Toimijoita ja rakenteita suurvalta-ajan Ruotsissa ja Suomessa [kirja-arvio]

Petri Karonen ja Marko Hakanen, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23. Helsinki: Finnish Literature Society, 2017. 304 sivua.

Petri Karosen ja Marko Hakasen toimittama artikkelikokoelma käsittelee historiantutkimuksen erästä ikuisuuskysymystä, rakenteiden ja toimijoiden ristivetoa historian muutosvoimina. Kuten kokoelman nimestä voi päätellä, Karosen ja Hakasen toimittama teos on valinnut puolensa jälkimmäisten riveissä.

Esipuheessaan Karonen ja Hakanen julistavat nostavansa esille makrohistorian unohtamat yksilölliset toimijat Ruotsin suurvaltakauden ajalta 1560–1720. Tätä Ruotsin (ja Suomen) historian osa-aluetta on kieltämättä dominoinut strukturalistisen historiantutkimuksen traditio, jossa on kiinnitetty suurta huomiota varhaismoderniin valtionmuodostukseen rakenteiden ja instituutioiden tasolla. Tutkimuksen aikarajaus 1560–1720 kattaa aikakauden, jolloin Ruotsi kävi lähes jatkuvasti sotia ja jolloin Ruotsi kasvoi pohjoismaalaisesta kuningaskunnasta eurooppalaiseksi suurvallaksi. Vallan vaikutuspiirin ja päätöksenteon volyymin kasvu edellyttivät uusien hallinnollisten instituutioiden ja rakenteiden pystyttämistä. Karosen ja Hakasen toimittaman teoksen tavoitteena on valaista yksilöiden toiminnan ja vallan rakenteiden välistä vuorovaikutusta. [1]

Teoksen kirjoittajat käsittävät toiminnan rationaalisen valinnan (rational choice) teorian valossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että toimijoiden ei oleteta toimivan satunnaisesti vaan ainakin omasta mielestään johdonmukaisesti ja omien etujensa mukaisesti.[2] Perinteisten ylhäältä alas tai alhaalta ylös -näkökulmien sijasta kirjoittajat antaa toimijoista poikittaisen (sideways) perspektiivin. Tämä tarkoittaa keskittymistä kuninkaiden ja tavallisen kansan välillä sijainneisiin valtakerroksiin. Niinpä kirjan tarkastelun kohteena ovat aristokraattinen valtaneuvosto, kuninkaalliset sihteerit, käskynhaltija ja maaherrat, tuomarit, pormestarit, voudit, papit ja opiskelijat. Jo tässä kohtaa esille nousee tunnustettavasti sangen subjektiivinen kritiikkini siitä, etteivät sotilaat ole mahtuneet mukaan yhdeksi tarkasteltavien toimijoiden ryhmäksi. Vaikkapa Eerikki Antinpoika Tranan (1586–1634) monipolvinen sotilaskomissaarin ura olisi tarjonnut mainion ikkunan tarkastella sotilaallisena toimijana olemista suurvalta-ajan Ruotsissa – juuri tästä näkökulmasta Arvi Korhonen pyrki ymmärtämään kirjoittamansa elämänkerran päähenkilöä.[3]

Kokoelman aloittaa Marko Hakasen ja Ulla Koskisen kirjoittama artikkeli Tukholman valtaneuvostosta ajalta 1560–1655.[4] Vuoden 1442 laissa määritellyn valtaneuvoston tehtävä oli avustaa kuningasta päätöksenteossa. Jäsenyys valtaneuvostossa oli samaan aikaan sekä oikeus että velvollisuus. Valtaneuvosten toimijuudesta ei voi tällä varhaisella kaudella ennen Vaasojen valtaannousua sanoa paljoa enempää kuin sen, että lain mukaan kuninkaan tuli hallita valtaneuvoston neuvot huomioon ottaen (med rådets råd).[5] Valtaneuvosten toimijuus pysyi määrittelemättömänä aina 1500-luvun loppuun asti. Suurin osa valtaneuvoksista oli provinssien mahtimiehiä, jotka pysyttelivät pääosin omilla läänityksillään. Heidän poliittinen toimijuutensa oli näkyvämpi heidän muissa hallintoviroissaan kuin valtaneuvoston jäsenyydessä.[6] Eerik XIV:n valtakaudella valtaneuvokset käyttivät muita keinoja kuin valtaneuvoston instituutiota oman toimijuutensa välineinä. Käytännössä aristokratia suoritti palatsivallankaappauksen riistäessään vallan Sturejen mahtisukua vastaan kääntyneeltä kuninkaalta.[7]

1590-luvun sisällissodan jälkeen kuningas Kaarle IX uusi valtaneuvostoa nimittämällä siihen omia tukijoitaan ja avustajiaan siltä ajalta, jolloin hän oli vielä ollut Södermanlandin herttua. Valtaneuvoston kollektiivinen toimijuus oli 1600-luvun alussa vähäistä, mutta jäsenyys valtaneuvostossa antoi Kaarle luottomiehille mahdollisuuden harjoittaa henkilökohtaista toimijuutta valtakunnan asioissa.[8] Kustaa Aadolfin valtakaudella valtaneuvoston merkitys kasvoi, ja sen toimintaa ryhdyttiin säätelemään entistä tarkemmin. Valtaneuvosten työtaakan kasvaessa valtaneuvoston jäsenyydestä tuli lähes kokopäivätyö. Läheisyys kuninkaaseen kasvatti yksittäisen valtaneuvoksen toimijuutta, mutta tällä kolikolla oli myös kääntöpuolensa: Kustaa Aadolfin kaaduttua Lützenissä hänen entinen kotiopettajansa ja luottomiehensä Johan Skytte menetti vaikutusvaltansa valtaneuvostossa, koska hänen välinsä Oxenstiernojen ja Banérien ympärille kasvaneeseen valtaneuvostoaristokratian vaikutusvaltaisimpaan kerrokseen olivat huonot.[9] Kustaa Aadolfin ja hänen kuolemansa jälkeisen holhoojahallituksen valtakausilla valtaneuvosto kehittyi yksittäisten toimijoiden kokoelmasta institutionalisoituneeksi kollektiiviksi, joka käytännössä muodosti keskittyvän hallintokoneiston ylimmän portaan.[10]

Hakasen ja Koskisen muuten varsin pätevä yleisesitys valtaneuvoston kehityksestä 1500- ja 1600-luvulla herättää muutamia kysymyksiä metodologian suhteen. Kirjoittajat mainitsevat ohimennen, että yksittäisten valtaneuvosten toimijuus tulee esille valtaneuvoston protokollissa 1620-luvulta eteenpäin.[11] Tekijät eivät kuitenkaan perusta analyysiaan toimijoista protokolliin vaan ruotsalaisten ja suomalaisten biografioiden muodostamaan tietokantaan. Voi vain kysyä miksi. Kun olen jonkin verran itse perehtynyt protokolliin paitsi väitöskirjatutkimukseni niin myös aiempien tietokirjojeni yhteydessä, olen havainnut niiden potentiaalin juuri kirjoittajien tavoitteleman yksilön toimijuuden avaamisessa. Protokollissa valtaneuvokset pääsevät ääneen toimijoina – joko käsiteltävien asioiden edistäjinä tai niiden kyseenalaistajina, joskus jopa jarruttajina. Axel Oxenstiernan johtaman holhoojahallituksen protokollat läpivalaisevat valtaneuvostoaristokratian sisäisen dynamiikan ja sen, kuinka valtaneuvosten toimijuus suhteutui toisiinsa. 1620-luvun protokollat puolestaan paljastavat sen, kuinka valtaneuvokset esiintyivät ja toimivat suhteessa kuninkaaseen. Myös valtaneuvosten toimimattomuus ilmenee protokollissa, sillä kokousten protokollissa listataan heti kättelyssä kaikki paikalla olijat. Tuppisuina istuneet valtaneuvokset eivät hekään pääse pakenemaan protokollien tarjoaman ikkunan katveeseen.[12]

