tiistai 9. tammikuuta 2018

Axel Oxenstiernan kirjeenvaihtoa 1643-1654



Vuodesta 1888 asti julkaistu lähdesarja Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brevväxling (RAOSB) kuuluu skandinaavisen kirjakustantamisen suurimpiin saavutuksiin. Aluksi sarjaa julkaisi vanha ja etabloitunut kustantamo P. A. Norstedt & Söners Förlag, mutta uudella vuosituhannella, vuosikymmeniä jatkuneen tauon jälkeen, kirjasarjan julkaisu siirtyi Kungliga Vitterhets Historie och Antikvitets Akademielle. RAOSB on sisällyttänyt paitsi Axel Oxenstiernan itsensä lähettämää kirjeenvaihtoa vuodesta 1606 alkaen niin myös kanslerin vastaanottamia kirjeitä ulkomaisilta valtiopäämiehiltä, ruotsalaisilta sotilailta, virkamiehiltä ja jopa taalainmaalaisilta mainareilta. Nyt sarja on edennyt viimeiseen osaansa, Oxenstiernan kirjeenvaihtoon vuodesta 1636 vuoteen 1654, jolloin Ruotsin legendaarisin valtiomies viimein siirtyi elävästä elämästä historian kuolemattomuuteen. Helmut Backhausin toimittama julkaisu ilmestyi vuonna 2009 kahdessa osassa, joista jälkimmäinen kattaa vuodet 1643–1654. Tämä ajanjakso avaa tutkimaani Ruotsin ja Tanskan välistä, ns. Torstenssonin sotaa (1643–1645), mistä syystä olen selaillut sarjan viimeistä osaa suurella mielenkiinnolla.

Torstenssonin sota, sen valmistelut ja kulku, hallitsevat Oxenstiernan kirjeenvaihtoa vuoteen 1645 saakka. Yhteydenpidon vaikeus Tukholman valtaneuvoston ja Keski-Euroopassa sotineen armeijan välillä – aihe, jota Peter Englund kuvasi elävästi kirjassaan Suuren sodan vuodet (1994) – nousee vahvasti esille Oxenstiernan kirjeissä. Oxenstierna ja valtaneuvosto lähettivät Määriin marsalkka Lennart Torstenssonille ohjeita etenemisestä kohti Itämeren rannikkoa ja Tanskaa. Strategia pysyi vuoden 1643 aikana samana, mutta valtaneuvosto ehti muuttaa mieltään operaation aikataulusta, mikä aiheutti vuoden loppupuolella sekaannusta ja epätietoisuutta Torstenssonin armeijan todellisista liikkeistä.  Marsalkka Gustaf Hornin lähettämien koodattujen viestien lukemista taas haittasi se, että kanslerin käyttämä koodiavain oli kadoksissa. Sodan valmisteluihin liittyivät myös ohjeet rahoittaja-industrialisti Louis de Geerille laivaston vuokraamiseksi Alankomaista (”vähintään 30, mieluiten 50–60 alusta”) sekä ohjeet Gustaf Hornille hyökkäyksen toteuttamisesta Tanskan hallitsemaa Skoonea vastaan. Sodan aikana Oxenstiernaa työllistivät laivasto-operaatioiden koordinointi Tanskaa vastaan sekä Norjasta materialisoitunut odottamaton uhka Ruotsin pohjoisia provinsseja kohtaan. Kansleri kulutti paljon mustetta järjestääkseen maihinnousuoperaation Tanskan pääsaaria vastaan, mutta tästä hankkeesta ei koskaan tullut mitään tarkoitukseen sopivien laivojen puuttumisen vuoksi. Ainoaksi saaliiksi jäi idässä sijainnut Bornholm, jonka valloitus innoitti Oxenstiernan viittaamaan Itämereen ”meidän ruotsalaisena merenämme.” Muutoin viimeistä sotavuotta 1645 hallitsevat keskustelut pitkiksi venyneistä tanskalais-ruotsalaisista neuvotteluista, jotka lopulta päättyivät Brömsebrossa solmittuun rauhaan.

Ruotsin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin väliset rauhanneuvottelut Osnabrückissä synnyttivät valtavat määrät paperia, mutta tässä RAOSB:n viimeisessä osassa Westfalenin rauhaan johtaneet neuvottelut eivät esiinny mitenkään keskeisessä roolissa. Kirjan toimittanut Helmut Backhaus lienee oikeutetusti olettanut, että Westfalenin pitkäpiimäisistä ja koukeroisista rauhanneuvotteluista kiinnostuneet löytävät riittoisasti materiaalia mammuttimaisesta lähdesarjasta Acta Pacis Westphalicae sekä Hugo Grotiuksen julkaistusta kirjeenvaihdosta.

