Viime viikolla on
mediassa keskusteltu kiihkeästi niistä ajatuksista, joita pankkiiri Björn
Wahlroos on esittänyt tuoreessa kirjassaan Markkinat ja demokratia. Suurinta
huomiota mediassa ovat saaneet osakseen Wahlroosin yhteiskunnalliset mielipiteet
(esim. vaatimukset äänioikeuden rajoittamisesta), mutta koska en ole lukenut
Wahlroosin kirjaa, puutun tässä kirjoituksessa vain Wahlroosin julkisuudessa
esittämään ajatukseen Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta Euroopan
unionin mahdollisena esikuvana. Tämä kirjoitus ei näin ollen ole kritiikkiä Wahlroosin
kirjasta vaan yleistä pohdintaa Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta
eurooppalaisena unionina.
Uuden ajan kartoilla
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta näyttäytyi tilkkutäkkinä, joka koostui
sadoista territoriaalisista ruhtinaskunnista, läänityksistä ja kaupungeista.
1600-luvun alussa suurimpia yhtenäisiä läänityksiä olivat Baijerin herttuakunta
sekä Saksin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnat. Habsburgien suvun perintömaat
Böömissä muodostivat kokonaisuuksista suurimman, mutta keisarikunnassa vallitsi
epäselvyyttä siitä, kuuluivatko nuo maat lainkaan sen piiriin. Kaikki ruhtinaskunnat
ja muut territoriaaliset läänitykset kuuluivat johonkin keisarikunnan
kymmenestä valtakunnanpiiristä (Reichskreise). Valtakunnanpiirit pitivät
yllä yhteisiä sotavoimia, keräsivät veroja ja löivät omia kolikoitaan. Kriisin
uhatessa valtakunnanpiirit saattoivat valita johtoonsa oman piiripäällikön (Kreisoberst)
ja ryhtyä sotilaallisiin toimiin omavaltaisesti ja keisaria tai valtiopäiviä
konsultoimatta.
Pyhä
saksalais-roomalainen keisarikunta oli paitsi territoriaalisten ruhtinaskuntien
lateraalinen unioni niin myös vertikaalisesti järjestäytynyt sääty-yhteiskunta.
Ylimpänä keisarikunnan sisäisessä arvojärjestyksessä oli keisari, jonka virka
ei ollut perinnöllinen vaan vaaleilla valittava. Keisarin valinnan suorittivat
arvojärjestyksessä seuraavaksi korkeimmat keisarikunnan jäsenet, eli
vaaliruhtinaat. Vuoden 1356 keisarillisessa valtiojärjestyksessä, niin
sanotussa Kultaisessa bullassa, vaaliruhtinaiden lukumäärä oli vakiintunut
seitsemään. Neljä vaaliruhtinaista oli maallisia ruhtinaita, eli Brandenburgin,
Pfalzin ja Saksin vaaliruhtinaat sekä Böömin kuningas. Kun suuren Habsburg–kuninkaan
Kaarle V:n veli Ferdinand I peri Böömin ja Unkarin kruunut sekä lopulta
keisarin istuimen itsensäkin 1500-luvun alussa, vakiintui käytännöksi se, että
Böömin kuningas ja tuleva keisari olivat yksi ja sama henkilö. Mainzin, Kölnin
ja Trierin arkkipiispat puolestaan ajoivat kolmen kirkollisen vaaliruhtinaan
virkoja. Yhdessä nämä vaaliruhtinaat muodostivat keisarikunnan korkeimman ja
arvovaltaisimman poliittisen elimen, vaalikollegion, jonka jäsenet saattoivat
kokoontua myös keisarinvaalien ulkopuolella täysivaltaisena valiokuntana (Deputationstag).
Vaaliruhtinaat
muodostivat myös keisarikunnan parlamentaarisen elimen, eli valtiopäivien,
ylimmän kamarin. Heidän alapuolellaan kokoontuivat kaksi muuta kamaria,
keisarillisten ruhtinaiden sääty sekä keisarilliset vapaakaupungit.
