tiistai 23. tammikuuta 2018

Jumalan vihan ruoska ja 1600-luvun kriisi



Viittasin aiemmassa, historioitsija Hugh Trevor-Roperia käsitelleessä blogissani käsitteeseen ”1600-luvun kriisi” ja lupasin palata aiheeseen vielä uudemman kerran. Sain inspiraation palata aihepiirin pariin luettuani Mirkka Lappalaisen kirjan Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 (Siltala, 2012). Kuten jo alaotsikkokin kertoo, Lappalaisen kirja käsittelee vuosien 1695–1697 välillä koettua suurta nälänhätää, jonka arvellaan tappaneen Suomen väestöstä jopa kolmanneksen. Suurimpana syynä nälänhädän syntymiseen Lappalainen pitää ilmaston kylmenemistä, niin sanottua ”pientä jääkautta”, joka lyhensi entisestään Suomen korkeusasteiden jo ennestään lyhyttä kasvukautta ja aiheutti siten toistuvia katoja ja siemenviljan puutetta. Jähmeästi johdetun keskusvallan aputoimien hitaus sekä nälänhätää seuranneet epidemiat pahensivat inhimillistä katastrofia entisestään.

1600-luvulla vallinnut ankara ilmasto liittyy kiinteästi historioitsijoiden käsitykseen siitä, että vuosisadan puolivälistä alkaen lähes koko Eurooppa eli jatkuvan kriisin tilassa. Kriisi ilmeni nälänhätinä, kulkutauteina, inflaatioina, sotina ja kapinoina. Kriisin syistä ja luonteesta käytiin 1950- ja 1960 -luvuilla kiihkeää väittelyä uuden, materialistisia historiantulkintoja suosivan aikakausijulkaisu Past & Presentin sivuilla. Käsitteen 1600-luvun kriisistä lanseerasi nuori historioitsija Eric Hobsbawm kahdessa artikkelissaan vuonna 1954. Hobsbawm näki kriisin uuden yhteiskunnallis-taloudellisen järjestyksen synnytystuskana. Hänen mukaansa vanhat feodaaliset rakenteet ajautuivat 1600-luvulla taantumuksen tilaan ja joutuivat väistymään esille työntyvän porvariston ja sen harjoittaman kapitalismin tieltä. Hugh Trevor-Roper hyväksyi ajatuksen 1600-luvun kriisistä, mutta oli sitä mieltä, että kriisissä olivat vastakkain monarkin ympärille muotoutunut hovi ja säädyt. Trevor-Roperin tulkinta ei saanut muita seuraajia, sillä sen katsottiin sopivan ainoastaan Englannin sisällissotaan, jos edes siihenkään. Ajan myötä käsitys 1600-luvun kriisistä vakiintui ja sai kannatusta erityisesti marxilaisten ja strukturalististen historioitsijoiden parissa.

Moni todiste puhuu 1600-luvulla vallinneen kriisin puolesta. Kriiseistä dramaattisin ja pitkäkestoisin oli vuosien 1618–1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota, jonka arvellaan surmanneen Saksan väestöstä jopa kolmanneksen (mitä arviota tosin pidän liioiteltuna). Kaiken kaikkiaan Euroopassa riehui 1600-luvun aikana kymmeniä sotia, aina Venäjän aroilta Espanjan niemimaalle asti. Varsinaisten sotien ohella Euroopassa koettiin lukuisia kapinoita ja jopa suoranaisia vallankumouksia, näistä merkittävimpinä Ranskassa riehunut Fronde–kapina (1648–1653) ja Stuartien monarkian kaatanut Englannin sisällissota (1642–1651). Näiden poliittisten ja yhteiskunnallisten mullistusten taustalla vaikuttivat myös ympäristölliset ja rakenteelliset kriisit eli ilmaston kylmeneminen ja siihen liittyneet katovuodet ja hintojen heittelehtimiset.