Kolmikymmenvuotisen sodan päättymistä seurannutta ajanjaksoa hallitsivat uudet ulkopoliittiset kriisit, Englannin sisällissota, Ranskan Fronde-levottomuudet sekä Puola-Liettuaa horjuttanut ukrainalaisten kasakoiden kapina. Ruotsilla ei ollut Englannin sisällissodassa niin sanotusti omaa lehmää ojassa, mistä syystä Oxenstierna neuvoi kuningatar Kristiinaa suhtautumaan Kaarle I:n ja parlamentin väliseen konfliktiin maltillisin mielin (”godh humor”). Kun Englannin ja Alankomaiden välille puhkesi ensimmäinen merisota vuonna 1652, Oxenstierna oli aiheellisesti huolestunut sodan mahdollisesta eskalaatiosta Itämerta ja Pohjanmerta erottavalle Öresundin salmelle. Ranskaa riepotellut Fronde-kapina kirvoitti ikääntyvästä kanslerista samana vuonna lakonisen huomautuksen: ”Ranska on yhä tavanomaisessa sekasorron tilassaan.” Puola-Liettuan tilannetta Oxenstierna seurasi heti väkivaltaisuuksien puhjettua vuonna 1648. Hän raportoi Puolan tilanteen kehityksestä – Khmelnitskin liittolaisuudesta Moskovan kanssa ja Puolan parlamentin Sejmin päättämättömyydestä – säännöllisesti Zweibrückenin pfalzkreivi Kaarle Kustaalle, jonka sodanjanoisiin aivoihin jokainen kirjain arvatenkin korventui hehkuvan polttomerkin tavoin.

Kokoelman mielenkiintoisimpiin lähteisiin lukeutuvat ne, jotka koskettavat Nya Sverigen siirtokuntaa nykyisessä Delawaren osavaltiossa.  Siirtokunnan varustamisen ja ylläpidon kustannukset tuli periaatteessa osoittaa tarkoitusta varten perustetulle kauppakomppanialle, mutta Oxenstierna teki poikkeuksen siirtokunnan kuvernööri Johan Printzen tilaamien ampumatarvikkeiden suhteen ja siirsi ne maksettaviksi ex publico, eli valtion kassasta. Heinäkuussa 1647 Oxenstierna kirjoitti kuningatar Kristiinalle ja painotti siirtokuntahankkeen merkityksellisyyttä Ruotsin suurvalta-aseman kannalta. Oli tärkeätä asuttaa siirtokuntaa lisääntymisikäisellä väestöllä, Oxenstierna painotti. Jos mukaan eksyi lain kättä tai sotapalvelusta pakoilevia, ei vahinko ollut hankkeen kokonaismerkityksen kannalta suuri. Vuonna 1649 Oxenstierna kirjoitti yksityiskohtaisen ohjeistuksen siirtokunnan olojen järjestämisestä. Oxenstierna piti elintärkeänä, että siirtokunta oli kykeneväinen sekä puolustamaan itseään että elättämään itsensä. Näitä tarkoituksia varten siirtokunta tuli aseistaa, linnoittaa ja asuttaa työ- ja lisääntymiskykyisellä väestöllä. Kansleri ymmärsi, että pikkuruinen siirtokunta valtameren takaisella mantereella oli haavoittuvassa asemassa, mistä syystä hän kannusti siirtokuntalaisia säilyttämään rauhanomaiset välit alankomaalaisiin, englantilaisiin ja ”villiin väkeen” eli Amerikan alkuperäisväestöön. Sisäistä järjestyksenpitoa varten siirtokuntaan tuli juurruttaa ruotsalainen laki ja oikeuskäytäntö, Augsburgin tunnustuksen mukainen luterilainen usko sekä toimiva lainvalvonta.