Keisarillisten ruhtinaiden sääty oli koostumukseltaan kirjava ja
stratifioitunut joukkio, ja siihen kuului niin 50 mahtavaa valtakunnankreiviä
kuin 400 vähäpätöistä ritariakin. Säädyn koostumus ja koko muuttui silti
jatkuvasti, sillä ajan myötä osa ruhtinaskunnista ja niiden käyttämistä äänistä
jakautui tasaperinnön seurauksena, kun taas osa yhdistyi primogenituurin tai
dynastisten allianssien seurauksena. Alimman valtiosäädyn muodostivat
keisarilliset vapaakaupungit, esimerkiksi Augsburg, Ulm, Nürnberg ja Itämeren
rannikon hansakaupungit. Vapaakaupungit olivat alamaisia suoraan keisarille itselleen.
Tämä teki niistä verrattain itsenäisiä talouden ja politiikan saralla, mutta vastaavasti
niillä ei myöskään ollut täyttä äänioikeutta valtiopäivillä, joilla niiden
ainoat vaikuttamiskeinot olivat oman mielipiteen esittäminen ja neuvottelu
muiden säätyjen kanssa.
Keisarillinen
keskushallinto oli kevyt. Keisarillisen hallituksen virkaa toimittivat
sotaneuvosto ja keisarin henkilökohtaisesta taloudenpidosta vastannut kamari.
Tuomiovaltaa puolestaan käyttelivät Speyerissä kokoontunut kamarioikeus ja keisarillisen
hovin yhteydessä toiminut hovioikeus. Pysyviä asevoimia ei Habsburg–keisareilla
ollut käytettävissään muutamaa tuhatta palkkasoturia enempää. Sotilaat oli
pääasiassa sijoitettu kuninkaallisen Unkarin ja Määrin linnoituksiin, mistä
käsin he vartioivat osmanien sulttaanikunnan vastaista “sotilasrajaa.”
Kuinka toimiva esikuva
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta olisi oman aikamme Euroopan unionille?
Kaikkein silmiinpistävin ongelma on siinä, että keisarikunta perustui jo
kadonneelle säätyjärjestelmälle. Feodaalisia ruhtinaskuntia oli mahdollista
asettaa arvojärjestykseen niiden hallitsijoiden säätystatuksen perusteella,
mutta valtiollisen tasavertaisuuden ja oman kansallisen arvovallan
periaatteista tiukasti kiinni pitäviä kansallisvaltioita ei
sääty-yhteiskunnalle ominaiseen hierarkiaan voi kovinkaan helposti järjestää.
Jos keisarin tilalla olisi unionin presidentti, kuka tai ketkä silloin
toimittaisivat vaalikollegion virkaa? Kenties Euroopan seitsemän suurinta valtiota,
vaiko vain rikkainta tai sotilaallisesti voimakkainta? Joka tapauksessa on vaikea
kuvitella tuon ylimmän säädyn ulkopuolelle jätettävien jäsenvaltioiden vain
hiljaisesti alistuvan kohtaloonsa.
Toinen merkittävä
ongelma on uskonto. Keisarikunnan nimen edessä ei aivan suotta seissyt tuo sana
“pyhä.” Ajatus yhteisestä uskonnosta ja kristitystä universalismista, mikä
jälkimmäinen aate oli aivan erityisen vahva Kaarle V:n hovissa vaikuttavien
humanistien joukossa, oli se henkinen liima, joka piti keisarikuntaa koossa.
Edes uskonpuhdistus ja sitä seuranneet uskonnolliset konfliktit eivät
horjuttaneet keisarin asemaa Jumalan osoittamana, säätyjen yhteisenä
valtiopäämiehenä. Maallistuneella Euroopan unionilla ei vastaavaa aatteellista
selkärankaa ole. Lähin moderni analogia olisi kansallismielisyys, mutta
supranationalistisessa unionissa kansallisuusaate on enemmänkin hajottava kuin
kokoava voima.