Hakasen ja Koskisen metodikseen valitsema verkostotutkimus eli prosopografia taas on ongelmallinen lähestymistapa sen vuoksi, että metodin juuret ovat rakenteiden strukturaalisessa historiassa. Kuva verkostosta on lopulta kuva rakenteesta tai systeemistä, ei niinkään itseohjautuvista yksilöistä. Tämä vaikeus päästä irti instituutioiden ja rakenteiden historiasta esiintyy enemmän tai vähemmän Karosen ja Hakasen toimittaman artikkelikokoelman jokaisessa kontribuutiossa. Toinen kritiikin aihe, jonka voisi myös osoittaa moneen muuhunkin kokoelman artikkeliin, on haluttomuus turvautua vertailevaan tutkimukseen. Miten, esimerkiksi, ruotsalaiset valtaneuvokset vertautuvat kollegoihinsa Tanskassa, missä valtaneuvosto oli rakenteellisesti hyvin samankaltainen kuin Ruotsissa mutta missä yksittäiset valtaneuvokset saattoivat toimia vaikkapa Norjan valtionhoitajana eli käytännössä varakuninkaana? Ruotsin ulkopuolista kontekstia jää kaipaamaan muissakin kirjan artikkeleissa.[13]

Samat tekijät (Hakanen ja Koskinen) ovat kirjoittaneet myös artikkelin kuninkaallisen kanslian sihteereistä.[14] Artikkelin tarkoituksena on käyttää kanslian sihteerien ohjeistuksia lähdemateriaalina selvitettäessä sitä ”rakenteellista kontekstia, jossa he [sihteerit] toimivat, sillä tämä selvästikin paljolti määritti heidän toimijuuttaan.”[15] Tällä tehtävänasettelulla kirjoittajat vaikuttaisivat jälleen tutkivan enemmänkin sihteereitä instituutiona yksittäisten toimijoiden sijasta. Oli miten oli, Hakanen ja Koskinen aloittavat piirtämällä kuvaa niin sanotusta ”sihteerien valtakaudesta” 1560–1600.  Varhaisten Vaasojen valtakaudella usein ei-aatelista syntyperää olleiden sihteerien vaikutusvalta kasvoi niin suureksi, että – aristokratian kauhuksi – he eivät pelkästään esitelleet kuninkaan päätöksentekoa vaan jopa vaikuttivat päätösten sisältöön. Sihteerien toimijuus oli henkilökohtaista ja epävirallista eikä siitä ole sen vuoksi jäljellä juuri lähteitä.[16] Aristokratia kuitenkin myös käytti sihteeristöä välittäjänä päästäkseen vaikuttamaan kuninkaaseen, ja 1500-luvun lopulla on nähtävissä ei-aatelistaustaisen sihteeristön integraatiota aatelistoon.[17]

Keskusvallan auktoriteetin ja hallinnon mittakaavan kasvaessa 1600-luvulla sihteerit olivat oivassa asemassa, sillä kaikki hallitsemisen kannalta tärkeä informaatio kulki heidän pöytiensä kautta. Käyttäen tietoa pääomanaan sihteerit kuten Nils Tungel saattoivat päästä hyödylliseen patronus–klienttisuhteeseen vaikutusvaltaisen henkilön kanssa. Tungelin kohdalla tämä henkilö oli drotsi Per Brahe, mikä seikka ei ollut aivan merkityksetön tutkimani Torstenssonin sodan (1643–1645) kannalta. Kesällä 1644, keskellä Tanskaa vastaan käytyä sotaa, Tungelin suojelija ja työnantaja, valtaneuvos Per Banér, sairastui äkisti ja kuoli. Tungel lähestyi heti kirjeitse drotsi Brahea ilmoittaakseen olevansa käytettävissä sihteeriksi ja tiedonantajaksi Tukholman valtaneuvoston asioissa. Brahe oli juuri tuolloin Länsi-Götanmaalla valvomassa sodankäyntiä tanskalaisia vastaan ja toteuttamassa niin sanottua kabinettisotaa (guerre du cabinet), jossa valtakunnan poliittinen johto ohjasi sodankäyntiä jos ei aivan etulinjasta käsin niin ainakin sen läheisyydestä.[18] Tungelin rooli Brahen korvina ja silminä Tukholman valtaneuvostossa olisi siten omalta osaltaan jonkin verran lieventänyt sitä vaihtoehtokustannusta, joka syntyi Brahen käyttäessä rajallista työaikaansa sodankäynnin valvomiseen hallinnollisten ja juridisten asioiden hoitamisen sijasta.

Mirkka Lappalaisen artikkeli käskynhaltijoista ja maaherroista on omasta näkökulmastani kirjan kiinnostavin ja hyödyllisin, mutta toisaalta siinä myös tiivistyy Karosen ja Hakasen toimittaman teoksen eräs keskeinen ongelma.[19] Lappalainen avaa artikkelissaan sitä, millä logiikalla käskynhaltijoiden ja maaherrojen virat syntyivät ja missä määrin nämä virat antoivat tilaa niiden hallinnoijien omalla toiminnalle ja aloitekyvylle.

Ruotsalaisten virkojen kääntäminen englanniksi ei ole aivan ongelmatonta, kuten Lappalainen on joutunut huomaamaan. Lappalainen käyttää käskynhaltijasta englanninkielistä termiä ”steward”, mikä on oiva sanavalinta, ja maaherrasta termiä ”governor”, mikä on jo enemmän ongelmallista. Tätä jälkimmäistä termiä nimittäin hämärtää se, että Ruotsissa oli käytössä myös kuvernöörien virkoja. Esimerkiksi Ruotsin miehittämään Pommeria hallinnoivat kolmikymmenvuotisen sodan aikana Johan Lilliehöök ja Axel Lillie, joita kumpaakin valtaneuvosto puhutteli tittelillä ”gouverneur.”[20] Per Brahe taas tunnetusti toimi Suomessa kenraalikuvernöörinä 1637–1640, ja myös Liivinmaan ja Inkerin voittomaita hallinnoitiin kenraalikuvernöörin arvonimellä. Liivinmaan kenraalikuvernöörin alapuolella arvoasteikossa olivat Riian kuvernööri ja Tarton maaherra. Vuosien 1655–1656 välillä Liivinmaan kenraalikuvernööri Magnus De la Gardiella oli jopa oma varakenraalikuvernööri.[21] Merkitysero maaherran ja kuvernöörin välillä on siten merkittävä, ja sitä eroa olisi voinut tuoda paremmin esille jollain tarkemmalla määrittelyllä; provincial governor olisi kenties ollut paras käännös maaherralle.

Käskynhaltijoiden instituutio, kuten Lappalainen muistuttaa, syntyi Kustaa Vaasan valtakaudella, ja sen esikuva oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Statthalter, joka oli toiminut keisarin edustajana erinäisten ruhtinaskuntien alueilla. Ruotsissa käskynhaltijan valta ei ollut rakenteiden määrittelemää, vaan kuninkaan edustajana hänen valtansa perustui kuninkaan oman valta-aseman vahvuuteen (tai heikkouteen).[22] Lappalainen alleviivaa aiheellisesti käskynhaltijoiden instituution sotilaallista luonnetta: 1590-luvun valtataisteluiden aikana Suomen ja Viron käskynhaltija Klaus Fleming oli myös valtakunnan marski ja sotavoimien komentaja; Kaarle IX:n valtakaudella käskynhaltijoille annettiin usein tehtäväksi jonkin linnaläänin ympärille muodostuneen alueen sotilaallinen valvonta.[23] 1620-luvulla käskynhaltijan instituutiota ryhdyttiin uudistamaan, ja käskynhaltijoista tehtiin enemmän paikallisen veronkannon ja hallinnon valvojia kuin kuninkaan rautanyrkkejä.[24]

Vuoden 1634 hallitusmuoto oli tietenkin käänteentekevä murros Ruotsin paikallishallinnossa. Käytännössä käskynhaltijat korvattiin maaherroilla, jotka valvoivat kaikkia keskusvallan intressejä hallintopiireissään eli lääneissä. Vaikka maaherran instituution kantavana ajatuksena oli siviili- ja sotilasvallan erottaminen toisistaan, Lappalainen muistuttaa aiheellisesti, että maaherrat joutuivat ruptuurisodan (1656–1658) kaltaisten kriisien aikana usein kantamaan vastuuta oman hallintoalueensa puolustuksesta.[25] Näin kävi myös tutkimani Torstenssonin sodan yhteydessä 1643–1645.

