Stuart Carrollin kirja Martyrs and Murderers (2009) käsittelee
eurooppalaisen historian tärkeätä aihetta, Guisen ruhtinassukua. Carrollin
tarkoituksena on ollut tehdä maltillisesti revisionistista tulkintaa Ranskan
historian pahamaineisimmasta suvusta, mutta silti ilman mitään uhoamista
”myyttien murtamisesta”. Kirjan aihepiiri on mitä kiistanalaisin ja
ranskalaisten parissa yhäkin ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Guisejen sekaantuminen
Wassyn ja Pärttylin yön joukkomurhiin vuosina 1562 ja 1572 ovat langettaneet
pysyvän varjon suvun päälle; toisaalta suvun kolmen johtavan jäsenen, herttua François’n sekä hänen poikiensa herttua
Henrin ja kardinaali Louisin murhat vuosina 1563 ja 1588 ovat
kruunanneet Guiset myös marttyyrien sädekehällä. Carrollin kirja valottaa näitä
myyttejä uudella tavalla ja tuo esille nyansseja ja vivahteita Guisen suvun
suuressa legendassa.
Jo pelkkä Guisen nimi
on harhaanjohtava: Guisen ensimmäinen herttua oli Lothringenin herttua René
II:n toiseksi vanhin poika Claude (1496–1550), jonka hänen isänsä lähetti
Ranskaan perimään Lothringenin suvun siellä sijaitsevat perintömaat. Eräs
näistä perintömaista oli Guisen kreivikunta. Saavuttuaan Pariisiin vuonna 1509
vain yhdeksänvuotias Claude otti itselleen ranskalaisen tittelin Guisen kreivi.
Mitään Guisen sukua ei siis varsinaisesti ollut olemassakaan, vaan Guiseiksi
itseään kutsuvat ruhtinaat olivat todellisuudessa Lothringeneita. Guiset eivät
koskaan edes yrittäneet peitellä juuriaan, päinvastoin. Guisen vaakunaa
koristivat samat kolme lentävää kotkaa kuin Lothringeninkin tunnusta, minkä
lisäksi siitä löytyi vielä Lothringenin ikoninen ristitunnus. Pariisin hovissa
Guiset eivät suinkaan peitelleet sitäkään tosiasiaa, että toisin kuin
kapetingeista polveutunut Valois’n kuningashuone, Guisejen suonissa virtasi
itsensä Kaarle Suuren verta. Jumalallista lisäloistoa Guisejen ympärille loi se
seikka, että Lothringenit olivat perineet Anjoun kuningassuvulta Jerusalemin
kuninkaan tittelin. Myös pelkkä ulkonäkö erotti Guiset Ranskan muista
suursuvuista: toisin kuin lyhyenlännät, tummahipiäiset ja kömpelöt Valois’t ja
Bourbonit, saksalaissukuiset Guiset olivat pitkiä, vaaleita ja kauniita
katsella. Guiset eivät koskaan ajautuneet kauas lothringenilaisesta
alkukodistaan: vaikka Guisen herttuakunta sijaitsi pohjoisessa lähellä
Flanderin vastaista rajaa, suvun todellinen pääkallopaikka, Joinvillen
ruhtinaskunta, oli aivan Lothringenin herttuakunnan keisarillisten ja
ranskalaisten läänitysten kainalossa.
