lauantai 16. joulukuuta 2017

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ja Euroopan unioni



Viime viikolla on mediassa keskusteltu kiihkeästi niistä ajatuksista, joita pankkiiri Björn Wahlroos on esittänyt tuoreessa kirjassaan Markkinat ja demokratia. Suurinta huomiota mediassa ovat saaneet osakseen Wahlroosin yhteiskunnalliset mielipiteet (esim. vaatimukset äänioikeuden rajoittamisesta), mutta koska en ole lukenut Wahlroosin kirjaa, puutun tässä kirjoituksessa vain Wahlroosin julkisuudessa esittämään ajatukseen Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta Euroopan unionin mahdollisena esikuvana. Tämä kirjoitus ei näin ollen ole kritiikkiä Wahlroosin kirjasta vaan yleistä pohdintaa Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta eurooppalaisena unionina. 

Uuden ajan kartoilla Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta näyttäytyi tilkkutäkkinä, joka koostui sadoista territoriaalisista ruhtinaskunnista, läänityksistä ja kaupungeista. 1600-luvun alussa suurimpia yhtenäisiä läänityksiä olivat Baijerin herttuakunta sekä Saksin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnat. Habsburgien suvun perintömaat Böömissä muodostivat kokonaisuuksista suurimman, mutta keisarikunnassa vallitsi epäselvyyttä siitä, kuuluivatko nuo maat lainkaan sen piiriin. Kaikki ruhtinaskunnat ja muut territoriaaliset läänitykset kuuluivat johonkin keisarikunnan kymmenestä valtakunnanpiiristä (Reichskreise). Valtakunnanpiirit pitivät yllä yhteisiä sotavoimia, keräsivät veroja ja löivät omia kolikoitaan. Kriisin uhatessa valtakunnanpiirit saattoivat valita johtoonsa oman piiripäällikön (Kreisoberst) ja ryhtyä sotilaallisiin toimiin omavaltaisesti ja keisaria tai valtiopäiviä konsultoimatta.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli paitsi territoriaalisten ruhtinaskuntien lateraalinen unioni niin myös vertikaalisesti järjestäytynyt sääty-yhteiskunta. Ylimpänä keisarikunnan sisäisessä arvojärjestyksessä oli keisari, jonka virka ei ollut perinnöllinen vaan vaaleilla valittava. Keisarin valinnan suorittivat arvojärjestyksessä seuraavaksi korkeimmat keisarikunnan jäsenet, eli vaaliruhtinaat. Vuoden 1356 keisarillisessa valtiojärjestyksessä, niin sanotussa Kultaisessa bullassa, vaaliruhtinaiden lukumäärä oli vakiintunut seitsemään. Neljä vaaliruhtinaista oli maallisia ruhtinaita, eli Brandenburgin, Pfalzin ja Saksin vaaliruhtinaat sekä Böömin kuningas. Kun suuren Habsburg–kuninkaan Kaarle V:n veli Ferdinand I peri Böömin ja Unkarin kruunut sekä lopulta keisarin istuimen itsensäkin 1500-luvun alussa, vakiintui käytännöksi se, että Böömin kuningas ja tuleva keisari olivat yksi ja sama henkilö. Mainzin, Kölnin ja Trierin arkkipiispat puolestaan ajoivat kolmen kirkollisen vaaliruhtinaan virkoja. Yhdessä nämä vaaliruhtinaat muodostivat keisarikunnan korkeimman ja arvovaltaisimman poliittisen elimen, vaalikollegion, jonka jäsenet saattoivat kokoontua myös keisarinvaalien ulkopuolella täysivaltaisena valiokuntana (Deputationstag).

