämistä, mihin asiaan Bercowin viittaama periaate lienee liittynyt.

Vuosi 1604 oli Englannille sikäli merkityksellinen, että Englanti ja Espanja solmivat tuolloin rauhan. Valtakuntien välistä pitkittynyttä sotaa oli kestänyt vuodesta 1585 asti, ja vaikka sota oli suuren armadansa menettäneelle Espanjalle sotilaallinen ja poliittinen katastrofi, Englannin kuningashuonekaan ei ollut siitä liiemmin hyötynyt. Sodan selkeimpiä voittajia olivat olleet englantilaisten kaapparien ja merirosvojen rahoittajat, joille oli kertynyt ryöstösaaliiden jälleenmyynnistä huomattava määrä pääomaa. Nämä rahoittajat kokosivat pääomansa uuteen London Companyyn, joka käytti kasautunutta pääomaa erilaisten siirtomaahankkeiden rahoittamiseen. Näistä hankkeista merkittävin oli vuonna 1607 perustettu Virginian siirtokunta nykyisen Yhdysvaltain itärannikolla.

Vaikka Englantia vastaan käyty sota oli tehnyt loven Espanjan kuningas Filip III:n valtionkassaan, hän löysi silti ylimääräistä rahaa lähetettäväksi enolleen Rudolf II:lle, pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarille. Syynä raha-apuun oli vaikea ja pitkittynyt sota, jota Rudolf II oli käynyt osmanien sulttaanikuntaa vastaan vuodesta 1593 asti. Rudolf II itse alkoi jo tässä vaiheessa valtakauttaan (1576–1611) olla syvän ”melankolian” vallassa, eikä häntä enää juuri näkynyt Prahassa sijainneen keisarinlinnansa ulkopuolella. Nykyisen Slovakian ja Unkarin alueella käyty sota oli siten pitkälti paikallisten sotilaskomentajien, kuten Giorgio Bastan ja kreivi Heinrich von Dampierren, käsissä. Alun perin turkkilaisia vastaan käyty sota mutkistui vuonna 1604, jolloin Transilvanian ruhtinas Bocskai István nousi kapinaan keisaria vastaan ja liittyi turkkilaisten puolelle. Ruhtinasta yllytti tähän päätökseen osmanien valtakuntaan paenneiden transilvanialaisten aatelisten johtomies Bethlen Gábor, joka myöhemmin nousi itse Transilvanian valtaistuimelle ja teki itsestään erään kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) sytyttäjistä. Istvánin päätökseen lienee myös vaikuttanut Habsburgien hallinnon asettama raskas verotaakkaa sekä se kovakourainen tapa, jolla keisarin sotilaat olivat ryhtyneet rajaamaan pitkälti protestanttisten transilvanialaisten uskonvapauksia. Bocskai István saavutti aluksi sotilaallista menestystä lahjottuaan puolelleen keisarillisen sotapäällikkö Giacomo Belgioson paikalliset palkkasoturit eli niin sanotut hajdukit. Marraskuussa Giorgio Bastan paremmin koulutettu armeija kuitenkin löi Istvánin hajdukit taistelussa, ja Transilvanian ruhtinaan oli pyydettävä sotilaallista apua turkkilaisilta. Bosnialaissyntyinen suurvisiiri Sokolluzade Lala Mehmed Passa lähetti Istvánin avuksi 40 000 miehen vahvuisen armeijan, joka koostui janissaareista, sipahi–ratsusotilaista, tataareista sekä paikallisista hajdukeista. Tämä armeija ryhtyi piirittämään Habsburgien voimakasta kenttälinnoitetta Granissa (nykyinen Esztergom), Budapestin pohjoispuolella. Sota ajautui jälleen pattitilanteeseen, eivätkä vuoden 1604 sotatapahtumat olleet erityisen edullisia yhdenkään osapuolen kannalta.