Guisen suvun
merkittävimmät suurmiehet olivat Clauden pojat herttua François ja Lorrainen (kuten Lothringenia nimitetään ranskaksi)
kardinaali Charles. Isänsä esimerkkiä noudattaen François ja Charles jatkoivat
Guisen suvun hitsaamista yhteen tiiviiksi klaaniksi. Suvun pääoman
suojelemiseksi Guiset karttoivat naispuolisten jäsenten naittamista, sillä
naimakauppojen yhteydessä morsiamen suku joutui maksamaan myötäjäisiä, mikä
1500-luvun Ranskassa saattoi tarkoittaa päätähuimaavia summia rahaa. Sen sijaan
Guiset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan saattelemaan naispuoliset sukulaiset
luostarilaitoksen siipien suojiin. Kirkko tarjosi ratkaisun myös uuden ajan
Euroopan aatelissukuja vaivanneelle ”nuorempien poikien ongelmalle.” Sen
sijaan, että Guiset olisivat lohkoneet läänityksistään palasia tyydyttääkseen
nuorempien miespuolisten perillisten maanälkää, ohjasivat he nuorempia poikia
kirkolliselle uralle. Hengenmiehinä suvun nuoremmat vesat hallinnoivat
kirkollisia läänityksiä ja ohjailivat niiltä kerättäviä tuloja Guise–klaanin
kollektiivisen edun mukaisesti. Jos rahaa tuli monilta maallisilta ja
kirkollisilta läänityksiltä, kului sitä myös kiivaasti. Pysyttäytyminen aristokraattisen
hierarkian ylimmällä puolalla vaati näyttävää elintasoa ja vapaamielistä
kulutusta, minkä lisäksi Guisejen varoja nielivät Ranskan ulkoisia ja sisäisiä
vihollisia vastaan käydyt sodat, joissa sodankäyntiä monopolisoivien
aatelissukujen oletettiin itse kantavan suuren osan sodankäynnin kuluista.
Guisejen sekaantuminen Pärttylin yön hurmeisiin tapahtumiin on
tosiasia, jota Carroll ei edes yritä kiistää. Tapahtumassa oli silti nyansseja,
joita ei olisi syytä unohtaa. Ensinnäkin poliittisista murhista oli tullut osa
ranskalaisen uskonkamppailun arkipäivää viimeistään sen jälkeen, kun
protestanttiset pyssymiehet surmasivat herttua François’n vuonna 1563.
Guiseilla oli syytä kantaa kaunaa protestanttien johtajina esiintyville
amiraali Colignylle ja hänen veljelleen, mutta he eivät silti toimineet minään
Pärttylin yön pääarkkitehteina. Päätös protestanttisen johdon eliminoimisesta
tehtiin Valois’n kuningashuoneen sisällä, ja sen takana oli pelko Ranskan
ajautumisesta osaksi Alankomaiden kapinaa sen jälkeen, kun Coligny oli luvannut
Ranskan protestanttien sotilaallisen tuen itsemääräämisoikeutensa ja
uskonvapauksiensa puolesta kamppaileville alankomaalaisille. Guiset olisivat
mieluiten pidättäytyneet vain protestanttien poliittisen johdon eliminoinnissa;
teurastus lähti kuitenkin hanskasta, kun yleistä järjestyksenpitoa varten
kootut pariisilaismiliisit ryhtyivät perustamaan omia kuolemanpartioitaan.
Pahimpana hurmanhenkenä esiintyi kuningas Kaarle IX:n veli, Anjoun herttua ja
tuleva kuningas Henrik III, joka näki Pärttylin yön tapahtumat
toismaailmallisena ihmeenä ja Jumalan tahdon ilmentymänä.
Kaikkein tiiviimmin Guiset yhdistetään Pärttylin yön jälkilöylyissä
synnytettyyn katoliseen liigaan. Uskonnosta voimansa ammentanut katolinen liiga
oli vallankumouksellinen liike, jolle Carroll löytää myöhemmän analogian vuoden
1979 Iranista. Liigalaiset haaveilivat myyttisestä menneisyydestä, jolloin
ensimmäiset frankkikuninkaat olivat taanneet säädyille niiden vapaudet ja
erioikeudet. Kuninkaan tehtäväksi jäi suojella katolista puhdasoppisuutta ja
säätyjen vapauksia valtiopäivien (états généraux) ohjauksessa. Toisin
sanoen he havittelivat jonkinlaista perustuslaillista teokratiaa, kenties jopa
vaalikuninkuutta, jossa kruunu ei olisi periytynyt vaan sen kantaja olisi
valittu valtiopäivien vaaleilla. Liigalaisten poliittinen visio ei kuitenkaan
ollut ikiaikainen vaan uusi: se oli lainattu liigalaisten protestanttisilta
vastustajilta, jotka olivat esittäneet suvereenin vallan jakamista kuninkaan ja
kansan kesken. Liigalaisten vastavoimana oli uusi kuningas Henrik III, joka
ajoi kuninkaanvallan kasvattamista ja siihen liittyvää, monarkin oman
valtamonopolin kannalta hyvin pragmaattista protestantismin sietämistä.