Vaaliruhtinaat muodostivat myös keisarikunnan parlamentaarisen elimen, eli valtiopäivien, ylimmän kamarin. Heidän alapuolellaan kokoontuivat kaksi muuta kamaria, keisarillisten ruhtinaiden sääty sekä keisarilliset vapaakaupungit. Keisarillisten ruhtinaiden sääty oli koostumukseltaan kirjava ja stratifioitunut joukkio, ja siihen kuului niin 50 mahtavaa valtakunnankreiviä kuin 400 vähäpätöistä ritariakin. Säädyn koostumus ja koko muuttui silti jatkuvasti, sillä ajan myötä osa ruhtinaskunnista ja niiden käyttämistä äänistä jakautui tasaperinnön seurauksena, kun taas osa yhdistyi primogenituurin tai dynastisten allianssien seurauksena. Alimman valtiosäädyn muodostivat keisarilliset vapaakaupungit, esimerkiksi Augsburg, Ulm, Nürnberg ja Itämeren rannikon hansakaupungit. Vapaakaupungit olivat alamaisia suoraan keisarille itselleen. Tämä teki niistä verrattain itsenäisiä talouden ja politiikan saralla, mutta vastaavasti niillä ei myöskään ollut täyttä äänioikeutta valtiopäivillä, joilla niiden ainoat vaikuttamiskeinot olivat oman mielipiteen esittäminen ja neuvottelu muiden säätyjen kanssa.

Keisarillinen keskushallinto oli kevyt. Keisarillisen hallituksen virkaa toimittivat sotaneuvosto ja keisarin henkilökohtaisesta taloudenpidosta vastannut kamari. Tuomiovaltaa puolestaan käyttelivät Speyerissä kokoontunut kamarioikeus ja keisarillisen hovin yhteydessä toiminut hovioikeus. Pysyviä asevoimia ei Habsburg–keisareilla ollut käytettävissään muutamaa tuhatta palkkasoturia enempää. Sotilaat oli pääasiassa sijoitettu kuninkaallisen Unkarin ja Määrin linnoituksiin, mistä käsin he vartioivat osmanien sulttaanikunnan vastaista “sotilasrajaa.” 

Kuinka toimiva esikuva Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta olisi oman aikamme Euroopan unionille? Kaikkein silmiinpistävin ongelma on siinä, että keisarikunta perustui jo kadonneelle säätyjärjestelmälle. Feodaalisia ruhtinaskuntia oli mahdollista asettaa arvojärjestykseen niiden hallitsijoiden säätystatuksen perusteella, mutta valtiollisen tasavertaisuuden ja oman kansallisen arvovallan periaatteista tiukasti kiinni pitäviä kansallisvaltioita ei sääty-yhteiskunnalle ominaiseen hierarkiaan voi kovinkaan helposti järjestää. Jos keisarin tilalla olisi unionin presidentti, kuka tai ketkä silloin toimittaisivat vaalikollegion virkaa? Kenties Euroopan seitsemän suurinta valtiota, vaiko vain rikkainta tai sotilaallisesti voimakkainta? Joka tapauksessa on vaikea kuvitella tuon ylimmän säädyn ulkopuolelle jätettävien jäsenvaltioiden vain hiljaisesti alistuvan kohtaloonsa.

Toinen merkittävä ongelma on uskonto. Keisarikunnan nimen edessä ei aivan suotta seissyt tuo sana “pyhä.” Ajatus yhteisestä uskonnosta ja kristitystä universalismista, mikä jälkimmäinen aate oli aivan erityisen vahva Kaarle V:n hovissa vaikuttavien humanistien joukossa, oli se henkinen liima, joka piti keisarikuntaa koossa. Edes uskonpuhdistus ja sitä seuranneet uskonnolliset konfliktit eivät horjuttaneet keisarin asemaa Jumalan osoittamana, säätyjen yhteisenä valtiopäämiehenä. Maallistuneella Euroopan unionilla ei vastaavaa aatteellista selkärankaa ole. Lähin moderni analogia olisi kansallismielisyys, mutta supranationalistisessa unionissa kansallisuusaate on enemmänkin hajottava kuin kokoava voima.