Mirkka Lappalainen ei ota kirjassaan suoraan kantaa 1600-luvun kriisin käsitteeseen. Epäsuorasti Lappalainen kyseenalaistaa kriisin olemassaolon Suomen kohdalta, sillä eräs hänen keskeisistä havainnoistaan on se, ettei nälänhätä katastrofaalisista vaikutuksistaan huolimatta johtanut merkittäviin kapinoihin tai levottomuuksiin. Näin Suomen ja Ruotsin kohdalla jäi toteutumatta se 1600-luvun kriisin keskeinen ulottuvuus, jossa ympäristölliset ja rakenteelliset kriisit synnyttivät poliittisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Kuitenkin, jos Jumalan vihan ruoskan luettuaan tarttuu vaikkapa Antti Kujalan teokseen Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714 (SKS, 2001), alkaa silmien eteen hahmottua 1600-luvun mannereurooppalaisia kriisejä muistuttava tilanne. Ruotsia kohdannut suuri nälänhätä antoi vihollisille aihetta olettaa, että pohjoinen suurvalta oli merkittävästi heikentynyt, ja saattoi siten omalta osaltaan kannustaa tsaari Pietaria, Tanskan kuningas Fredrikiä ja Puolan kuningas Augustusta hyökkäyssotaan. Oli miten oli, sodan rasitukset tuntuivat nälänhädän heikentämän valtakunnan asukkaista kohtuuttomilta ja kannustivat Ruotsin ja Suomen väestöä sellaiseen niskurointiin, jollaista ei ollut nälänhädän aikana koettu ja joka omalta osaltaan heikensi valtakunnan kykyä käydä sotaa omalla maaperällään. Suomessa nälän ja sodan aiheuttamat kärsimykset kruunasi vuonna 1710 riehunut ruttoepidemia, jonka rinnalla isovihana (1713–1721) tunnettu venäläismiehityksen kausi näyttäytyy julmuuksistaan huolimatta verrattain lievänä katastrofina.

Mitään Englannin sisällissotaan verrattavaa dramaattista vallankumousta ei Pohjan sodan tyrskyistä syntynyt, mutta tiukan keskusjohtoinen ja itsevaltainen monarkia ajautui Kaarle XII:sta kuoleman jälkeen silti umpikujaan. Hävityn sodan ja kuninkaan odottamattoman kuoleman jälkeen valta Ruotsissa siirtyi valtiopäivillä kokoontuville säädyille, mikä tilanne muistutti jossain määrin parlamentin hallitsemaa, sisällissodan jälkeistä Englantia. Vaikka vapauden ajan ruotsalaista valtiota ei voi pitää suoranaisen vallankumouksen tuotoksena, olivat sen juuret silti 1600-luvun suurvallan kriisissä. Kyse oli samasta ilmiöstä, joka uhkasi vakavasti Bourbonien monarkiaa Fronden aikana ja joka saatteli Englannin Kaarle I:n pyövelin kirveen alle. Vain kronologian määräämä kategorisointi estää meitä liittämästä 1700-luvun alun mullistuksia osaksi 1600-luvun kriisien jatkumoa.

Julkaistu blogissa Scripturae 10.9.2012.

2 kommenttia:

  1. "vuonna 1710 riehunut ruttoepidemia, jonka rinnalla isovihana (1713–1721) tunnettu venäläismiehityksen kausi näyttäytyy julmuuksistaan huolimatta verrattain lievänä katastrofina."

    Onko näiden välillä tehty määrällisiä arvioita tai tutkimuksia? Tuolloinhan ymmärtääkseni oli jo kirkonkirjajärjestelmä. Johtopäätös tuntuu yllättävältä kun venäläiset isonvihan aikaan kävivät suoranaista tuhoamissotaa (esim. Vilkuna Paholaisen sota) ja kuningas vei kerta toisensa jälkeen miehet sotakentille, jonne nämä jäivät.

    Yksinvaltaisen valtion romahdus oli todellakin täydellinen kun resurssit oli ensin keskitetty reduktiolle kuninkaan käsiin ja sitten käytetty epäonnistuneesti suurvallan säilyttämiseen.

    VastaaPoista
  2. Vuoden 1710 ruttoa tutkineet Kari Pitkänen ja Mika Kallioinen törmäsivät kvantifioivien lähteiden puutteisiin, mutta pitivät kummatkin ruttoa poikkeuksellisen tuhoisana. Jostain syystä tauti tappoi erityisesti lapsia ja vauvoja, mistä syystä lähteitä ei ole jäänyt paljoa muusta kuin hautajaisten lukumäärästä. Pelkästään Helsingissä niitä oli yhden ainoan kuukauden aikana 400(!) Tukholmasta on olemassa paremmat ltilastot, ja siellä kuolleisuuden arvellaan nousseen jopa 40 prosenttiin (22 000 kuollutta 55 000 ihmisen kaupungissa). Aiheesta on hyvä yleisesitys, Karl Erik Frandsenin The Last Plague in the Baltic.
    Toisin kuin rutto, joka riehui kaikkialla maassa, venäläisten siviileihin kohdistamat julmuudet olivat pitkälti pohjanmaalainen ilmiö. Vilkunan Paholaisen sotaa en ole lukenut mutta Antti Kujalan Miekka ei laske leikkiä olen. Ilmeisesti heillä on poikkeavat näkemykset isonvihan siviiliuhreista?

    VastaaPoista