Tänä vuonna tulee
kuluneeksi 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) alkamisesta, mikä
arvatenkin tulee näkymään eurooppalaisessa historiantutkimuksessa erilaisina
symposiumeina, seminaareina ja näyttelyinä. Muisteluiden polttopiste lienee toukokuun
23. päivä (vanhan juliaanisen kalenterin 13. päivä), jolloin tasan 400 vuotta
aiemmin böömiläiset ritarit heittivät ulos Hradschinin keisarinlinnan ikkunasta
keisarilliset sijaishallitsijat Vilém Slavatan ja Jaroslav Martinicin sekä heidän
kirjurinsa Philip Fabriciuksen. Tapahtuma muistetaan eurooppalaisessa
historiankirjoituksessa Prahan toisena defenestraationa (Prahan raatihuoneen
ikkunoista oli heitelty ulos poliitikkoja jo kerran aiemminkin vuonna 1419).
Prahan defenestraation
ja sitä seuranneen Böömin kapinan muistelu tulee liittymään osaksi laajempaa
keskustelua kolmikymmenvuotisen sodan syttymisen syistä. Vielä 1800-luvulla
pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että sota oli luonteeltaan uskonnollinen
kiista katolilaisten ja protestanttien välillä. Viime vuosisadalla tämän
perinteisen tulkinnan rinnalle nousi kokonaisia uusia historiantutkimuksellisia
koulukuntia. Marxilaiset näkivät kolmikymmenvuotisen sodan taustalla
materialistista dialektiikkaa, missä valossa sota näyttäytyi konfliktina tuotantovälineiden
omistuksesta protestanttisen porvariluokan ja katolisen feodaalivallan välillä.
Strukturalistit hahmottivat yhteyden sodan ja aikakautta vaivanneiden
rakenteellisten ja ympäristöllisten kriisien (ilmaston kylmenemisen, viljakatojen
ja rajujen hinnanvaihtelujen) välillä. Internationalistisen koulukunnan
silmissä kolmikymmenvuotinen sota oli osa pitkäaikaista hegemoniakamppailua
Espanjan ja Itävallan Habsburgien sekä Ranskan Bourbonien välillä. Saksalaisten
historiantutkijoiden parissa on 1990-luvulta lähtien vallannut jalansijaa
käsitys siitä, että kolmikymmenvuotinen sota oli säätyjärjestelmälle
perustuneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisen systeemikriisin
ilmentymä. Viimeaikainen saksalainen historiografia on myös nähnyt yhtäläisyyksiä
kolmikymmenvuotisen sodan ja nykyajan endeemisten eli paikallisten konfliktien
välillä, jotka syttyvät äkisti ja laajentuvat ennakoimattomasti sotkien sotaan
mukaan epäsuhtaisia ja epäyhteismitallisia osapuolia (tällaisiin sotiin
viitataan usein epäsymmetrisinä).
Kolmikymmenvuotisen
sodan syttyminen ja sen laajentuminen/pitkittyminen olisi kuitenkin syytä pitää
jossain määrin erillään. Tänä vuonna ei itse asiassa tule kuluneeksi
neljääsataa vuotta yleiseurooppalaisen suursodan syttymisestä, sillä Prahan
defenestraatiosta syttynyt sota pysyttäytyi koko vuoden 1618 ajan böömiläisten
kapinallisten ja Habsburgien keisarisuvun välisenä paikalliskonfliktina. Mutta
mistä tuo sota syttyi?