Euroopan unionin tavoin myös Pyhältä saksalais-roomalaiselta keisarikunnalta puuttui virallinen perustuslaki. Perustuslain tilalla keisarikunnassa olivat kuitenkin hallitusmuodon määritellyt Kultainen bulla, kamarioikeuden kodifioimat oikeudelliset päätökset sekä “saksalaisina vapauksina” tunnettu privilegioiden ja suvereniteettien perinne. Tässä kohtaa nykyisellä unionilla olisi kenties jotain omaksuttavaa edeltäjältään, sillä kuten tuore pankkikriisi on todistanut, Euroopan unionissa on tilausta määritellyille, selkeille ja yhteisille pelisäännöille. Muistettakoon silti, että myös keisarikunta ajautui 1600-luvulla vakavaan perustuslailliseen kriisiin, kun ristiriitaiset tulkinnat Augsburgin uskonrauhasta ja sen sisältämistä säännöistä kirkollisen omaisuuden maallistamisesta johtivat lopulta veriseen, kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Kun keisarikunnan sisäiset sovittelumekanismit olivat joko lamaantuneet tai muuttuneet avoimen puolueellisiksi, kiistoja ryhdyttiin setvimään aseiden avulla.

Jos keisarikunnalta kannattaisi omaksua jotakin, olisin itse taipuvainen lainaamaan siltä sen valtakunnanpiirit. Valtakunnanpiirit oli perustettu vuoden 1500 valtiopäivillä, ja ne pysyivät olemassa yli kahden vuosisadan ajan, kunnes Napoleonin sotien seurauksena koko keisarikunta pyyhkäistiin pois Euroopan poliittiselta kartalta. Tuona aikana piirit osoittautuivat kaikista keisarikunnan instituutioista tehokkaimmiksi ja elinvoimaisimmiksi. Ne edustivat samaan aikaan partikularismia ja federalismia, mistä syystä ne kykenivät sekä piirin sisäiseen yhteistyöhön että terveelliseen kilpailuun niiden välillä. Ne olivat pienempiä, toimivampia eurooppalaisia unioneja yhden suuremman, ensisijaisesti viitteellisen ja aatteellisen unionin sisällä. Olisikin kenties aika ryhtyä pohtimaan, josko Euroopan unioni olisi järjestettävä vastaavanlaisiin, alueellisiin unioneihin. Jo edesmennyt toimittajalegenda Erkki Toivanen kirjoitti teoksessaan Eurooppalaisuuden rajoilla (Helsinki: 2005), että Eurooppa koostuu useasta ydinalueesta ja että Euroopasta voi siten puhua vain monikossa. Nykyinen talouskriisi osoittaa, että eurooppalaisia kansakuntia, niiden talouksia, kulttuureja tai mentaliteetteja ei voi pakottaa yhteen ainoaan muottiin. Kun utopistinen federalismi on epäonnistunut, vaarana häämöttää vastareaktio ja paluu nurkkakuntaiseen nationalismiin. Keisarikunnan valtakunnanpiirien kaltaisille alueellisille unioneille olisi siis tilausta, mikäli eurooppalaista integraatiota halutaan vielä toteuttaa edes jollain tasolla.  


Julkaistu blogissa Scripturae 23.4.2012.

1 kommentti:

  1. Vähän menee ulkopuolelle varsinaisen asian, mutta sallinet sen?

    Ystäväni, joka toimii pankkiirina ja talousasiantuntijana Luxemburgissa, esitti keskustelumme pohjaksi seuraavaa: Euroopan Unioni pitäisi jakaa joun 10 miljoonan asukkaan yksiköiksi. Tällöin valtioiden rajoja ei katsottaisi. Tämä helpottaisi hänen mukaansa suuresti kaikki mahdollisia toimia Unionissa ja varsinkin se toisi yhdenvertaisuutta järjestelmään. Jako olisi suoritettava korostaen eurooppalaista monikultuurisuutta ja välettävä kansallisia rajoja. Mitä mieltä moisesta olisit?

    VastaaPoista