Karosen ja Hakasen artikkelikokoelman keskeinen ongelma nousee esille keskusteltaessa käskynhaltijan instituution katoamisesta vuoden 1634 hallitusmuodon seurauksena. Artikkelikokoelman otsikossa lukee tuo käsite ”Age of Greatness” eli suurvalta-aika, mutta kirjan artikkelien sisältö ei heijastele tätä tehtäväkuvausta. Kun kirjoittajien fokus on tiukasti Ruotsin ja Suomen kamaralla, instituutioiden ja niiden jäsenten toimijuudesta katoaa kokonaan pois tuo koti-Ruotsin ulkopuolinen suurvaltaulottuvuus. Käskynhaltijoiden kohdalla tämä ilmenee siten, että Lappalainen ei lainkaan huomioi heidän jatkunutta olemassaoloaan Saksassa, missä Kustaa Aadolf järjesti valtaamiensa alueiden sotilashallinnon käskynhaltijoiden ympärille. Saksassa Kustaa Aadolfin käskynhaltijat olivat usein keisarillisia ruhtinaita, kuten Wilhelm von Sachsen-Weimar Königshofenissa, Ludwig von Anhalt-Köthen Magdeburgissa ja Halberstadtissa, Georg Ludwig von Löwenstein Erfurtissa, Hohenlohe-Neuenstein-Weikersheimin kreivit Georg Friedrich ja Kraft Schwabenin ja Frankenin valtakunnanpiireissä ja reininkreivi Otto Ludwig Reinin kummassakin valtakunnanpiirissä. Nämä ruhtinaat eivät olleet Ruotsin kuninkaan alamaisia, vaan he pysyivät sodasta huolimatta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin vasalleina. Heidän henkilökohtainen toimijuutensa ei siten perustunut Ruotsin käskynhaltijoille annettuihin ohjeistuksiin vaan valtiosopimuksiin heidän itsensä ja Ruotsin kruunun välillä.[26] Sanomattakin on selvää, että keisarillisten ruhtinaiden omat poliittiset ja dynastiset intressit vaikuttivat heidän toimijuuteensa Kustaa Aadolfin paikallisina käskynhaltijoina. Tällaiset toimijuuden merkittävät reunaehdot jäävät keskustelun ulkopuolelle, kun tutkimus rajataan liian tiiviisti vain Ruotsin ja Suomen alueille.

Olli Matikainen kirjoittaa tuomareista ja lainlukijoista.[27] Tuomarin virka (häradshöfding) oli ollut olemassa jo keskiajalta saakka, hänen sijaisekseen donaatioläänityksille asetettu lainlukija oli myöhempi 1500-luvun instituutio.[28] Perinteinen historiografia on Matikaisen mukaan ohittanut tuomareiden toimijuuden ja keskittynyt lähinnä heidän suhteisiinsa toisaalta lain velvoitteisiin ja toisaalta lautamiesten instituutioon. Tutkimisen vaikeutta on Suomessa lisännyt myös se, että Turun hovioikeuden pöytäkirjat ovat pitkälti kadonneet 1600-luvun osalta.[29] Keskiajalla tuomarit valitsi paikallisyhteisö, mutta 1500-luvun alussa Kustaa Vaasa varasi tuon oikeuden kuninkaalle. Kustaa Vaasan pojat pitivät tuomariutta donaatiovirkana, jonka saattoi läänittää aatelisille. Tämän käytännön myötä toimeenpanevan ja oikeudellisen vallan rajat usein hämärtyivät.

1600-luvulla tuomarin viran hallinnasta tuli kiistakapula aateliston ja alempien säätyjen sekä monarkin välillä.[30] Aateliston näkökulman artikuloi vahvimmin Per Brahe, jonka mielestä tuomarin virka kuului lainvoimaisesti ”aristokratialle.”[31]Alkuperäislähteitä tuntemattomalle lukijalle herää kysymys, mahtoiko Brahe tosiaan tarkoittaa nimenomaan ruotsalaisen aateliston kaikkein ylintä eliittiä vai aatelissäätyä yleensä. (Aristokratia tulisi yleensä rajata tarkoittamaan vain aatelissäädyn ylintä porrasta tai aateliston johtamaa hallitusmuotoa.) Aateliston tuomarin viran dominoinnilla oli myös kääntöpuolensa. Matikainen tarjoilee 1600-luvulta esimerkkejä, joissa tuomarit ylittivät toimirajojaan tai epäonnistuivat muuten tehtäviensä hoidossa. Tällaiset tapaukset saattoivat johtaa tuomarit konflikteihin voutien ja kuvernöörien kanssa, jotka myös edustivat tyypillisesti aatelissäätyä. Näissä konflikteissa tuomarit kääntyivät helposti paikallisyhteisöjen puoleen oman legitimiteettinsä vahvistamiseksi.[32]

Voutien toimijuus 1600-luvulla nousee esille Janne Haikarin artikkelissa.[33] Erästä tämän instituution toimijaa on tarkastellut Kaisa Kyläkoski kirjassaan Olof Ångermanin aika ja elämä.[34] Haikari ei lainkaan viittaa Kyläkosken tutkimukseen, mikä on harmi, sillä Kyläkosken kirjoittama henkilöhistoria ulottuu vuoteen 1590 ja siten sangen lähelle Haikarin artikkelin aikarajausta. Oli miten oli, 1600-luvulla voutien tehtävä oli pitkälti sama kuin edeltäneellä vuosisadalla eli veronkeruun järjestäminen ja valvonta käytännön tasolla. Vaikka voutien tehtäviä oli yksityiskohtaisesti määritelty vuosien 1602 ja 1688 asetuksissa, heidän toimintakykynsä perustui pitkälti oma-aloitteellisuuteen ja paikallisolosuhteiden tuntemukseen.[35]

Artikkelin otsikon viittaus kiveen ja kuoreen nousee esille Haikarin mikrotasolla tutkiman Porin kreivikunnan yhteydessä. Porin kreivikunnan vouteihin kohdistui painetta sekä ylhäältä että alhaalta, kun he yrittivät sovitella kruunun raskaita verovaatimuksia kreivikunnan vähävaraisiin olosuhteisiin. Jopa suurten kuolonvuosien aikana (1696–1697) voudeilla oli vaikeuksia vakuuttaa keskushallinnolle, että verojen kerääminen täysimääräisinä oli vaikea tehtävä nälänhädän runtelemassa kreivikunnassa.[36] Koska vouti ei aina kyennyt kantamaan veroja täysimääräisinä, hänen piti kyetä selittämään kruunulle miksi näin oli päässyt käymään. Nämä selitykset edellyttivät tarvittavaa tietoa paikallisista olosuhteista. Vouti Påwal Callia ei pelkästään ahkeroinut itse tämän tietämyksen kartuttamiseksi vaan palkkasi lisäksi apureita, jotka tekivät ovelta ovelle -kyselyitä voudin puolesta.[37] Tämän kaltaisilla tarkoilla anekdooteilla Haikari onnistuu luomaan mikrohistoriallista kuvaa voutien toimijuudesta, mistä syystä hänen artikkelinsa on kokoelman vaikuttavin (ja vakuuttavin) esitys.