Sodan sytykkeitä on
löydettävissä jo 1350-luvulta, jolloin Böömin kuningas (ja tuolloin myös Pyhä
saksalais-roomalainen keisari) Kaarle IV sääti Böömille oman perustuslain. Tämä
Maiestas Carolina pyrki
ensisijaisesti suojaamaan kruunun oikeuksien ja maaomaisuuksien
koskemattomuuden; lisäksi laki sisälsi elementtejä, jotka kasvattivat Böömin
kuninkaan valtaa paikallisen aatelisluokan kustannuksella. Aateliston
dominoivat valtiopäivät sangen ymmärrettävästi kieltäytyivät allekirjoittamasta
perustuslakia, ja Kaarlen oli vahvistettava aateliston olemassa olevat
privilegiot ja jopa myönnettävä heille uusia vastineeksi perustuslain
hyväksymisestä. 1400-luvun hussilaissotien jälkimainingeissa Böömin aatelisto
kasvatti otettaan kuningaskunnasta siirtämällä yhä enemmän päätäntävaltaa
suurmaanomistajista, alemman ritariluokan edustajista ja kaupunkien porvareista
koostuneille paikallishallituksille. 1500-luvulle tultaessa Böömin
hallitusmuoto muistutti jo enemmän aristokratiaa kuin monarkiaa.
Vuonna 1526 Böömin
sisäisissä valta-asetelmissa tapahtui merkittävä käänne. Puolan Jagellonien
sukua ollut Böömin ja Unkarin kuningas Ludvig II kaatui Mohácsin kentällä
taistellessaan turkkilaisia vastaan. Perillistä vailla olleen Ludvigin kruunu
siirtyi siten hänen sisarensa miehelle (ja hänen vaimonsa veljelle) Itävallan
arkkiherttua Ferdinandille, mahtavan Habsburg–sukuisen keisari Kaarle V:n
veljelle. Ferdinandin nousu Böömin valtaistuimelle ei tapahtunut
automaattisesti, sillä Böömissä vallinneen vaalikuninkuuden käytäntöjen mukaan
hänen tuli saada kruunaamiselleen Böömin säätyjen suostumus. Hussilaisista opinkappaleista
kiinni pitänyt böömiläisaatelisto suhteutui epäilevästi universaalin katolisen
monarkian edustaja Ferdinandiin, mutta erilaisten uhkien, kuten turkkilaisten
maahanhyökkäyksen ja talonpoikien kapinoinnin pelossa säädyt lopulta
tunnustivat Ferdinandin kuninkaakseen (myös Habsburgien maksamat lahjukset
lienevät edesauttaneet valintaa).
Habsburgien
valtakaudella Böömin uskonnollinen hajaannus lisääntyi entisestään, kun
kuningashuoneen ympärille muodostui katolinen ylhäisaatelisto ja hussilainen
traditio puolestaan sai yhä enemmän vaikutteita protestanttisesta uskonpuhdistuksesta.
Keisari Rudolf II oli kenties harkitsemattomasti käyttänyt uskonnollista
hajaannusta hyväkseen vuonna 1609, jolloin hän oli niin sanotussa
majesteettikirjeessään luvannut Böömin protestanttisille säädyille mittavia
privilegioita vastineeksi heidän poliittisesta tuestaan Rudolfille tämän
puolustaessa kruunuaan veljensä Matiaksen valtapyyteitä vastaan. Merkittävin
protestanteille ja hussilaisille sallittu uskonnollinen privilegio oli vapaus
harjoittaa ns. böömiläistä uskontunnustusta (hussilaisuuden ja luterilaisuuden
yhteistä uskontunnustusta) rajoittamattomasti kaikkialla kruunun mailla. Koska
majesteettikirje ei sitä kieltänytkään, protestanteilla vaikutti olevan myös
vapaus perustaa uusia kirkkoja kruunun omistamille läänityksille. Sopimuksen
toteuttamisen valvomiseksi Rudolf II suostui perustamaan kolmetoistajäsenisen ”defensorien”
komitean, josta tuli käytännössä Böömin kuningaskunnan protestanttinen
varjohallitus.