Toinen Euroopan pitkittynyt sota riehui Alankomaissa, missä pohjoisen seitsemän provinssia jatkoivat itsenäisyystaisteluaan Espanjan kuningaskuntaa vastaan. Vuodesta 1568 asti käydyn sodan polttopisteeksi oli muodostunut Pohjanmeren rannalla sijainnut Oostenden kaupunki, jota markiisi Ambrogio Spinolan komentamat espanjalaiset olivat piirittäneet jo heinäkuusta 1601 asti. Piiritetty kaupunki oli kestänyt kolme vuotta kestäneen piirityksen sen ansiosta, että sitä oli voitu huoltaa mereltä käsin. Spinola käytti kaiken kekseliäisyytensä kaupungin valloittamiseksi: hän rakennutti valtaisia vastalinnoitteita ja piirityskaivantoja sekä kehitti erikoisia piirityslaitteita, kuten siirreltäviä nostosiltoja ja kelluvia tykkipattereita. Kesällä 1604 puolustajien asema alkoi käydä ylivoimaisen tukalaksi. Kaupunkia oli yhä vaikeampi huoltaa mereltä (osittain kiitos Lontoon rauhansopimuksen, jonka ehtojen mukaan espanjalaiset saivat käyttää englantilaisia satamia sodassaan alankomaalaisia vastaan), minkä lisäksi espanjalaiset olivat onnistuneet räjäyttämään Oostenden ulompia puolustuslinjoja maan alle sijoitettujen miinojen avulla. Alankomaalaisten kannalta Oostdenden strateginen merkitys oli myös entistä vähäisempi sen jälkeen, kun tasavallan valtionhoitaja ruhtinas Maurits oli onnistunut valloittamaan lännempänä sijainneen Sluisin satamakaupungin ja sitä ympäröineet linnoitukset. Syyskuussa tasavallan hallitus antoi Oostenden puolustajille luvan ryhtyä antautumisneuvotteluihin Spinolan kanssa. Länsi-Euroopassa vallinneen käytännön mukaisesti Spinola salli Oostenden varuskunnan marssia pois lippuineen ja aseineen. Voittajia puolestaan odotti lohduton näky, sillä Oostendestä oli kolme vuotta kestäneiden taisteluiden seurauksena tullut savuava raunioläjä. Espanjan Alankomaiden arkkiherttuatar Isabellan sanotaan purskahtaneen itkuun nähtyään voittamansa kaupungin tilan. Oostenden puolustajien tappiot olivat noin 30–40 000 kaatunutta; espanjalaisten tappiot olivat lähes kaksinkertaiset, noin 60–70 000 kaatunutta. Oostenden piiritys oli yksi varhaismodernin sotahistorian verisimmistä yhteenotoista läntisen Euroopan maaperällä.