Mikko Hiljasen artikkeli papeista palauttaa prosopografian jälleen parrasvaloihin.[38] Karosen ja Hakasen kokoelmakirja on sikäli valaiseva tilannekatsaus suomalaisen historiantutkimuksen nykytilasta, että se ainakin paljastaa tutkijoiden viehtymyksen verkostotutkimuksen metodiin. Hiljanen on koonnut papeista tietokannan, jota hän käyttää selvittääkseen sitä, minkälaisia henkilöitä nimitettiin pastoreiksi ja millä perustein. Hiljanen on syöttänyt tietokantaa 267 pappia Turun hiippakunnasta vuosien 1560 ja 1611 väliltä. Papiston enemmistön kohdalta tietokanta ei paljasta sitä, kuka heidät nimitti virkoihinsa. Jäljelle jäävän todistusaineiston perusteella suurimman osan papeista nimitti kuningas ja toiseksi suurimman osan Turun piispa.[39]

Tarkempi taustatutkimus viittaa siihen, että pappien nimittämiseen tutkittuna ajanjaksona vaikutti paljolti heidän asemoitumisensa ylhäältä käsin ohjattuun tunnustukselliseen politiikkaan. Koska Suomen herttua Juhana oli 1560-luvulla vaatinut uskollisuudenvaloja herttuakuntansa papeilta, Erik XIV ryhtyi myöhemmin puhdistamaan suomalaista papistoa ja nimittämään papeiksi itselleen uskollisia henkilöitä. Juhanan noustua valtaistuimelle tuuli kääntyi, ja Turun hiippakuntaan nimitettiin sellaisia pappeja, jotka hyväksyivät kuninkaan liturgiset uudistukset. Viimeinen kuperkeikka tapahtui vuosisadan vaihteessa, jolloin Kaarle IX syrjäytti Juhanan ja hänen poikansa Sigismundin luottomiehet omilla uskotuillaan. Tämän viimeisen puhdistuksen näkyvin uhri oli itse Turun piispa Ericus Sorolainen, jonka Kaarle heitätti tyrmään ja korvasi luottomiehellään Petrus Melartopaeuksella.[40] Toki on muistettava, että tällainen uskonnollis-poliittisista intresseistä kummunnut toimijuus ei rajoittunut suinkaan 1500-luvun lopun Ruotsiin vaan oli osa laajempaa eurooppalaista ilmiötä, joka tunnetaan ”tunnustuksellistumisena” (Konfessionalisierung).  Tiivistäen siinä oli kyse prosessista, jossa ”valtiollisen vallan keskittyminen ja kirkollinen yhdenmukaisuus etenivät käsi kädessä.”[41] Koska Augsburgin uskonrauhassa (1555) maallisille ruhtinaille oli artikuloitu oikeus päättää oman ruhtinaskuntansa uskonnosta, kirkkojen oli heijastettava opeissaan ja virkanimityksissään esivallan tunnustuksellisia mieltymyksiä.

Uskollisuus vallitsevalle poliittiselle suuntaukselle ei ollut ainoa kriteeri pappien valinnan takana: heidän piti myös omata aiempaa työkokemusta joko kappalaisena tai papin sijaisena. Seurakuntalaiset arvostivat eniten sellaista pappia, jonka he jo entuudestaan tunsivat ja joka vastavuoroisesti ymmärsi paikallisia olosuhteita. Yhtymäkohdat Haikarin esittelemiin vouteihin ovat tässä suhteessa silmiinpistävät.[42] Hyvämaineisuus ja vankka taloudellinen asema olivat myös puoltavia tekijöitä seurakuntalaisten silmissä, vaikkakin liiallinen varallisuus saattoi aiheuttaa epäilyjä keinottelusta tai vastaavasta opportunismista.[43] Käytännössä pastorin tuli olla hyväksyttävä sekä kruunun että seurakunnan silmissä; jälkimmäiset eivät epäröineet protestoida itselleen mieluista valintaa vastaan joko vetoamalla kruunuun tai estämällä fyysisesti pastoria toimittamasta virkaansa.[44] Hiljasen loppupäätelmä painottaa pastorin toimijuutta välittäjänä kruunun ja seurakunnan intressien välillä. Tässäkin mielessä Hiljasen artikkeli palautuu pitkälti samoihin huomioihin kuin Haikari omassa esityksessään voudeista.[45]

Petri Karonen kirjoittaa kuninkaallisista pormestareista.[46] Karonen tarkoittaa kuninkaallisilla pormestareilla niitä henkilöitä, jotka nimitettiin virkaansa kuninkaan, kuvernöörin, maaherran tai suurläänityksen hallinnoijan (esimerkiksi kreivin) toimesta. Hän on myös rajoittanut tutkimuksensa koskemaan ainoastaan ns. vanhoja kaupunkeja eli niitä, jotka perustettiin ennen vuotta 1632.[47] Karonen tekee lukijalle palveluksen määrittelemällä toimijuuden käsitteen heti artikkelin alussa: se koostuu pormestareiden toimintaa ohjanneista normeista, näiden normien toteuttamisesta sekö yksilön omasta toiminnasta.[48]

Vuoden 1619 kaupunkisäännös pyrki tehostamaan kaupunkien hallintoa ja puristamaan niistä enemmän fiskaalisia resursseja. Kuninkaalliset pormestarit olivat niitä henkilöitä, jotka kruunu lähetti kaupunkeihin valvomaan uusien säännösten toteuttamista. Vahvistaakseen omaa legitimiteettiään kaupungeissa, joissa periaatteessa vallitsi tietty autonomia, kruunu asetti ”omat” pormestarinsa kaupunkien perinteisen valtahierarkian ylimmälle askelmalle.[49] Vaikka kuninkaallinen pormestari oli kruunun ja keskusvallan palvelija, porvarit olettivat hänen edustavan myös paikallisia intressejä. Tämä saattoi johtaa tukaliin tilanteisiin: kun Uudenkaupungin porvarit vaativat paikallisena mahtimiehenä mielellään patsastellutta pormestari Casper Eichmania matkaamaan Tukholmaan ja edustamaan porvarien intressejä Vaasaporin kreivikuntaa vastaan vuoden 1655 valtiopäivillä, Eichman heittäytyi tunteelliseksi ja vetosi nyyhkyttäen porvareihin, etteivät nämä pakottaisi häntä ”kahden tulen väliin.”[50] Porvarit eivät heltyneet hänen kyyneleistään, ja lopulta Eichmanin oli matkattava valtiopäiville. Lopputulos oli odotettu välirikko Eichmanin ja Vaasaporin tuolloisen hallinnoijan välillä. (Tätä asetelmaa Karonen olisi voinut hieman selkiyttää, sillä Vaasaporin kreivi Gustaf Gustafsson oli ehtinyt kuolla 1653. Eichmanin kiistakumppani lienee siis ollut leskikreivitär Anna-Sofia von Wied-Runkel und Isenburg?)[51] Kaiken kaikkiaan kuninkaalliset pormestarit Karosen mukaan kuitenkin edustivat kaupunkien intressejä valppaasti ja osallistuivat mukisematta valtiopäiville kaupunkisäätyjensä edustajina.[52]

Kuninkaallisten pormestarien alapuolella kaupunkien hierarkiassa olivat muut pormestarit sekä maistraatit. Heidän toimijuuttaan avaa omalla artikkelillaan Piia Einonen, joka pyrkii ymmärtämään pormestarien toimintaa heidän oman aikakautensa puitteista käsin.[53] Einosen mukaan pormestarien toimintaa ohjasivat eniten totutut perinteet sekä tietty eetos, mikä tekee mahdottomaksi ymmärtää heidän tehtäväkenttäänsä nykyaikaisena ”työpaikkana”.[54] Einonen siis pakkaa pormestarien toimijuuden jo hyvin lähtökohtaisesti yhteiskunnallisten rakenteiden raameihin, mikä taipumus on tosin nähtävissä kirjan muissakin artikkeleissa.

Käytännössä pormestarit ja maistraatit valittiin tehtäviinsä enemmän ad hoc -pohjalta kuin osana keskushallinnon suunnitelmallista laajentumista ja kontrollin tiukentamista. Näiden orgaanisesti syntyneiden porvarieliittien toimijuutta rajoittivat kuitenkin keskiaikaiset säännökset nepotismin estämiseksi sekä kruunun antamat viralliset ohjeistukset hallinnollisten tehtävien hoitamisesta.[55] Tukholman pormestarina 1624–1636 toimineen Hans Nilsson Benickin toimijuus kärsi hänen sivuroolistaan kruunun veronvuokraajana, mikä ymmärrettävistä syistä alensi hänen luottamustaan ja kunniallisuuttaan Tukholman porvarien silmissä.[56] Benickin uskottavuutta porvarien silmissä ei lisännyt myöskään se, että hänen palveluksessaan ollutta kirjanpitäjää ja piikaa syytettiin vuorollaan varkaudesta.[57] Nämä anekdootit nostavat esille sattuman roolin yksilön toimijuuden takana – aihe, jota Karosen ja Hakasen toimittamassa artikkelikokoelmassa olisi voinut avata vähän enemmänkin.