Euroopan unionin tavoin
myös Pyhältä saksalais-roomalaiselta keisarikunnalta puuttui virallinen
perustuslaki. Perustuslain tilalla keisarikunnassa olivat kuitenkin
hallitusmuodon määritellyt Kultainen bulla, kamarioikeuden kodifioimat oikeudelliset
päätökset sekä “saksalaisina vapauksina” tunnettu privilegioiden ja suvereniteettien
perinne. Tässä kohtaa nykyisellä unionilla olisi kenties jotain omaksuttavaa
edeltäjältään, sillä kuten tuore pankkikriisi on todistanut, Euroopan unionissa
on tilausta määritellyille, selkeille ja yhteisille pelisäännöille.
Muistettakoon silti, että myös keisarikunta ajautui 1600-luvulla vakavaan
perustuslailliseen kriisiin, kun ristiriitaiset tulkinnat Augsburgin
uskonrauhasta ja sen sisältämistä säännöistä kirkollisen omaisuuden
maallistamisesta johtivat lopulta veriseen, kolmekymmentä vuotta kestäneeseen
sisällissotaan. Kun keisarikunnan sisäiset sovittelumekanismit olivat joko
lamaantuneet tai muuttuneet avoimen puolueellisiksi, kiistoja ryhdyttiin
setvimään aseiden avulla.
Jos keisarikunnalta
kannattaisi omaksua jotakin, olisin itse taipuvainen lainaamaan siltä sen
valtakunnanpiirit. Valtakunnanpiirit oli perustettu vuoden 1500 valtiopäivillä,
ja ne pysyivät olemassa yli kahden vuosisadan ajan, kunnes Napoleonin sotien
seurauksena koko keisarikunta pyyhkäistiin pois Euroopan poliittiselta kartalta.
Tuona aikana piirit osoittautuivat kaikista keisarikunnan instituutioista tehokkaimmiksi
ja elinvoimaisimmiksi. Ne edustivat samaan aikaan partikularismia ja federalismia,
mistä syystä ne kykenivät sekä piirin sisäiseen yhteistyöhön että terveelliseen
kilpailuun niiden välillä. Ne olivat pienempiä, toimivampia eurooppalaisia
unioneja yhden suuremman, ensisijaisesti viitteellisen ja aatteellisen unionin
sisällä. Olisikin kenties aika ryhtyä pohtimaan, josko Euroopan unioni olisi
järjestettävä vastaavanlaisiin, alueellisiin unioneihin. Jo edesmennyt
toimittajalegenda Erkki Toivanen kirjoitti teoksessaan Eurooppalaisuuden
rajoilla (Helsinki: 2005), että Eurooppa koostuu useasta ydinalueesta ja
että Euroopasta voi siten puhua vain monikossa. Nykyinen talouskriisi osoittaa,
että eurooppalaisia kansakuntia, niiden talouksia, kulttuureja tai
mentaliteetteja ei voi pakottaa yhteen ainoaan muottiin. Kun utopistinen
federalismi on epäonnistunut, vaarana häämöttää vastareaktio ja paluu
nurkkakuntaiseen nationalismiin. Keisarikunnan valtakunnanpiirien kaltaisille
alueellisille unioneille olisi siis tilausta, mikäli eurooppalaista
integraatiota halutaan vielä toteuttaa edes jollain tasolla.
Vähän menee ulkopuolelle varsinaisen asian, mutta sallinet sen?
VastaaPoistaYstäväni, joka toimii pankkiirina ja talousasiantuntijana Luxemburgissa, esitti keskustelumme pohjaksi seuraavaa: Euroopan Unioni pitäisi jakaa joun 10 miljoonan asukkaan yksiköiksi. Tällöin valtioiden rajoja ei katsottaisi. Tämä helpottaisi hänen mukaansa suuresti kaikki mahdollisia toimia Unionissa ja varsinkin se toisi yhdenvertaisuutta järjestelmään. Jako olisi suoritettava korostaen eurooppalaista monikultuurisuutta ja välettävä kansallisia rajoja. Mitä mieltä moisesta olisit?