Axel Oxenstiernan myöhempi kirjeenvaihto avaa vain muutamia ikkunoita kanslerin sisäiseen elämään. Kun Kajaanin kreivi Per Brahen vanhin tytär Elsa kuoli vuonna 1653, pitkäaikaisen puolisonsa Anna Bååtin muutamaa vuotta aiemmin menettänyt Oxenstierna kirjoitti poliittiselle vastustajalleen surunvalittelukirjeen, joka ei jätä lukijaa kylmäksi yli kolmea vuosisataa myöhemmin.  Kirjeenvaihdosta paljastuu myös, kuinka tukalaan asemaan Oxenstiernan asetti kuningattaren entisen suosikin Magnus De la Gardien äkillinen epäsuosio hovissa vuoden 1653 lopulla. Oxenstierna ilmaisi sympatiansa De la Gardieta kohtaan mutta kieltäytyi antamasta tälle mitään neuvoja sillä perusteella, ettei hän tuntenut tilannetta tarpeeksi hyvin. Kirjeessään kuningattarelle Oxenstierna pidättäytyi ottamasta kantaa Kristiinan ja De la Gardien välirikkoon; hän tyytyi vain pyytämään kuningatarta osoittamaan armollisuutta De la Gardieta kohtaan. Muutoin Oxenstierna piiloutui varsin poikkeuksellisesti Kaarle Kustaan selän taakse ja sitoutui seuraamaan pfalzkreivin linjaa ”pitkittyneessä” ja ”väärinkäsityksen synnyttämässä” hoviriidassa. Lopuksi kirjeet luovat kuvaa Oxenstiernasta isällisenä kartanonherrana. Oxenstierna ei suhtautunut välinpitämättömästi torppariensa asioihin. Mikäli Oxenstierna katsoi, että hänen alustalaisiaan oli tarpeettomasti verotettu tai perusteettomasti kirjoitettu sotaväen rulliin, oli pitäjien viranomaisille luvassa raskain sanoin kirjoitettu myllykirje. On vaikea suhtautua tiedemiesmäisellä tunteettomuudella Oxenstiernan toukokuussa 1650 Enköpingin kaupunginraadille kirjoittamaan kirjeeseen, jossa kansleri pyytää raatia päästämään iäkkään, työkyvyttömän ja perheensä heitteille jättämän talonpoikaisnaisen Enköpingin hospitaalin hoiviin. Kansleri lupautui maksamaan itsekin osan hädänalaiseen tilaan joutuneen entisen alustalaisensa elinkustannuksista.

Kirjeenvaihdosta löytyy sieltä täältä viitteitä ikääntyvän kanslerin terveydentilasta. Tammikuussa 1649 Oxenstierna kertoo Per Brahelle kärsineensä aivohalvauksesta, joka aiemmin esti häntä edes tarttumasta kynään. Viimeisinä elinvuosinaan Oxenstierna viittaa heikkenevään näkökykyyn ja yleiseen ”vanhuuden raihnauteen”, jotka estävät häntä harjoittamasta kirjeenvaihtoa entiseen tahtiin.

Kokoelman viimeisessä kirjeessä heinäkuulta 1654 Oxenstierna pyytää vouti Obbe Jönssonilta verohelpotusta raihnaiseksi käyneelle alustalaiselleen ja tämän vaimolle. Axel Oxenstierna kuoli 28. elokuuta 1654.

Julkaistu blogissa Scripturae 21.4.2014.

2 kommenttia:

  1. "Yhteydenpidon vaikeus Tukholman valtaneuvoston ja Keski-Euroopassa sotineen armeijan välillä"

    Asia, mikä nykyaikaisen sotahistorian harrastajan on vaikeinta mieltää, on nykyaikaisten, realiaikaisten viestävälineiden puute, joka teki sodankäynnin johtamisen jostain pääkaupungin "bunkkerista" käytännössä mahdottomaksi.

    Hyvä esimerkki oli edelliseltä vuosisadalta Filip II:n suuren suunnitelman epäonnistuminen: sinällään teoreettisesti nerokas ajatus ylivoimaisen armadan lähettämisestä suojaamaan Brabatissa olleen, silloisen maailman parhaan espanialaisen maa-armeijan kuljetus ja maihinnousu Englantiin epäonnistui kun jälkimmäinen ei ollutkaan saanut tietoa armadan aikataulusta ja sitten tulivatkin myrskyt ja englantilaiset.

    Tuohon aikaan kai ainoat toimivat mallit olivat valita riittävän pätevä sotapäällikkö riittävin valtuuksin hyvin yleisluontoisin ohjein taikka sitten se, että korkein johto (kuningas) johti sotaa kentällä. Olen ymmärtävinäni, että jälkimmäinen tapa, jota käyttivät Kustaa II Aadolf ja Kaarle X Kustaa, olivat Ruotsin suurvaltakauden monen menestyksen takana. Varjopuolena lienee ollut, että silloin muu valtakunnan johto jäi helposti hunningolle. Tämä taisi korostua erityisesti 1700-luvun alussa, jolloin itsevaltias Kaarle XII oli viitisentoista vuotta sotaretkilä, muun muassa pari vuotta Turkissa.

    VastaaPoista
  2. "Kansleri kulutti paljon mustetta järjestääkseen maihinnousuoperaation Tanskan pääsaaria vastaan, mutta tästä hankkeesta ei koskaan tullut mitään tarkoitukseen sopivien laivojen puuttumisen vuoksi."

    Sinällään mielenkiintoinen kysymys, johon en ole vastausta löytänyt, on se missä määrin Euroopan merivallat, ennen muuta Englanti ja Hollanti, estivät aina ratkaisevalla hetkellä Ruotsin mare nostrum -pyrkimykset Itämerellä, ts Tanskan täydellisen lyömisen. Maiden keskinäiset sotilaalliset voimasuhteethan olivat jo 1640-luvulta saakka kääntyneet peruuttamattomasti Ruotsin eduksi.

    VastaaPoista