Protestanttisten
säätyjen aiemmasta tuesta huolimatta Habsburgien sisäisessä valtataistelussa
kävi lopulta niin, että säädyt siirsivät tukensa Rudolfilta tämän veljelle
Matiakselle, josta tuli Böömin de facto -kuningas (ja pyhä saksalais-roomalainen
keisari) Rudolfin vielä eläessä maaliskuussa 1611. Kuninkaaksi päästyään Matias
pyrki pyristelemään irti majesteettikirjeen kahleista, mutta se ei onnistunut
suorasti, sillä kirjeellä oli voimassa olevan lain voima. Avoimen konfliktin
sijasta Matias heikensi protestanttisen aateliston ja defensorien asemaa
delegoimalla poliittista valtaa Böömin keskushallinnolta paikallisille
säädyille kruununalaisissa provinsseissa eli Sleesiassa, Määrissä ja
Lausitzissa. Lisäksi Matias suosi valtionvirkoja täytettäessä räikeästi omia
katolisia klienttejään, jotka eivät kaikki olleet edes böömiläissyntyisiä. Lapseton
Matias oli myös päättänyt jättää böömiläiset ja keisarilliset kruununsa
serkulleen Ferdinandille, Steiermarkin ja Sisä-Itävallan kiihkokatoliselle
arkkiherttualle.
Vuonna 1617 Böömin
protestanttiset säädyt ja katolinen keskushallinto ajautuivat törmäyskurssille
majesteettikirjeen tulkinnasta nousseessa kysymyksessä. Protestantit olivat
rakentaneet Broumovissa ja Klostergabissa kirkkoja maille, joita he pitivät
kruunun läänityksinä. Katoliset piispat ja Prahan kuninkaallinen keskushallinto
olivat kuitenkin sitä mieltä, että kirkot oli rakennettu kruunun katoliselle kirkolle
lahjoittamille donaatiomaille, mistä tulkinnasta johtuen kirkot revittiin alas.
Toukokuussa 1618 protestantit nimensä mukaisesti protestoivat näitä
purkutuomioita vetoamalla Kaarle IV:n keskiaikaiseen perustuslakiin, jonka
mukaan kruunun maita ei voinut läänittää tai lahjoittaa pois. Keisari Matias,
joka oli tuolloin Wienissä, missä Ferdinand oltiin kruunaamassa Böömin
kuninkaaksi, oli jättänyt Prahaan sijaishallitsijoikseen edellä mainitut
Slavatan ja Martinicin. Omasta vallantunteestaan juopuneilla
sijaishallitsijoilla ei ollut malttia kuunnella protestanttien delegaation
valituksia, joten he yksinkertaisesti viskasivat lähettiläät tyrmään. Defensorien
varjohallitus piti mielivaltaista tekoa katolisen klikin
vallankaappausyrityksenä ja kutsui Prahaan koolle joukon ritarisäädyn
protestanttisia edustajia. Sijaishallitsijoiden haluttomuus selitellä tekoaan
tai edes neuvotella protestanttien kanssa sai Prahaan kokoontuneiden
aatelisherrojen tunteet kuumenemaan, ja lopputuloksena oli Prahan
defenestraatio, jossa muutamat protestanttien häikäilemättömimmistä johtajista
pyrkivät terroriteolla konfliktin tahalliseen eskalaatioon voidakseen pakottaa
Böömin aateliston protestanttisen enemmistön valitsemaan puolensa defensorien
kulmauksessa.
Defenestraatio
kuitenkin epäonnistui, sillä Slavata, Martinic ja Fabricius selvisivät
pudotuksesta ruhjein ja muutamin rikkoutunein luin. Defensorien oli pakko etsiä
vaihtoehtoista reittiä eskalaatiolle oikeiden sotatoimien kautta, ja niinpä
defensorien kokoamat joukot hyökkäsivät kesällä Krummaun, Budweisin ja Pilsenin
katolisiin kaupunkeihin. Heinäkuussa Matias vastasi lähettämällä oman
armeijansa Böömiin. Siitä alkoi sota, joka päättyi vasta kolmekymmentä vuotta
myöhemmin Westfalenin rauhanneuvotteluiden seurauksena. Sodan böömiläiset
alkukiemurat olivat tuossa vaiheessa kuitenkin jo pudonneet kaikkien agendalta.