Kustaa H. J. Vilkuna on kirjoittanut kokoelman viimeisen artikkelin, joka käsittelee turkulaisten opiskelijoiden matkoja ulkomaille.[58] Vilkunan tutkimus perustuu pitkälti opiskelijoiden taustoja, opiskelukohteita ja opiskeluiden jälkeistä urakehitystä kuvaavaan tietokantaan. Vilkunan artikkeli on siis jo kokoelman kolmas, joka käyttää ryhmää tai joukkoa kattavaa tietokantaa tutkimusvälineenä yksilön toimijuutta kuvaavassa artikkelissa. Tietokanta paljastaa joitakin eroja Turusta ja muualta Ruotsista ulkomaille lähteneiden opiskelijoiden taustoissa ja urapoluissa. Turusta lähteneet opiskelijat olivat suhteellisesti useimmin porvaritaustaisia kuin muut ruotsalaiset opiskelijat, kun taas muualta Ruotsista ulkomaille lähtivät turkulaisia useimmin aateliset. Urakehitys oli kaikilla ulkomailla opiskelleilla voittopuolisesti kirkollinen, jonka jälkeen ura johti useimmiten joko oikeuslaitokseen (turkulaisten kohdalla) tai virkamiesuralle (muut ruotsalaiset).[59] Kaiken kaikkiaan opiskelijat noudattelivat sangen tyypillisesti sponsoriensa tai vanhempiensa osoittamia uratavoitteita.[60] Vilkunan loppupäätelmä on, että opiskelu ulkomailla ei mitenkään merkittävästi laajentanut opiskelijoiden toimijuutta heidän uravalinnoissaan. Korkeintaan ulkomailla opiskelu joudutti urakehitystä, jota toisaalta ohjasivat jo ennestään sääty-yhteiskunnan odotukset sekä esivallan poliittis-uskonnolliset mieltymykset.[61]

Petri Karosen ja Marko Hakasen toimittama artikkelikokoelma on monin tavoin informatiivinen ja hyödyllinen käsikirja suurvalta-ajan Ruotsista. Paradoksaalista kyllä, kirjoittajien tarjoama anti on voittopuolisesti artikkelien institutionaalisissa ja rakenteellisissa näkökulmissa. Yksilön toimijuus tuppaa hukkumaan joukkojen ja instituutioiden analyyseihin, jotka usein turvautuvat verkostotutkimuksen metodiin tai erilaisten tietokantojen käyttöön työkaluina. Mikrohistoria ja elämäkerrat, jotka olisivat olleet luontevin tapa kuvata pientä ihmistä instituutioiden ja rakenteiden varjossa, eivät ole kelvanneet kirjoittajien metodeiksi muuten kuin yksittäisten anekdoottien tasolla. Ehkä suurimman vääryyden kirjassa kärsii sen nimessä mainittu suurvalta-aika, joka kadottaa ruotsalais- ja suomalaiskeskeisessä tutkimusnäkökulmassa koti-Ruotsin rajojen ulkopuolisen suurvaltaulottuvuuden.

Osuvampi nimi tälle kirjalle olisi kenties ollut Administrative Institutions and Careers in Early Modern Sweden and Finland.

LÄHTEET

Riksarkivet                         Riksregistratur (1638)

Arndt, Johannes, Der Dreiβigjährige Krieg 1618–1648 (Stuttgart: Reclam Sachbuch, 2009).

Bäckström, Olli, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018).

Einonen, Piia, ’Burgomasters of Stockholm as Agents of the Crown and Self-Interest (1590–1640)’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 247–272.

Fagerlund, Rainer ja Lappalainen, Jussi T., Carl X Gustaf -studier 7: Kriget på östfronten (Tukholma. Militärhistoriska Förlaget, 1979).

Haikari, Janne, ’The Bailiff: Between a Rock and a Hard Place (1600–1690)?’ Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 165–190.

Hakanen, Marko ja Koskinen, Ulla, ’Secretaries as Agents in the Middle of Power Structure (1560–1680)’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 83–109.

Hakanen, Marko ja Koskinen, Ulla, ‘The Gentle Art of Counselling Monarchs (1560–1655)’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 47–80.

Hiljanen, Mikko, ’Servants of the Crown or Trustees of the People? Personal Agency Among the Local Clergy (1560–1610), Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 193-216.

Jespersen, Leon, ‘The Constitutional and Administrative Situation’. Jespersen, Leon, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000), 31–182.

Karonen, Petri, ’Royal Mayors (1620–1700): The Bane of the Burghers, the Crown’s Scourge, Effective Developers of Urban Government?’ Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 219–244.

Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, ‘Personal Agency and State-Building in Sweden (1560–1720)’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 13–44.

Korhonen, Arvi, Eerikki Antinpoika (Helsinki: Werner Söderström, 1953).

Kyläkoski, Kaisa, Olof Ångermanin aika ja elämä (Helsinki: Books-on-demand, 2012).

Lappalainen, Mirkka, ’Loyal Servants of the King and the Crown (1620–1680): Stewards and Governors in Sweden before the Age of Absolutism´. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 113–140.

Lockhart, Paul Douglas, Denmark in the Thirty Years’ War, 1618–1648: King Christian IV and the Decline of the Oldenburg State (Selinsgrove: Susquehanna University Press, 1996).

Matikainen, Olli, ’Judges, Law-readers and Malpractice (1560–1680)’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 143–161.

Rian, Øystein, ‘Introduction: Government and Society in Early Modern Scandinavia 1560–1721’. Jespersen, Leon, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000), 13–30.

Roberts, Michael, Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632, II (Lontoo: Longmans, 1956).

Svenska riksrådets protokoll, I: 1621–1629 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1878).

Svenska riksrådets protokoll, X: 1643, 1644 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1905).

Svenskt biografisk handlexikon (Tukholma: Albert Bonniers förlag, 1906).

Sveriges traktater med främmande makter jemte andra dit hörande handlingar: Femte dalens förra hälft 1572-1632 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1903).

Vilkuna, Kustaa H. J., ’Study Abroad, the State and Personal agency (1640–1700): The study trips of Turku students to foreign universities: background factors, the return and careers of the travellers’. Karonen, Petri ja Hakanen, Marko, toim., Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560–1720. Studia Fennica Historica 23 (Helsinki: Finnish Literature Society, 2017), 275–296.

---

[1] Petri Karonen ja Marko Hakanen,  ‘Personal Agency and State-Building in Sweden (1560–1720)’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 18–19.

[2] Ibid., 19–20.

[3] Arvi Korhonen, Eerikki Antinpoika (Helsinki: Werner Söderström, 1953), 6-7.

[4] Marko Hakanen ja Ulla Koskinen, ‘The Gentle Art of Counselling Monarchs (1560–1655)’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 47–80.

[5] Ibid., 49–50.

[6] Ibid., 52.

[7] Ibid., 55–56.

[8] Ibid., 61.

[9] Ibid., 63–64.

[10] Ibid., 66–67.

[11] Ibid., 50.

[12] Hyviä tutkimustapauksia olisivat vaikkapa valtaneuvoston sisäiset debatit Saksan sotaretkestä 1629 tai Tanskaa vastaan suunnatun sodan aloittamisesta 1643. Svenska riksrådets protokoll, I: 1621–1629 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1878); Svenska riksrådets protokoll, X: 1643, 1644 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1905).

[13] Øystein Rian, ‘Introduction: Government and Society in Early Modern Scandinavia 1560–1721’. Leon Jespersen, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16^th and 17^th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000), 13–30; Leon Jespersen, ‘The Constitutional and Administrative Situation’. Ibid., 31–182; Paul Douglas Lockhart, Denmark in the Thirty Years’ War, 1618–1648: King Christian IV and the Decline of the Oldenburg State (Selinsgrove: Susquehanna University Press, 1996).