Ranskassa oli koittanut hartaasti odotettu rauhan ajanjakso, kun vuonna 1598 solmittu Vervinsin sopimus oli lopettanut Ranskan ja Espanjan välisen sodan. Rauha antoi kuningas Henrik IV:lle mahdollisuuden kohdistaa huomionsa sodankäyntiä rakentavampiin hankkeisiin. Vuodesta 1604 muodostuikin pienimuotoinen rajapyykki Ranskan globaalien pyrkimysten tiellä. Tutkimusmatkailija François Martin de Vitré’n paluu Kaukoidästä ja tämän kokemuksistaan kirjoittama kirjanen innoittivat Henrikiä perustamaan vuonna 1604 Dieppen kauppakomppanian, jolle myönnettiin 15 vuoden ajaksi yksinoikeus kaikkeen Aasiaan suuntautuneeseen kaukokauppaan. Tänä samana vuonna Pierre Dugua de Mons toteutti Rouenin, Saint-Malon ja La Rochellen kauppiaiden rahoittamana Pohjois-Amerikkaan suuntautuneen siirtokuntahankkeen. Dugua de Mons perusti ensimmäisen siirtokunnan St Croix’n pienelle saarelle kesäkuussa 1604, mutta ankaran talven ja saaren vähäisten resurssien johdosta siirtokunta siirrettiin jo seuraavana vuonna suuremmalle Nova Scotian saarelle. Tämä uusi ja pysyvä ranskalainen siirtokunta nimettiin myöhemmin Acadiaksi. Henrik IV toteutti uusia rakennushankkeita myös aivan valtakuntansa sydämessä. Vuonna 1604 Pariisissa avattiin Seinen ylittävälle liikenteelle kirjaimellisesti uusi silta, Pont Neuf.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, eräänlainen oman aikakautensa Euroopan unioni, alkoi osoittaa rakenteellisen systeemikriisin ensimmäisiä oireita. Keisarikunnan valtiopäivät (Reichstag) olivat kokoontuneet vuonna 1603 sopimaan turkkilaisia vastaan käytävän sodan apurahoista. Vaikka keisari Rudolf II oli etukäteen vannottanut, että valtiopäivien asialistalla saivat olla ainoastaan osmanien sulttaanikuntaa vastaan käytävän sodan rahalliset avustukset, valtiopäivillä ryhdyttiin nostamaan toraisissa merkeissä esille erilaisia uskonnollisen eripuran aiheita. Protestanttiset ruhtinaat napisivat erityisesti siitä, että heidän täytyi poliittisena ryhmittymänä alistua valtiopäivien katolisen enemmistön tahtoon. Valtiopäiville oli muodostumassa kaksi vastakkaista uskonnollista ryhmittymää, Corpus Evangelicorum ja Corpus Catholicorum, eikä tälle kehitykselle näyttänyt olevan mitään estettä tai edes hidastetta. Osa protestanteista valitti, että keisari vaati tahallaan liian korkeita veroja ja ahdisteli sitten protestantteja maksamaan niitä pennilleen samalla kun katolisia säätyjä kohdeltiin verojen perimisessä silkkihansikkain. Keisarikunnan kaupungeissa oli jo joidenkin vuosien ajan myös sattunut uskonnollisesti latautuneita katutappeluita ja mellakoita, joiden esiintyminen oli tyypillisesti johtanut protestanttisten kaupunginraatien valtaoikeuksien rajaamiseen. Vuonna 1604 tällainen mellakka sattui Kaufbeurenin keisarillisessa vapaakaupungissa; tällä kertaa Rudolf II ja keisarillinen hovioikeus eivät tyytyneet vain uhkailemaan protestanttista raatia vaan velvoittivat Baijerin katolisen herttua Maximilianin suorittamaan kaupungissa aseellisen intervention. Kun herttua Maximilian teki vastaavan väliintulon Donauwörthin kaupungissa kolmea vuotta myöhemmin, koko keisarikunta oli jo hetken aikaa vaarassa ajautua sisällissotaan. Uskonnollista vastakkainasettelua ei vuonna 1604 lieventänyt myöskään se, että Paderbornin hiippakuntaan tunkeutunut espanjalainen ”rosvoarmeija” (Freibeuterheer) keräsi hiippakunnan pitkälti protestanttisilta asukkailta raskailta kontribuutioita paikalle ilmaantuneiden jesuiittojen kannustamana. 

Entä mitä meidän koilliseurooppalaisten omilla nurkilla tapahtui vuonna 1604? Venäjää tai paremminkin Moskovan suuriruhtinaskuntaa hallitsi sairasteleva tsaari Boris Godunov. Hänen kuolemansa seuraavana vuonna sytytti monitahoisen ja pitkittyneen sisällissodan eri vallantavoittelijoiden välillä ja johti Venäjän ”sekasorron aikana” (smutnoje vremja) tunnettuun kriisien ajanjaksoon, jota kesti aina vuoteen 1613 asti. Tätä ei vuonna 1604 kuitenkaan vielä tiedetty, ja Venäjällä vallitsi yhä petollinen rauhan olotila. Puola-Liettuaa ja Ruotsia kaiveli yksi ja sama asia eli Vaasojen perheriita Ruotsin kruunun perimyksestä.

Ruotsissa ja Suomessa oli käyty sisällissota laillisen kuningas Sigismundin ja hänen vallananastajasetänsä Kaarlen välillä. Sota oli päättynyt vasta viisi vuotta aiemmin, kun voittajaksi selviytynyt herttua Kaarle saapui joukkoineen Suomeen ja ryhtyi kitkemään maata Puola-Liettuaa hallinneen Sigismundin ja tämän paikallisena voimamiehenä toimineen marski Klaus Flemingin kannattajista. Kaarlen Viipurissa mestaamien aatelismiesten pääkallot olivat vuonna 1604 yhäkin näytteillä linnan portin pielessä. Paikallisen uskomuksen mukaan irvokkaat irtopäät veisasivat öisin virsiä kaupunkilaisten kauhistukseksi. Vaikka herttua Kaarle oli peitonnut valtataistelussa veljenpoikansa Sigismundin, hän ei ollut tohtinut omia itselleen Ruotsin kruunua. Vuonna 1604 Kaarle vihdoin otti tämän ratkaisevan askeleen kohti sementoitua kuninkaanvaltaa. Kaarle kutsui Norrköpingiin koolle valtiopäivät, joiden tarkoituksena oli legitimoida vallansiirto edesmenneen Juhana III:n jälkeläisiltä Kaarlen sukuhaaran perillisille. Itä–Götanmaan herttua Johan, kuningas Juhana III:n nuorempi poika ja Sigismundin velipuoli, luopui julkisesti vaateistaan Ruotsin kruunuun ja tunnusti Kaarlen lailliseksi kuninkaaksi. Kaarlen säätämän perimysjärjestyksen mukaan kruunu siirtyisi sittemmin hänen omalle pojalleen Kustaa Aadolfille. Pian valtiopäivien jälkeen Kaarle ryhtyi suorittamaan väenottoja ja valmistelemaan suurta sotaretkeä Puola-Liettuan hallitsemalle Liivinmaalle. Tämä huonosti suunniteltu sotaretki päättyi seuraavana vuonna ruotsalaisten katastrofaaliseen murskatappioon Kirkholmin taistelussa Riian lähistöllä.