Katolisen liigan johtohahmoksi nousi Guisen herttua Henri, joka oli
joutunut todistamaan sukunsa etääntymistä kuninkaallisesta hovista ja
vallankäytön ytimestä. Herttua François’n aikana Guiset olivat joutuneet
taistelemaan paikastaan hovin sisäisessä hierarkiassa Montmorencyn mahtavaa
ruhtinasta vastaan; Henrin herttuakautena Montmorencyn tilalle kuninkaan ja
Guisejen väliin oli ilmaantunut kokonainen lauma kuninkaallisia suosikkeja,
joita nimitettiin heidän elostelevaisen ja impulsiivisen käytöksensä vuoksi mignoneiksi.
Guisejen kannalta katolinen liiga näyttäytyi oivalta välineeltä palauttaa
heidän sukunsa takaisin kuninkaan lähipiiriin ja hovihierarkian ylimmälle
puolalle. Guisejen johtajuus katolisessa oppositiossa on perinteisesti nähty
todisteena heidän pyrkimyksestään nousta itse kuninkaalliselle valtaistuimelle.
Carroll kuitenkin torjuu tämän näkemyksen; hänen mukaansa Guiset eivät
halunneet hallita kuninkaina vaan kuninkaiden nimissä. Uudet poliittiset
teoriat jaetusta suvereenista vallasta ja tyrannimaisen monarkin syrjäyttämisen
(ja jopa murhaamisen) oikeutuksesta olivat patavanhoillisille Guiseille jo
liian vallankumouksellisia.
Protestanttien ja katolilaisten välistä uskonsotaa seurasi katolinen
sisällissota liigan ja monarkian välillä. Kuninkaan ja katolisen liigan välinen
kamppailu kulminoitui toukokuussa 1588. Tuolloin itseään Kuudeksitoista
nimittänyt liigan hallituselin täytti Pariisin kadut omilla asejoukkioillaan,
jotka löivät hajalle kuninkaalle uskolliset sveitsiläiskaartit ja piirittivät
Louvren kuninkaanlinnan. Tapaus oli kuninkaan kannalta äärimmäisen nöyryyttävä:
Henrik III oli joutunut anelemaan Guisen herttualta, että tämä käyttäisi
vaikutusvaltaansa liigalaisten parissa ja hillitsisi niskan päälle päässeitä
kapinallisia. Lopulta kuninkaalle selvisi, että Guise oli itse mukana liigalaisten
masinoimassa kansannousussa ja oli jo kerskaillut saavuttaneensa kuninkaasta
sellaisen voiton, ”että se muistettaisiin ikuisesti.” Kuninkaalle ei jäänyt
muuta vaihtoehtoa kuin paeta omasta pääkaupungistaan.
Henrik III ja Guisen herttua tekivät väkinäisen sovun syksyllä 1588,
jolloin Navarran kuningas Henrikin johtamien protestanttikapinallisten
sotilaallinen menestys pakotti liigalaiset ja monarkin etsimään yhteistä
säveltä. Tuolloin agendalla olivat päällimmäisenä Blois’hin koolle kutsutut
valtiopäivät, joiden tarkoituksena oli setviä valtakunnan katastrofaalisen
huonoa taloustilannetta – valtionvelka oli noussut 101 miljoonasta livrestä
vuonna 1576 133 miljoonaan vuonna 1588, ja kruunu joutui käyttämään jopa
kolmanneksen tuloistaan massiivisen velan korkoihin ja lyhennyksiin. Pariisia
hallinneen Kuudentoista hallituksen dominoimat valtiopäivät ajoivat läpi
päätöksen, ettei kruunua voitaisi luovuttaa kerettiläiselle, mikä tarkoitti
Henrik III:n itsensä valitsemaa kruununperillistä, lankoaan Navarran kuningas
Henrikiä. Tällainen laki horjutti ranskalaisen monarkian perustuksia, sillä se
kyseenalaisti muinaisen Lex Salican, joka varmisti vanhimman
miespuolisen perillisen kruununperimyksen. Liigan tukijalka valtiopäivillä,
porvariston muodostama kolmas sääty, puolestaan torjui uudet verot ja näki
murheellisen finanssitilanteen oireena kruunun epäpätevästä ja epärehellisestä
taloudenpidosta. Lääkkeeksi talouskriisiin kolmas sääty ehdotti erillistä
oikeuskamaria, joka valvoisi kruunun talousasioita. Henrik III ymmärsi, että
hänen kuninkaallista valta-asemaansa uhkasi perustuslaillinen vallankumous.