[14] Marko Hakanen ja Ulla Koskinen, ’Secretaries as Agents in the Middle of Power Structure (1560–1680)’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 83–109.

[15] Ibid., 84.

[16] Ibid., 89, 91.

[17] Ibid., 92–93.

[18] Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018), 254–256.

[19] Mirkka Lappalainen, ’Loyal Servants of the King and the Crown (1620–1680): Stewards and Governors in Sweden before the Age of Absolutism´. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 113–140.

[20] SRA RR, B197, fol. 7 ja 8, 5. tammikuuta 1638.

[21] Rainer Fagerlund ja Jussi T. Lappalainen, Carl X Gustaf -studier 7: Kriget på östfronten (Tukholma. Militärhistoriska Förlaget, 1979), 23.

[22] Lappalainen, ’Loyal Servants’, 115–116.

[23] Ibid., 116–118.

[24] Ibid., 118–120.

[25] Ibid., 122.

[26] Nämä sopimukset löytyvät lähdekokoelmasta Sveriges traktater med främmande makter jemte andra dit hörande handlingar: Femte dalens förra hälft 1572-1632 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1903). Kts. myös Michael Roberts, Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632, ii (Lontoo: Longmans, 1956).

[27] Olli Matikainen, ’Judges, Law-readers and Malpractice (1560–1680)’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 143–161.

[28] Ibid., 143–144.

[29] Ibid., 145.

[30] Ibid., 145–148.

[31] Ibid., 148.

[32] Ibid., 149–155.

[33] Janne Haikari, ’The Bailiff: Between a Rock and a Hard Place (1600–1690)?’ Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 165–190.

[34] Kaisa Kyläkoski, Olof Ångermanin aika ja elämä (Helsinki: Books-on-demand, 2012).

[35] Haikari, ’The Bailiff’, 169.

[36] Ibid., 172.

[37] Ibid., 173.

[38] Mikko Hiljanen, ’Servants of the Crown or Trustees of the People? Personal Agency Among the Local Clergy (1560–1610), Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 193-216.

[39] Ibid., 196.

[40] Ibid., 198–201.

[41] Johannes Arndt, Der Dreiβigjährige Krieg 1618–1648 (Stuttgart: Reclam Sachbuch, 2009), 37.

[42] Hiljanen, ‘Servants of the Crown’, 201–202.

[43] Ibid., 202–203.

[44] Ibid., 204–205.

[45] Ibid., 207.

[46] Petri Karonen, ’Royal Mayors (1620–1700): The Bane of the Burghers, the Crown’s Scourge, Effective Developers of Urban Government?’ Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 219–244.

[47] Ibid., 219–220.

[48] Ibid., 219.

[49] Ibid., 221–222.

[50] Ibid., 228.

[51] Karonen, Royal Mayors’, 228–229; Svenskt biografisk handlexikon (Tukholma: Albert Bonniers förlag, 1906), 699.

[52] Karonen, Royal Mayors’, 230.

[53] Piia Einonen, ’Burgomasters of Stockholm as Agents of the Crown and Self-Interest (1590–1640)’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 247–272.

[54] Ibid., 248.

[55] Ibid., 252.

[56] Ibid., 257.

[57] Ibid., 260.

[58] Kustaa H. J. Vilkuna, ’Study Abroad, the State and Personal agency (1640–1700): The study trips of Turku students to foreign universities: background factors, the return and careers of the travellers’. Karonen ja Hakanen, Personal Agency, 275–296.

[59] Ibid., 286.

[60] Ibid., 287.

[61] Ibid., 288–289.

Asevelvollisuus ja historia

Asevelvollisuus nousee aika ajoin julkisen keskustelun polttavaksi puheenaiheeksi Suomessa. Tyypillisesti tässä keskustelussa kiistellään asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeutuksesta. Siinä vaiheessa, kun argumentteina ryhdytään käyttämään nationalismia ja isänmaallisuutta joko asevelvollisuutta vastaan tai sen puolustamiseksi, keskustelun älyllinen sisältö on todennäköisesti valunut tyhjiin. Asevelvollisuuden ymmärtämiseksi tulisi kuitenkin nähdä vaivaa sen historiallisten lähtökohtien selvittämiseksi. Mistä asevelvollisuus on syntynyt ja miten se on ajan saatossa muokkautunut?

Varhaisin pohjoismainen asevelvollisuuden muoto oli viikinkiajan ledung. Se tarkoitti asemiesten, laivojen ja erinäisten elintarpeiden mobilisoimista usein merelle suuntautunutta sotaretkeä varten. Kyseessä ei ollut universaali velvollisuus, vaan miehiä, laivoja ja sotatarvikkeita koottiin suhteellisesti paikallistason yhteisöistä. Asemiehiksi valittiin sotakuntoisia ja vapaita miehiä; lapsia, vanhuksia, rampoja tai orjia ei sisällytetty ledung–laivastoihin. Eräät historioitsijat uskovat, että sellaiset alueet Ruotsissa kuten Tiundaland, Attundaland ja Fjädrundaland saivat nimensä sen mukaan, että nämä alueet kattoivat joko kymmenen, kahdeksan tai neljä ledung–piiriä nimeltä hund eli sata (myös Satakunnan maakunnan etymologia saattaa pohjautua samaan merkitykseen). Yksi tällainen piiri olisi toimittanut ledung–retkeä varten sata miestä ja neljä laivaa. Joskus 1100-luvun aikana ledung ilmeisesti kuihtui pois sotilaallisena instituutiona, ja sen asevelvollisuuselementti korvautui rahana maksettavalla kontribuutiolla. Ledung–laivastojen viimeinen voimannäyttö vaikuttaisi olleen Suomen valloittaminen Birger–jaarlin johdolla 1200-luvun puolivälissä.

Keskiajalla Ruotsiin kehittyi talonpoikien kollektiiviseen maanpuolustusvelvollisuuteen perustunut uppbåd eli nostoväki. Tämän termin etymologia vaikuttaisi johtavan Manner-Eurooppaan. Siellä oli keskiajalla käytössä feodaaliaateliston joukkopalvelus eli insurrectio. Tämän termin kantasana on latinankielisen verbin insurgere infinitiivi, joka tarkoittaa ylös nousemista (myös uppbåd merkitsee sanatarkasti nousevaa joukkoa). Keskiajan ns. bastardilatinassa tämän verbin supiininmuoto insurrectus kääntyi ulkoasuun insurrectio, mikä monissa nykykielissä tarkoittaa kansannousua. Alun perin kyse oli kuitenkin ritariaatelin velvollisuudesta ratsastaa asemiehineen kuninkaan tai keisarin avuksi, tyypillisesti ulkoisen tahon uhatessa valtakunnan turvallisuutta. Termi insurrectio oli käytössä lähinnä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa ja sen lähialueilla, kuten Böömissä ja Unkarissa. Ranskassa vastaavasta ritariston maanpuolustusvelvollisuudesta käytettiin termiä arrière-ban. Nämä instituutiot säilyivät 1600-luvulle saakka, vaikkakin ne olivat jo tuolloin käytännössä korvaantuneet erilaisilla veroilla ja muilla rahasuorituksilla.