Oman aikakautemme tavoin myös vuonna 1604 kärvisteltiin ilmastonmuutoksen kourissa. Euroopassa oli 1500-luvun lopulla alkanut niin sanotun pienen jääkauden ajanjakso, jonka aiheuttajista on esitetty erilaisia teorioita. Suosituimman teorian mukaan kylmä ajanjakso oli seurausta auringon aktiivisuuden dramaattisesta laantumisesta. Toinen varteenotettava selittäjä, joka ei poissulje solaarista syytä, on vulkaaninen toiminta, joka sylki ilmakehään tuhkaa ja heijasti siten auringon säteilyä pois Maasta. Vuonna 1600 Perussa sattuikin eräs voimakkaimmista tunnetuista tulivuorenpurkauksista, kun Huaynaputinan räjähdyksessä sinkoutui tuhkaa ja laavakiveä 300 000 neliökilometrin alueelle Perussa, Boliviassa ja Chilessä. Purkaus jätti Andien jäätiköille jälkeensä 8–12 cm paksuisen tuhkakerroksen. Pohjoisella pallonpuoliskolla kesän keskilämpötila tippui kokonaisella asteella purkausta seuranneen vuoden aikana. Ei liene sattumaa, että Suomessa koettiin tuolloin olkivuotena (1601) tunnettu viljakato sekä siitä aiheutunut nälänhätä. Tästä katastrofista ei vielä ollut ehditty toipua vuonna 1604, ja monet maaseudun talot ja torpat olivat tuolloin yhä tyhjillään. Esimerkiksi Helsingin pitäjässä joka kolmas talo oli merkitty asiakirjoihin hylätyksi (öde) – mikä tosin saattoi tarkoittaa pelkkää veronmaksukyvyttömyyttä.

Normaalilla näkökyvyllä varustetut havainnoijat saattoivat vuonna 1604 nähdä taivaalla poikkeuksellisen valoilmiön. Kyseessä oli SN 1604, joka tieteen parissa tunnetaan yleisemmin Keplerin supernovana. Vaikka kuuluisa astronomi Johannes Kepler ei ollut ilmiön ensimmäinen havainnoija (se oli italialainen Lodovico delle Colombe), hän oli keisari Rudolfin hoviastronomina parhaalla paikalla ilmiön selittäjäksi niin maan mahtaville kuin myös suurelle yleisölle. Tästä syystä ilmiö nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. SN 1604 on yhäkin ainoa omassa galaksissamme havainnoitu supernova, myöhäisemmät havainnot ovat Andromedasta (1884) ja Suuresta Magellanin pilvestä (1987).

Epäonnistuminen Englannin ja Skotlannin välisen reaalimonarkian kirjaamisessa alahuoneen lainsäädäntöön oli epäilemättä kirvelevä vastoinkäyminen kuningas Jaakko I:lle. Marraskuussa 1604 kuningas saattoi kuitenkin viskata poliittiset huolensa hetkeksi nurkkaan ja heittäytyä koko sydämellään mukaan Whitehallin palatsissa esitettyyn uuteen näytelmään. Traagisen näytelmän nimi oli Othello, ja sen oli kirjoittanut eräs William Shaxberd. Näytelmän teemat – rasismi, rakkaus, mustasukkaisuus, petos, kosto ja katumus – ovat yhäkin ajankohtaisia teemoja niin Brexitin repimässä Iso-Britanniassa kuin muuallakin nykymaailmassa.