Ainoalta ulospääsykeinolta perustuslaillisesta umpikujasta näyttäytyi
kuninkaallinen vastavallankumous, mikä puolestaan tarkoitti Guisen herttuan
raivaamista pois tieltä. Joulukuun 23. päivä kuningas kutsui Guisen herttuan
audienssiin kuninkaan omaan huoneistoon Blois’n linnassa, ainoaan paikkaan,
jonne herttua ei voinut tulla aseistettuna tai henkivartijoittensa saattamana.
Astuttuaan sisälle kuninkaan makuuhuoneeseen Guise joutui kuninkaan miesten
piirittämäksi. Hänet surmattiin lukuisilla tikarinpistoilla, minkä jälkeen
hänen ruumiinsa poltettiin tuhkaksi alakerran salissa. Muutamaa päivää
myöhemmin Guisen kardinaali Louis jakoi veljensä synkän kohtalon.
Sivujuonteena Guisen suvun legendassa kulkee Skotlannin kuningatar
Maria Stuartin kohtalo. Maria Stuart oli herttua François’n ja kardinaali
Charlesin sisarentytär. Skotlannin lapsikuningatar Maria Stuartin avioliitto
Ranskan kruununprinssi Fransin kanssa oli Guisejen lempiprojekti, jonka
tyssääminen nuoren kuningas Frans II:n kuolemaan vuonna 1560 oli herttualle ja
hänen veljelleen suuri takaisku. 1580-luvulla alussa Guiset puuhailivat
englantilaisten ja skotlantilaisten emigranttien kanssa Britannian valtausta ja
Maria Stuartin korottamista Englannin valtaistuimelle. Hankkeen myötä Guiset
liittoutuivat entisten perivihollistensa Habsburgien kanssa. Ranskan ajautuessa
syvemmälle sisäisten ristiriitojen kurimukseen vastuu mahtipontisesta
invaasiohankkeesta siirtyi yksin Espanjan Habsburgeille, jotka lähettivät
epäonnisen armadansa matkaan elokuussa 1588. Tuolloin Maria Stuart oli jo
menettänyt kruununsa ja päänsä, ja Guisejenkin tiimalasista oli hiekka käymässä
vähiin.
Carroll kirjoittaa häpeämättömästi poliittista ja diplomaattista
historiaa ruhtinaiden, piispojen ja kuninkaiden perspektiivistä. Toisin kuin
Suomessa, missä poliittinen historia käsitetään vain ja ainoastaan itsenäisen
Suomen poliittisena historiana, anglosaksisessa maailmassa se ulotetaan yhäkin
koskemaan vanhempia aikoja ja vieraita maita. Carroll ei myöskään noudata sitä
Suomessa vakiintunutta maan tapaa, että uuden ajan ja keskiajan
historiankirjoituksen tulee aina sisältää jokin tietty kiintiö ”tavallisen
kansan” ja ”arkielämän” historiaa. Suomessa arkihistorian perään mankuvat
sunnuntaimarxilaiset eivät osaa hyväksyä ajatusta siitä, että tutkijalla olisi
vapaus valita itse aihepiirinsä ja tutkimuksellinen lähestymistapansa.
Britanniassa ei onneksi ole vielä lähdetty tällaiselle historiantutkimuksen sääntelyn
tielle. Carroll osoittaa hyvin, kuinka poliittinen ja diplomaattinen historia
kykenee yhäkin luomaan uutta ymmärrystä yhteisestä eurooppalaisesta
historiastamme.