Ruotsissa, kuten myös Tanskassa, aateliston maanpuolustusvelvollisuus tarkoitti ratsupalvelusta (rusttjänst). Koska aatelisto kykeni varustamaan vain pienen joukon ratsastavia asemiehiä kruunun palvelukseen, asevelvollisuutta oli pakko laajentaa myös alempien säätyjen pariin. Kaupunkien porvareilla oli velvollisuus muodostaa omia miliisejään, mutta päävastuu asevelvollisuuden suorittamisesta lepäsi kuitenkin talonpoikien ja heidän muodostamansa nostoväen harteilla. Toisin kuin Kristofferin maanlaissa säädetty aateliston ratsupalvelus, talonpoikien nostoväki ei perustunut kirjoitettuun lakiin vaan kuninkaan saneluvaltaan. Historioitsija Olaus Magnus kuvasi Pohjoisten kansojen historiassa (1555), kuinka nostoväki käytännössä kutsuttiin aseisiin. Kuningas antoi käskyn nostoväen mobilisoinnista voudeille, jotka lähettivät matkaan viestikapuloin varustautuneita ratsulähettejä. Nämä lähetit laittoivat viestikapulan kiertoon talosta taloon merkkinä siitä, että joka talokunnan tuli lähettää kruunun palvelukseen aseella ja muutaman viikon muonatarpeilla varustautunut nostomies. Nostoväki ei ollut täysin universaali velvollisuus, sillä se koski vain iältään 15–40 -vuotiaita miehiä. Myös perheen ainoat elättäjät, kuten vaimonsa menettäneet yksinhuoltajaisät, oli tyypillisesti vapautettu nostoväkipalveluksesta. Nostoväkipalvelus oli rajoittunut myös maantieteellisesti ja ajallisesti. Nostomiehet itse katsoivat velvollisuudekseen palvella vain joitakin kuukausia; elonkorjuuaika oli ehdoton takaraja palvelukselle, sillä elintärkeät maataloustyöt olisivat muutoin jääneet tekemättä. Yleensä kruunu ymmärsi tämän realistisen aikarajoitteen, ja päästi nostomiehet palaamaan koteihinsa elonkorjuun aikaan. Maantieteellisesti nostomiehet eivät nähneet mitään syytä lähteä vieraille maille sotimaan vaan kokivat velvollisuudekseen ainoastaan oman maan puolustamisen. Kun Ruotsin kuninkaat ryhtyivät laajentamaan sodankäyntiään Baltian niemimaalle 1500-luvun puolivälin jälkeen, nostoväkijärjestelmä alkoi natista liitoksistaan. Osa nostomiehistä kieltäytyi lähtemästä sotaretkelle laisinkaan, kun taas osa Viroon tai Liivinmaalle päätyneistä nostomiehistä palasi omin luvin takaisin koti-Ruotsiin.

Nostoväen pohjalta luotiin 1600-luvun alussa ruotuväki, jota voi hyvällä syyllä pitää modernin varusmiesarmeijan esiasteena. Ruotuväkijärjestelmässä kruunun palvelukseen otettiin kustakin kymmenen talokunnan ruodusta yksi mies. Nämä nimetyt asevelvolliset kirjattiin ruotulistaan, mistä syystä järjestelmästä käytetään ruotsiksi termiä utskrivning. Ruotumies poikkesi nostomiehestä siinä, että hän oli aina käytettävissä asepalvelukseen, eikä hänen palveluksellaan ollut ajallisia tai maantieteellisiä rajoitteita. Rauhan aikana ruotumies toimi renkinä ruodun talokunnilla, jotka puolestaan sitoutuivat elättämään ruotumiestä ja tämän mahdollista perhettä. Yleensä ruotuihin valittiin naimattomia ja maalaisyhteisön kannalta vähemmän tarpeellisia nuorukaisia, mutta vastoin aikanaan vallinnutta yleistä käsitystä ruotuväki ei kuitenkaan toiminut minään irtolaisten tai pikkurikollisten kaatopaikkana. Paikallisissa maakuntarykmenteissä palvelleet ruotumiehet saivat kuukausittaista sotilaskoulutusta läheisissä kaupungeissa tai linnoissa, ulkomaille lähetetyt alokkaat puolestaan käytettiin joitakin viikkoja kestäneen peruskoulutuksen lävitse muutamassa tarkoitusta varten erikseen osoitetussa rykmentissä, kuten esimerkiksi Tukholman henkirykmentissä (Livsregiment). Suomalaiset ruotumiehet koulutettiin tyypillisesti Viron ja Liivinmaan sotaleireissä.

Kustaa Aadolfin ja Kaarle Kustaan valloitussotien aikana 1600-luvun puolivälissä kotimainen ruotuväki muodosti ulkomailla sotineen armeijan etujoukon sekä täydennysreservin. Saksan sotakentillä kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut ruotsalaisarmeija koostui silti pääosin värvätyistä ammattisotilaista, ja hyvästä syystä. Värvätyt joukot pystyttiin mobilisoimaan nopeasti, eikä niitä ollut pakko pitää aseissa jatkuvasti vuodesta toiseen. Värvätyt sotilaat olivat tyypillisesti myös sodan ammattilaisia, mikä teki heistä ruotumiehiä laadullisesti parempia. Palkkasotureiden uskollisuus ei ollut kyseenalaista, mutta heidän sotapalveluksensa perustui silti sopimukseen eikä maanpuolustusvelvollisuuteen. Jos värvättyjen sotilaiden palkat olivat pitkään rästissä, he saattoivat mennä istumalakkoon tai ryhtyä jopa avoimeen sotilaskapinaan. Vuonna 1635 kapinoivat saksalaisupseerit jopa ottivat kansleri Axel Oxenstiernan panttivangikseen ja pakottivat Oxenstiernan allekirjoittamaan ns. ruutitynnyrisopimuksen, jossa kansleri sitoutui lisäämään palkkaupseerien rahallisen kompensoinnin Ruotsin mahdollisiin rauhanehtoihin.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsi oli pitkälti kyennyt kasaamaan värvättyjen joukkojensa ylläpidon saksalaisten ruhtinaskuntien ja säätyjen niskoille. Köyhällä Ruotsilla ei kuitenkaan ollut sellaisia rahallisia resursseja, että se olisi kyennyt pitämään yllä suurikokoista ammattiarmeijaa myös rauhan aikana. Vuonna 1680 yksinvaltiaan asemaan noussut kuningas Kaarle XI ryhtyi siten järjestelemään asevoimia Ruotsissa vallinneen luontaistalouden ja sen olosuhteiden mukaiseksi. Ruotuväki järjestettiin uudelleen ruotujakolaitoksen (indelningsverket) periaatteella. Siinä valitut maatilat sitoutuivat ylläpitämään pysyvästi yhtä tai useampaa sotilasta vastineeksi erinäisistä verovapauksista. Käytännössä talollinen vastasi sotilaan varustamisesta ja aseistamisesta ja sotilas itse elätti itsensä ja perheensä viljelemällä tilasta erotettua sotilastorppaa. Sotilaan ammatti ja sotilastorppa saattoivat myös periytyä sukupolvelta toiselle.

Ruotujakolaitos toimi oivallisesti rauhan aikana sekä silloin, kun sotaisa kuningas Kaarle XII saattoi käydä Pohjan sotaa valtakunnan rajojen ulkopuolella. Kun venäläiset joukot Poltavan tappion jälkeen vyöryivät itärajan ylitse Suomeen, järjestelmä ajautui kriisiin. Jokainen viholliselle menetetty maatila ja kylä heikensi Ruotsin kruunun mahdollisuuksia täydentää sotajoukkojaan ja säilyttää armeijan miesvahvuus. Mitä suurempi osa valtakunnan itäosasta päätyi venäläisten hallintaan, sitä alivoimaisemmaksi Ruotsin armeija kävi. Myöhemmissä 1700-luvun sodissa sekä 1800-luvun alun Suomen sodassa ruotujakolaitosarmeijaa piti jatkuvasti täydentää ylimääräisillä sotaväenotoilla. Pohjan sodassa ja Suomen sodassa kruunu herätti henkiin myös muinaisen nostoväen sissisodan harjoittamiseksi venäläisiä maahantunkeutujia vastaan.

Vuonna 1873 Ruotsin valtiopäivät totesivat ruotujakolaitoksen aikansa eläneeksi ja korvasivat sen yleisellä asevelvollisuudella (värnplikt). Viisi vuotta myöhemmin myös Venäjän hallitsemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin asevelvollisuuslaki. Vaikka asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, kaksi vuotta kestäneeseen aktiivipalvelukseen valittiin arpomalla vain osa. Loput asevelvolliset muodostivat pelkän reservin ja osallistuivat vuosittain kertausharjoituksiin. Venäläinen asevelvollisuus ei osoittautunut pitkäikäiseksi instituutioksi: ensimmäiset kutsunnat pidettiin vasta vuonna 1881, ja vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin koko järjestelmä lakkautettiin keisarikunnan sisäisen kuohunnan seurauksena ja korvattiin verolla. Kaksikymmentä vuotta kestänyt asevelvollisarmeija oli Venäjän muista sotajoukoista erillinen kokonaisuus, jonka lojaliteetti kohdistui Venäjän tsaariin tämän roolissa Suomen suuriruhtinaana.  