Vuonna 1619 böömiläiset olivat tarjonneet kruunuaan Pfalzin vaaliruhtinas
Friedrich V:lle, minkä seurauksena Saksan ja muun Euroopan protestanttien poliittiseksi
polttopisteeksi nousi Böömin kapinan ohitse kysymys keisarin lainsuojattomaksi
julistaneen Friedrichin perintömaiden palauttamisesta tämän jälkeläisille. Kaarle
IV:n perustuslaeista, böömiläisestä uskontunnustuksesta tai Rudolfin
majesteettikirjeestä oli vuonna 1648 aivan turha enää keskustella, sillä Habsburgien
voitto Böömin kapinallisista vuonna 1620 oli tehnyt nuo kaikki lait ja
sopimukset voimattomiksi. Böömin kruunu ei enää ollut vaaleilla valittavissa
tai edes säätyjen konsultoitavissa, sillä tästedes se periytyi Habsburgien
suvun sisällä yhdeltä miesperijältä toiselle. Katoliset perintökuninkaat saivat
myös tulevaisuudessa lahjoitella kruunun maita katoliselle kirkolle tai kenelle
lystäsivät. Mitään böömiläistä uskontunnustustakaan ei enää ollut, sillä
Böömissä oli vain yksi lainvoimainen uskonto – katolilaisuus.
Vuonna 2018, neljäsataa
vuotta Böömin kapinan syttymisen jälkeen, meillä on tilaisuus pysähtyä
pohtimaan sotien ja niiden syttymisen luonnetta. Kolmikymmenvuotisen sodan
böömiläinen esinäytös osoittaa, kuinka paikallinen kiista lakien ja
poliittisten traditioiden tulkinnasta eskaloituu äkisti ja arvaamattomasti ensin
julkisesta debatista väkivaltaisiin attentaatteihin ja sitten avoimeen sotaan
kokonaisten armeijoiden välillä. Tuossa vaiheessa eskalaatio alkaa kasvaa myös
horisontaalisesti eli leviämällä yhdeltä alueelta toiselle ja vetäen mukaansa
yhä uusia osapuolia erilaisten hierarkioiden ja verkostojen kautta. Vuosi 1618
alleviivaa myös yksilöllisten toimijoiden merkitystä historiassa. Riidanhaluisten
kansankiihottajien ja omaa vallankäyttöään palvovien manipulaattorien kykyä aiheuttaa
ja kiihdyttää väkivaltaisia konflikteja ei pidä koskaan aliarvioida,
kuten neljänsadan vuoden takainen historia opettaa meitä.
Kirjallisuutta:
Kirjallisuutta:
Olli Bäckström, Polttolunnaat:
Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki, 2013)
Anton Gindely, Böhmen und Mähren im Zeitalter der Reformation:
Geschichte der Böhmischen Brüder (1564–1609), 2 osaa (Praha, 1865)
Anton Gindely, Geschichte der Ertheilung des böhmischen Majestätsbriefes
von 1609 (Praha, 1858)
"Sodan böömiläiset alkukiemurat olivat tuossa vaiheessa kuitenkin jo pudonneet kaikkien agendalta."
VastaaPoistaBöömiläisille kävi kuten Puolalle II maailmansodassa.
Jos analogioiden tiellä jatketaan, 30-vuotinen sota muistuttaa nykyistä Syyriaa tai Suomen 1918 sotaa: sisällissota, johon ulkovallat sekaantuivat.
Vuoden 1918 Suomi ei ole aivan kaukaa haettu analogia, sillä se linkittyi osaksi euraasialaista suurkonfliktia sosialistivallankumouksellisten ja erilaisten vastavallankumouksellisten/kansallismielisten välillä. Vuosina 1917-1920 punaiset ja valkoiset sotivat toisiaan vastaan aina Unkarista Mantsuriaan saakka. Siperiassa seikkailivat tuolloin böömiläisten jälkeläisetkin eli ns. tsekkilegioonan sotilaat.
VastaaPoistaMyös sotilaallisia interventiota tehtiin urakalla 1918-1920: Helsingissä oli saksalaisia, Murmanskissa brittejä, Arkangelissa amerikkalaisia, Vladivostokissa japanilaisia...