Julkaistu blogissa Scripturae ja
Uuden Suomen Vapaavuorossa 4.9.2014.
"Pahimpana hurmanhenkenä esiintyi kuningas Kaarle IX:n veli, Anjoun herttua ja tuleva kuningas Henrik III, joka näki Pärttylin yön tapahtumat toismaailmallisena ihmeenä ja Jumalan tahdon ilmentymänä."
VastaaPoistaTämä on sitäkin hämmästyttävämpää kun Henrik III kuningasaikanaan osoittautui melkoiseksi libertiiniksi, epäiltiinpä häntä jopa homoseksuaaliksikin, osin pahamaineisten suosikkiensa takia.
"Guisejen johtajuus katolisessa oppositiossa on perinteisesti nähty todisteena heidän pyrkimyksestään nousta itse kuninkaalliselle valtaistuimelle. Carroll kuitenkin torjuu tämän näkemyksen; hänen mukaansa Guiset eivät halunneet hallita kuninkaina vaan kuninkaiden nimissä."
VastaaPoistaTässä nähdään tiukasti lähteisiin perustuvan historiantutkimuksen ongelmallisuus: tuskin on löydettävissä kirjallista lähdettä, jossa Guiset ilmoittautuisivat tavoittelevansa kuninkuutta, se kun olisi ollut selvä todiste valtiopetoksesta. Itselleni riittävä todiste tuollaisesta pyrkimyksestä on Guisejen suostumuksella/tieten levitetty sukutaulukko, jossa nämä polveutumisensa perusteella osoitettiin oikeutetuimaksi kuninkuuteen Valois-sukuun verrattuna. Tuollainen sukutaulu ei olisi ollut tarpeen, jos tarkoituksena olisi toimia vain valtaistuimen taustalla. Tuollaisen vaikuttajan asema on lisäksi epävarma, miksi Guiset olisivat tyytyneet siihen, kun tukena oli katolinen liiga, joka oli näyttänyt voimansa katusulkupäivänä.
Vielä lisäys Guisejen pyrkimyksiin: kuninkaan nimissä toimivan"takapirun" asemaan tyytymistä vastaan puhuu sekin käytännön seikka, että Henrik III oli lapseton ja tämän seuraaja kruununperimysjärjestyksessä oli Bourbon-sukuinen Henrik Navarralainen - josta sittemin tulikin kuningas Henrik IV - joka ymmärtääkseni oli hugenottien johtaja ja Guisesuvun varsinainen vihamies. Esimerkiksi Katolisen Liigan kerettiläiskuninkaan vastustus oli suunnattu juuri häntä vastaan. Sen vuoksi toimiminen Henrik III nimissä ei olisi riittänyt turvamaan Guisesuvun asemaa pitkällä juoksulla, ainoa varma keino oli istuttaa oma suku valtaistuimellaaja siihen - ja vain siihen tarkoitukseen -
Poistatarvittiin em. sukuluetteloa.
Avainkysymys ei ole se olivatko Guiset todella Kaarle Suuren sukua vaan se, esitetttiinko heidät sellaiseksi heidän toimestaan tai ainakin tieten sekä ennen kaikkea missä tarkoituksena. Itse uskon - kuten ensimmäisessä komentissani totesin - tarkoituksen olleen oikeuttaa heidän pyrkimyksensä kruunuun - koska mitään muuta järkevää syytä ei ole.
VastaaPoistaYlipäänsä ei-moderneille yhteiskunnilla oli tyypillistä pyrkiä oikeuttamaan pyrkimyksensä erilaisella useimmiten väärennetyillä "dokumenteilla". Samaan tähtäsi ns kansallinen historiankirjoitus, jolla oma kansa kytkettiin johonkin Raamatun kansaan tms.
Kommentin laadusta ja käsittelystä olen samaa mieltä kuin blogisti. (Toki on niin, että jos ryhtyy kansanvalistajaksi joutuu ehkä tyytymään vähemmän kultivoidumpiin - ja epäpätevämiin - komenteihin kuin alan omissa julkaisuissa. Kannatan kuitenkin kansanvalistusta, ei näitä historiablogeja liikaa ole.)