Historia osoittaa, ettei suomalaisessa asevelvollisuudessa ole ollut kyse nationalismin möröstä eikä toisaalta myöskään isänmaallisesta kunnia-asiasta. Asevelvollisuus on ollut monisatavuotisen historiansa aikana lähinnä olosuhteiden sanelema pragmaattinen järjestely, ja usein vain epäihanteellinen vaihtoehto muille, joko vähemmän toivotuille tai vaikeammin tavoitettaville ratkaisuille. Asevelvolliset ovat olleet resurssi, jonka valtiollinen esivalta on luovuttanut asevoimiensa käytettäväksi, eivät muuta.

Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme perustuu vuonna 1919 säädettyyn väliaikaislakiin, joka muutettiin pysyvään muotoon kolmea vuotta myöhemmin. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä on siis lähes satavuotias ja lähestyy jo sitä samaa ikää, jossa sen edeltäjät, nostoväki ja ruotujakolaitos, alkoivat olla oman toimintakykynsä ja tarkoituksenmukaisuutensa loppupäässä. 

Asevelvollisuuden mukautuminen oman aikansa olosuhteisiin on historian valossa väistämätöntä kehitystä.

Kaksi Ruotsia

Katselin lauantaina Yle Fem -kanavalla näytettyä ohjelmaa Ruotsin murteiden maailma. Lauantaisessa jaksossa tutustuttiin Skoonen murteeseen, jota muualla Ruotsissa pidetään kaikkein rumimpana murteena, kiitos skoonelaisten ääntämien vahvojen diftongien. Ohjelma oli viihteellinen ja selvästikin kieli poskessa tehty, mutta se nosti esille myös hyviä huomioita ruotsalaisen kansallisvaltion historiallisesta olemuksesta.

Kiinnostavin ja provosoivin argumentti oli se, ettei raja Ruotsin ja Manner-Euroopan välillä kulje Kattegatin lahdessa vaan Smoolannin metsissä. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Eteläruotsalaiset poikkeavat pohjoisista maanmiehistään muutoinkin kuin vain vahvojen diftongiensa ansiosta. Kuten ohjelmassa todettiin, kaikkein silmiinpistävin ero näkyy arkkitehtuurissa: Skoonessa, Bohuslänissä, Blekingessä ja Hallandissa näkyy mannereurooppalaisia ristikkotaloja, kun taas pohjoisessa suositaan meille suomalaisillekin tyypillisiä punamultamökkejä.

Punamultamökit ja ristikkorakenteet kertovat omalta osaltaan kahdesta erillisestä kulttuuripiiristä saman kansallisvaltion sisällä. Jo ensimmäinen ruotsalaisia käsitellyt kirjallinen lähde, roomalaisen historioitsija Tacituksen teos Germania vuodelta 99, osasi mainita, että rautakautista Ruotsia asuttivat kaksi erillistä kansakuntaa, etelän gotones (götalaiset) ja pohjoisen suiones (svealaiset). Viikinkiajalla modernin Ruotsin alue oli jakaantunut neljään erilliseen valtakuntaan. Eteläisin Ruotsi oli osa Tanskan kuningaskunnan ydinaluetta, ja pohjoisempi “Tynkäruotsi” oli jakaantunut Götanmaan, Gotlannin ja Sveanmaan valtakuntiin. Kristillistymisen ja sen kiihdyttämän valtionkehityksen myötä Smoolannin pohjoispuolinen Ruotsi yhdistyi osaksi Upsalan kuninkaiden hallitsemaa svealaista valtakuntaa, mutta Skoone, Bohuslän, Blekinge ja Halland pysyivät yhä osana Tanskaa. Keskiajalla Tanska, Ruotsi ja Norja yhdistyivät Kalmarin unionissa konglomeraattivaltioksi, mutta kyse oli lopulta vain etäisestä personaaliunionista, joka ei lainkaan lähentänyt Etelä- ja Pohjois-Ruotsin kulttuuripiirejä toisiinsa.

1500-luvulla Tanska ja Ruotsi ryhtyivät kilpailemaan toisiaan vastaan Itämeren alueen ylivallasta (Dominium Maris Balticum), ja Tanskan hallitsemasta Etelä-Ruotsista tuli näyttämö alati toistuville, verisille sodille. Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota (1563–1570), Kalmarin sota (1611–1613), Torstenssonin sota (1643–1645), toinen Pohjan sota (1655–1661) ja Skoonen sota (1675–1679) olivat traumaattisia kokemuksia Skoonen ja Smoolannin asukeille, jotka kerta toisensa jälkeen löysivät itsensä valloittavien armeijoiden tieltä. Usein sodat taantuivat veriseksi sissisodankäynniksi, jossa paikalliset talonpoikaississit eli snapphanarit hyökkäsivät väijyksistä sotilaiden kimppuun ja jossa sotilaat vastaavasti kostivat talonpoikien iskut polttamalla kyliä ja maatiloja ja surmaamalla vangiksi otettuja talonpoikia.

Skoone, Blekinge, Bohuslän ja Halland siirtyivät Ruotsille vuonna 1658 solmitussa Roskilden rauhassa. Kun monet skoonelaiset talonpojat olivat Skoonen sodassa liittyneet hyökkäävien tanskalaisten puolelle, päätettiin Tukholmassa ryhtyä eteläisten alueiden määrätietoiseen ruotsalaistamiseen. Etelään tuotettiin ruotsalainen laki, keskiaikaista perua ollut kuningas Maunun maankaari, ja paikallisten kirkkojen seremoniat ja saarnat ruotsalaistettiin. Vain verrattain harva skoonelainen talonpoika osasi lukea 1600-luvun puolivälissä, ja lukutaidon levittäminen osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi juurruttaa etelään ruotsalainen kirjakieli. Lain, kirjakielen ja kirkkojärjestyksen myötä Tanskalta valloitetuille alueille tuotettiin myös ruotsalainen hallitusmuoto. Ruotsalainen hallintotapa oli skoonelaisten talonpoikien kannalta dramaattinen ja positiivinen muutos, sillä toisin kuin Tanskassa, missä talonpojat olivat alistetussa asemassa ja usein kartanoiden suoranaisessa holhouksessa, Ruotsissa talonpojat muodostivat oman valtiosäätynsä, jolla oli oikeus edustukseen valtiopäivillä. Tanskalaisuus lakkasi näin ollen olemasta houkutteleva poliittinen viitekehys, ja kun tanskalaiset vuonna 1709 uudestaan hyökkäsivät eteläisen Ruotsin maaperälle, vain ani harva paikallinen talonpoika tarttui aseisiin entisiä maanmiehiään auttaakseen.

Diftongit ja ristikkorakenteet ovat esimerkkejä strukturalistisista longue durée -ilmiöistä, joihin lyhyen jakson l’histoire événementielle (kuten rajojen siirtymiset tai kansallistamispolitiikat) ei ole onnistunut sanottavimmin vaikuttamaan. Vastaavanlaista strukturalismiin pohjautuvaa jaottelua voi soveltaa myös Suomeen, niin kuin emeritusprofessori Matti Klinge on jo ehtinytkin tehdä teoksessaan Kaksi Suomea (1982). Klingen argumentointia vapaasti seuraillen voidaan sanoa, että Suomen sisäinen raja kulkee kaakkois-luoteissuunnassa ja jakaa Suomen Ruotsiin ja Baltiaan suuntautuneeseen rannikkoon sekä sisämaahan, jonka historiallinen viitekehys on ollut Venäjä ja sen edustama bysanttilais-ortodoksinen kulttuuripiiri. Kuten Ruotsissa, myös Suomessa kulttuuripiirien erot näkyvät, kuuluvat ja maistuvat rakennusperinteissä, paikallismurteissa ja maakuntaruuissa.

                     

Julkaistu blogissa Scripturae 1.5.2012.